Markku Toivosen satiireissa on paljon hyvää. Parasta on itse
teema. Kirjailija esittelee uusia ammatteja, joiden ansiosta työttömyys jää
historiaan. Kun lukee sisällysluettelon, odotukset ovat korkealla:
Kadunmittaaja, Ammattimainen taputtaja, Virallinen herrasmies,
Lautasentyhjentäjä, Lihavien sakottaja, Julkinen poropeukalo,
Taivaantähystäjä…Unelmavirkoja?
Kunnanhymyilijän virkojen perustamisella Suomesta on
tarkoitus tehdä oikea hymyn suurvalta,
Hymyn maa. Onhan Suomi ollut urheilun ja rauhanturvaamisen suurvalta ja
Pohjolan Japanikin, niin miksei myös hymyn suurvalta. Hymyn mannekiineja
voidaan esitellä ulkomaalaisille Helsingin ratikoissa tai metrossa. Naurakaa,
kuulutte hymyn suurvaltaan!
”Ennen meille ehkä
hymyiltiin, mutta nyt hymyilemisestä tulee kansallemme omaperäinen
selviytymiskeino alati kovenevassa globaalissa kilpailussa”, kuuluu kirjailijan
teesi.
Keitä sitten kelpuutettaisiin kunnanhymyilijän virkoihin.
Toivosen mielestä virkaan otettaisiin mieluusti ikääntyviä, pyöreähköjä miehiä,
joiden kasvoilla karehtii arkinen hymy ilman erityistä syytä.
Nykyisen tehtävänsä jälkeen Alexander Stubb on ilman muuta
pätevä kunnanhymyilijän virkaan, vaikka hän ei pyöreä olekaan. Tosin Alexin
hymy alkaa pikkuhiljaa hyytyä.
Kirjailija kaavailee, että kunnanhymyilijän työ on onnen
omiaan myös psykiatrisista laitoksista (entisistä mielisairaaloista)
ulkoistetuille, mentaalihygieenisesti desinfioiduille ja medikaalisesti
formatoiduille avohoidokeille: kunnanhymyilijän viran kautta he löytävät
paikkansa yhteiskunnassa.
Olisikohan kunnanhymyilijän virka yhdistettävissä julkisen
poropeukalon tehtävään eikä tässä nyt vihjata mitään Suomen hallituksesta.
Julkinen poropeukalo on katuterapeutti, hänen leipälajinsa on kekseliäs tahaton
komiikka. Kirjailija kyselee, onko virallisella pellellä mitään virkaa ja
vastaa: ”Ehkäpä hyvinkin on, sillä maailmamme tuntuu päivä päivältä enemmän
sirkukselta – vain tirehtööri puuttuu.”
Toivosen tyyli on pehmeä pilkka. Hän ei iske moukarilla Erno
Paasilinnan tapaan eikä leikittele suomen kielellä Seppo Ahdin (Bisquit)
tyyliin. Kyllä pehmeällä tyynylläkin voi iskeä kovaa.
Kun olin lukenut kirjaa puoleenväliin, tuskailin, että
Toivosen jututhan ovat kuin esitelmiä. Passiivia viljeltiin paljon ja pilkan
kohde jäi vähän epämääräiseksi. Vika oli tietenkin lukijan ennakko-odotuksissa.
Luulin, että saan luettavakseni iskeviä, konkreettisia pilkkakirveitä
Paasilinnan tapaan, mutta Toivonen on Toivonen. Kukin taaplaa tyylillään.
Loppua kohti lukijan tunnelma parani. Satiiri on vaikea laji
eikä satiirikkoja Suomessa ole liikaa. Markku Toivonen jatkaa hyvin satiiristen
kirjoittajien perinteitä. Hän on jo paikkansa ansainnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti