Maailman paras painija

Käväisin viikonloppuna Lappajärven markkinoilla ja tapasin ensi kertaa Petra Ollin. Hän on siitä harvinainen suomalainen urheilija, että hän on maailman paras. Väite pitää paikkansa siinä mielessä, että Petra on sarjansa ranking-listalla maailman ykkönen.

Petra Olli on juniorisarjoissa moninkertainen arvokisamitalisti. Syyskuussa ovat aikuisten MM-painit Las Vegasissa, minne Petra nyt tähtää tosissaan. Siellä jaetaan myös olympiapaikkoja tuleviin kisoihin.

Petra Olli on yksi niistä harvoista suomalaisista urheilijoista, joilla on realistisia mitalimahdollisuuksia Rion olympialaisissa. Minun listoillani hän on Suomen suurin mitalitoivo.

Mutta kilpailu on kovaa ja paini on arvaamaton laji. Ei ole mikään läpihuutojuttu päästä olympialaisiin. Ensin pitää lunastaa paikka kisoihin kovien karsintojen kautta.

Petra Ollia haastateltiin Lappajärven markkinoilla. Hän osoittautui sanavalmiiksi ja huumorintajuiseksi. Hänellä on kova halu menestyä.

Petra harjoittelee paljon ulkomailla, koska kotimaasta ei kunnon harjoitusvastustajia löydy. Esimerkiksi Venäjän leirit ovat olleet yksi menestyksen tekijöistä.

Petra Ollilla on urheilijan geenit. Hänen isoisänsä Paavo Olli oli Lappajärven Veikkojen pikajuoksija ja häntä sanottiin 1950-luvulla Suomen nopeimmaksi suutariksi. Painimolskillakin pitää olla nopea. Myös Petran äidin (Takala) sukulaisissa on ollut hyviä urheilijoita. Ja pikkuveli voitti juuri SM-hopeaa pesäpallossa Vimpelin Vedon juniorijoukkueessa.

Vielä muutama vuosi sitten ei voitu kuvitellakaan, että naiset kilpailisivat painissa eikä varsinkaan olympialaisissa. Nyt sekin on arkipäivää.

Petra Olli edustaa Lappajärven Veikkoja, joka on maineikas painiseura. Alaset ja Övermarkit painivat Suomen huipulla. Nyt kun he ovat lopettaneet ja miesten paini on alamaissa, Petra pitää LaVen lippua korkealla maailman molskeilla.

Paini ja huumori kuuluvat yhteen. Painijat ovat usein huumorimiehiä ja -naisia. Ennen vanhaan painikilpailuissa haitari soi ja musiikki pelasi. Kaikki tietävät, miksi.

Kauhavalla syntynyt Jukka Kemppinen kirjoitti kerran blogissaan, miten hänen äitinsä luokkatoveri puhutteli tuntematonta herraa junassa: "Anteeksi mutta satutteko tuntemaan painija Huhtalaa Vaasan Tovereista? Mä oon sattumalta se sama mies."

Sellaistakin on kuulemma sattunut, että painitrikoot ovat revenneet kesken ottelun ilman että painija itse on huomannut mitään vaan ihmetellyt, miksi kansa katsomossa hurrasi suoraa huutoa.
Paini on hieno laji. Kysykää vaikka kirjailija John Irvingilta (Välisarja avioliitto) tai Daniel Katzilta (Mikko Papirossin taivaallinen niskalenkki).

Seppo Meriläisen kesäyllätys

Olen viime päivinä lukenut erityisesti kahden kirjailijan teoksia. Toinen on juuri kuollut vanha mestari Veijo Meri ja toinen lupaava esikoiskirjailija Seppo Meriläinen, takavuosien koulukaverini Lappajärveltä.

Veijo Meri kirjoittaa eräässä esseessään, että hänen sukunimensä Meri on lyhennelmä pohjoissuomalaisesta sukunimestä Meriläinen. Veijon isoisän isä sai sotilasnimen Meri Krimin sodan aikana. Ovatkohan Veijo Meri ja Seppo Meriläinen sukulaisia?

Seppo Meriläinen lähetti minulle pari viikkoa sitten sähköpostia. Siinä hän ilmoitti lyhyesti, että on kirjoittanut jännitysromaanin (Pimeän rahan uhrit, Nordbooks), joka on juuri julkaistu. Aikamoinen yllätys!

Tiesinhän toki, että Seppo on monipuolisesti lahjakas ja yhteiskunnallisesti valveutunut kansalainen. Lappajärvellä näsäviisasta pikkupoikaa pidettiin jo ennen kouluikää tulevaisuuden miehenä.

Byrokraatin elämä työhallinnon virkamiehenä, viimeksi Hämeessa Akaalla, ei riittänyt Sepolle. Juuri eläkkeelle jäämisen kynnyksellä miehestä sukeutui esikoiskirjailija.

Esikoiskirjailijat eivät yleensä ole heti mestareita. Heitä pitääkin ymmärtää ja kannustaa sekä käsitellä silkkihansikkain. Pimeän rahan uhrit kertoo yhden tarinan, joka on tavallinen lamavuosina.

Kirjan aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä, ja aihevalinnasta onkin syytä antaa kirjailijalle plussaa. Seppo Meriläinen hyödyntää kirjassa työhallinnon asiantuntemustaan.

Vaikeuksiin joutunut yrittäjä joutuu lainaamaan pimeiltä markkinoilta rahaa kovalla korolla. Yrittäjä kuolee hämärissä oloissa, mutta syyt jäävät kunnolla tutkimatta. Yrittäjä Aimo, yksi päähenkilöistä, ryhtyy omiin tutkimuksiin, ja poliisikin kiinnostuu uudelleen tapauksesta.

Kaipasin kirjaan enemmän toimintaa ja huumoria, vähemmän selityksiä. Nyt kirja on kuin pamfletin ja jännityskirjan yhdistelmä olematta oikein kumpaakaan. Se on kuitenkin hyvä alku uudelle uralle.

Seppo osaa kirjoittaa ymmärrettävää suomea, repliikeissä käytetään paikallista murretta. Hän kuvaa sitä ympäristöä (Häme ja Lappi) ja niitä ihmisiä, joiden parissa hän liikkui ja työskenteli viimeiset 30 vuotta.

Seppo Meriläistä ei tietenkään pidä verrata Veijo Mereen, jonka esseitä olen lukenut innosta puhkuen. Ne ovat kuin raikas tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Ne eivät ole vanhentuneet lainkaan.

Meri oli himolukija. Hän kirjoitti, että hänellä on kesämökillä 200 kirjan tehokirjasto, johon mahtuu kaikki tärkeä ja kolmisenkymmentä roskakirjaa, ”joiden lukeminen on kuin rypisi lämpimässä ja puhtaassa mutavellissä jonkun tuhman naisen kanssa”.

Suomen vähälumisessa kesässä ilo on otettava irti pienistäkin asioista. Ei muuta kuin roskakirja käteen ja mutakylpyyn. Se on tervehdyttävä kokemus.

(Kirjoitus on julkaistu Järviseudun Sanomissa ja Uudessa Suomessa 15.7.2015)

Siipiveikon elämää

Kun kulkee siipiveikkona eli hienosti sanottuna avecina maailmalla, täytyy olla tarkkana, ettei oma identiteetti häviä taivaan tuuliin. Vanhoina hyvinä aikoina olin ministerin mies tai runoilijan veli. Joskus, kuten viime kesänä Seinäjoen tangomarkkinoilla, olin pelkkä avec vailla nimeä.

Viikonloppuna siipeilin Kokkolassa. Siellä minua tituleerattiin kirjailija Melleriksi. Joskus on tehnyt mieli huudahtaa niin kuin entinen tv-toimittaja ravintolan jonossa, kun häntä ei päästetty sisään jonon ohi: ”Ettekö tiedä, kuka minä olen!”

On siipimiehen elämässä paljon hyvääkin. Olen päässyt kättelemään monia mielenkiintoisia henkilöitä, kuten Vladimir Putin, George W. Bush, paavi Johannes Paavali II, Jacques Chirac ja Silvio Berlusconi.

Kerran istuin entisen Neuvostoliiton ulkoministerin, sittemmin Georgian presidentin Eduard Shevardnadzen vieressä lounaspöydässä. Keskustelu muuttui, mikäli mahdollista, astetta jäykemmäksi, kun rupesin utelemaan Georgiassa syntyneestä Stalinista. Eduard ei ollut juttutuulella.

Siipiveikko pääsee silloin tällöin myös mielenkiintoisiin paikkoihin, kuten nyt viikonloppuna Kokkolaan. Vaikka Kokkola on lähellä, täytyy tunnustaa, että tunnen kaupunkia huonosti. Lähellä olevien paikkojen arvoa ei aina huomaa.

Kokkola on kaunis kaupunki. Keski-Pohjanmaan maakuntamuseo, joka on samalla K.H. Renlundin museo, on vierailun arvoinen paikka. Mielenkiintoisen lisän museokäyntiin toi se, että oppaana paikalla sattui olemaan Johanna Holmbäck, omaa sukua Olli, Lappajärven Tarvolasta.

Museo toimii komeassa Roosin talossa. Sen arvokkaat taidekokoelmat perustuvat Kokkolassa syntyneen, Helsingissä elämäntyönsä tehneen rautakauppias Renlundin lahjoituksiin. Kannattaa käydä yksin taiteenkin vuoksi.

Minua kiinnosti erityisesti keisari Aleksanteri I:n vierailu Kokkolassa ja Roosin talossa syyskuussa 1819. Siitä liikkuu monenlaisia tarinoita.

Roosin perhe oli pannut parastaan ja valmistautunut keisarin vierailuun vaivojaan säästämättä. Talo oli pantu juhlakuntoon. Pettymys oli suuri, kun keisari häipyi paikalta ennen aikojaan. Hän kuulemma närkästyi, kun näki köyhässä maassa sellaista loistoa ja rikkautta. Herkut jäivät syömättä.

Historia huokuu kaikkialla, kun kävelee Kokkolan keskustassa. J.V. Snellmankin vietti kaupungissa poikasena kymmenen vuotta. Siitä muistuttaa Pekka Jylhän mainio Snellman -muistomerkki, jota piti käydä katsomassa pikaisesti kaksikin kertaa.

Tämän tarinan opetus olkoon se, että kannattaa tarkkailla lähiympäristöä. Naapurikunnassa, naapurikylässä tai jopa ihan omassa lähipiirissä voi olla sellaisia harvinaisuuksia, joita ei arjen keskellä tule ajatelleeksi.

(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa sekä vähän muokattuna Järviseudun Sanomissa 1.7.2015)