Euroopan paras kirjailija

On tietysti mieletöntä väittää, että joku on Euroopan paras kirjailija. Juuri siksi sanonkin, että Thomas Bernhard (1931-1989) on Euroopan paras kirjailija, vaikka hän on jo kuollut. Paras kirjailija on aina kuollut kirjailija. Bernhard on minun mielestäni paras kirjailija tänään; huomenna saatan olla toista mieltä.

Itävaltalainen Bernhard oli kotimaassaan kiistelty ja skandaalinkäryinen kirjailija elinaikanaan. Kuolemansa jälkeen hän ja hänen tuotantonsa nousivat uuteen arvoon.

Häiriö on juuri suomennettu teos, joka ilmestyi alun perin jo vuonna 1967. Se on omituinen kirja, jonka moni lukija kokee varmaankin ahdistavaksi. Lääkäri ja hänen poikansa ovat kierroksella Itävallan maaseudulla, ja he kohtaavat mitä kummallisimpia ihmisiä, joista omituisin on ruhtinas Saurau. Hänen pitkä yksinpuhelunsa on kirjan runko. Siinä liikutaan koko ajan hulluuden rajamailla.

Sauraun sanatulvan keskellä tulee mieleen Hectorin taannoinen laulu, jossa mikään ei ole mitään. Saurau paasaa lääkärille: "Valtio on mätä, sanon minä, ihan vakavissani, valtio on mätä. Viime aikojen lempisanayhdistelmäni, tohtori hyvä, on tämä: Valtio on mätä. Mikään ei ole mitään, sanon Huberille: punaiset eivät ole mitään ja mustat eivät ole mitään, monarkia ei tietenkään ole mitään eikä tasavalta tietenkään ole mitään."

Jos ei ole aiemmin lukenut Bernhardin kirjoja, kannattaa ensin lukea esimerkiksi Vanhat mestarit, joka ilmestyi viime vuonna suomeksi. Sitä luonnehditaan kirjan alaotsikossa komediaksi.

Luin Vanhat mestarit hiljattain. Suhtauduin aluksi epäillen ja ennakkoluuloisesti tähän Bernhardin viimeiseksi jääneeseen romaaniin. Jos kirjailijaa kuvataan moderniksi klassikoksi, hän on todennäköisesti pitkäpiimäinen ja ikävä. Bernhard ei ole. Vanhoissa mestareissa Bernhard on loistava.

Aluksi Bernhardin liioitteleva tyyli, pitkät lauseet ja toistot, hämmästytti, mutta kun siihen pääsi sisälle, se vei mennessään. Ahmin Vanhat mestarit lähes yhdeltä istumalta, yhtä soittoa. Teksti onkin kuin musiikkia, vimmaista puhetta lähes kaikkea, mutta erityisesti musiikin, kuvataiteiden ja kirjallisuuden vanhoja mestareita vastaan.

Erityishuomion saavat Itävalta ja Wien, joita Bernhard ruoskii kuin viimeistä päivää. Rauhaan eivät jää edes Wienin käymälät.

Kirjan mainio suomentaja Tarja Roinila kuvaa Bernhardin kirjoitusta sättimismusiikiksi. Pinnalta vihainen teksti soi kauniisti, muuttuu musiikiksi. Kirjan päähenkilö, kaikkea arvosteleva musiikkikriitikko Retger, paljastuu lopulta traagiseksi ja inhimilliseksi hahmoksi: "Me kiinnymme erityisellä tavalla myös toiseen ihmiseen vain siksi, että hän on avuton eikä kokonainen, että hän on sekasortoinen eikä täydellinen.”

Nauramatta ei Vanhoja mestareita voi lukea. Se on terveellistä vastapainoa fantastisille pakkopositiivisuuden apostoleille. Mikään ei oo mitään paitsi elämä! Vanhat mestarit on parasta proosaa mitä olen lukenut pitkään aikaan.

Vanhat mestarit on Häiriöön verrattuna kepeä kirja. Voi olla, että Bernhard menee Häiriössä liian pitkälle, kuten edesmennyt Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki arvioi tuoreeltaan. Jos ei Häiriössä kammottavuuksien keskellä suoranaista huumoria olekaan, naurettavuuksia siitä löytyy kosolti.

Olkoon tämä vaikka ruhtinaan paradoksi: ”En ole vielä koskaan nähnyt naurettavaa ihmistä, vaikka suurimmassa osassa näkemistäni ihmisistä kaikki on naurettavaa.”

Kun Aatos Erkko suomettui

Kirjan kansikuvassa poseeraa 17-vuotias kauhavalainen Hellevi Keko ja selkä kameraan päin mies tummassa puvussa vuonna 1961. Mies on alle 30-vuotias Aatos Erkko. Hellevi Keko voitti Me Naiset –lehden ensimmäisen mallikilpailun, Aatos Erkko oli silloin Me Naisten kustantaja, Viikkosanomien päätoimittaja ja kohta myös Hesarin päätoimittaja.

Mestarikuvaaja Caj Bremerin kuva kertoo paljon. Aatos Erkko oli elämänsä loppuun asti kasvoton mies. Ei häntä oikein kukaan tuntenut. Hän oli mystinen ja ristiriitainen patruuna, joka usein vaikutti onnettomalta rahakasansa keskellä.

Kuva kertoo myös Erkon suhteesta naisiin. Hän tarvitsi lähelleen naisia, jotka nojasivat hänen olkapäähänsä ja kuuntelivat hänen huoliaan. Erkko ryhtyi systemaattisesti nostamaan naisia myös lehtensä päätoimittajiksi. Naisille hän avautui enemmän kuin kenellekään miehelle.

Kuva kertoo myös Erkkojen suhteista Yhdysvaltoihin. Mallikilpailu oli järjestetty yhteistyössä newyorkilaisen Eileen Fordin mallitoimiston kanssa. Hellevi Keko teki voittonsa jälkeen pitkän malliuran Yhdysvalloissa.

Erkot olivat lännen miehiä. He toivat Suomeen Aku Ankan, Valitut Palat ja levittivät monin tavoin amerikkalaista ilosanomaa suomalaisille.

Olen ollut töissä Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa 1970- ja –80 -luvuilla. Siksi minua kiinnosti erityisesti se, mitä niistä ajoista kerrotaan Antti Blåfieldin kirjassa.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista jaksoista on kertomus siitä, miten Yhdysvaltain ystävä Aatos Erkko suomettui ja miten hänestä tuli suorastaan pelokas Neuvostoliiton liehakoitsija. Hesari ja Erkko muuttivat suhtautumistaan myös Urho Kekkoseen. Vielä 1960-luvun lopulla Hesarin ja Kekkosen suhteet olivat jäätävät.

Blåfield kertoo, että 1980-luvun alussa Erkko oli erityisen peloissaan Neuvostoliiton aikeista. Lähteistä ei ole selvinnyt, mikä pelon aiheutti.

Erkko lähetteli päätoimittaja Heikki Tikkaselle paheksuvia viestejä, että yya-sopimuksen 35-vuotisjuhla oli hoidettu huonosti: ”Ei mitään sivun otsikointia, ei huomaavaista pääkirjoitusta.” Aiemmin Erkko oli tyytymätön ulkomaankauppaministeri Patolitshevin syntymäpäivän hoitoon: ”Olisin toivonut erikoiskäsittelyä.”

Suhtautuminen Neuvostoliittoon aiheutti kriisin Erkon ja Tikkasen välille. Erkko lähetti marraskuussa 1982 Tikkaselle kirjeen, jossa hän vaati pääkirjoitusta Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Maiden välistä kauppaa pitäisi Erkon mielestä tarkastella myös Neuvostoliiton näkökulmasta, mikä olisi Suomenkin etu.

Tikkanen ei toteuttanut Erkon kuutta näkökohtaa eikä ymmärtänyt miksi voimakas reaktio juuri silloin oli ajankohtainen. Erkko lamaantui täysin Tikkasen vastarinnasta: ”Tämä ilmoituksesi on minulle hyvin dramaattinen asia.”

Erkko ei kuitenkaan pystynyt tai halunnut perustella vaatimuksiaan enempää vaan vetäytyi koko asiasta tyypilliseen tapaansa: ”Minä en keskustele koko asiasta enempää. Me emme enää puhu tästä. Se on käsitelty loppuun nyt.”

Blåfieldin kirjan valossa Heikki Tikkanen nousee aivan uuteen arvoon. Hän ei ollutkaan Erkon tahdoton käsikassara vaan itsenäinen päätoimittaja. Muistan miten me nuoret ja ”viisaat” toimittajat naureskelimme aikoinaan Tikkaselle, kun hän lähetteli toimitukseen uutisvinkkejään.

Tikkasen uutisvihjeet, joita kutsuttiin ”tikkasiksi”, olivat usein arkisista, maanläheisistä asioista, joita hän oli omin silmin nähnyt tai joku oli hänelle soittanut.

Loistavat Erkot antaa hyvän kokonaiskuvan Päivälehti - Hesarin Erkoista (Eero, Eljas, Aatos) ja heidän päätoimittajistaan. Toimittajille ja mediasta kiinnostuneille kirja on suorastaan herkkupala. Se on harvinainen kurkistus Erkkojen kulissien taakse.

Kirjan henkilöarviot eivät ole mitään kiiltokuvia vaan yllättävän suorasukaisia, kun vielä ottaa huomioon, että kirja on osa Hesarin omaa historiaprojektia. Epämiellyttäviäkin asioita tuodaan julki jopa elossa olevista, mutta erityisesti jo kuolleista henkilöistä.

Suomalaisia Pariisissa

Kun olen ollut sattuneesta syystä jonkin aikaa Brysselissä, päätin tehdä viikonloppumatkan Pariisiin. Junamatka Brysselistä Pariisiin kestää vain tunti 20 minuuttia.

Maikkarin kirjeenvaihtaja Helena Petäistö, Ylen edesmenneen Erkki Toivasen naispuolinen vastine, lienee nykyisin Pariisin tunnetuin suomalainen. Petäistö on pariisilaisempi kuin pariisilaiset itse.

Petäistön juuri ilmestynyt Pariisin opaskirja on superlatiivien juhlaa. Niin paljon on hurmaavaa, maailman parasta ja kaunista, että eteläpohjalaista maalaispoikaa hirvittää.

Kun lukee Petäistön oppaan rinnalla esimerkiksi Juhani Ahon kirjaa Muistelmia ja matkakuvia, huomaa ainakin aikojen muuttuneen. Aho kiersi 1800-luvun lopulla Pariisin nähtävyyksiä polkupyörällä ja kirjoitti hauskan jutun, jossa ollaan Sasu Punasen kanssa Pariisin saunassa.

Juhani Aho ja Sasu Punanen olivat kansainvälisiä savolaisia. Sutkit savolaiset tuntuvatkin olevan Pariisissa paremmin kotonaan kuin jäyhät pohjalaiset. Tässä ei nyt lappajärveläinen savolaiskiilakaan auta.

Petäistö kertoo, miten savolaistaiteilija Juho Rissanen kävi Armas J. Pullan kanssa Montparnassen lippulaivassa La Coupole –brasseriessa, joka avattiin vuonna 1927 loisteliain menoin.

Rissanen selosti Pullalle: ”Teä on aeka uus paekka. Vihkijääset olj semmosta männöö, jotta kaevotki kuatu ja ojat pystyyn nous!” Montparnassen symboliksi noussut mallityttö Kiki oli Rissasen mielestä ”aeka tyttö, meleko katottava hempukka.”

Nykypäivän kansainvälisistä savolaisista ainakin Suomen Pankin Erkki Liikanen on mieltynyt Pariisiin. Petäistön tietojen mukaan Liikaselle on kolahtanut La Rôtisserie –ravintolassa ikivanha alkuruoka oeuf en meurette, uppomuna viinikastikkeessa niin, että hän on uhannut kokata sitä kotonakin.

Parissa päivässä ei Pariisia valloiteta, mutta onhan se aina yhden messun ja matkan väärti. Kulissit ovat kunnossa. Ranska näyttelee yhä suurvaltaa ja Pariisi osaa hätkähdyttää: Ranskan kunnia ennen kaikkea muuta.

Pariisin uusin maamerkki on Vuitton -museo, Ranskan rikkaimman miehen Bernard Arnaultin luomus, joka on vaikuttava ilmestys puiston keskellä. Se jatkaa Riemukaaren, Eiffel –tornin, Pompidou -keskuksen ja monien muiden hätkähdyttäjien vaikuttavaa sarjaa.

Yksi asia jäi vaivaamaan matkan jälkeen. En jostain syystä käynyt syömässä La Tour d´Argentissa aluksi kolmen keisarin hanhenmaksaa, pääruoaksi talon kuuluisaa veristä ankkaa ja jälkiruoaksi crèpes Belle Époquea, vaikka paikan omistajan äiti on entinen huippumalli Tarja Räsänen ja ravintolan ovat ottaneet omakseen sellaiset kuuluisat työväenliikkeen edustajat kuin Paavo Lipponen, Erkki Liikanen ja Jutta Urpilainen.

Nyt harmittaa!

Myytti murskaksi vaikka väkisin

Sotasankari Lauri Törni (1919-1965) eli sellaisen elämän, että sen ympärille on helppo rakentaa myyttisiä ulottuvuuksia. Tutkijat Juha Pohjonen ja Oula Silvennoinen ovat nähneet paljon vaivaa todistaakseen, että Törni ei ollut legenda jo eläessään. Tulee jopa tunne, että myytti halutaan murskaksi vaikka väkisin.

Mannerheim-ristin ritari Törni palveli kolmen maan joukoissa: ensin talvi- ja jatkosodassa, kahdesti Saksan SS-joukoissa ja lopulta Yhdysvaltain armeijassa sekä Saksassa että Vietnamin sodassa. Se muistetaan, että tuleva presidentti Mauno Koivisto palveli Törnin alaisena.

Sodan jälkeen Törni sai Suomessa maanpetostuomion, karkasi kahdesti vankilasta, päätyi maanpakolaiseksi Ruotsiin ja sieltä Venezuelaan, kunnes pääsi Yhdysvaltoihin. Törni eli Larry Thorne kuoli, kun helikopteri syöksyi maahan Vietnamissa.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on kertomus siitä, miten Törnistä rakennettiin myytti. Tutkijoiden mukaan legenda sai alkunsa vasta Vietnamista, katoamisesta ja kuolemasta. Jatkosodan päättyessä Törni ei vielä ollut legenda, vaikka olikin Mannerheim-ristillä palkittu mies.

Jukka Tyrkön kirja Törnistä vuonna 1975 oli legendan synnyn lähtölaukaus. Tutkijoiden mielestä Tyrkön kirja on ”haltioitunut sekoitus historiaa ja mielikuvitusta”. Tyrkkö oli ainoa Törnin henkilökohtaisesti tuntenut elämäkerturi ja ”teos on siksi jättänyt jälkensä kaikkeen, mitä Törnistä on myöhemmin kirjoitettu”.

Törnin legendan synnyttämisen hetken tutkijat ajoittavat kuitenkin vasta vuosiin 1997-99. Suomessa oli julkaistu useita Törni -kirjoja, ne myivät hyvin ja Törnistä tuli kaikkien tuntema sankari. Kirjoissa kuitenkin kuulemma paisuteltiin ja vääristeltiin Törnin tekoja.

Parhain päin selitettiin niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa Törnin maanpetostuomiota, SS-taustaa, hänen viinanjuontiaan ja väkivaltaista luonnettaan. Törni oli yksinäinen susi, joka oli parhaimmillaan sissipäällikkönä. Johtajana häntä moitittiin kehnoksi.

Lauri Törni oli sotilas, joka ei rauhan töihin sopeutunut. Hän kaipasi taistelukentille. Tutkijat rohkenevat jopa arvioida, että muuten kuin sotilaana Törni oli keskinkertainen mies. ”Kouluja käymätön, itseoppinut sähköasentaja saattoi sodanjälkeisessä Suomessa tuskin tavoitella samankaltaista tyydytystä kuin miesten johtajana rintamalla.”

Törnin johtotähdet olivat toiminta ja sota. Tämä kuulostaa jo pyhäinhäväistykseltä, kun tutkijat väittävät, että Törniä ei ajanut isänmaanrakkaus vaan toiminnanhalu. Myytinrakentajat ovat sitten yrittäneet runnoa häntä omien ihanteidensa mukaisiin muotteihin.

Törni on valittu Suomen Sotilas –lehden äänestyksessä kaikkein rohkeimmaksi Mannerhim -ristin ritariksi ja kymmenen vuotta sitten Ylen Suuret suomalaiset äänestyksessä hän tuli ohi kaikkien ennakkolistojen sijalle 52.

Kyseessä ei siis ole mikään turha mies, vaikka totta on tämäkin: Lauri Törni kävi monta sotaa ja hävisi ne kaikki.

Tyttö ja pommi

Jos Tyttö ja pommi –kirjan olisi kirjoittanut joku ruotsalainen Stieg Larsson, se olisi suuri kansainvälinen menestys. Kirjan on kuitenkin kirjoittanut muuan Jari Järvelä Kotkasta ja se saattaa jäädä vain kansalliseksi tapaukseksi.

Vaikka kirjailija onkin kotkalainen, Tytössä ja pommissa on kyllä ainekset myös kansainväliseen menestykseen. Kirjasta aiotaan tehdä elokuva ja sen käännösoikeudet on myyty useaan maahan. Englanniksi kirja ilmestyy ensi keväänä. Käännösoikeudet osti tunnettu yhdysvaltalainen Amazon –kustantamo.

Tyttö ja pommi saattaa siis olla matkalla maineeseen. Ei hehkuteta kuitenkaan liikaa, ettei käy, kuten niille lukuisille suomalaisille misseille, jotka ovat olleet ”ennakkosuosikkeja” kansainvälisillä kaunokentillä.

Järvelä itse nimeää kirjansa rikosromaaniksi, ei siis dekkariksi. Ei nimi kirjaa pahenna, ellei kirja nimeä. Tapahtumapaikkana on Kotka ja vastakkain ovat nuoret graffitintekijät ja turvallisuuspalvelun vartijat, Bakteerit ja Rotat.

Järvelä on paneutunut ansiokkaasti graffitintekijöiden maailmaan ja hänen sympatiansa ovat heidän puolellaan. Asetelma ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti hyvät vastaan pahat vaan paljon vivahteikkaampi.

Kirjan kertojina ovat graffitintekijä Metro ja vartiointiliikkeen mies Jere. Metro on kongolaisen miehen ja suomalaisen naisen 19-vuotias nuori nainen, joka koettelee katutaiteellaan laillisuuden rajoja. Vartija Jere taas on nuori perheenisä, joka edustaa lakia ja järjestystä.

Onko Järvelä nihilisti, joka hyväksyy graffititaiteilijoiden töhrimiset, joista kustannukset maksavat kunnon veronmaksajat? Missä menee hyväksyttävän katutaiteen ja järjettömän töhrimisen raja? Vastaukseksi hyväksyttäköön se, että Järvelä on kirjailija.

Järvelä sekoittelee rooleja taidokkaasti. Molemmissa päähenkilöissä on sympaattisia piirteitä. Kumpi lopulta edustaa hyvää, kumpi pahaa? Kirjailija panee lukijan ajattelemaan. Kaikki ei olekaan niin itsestään selvää.

Järvelä on itsekin osallistunut kirjastaan käytyyn keskusteluun. Hänen mielestään Tytön ja pommin olennaisia kysymyksiä on julkisen tilan hallinta. Hän ihmettelee, miten tuhansien mainosten pommituksessa yksi luvaton graffiti saattaa herättää suorastaan raivoa.

Kosto on inhimillisellä tasolla Tytön ja pommin tärkeä teema. Metron kumppani Rust kuolee jo kirjan alkupuolella, kun hän yrittää paeta vartijoiden virittämästä ansasta. Metro ryhtyy kostajaksi ja väittää, että ihmisen tärkein perustarve on kosto: ”Kosto on rakkauttakin voimakkaampi. Kun rakkaus kuolee, kosto jää.”

Kirjailija on selventänyt eräässä blogikeskustelussa kostoteemaansa: ”Onhan kirjan tarina aika selvä osoitus siitä, ettei kosto vapauta vaan vangitsee, ei puhdista vaan sumentaa.”

Olkoon Tyttö ja pommi dekkari, jännäri, rikosromaani tai mikä tahansa, se on joka tapauksessa ajatuksia herättävä. Jos ei kuulostaisi niin kuluneelta, sanoisin, että Tyttö ja pommi on kansainvälisen tason rikosromaani.

Donner etsii yhä isää

Jörn Donner, 81, on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa 13:een vuoteen. Vuonna 1986 hän sai Finlandia-palkinnon kirjastaan Isä ja poika, nyt on vuorossa Poika ja isä. Koko elämän jatkunut isän etsintä jatkuu. Samalla Jörkka etsii itseään. Kuka minä olen, mistä tulen, minne menen?

Jörnin isä Kai Donner, kielitieteilijä ja suomalaisuusaktivisti, kuoli vuonna 1935. Jörn oli silloin juuri täyttänyt kaksi vuotta.

Kai Donner teki tutkimusmatkoja Siperiaan ankarissa olosuhteissa ja kirjoitti kokemuksistaan  kirjan Siperian samojedien keskuudessa 1911-13 ja 1914. Jörn on etsinyt isäänsä myös Siperiasta ja kirjoitti muutama vuosi sitten erinomaisen raporttikirjan Isän jalanjäljillä. Jörn on isänsä poika.

Poika ja isä vaikuttaa nopeasti kirjoitetulta ja onhan se nopeasti luettukin. Kirjan alaotsikoksi on pantu Erään rikoksen tarina. Päähenkilö David Anders joutuu omituisen rikoksen kohteeksi: häntä ammutaan, kun hän on romanttisella maaseutumatkalla naisystävänsä kanssa. David halvaantuu.

Davidin poika Erik, joka ei juuri isäänsä tunne, yrittää selvittää rikosta, mutta huonoin tuloksin. Pääasia on isän etsintä. Kuka hän on? Mitä hän on puuhastellut? Myös Davidin vanhalla isällä on merkittävä rooli kirjassa.

Näin kulkee isän ja pojan keskustelu: ”Haluan tietää, Erik sanoi ravintolassa, jonka nimi oli Salve. - Mitä tapahtui. Yksityiskohtaisesti. - Miksi? – Minä etsin sinua? – Minähän olen tässä. – Mutta entinen David Anders?”

Paljon kirjassa puuhastellaan. Kuvataan monenlaisia rakkauksia ja halvaantuneen Davidin arkea, käydään matkoilla Lähi-idässä asti ja koko ajan etsitään jotakin. Lopulta kaikki jää avoimeksi.

Jörn Donner on huseerannut monenlaista. Hän on ollut elokuvaohjaaja ja elokuvabyrokraatti, näyttelijä ja kirjailija, poliitikko monessa puolueessa sekä diplomaatti ja paljon muuta. Mutta suurin rooli on hän itse, Donner.

Omalla listallani Jörn Donner on ennen kaikkea kirjailija. Hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa en niinkään ole ihastunut, mutta hänen matkaraporttinsa ovat parasta a-luokkaa. Donner on jatkanut kunniakkaasti Waltarin, Paavolaisen ja eräiden muiden perinteitä.

Berliini-raportti ja Raportti Tonavalta, jotka Donner kirjoitti alle 30-vuotiaana, saattavat yhä olla hänen parasta tuotantoaan. Ne olivat myös minun ensi tuntumani Donnerin kirjoihin.

Donner ei aina tunnu itsekään tietävän, mitä hän lopulta haluaa. Hän janoaa julkista tunnustusta, vaikka usein toista väittää. Turhamaisuuttaan Donner ajaa yhä 500 kilometriä Viialaan vastaanottamaan Vuoden vasenkätisen palkintoa, on puoli tuntia paikalla ja ajaa takaisin Tammisaareen. Tapaus on kerrottu Mammutissa.

Donner on näytellyt boheemia, mutta ainakin kirjoituspöydän ääressä hän on kurinalainen ja ahkera. Hänen kirjallinen tuotantonsa onkin kunnioitusta herättävän laaja. Donnerilla on edelleen paljon sanottavaa. Kirjoittaminen jatkuu niin kauan kuin kynä pysyy kädessä.

Parhaimmillaan Donner on loistava, huonoimmillaan rasittava.

Dekkari historian hämärästä

Jyrki Heino on erikoinen tapaus rikoskirjailijaksi. Hän ei ole taustaltaan toimittaja eikä poliisi vaan Turun yliopiston biokemian professori. Hän on tutkinut erityisesti integriinien eli solujen tarttumisreseptorien toimintaa. Älkää kysykö minulta, mitä se tarkoittaa.

Kello on Heinon toinen dekkari. Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1700-luvun lopulle ja se on selonteko tapahtumista, jotka käynnistyivät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista. Majurin taskukello on tärkeä johtolanka tutkimuksissa.

Pidin jo Heinon esikoisdekkarista (Kellari). Kello ei ole mikään perinteinen dekkari vaan se on myös hyvin taustoitettu historiallinen romaani. On syytä olettaa, että professorin faktat ovat kohdallaan. Kirjan lukeminen käy myös historiatietojen päivittämisestä.

Heino tavoittaa hyvin 1700-luvun ilmapiirin, vaikka enhän minä siitä ilmapiiristä mitään tiedä. Voi kuitenkin hyvin kuvitella, että sellaista se oli kuin kirjailija kuvaa. Teksti ei aina ole kovin notkeaa, ja professori kirjoittaa välillä kuin luennoisi oppilailleen. Vanhahtavat termit ja sen ajan kömpelön puhetavan käyttö kiertoilmauksineen ovat myös kirjailijan tyylikeino.

Kun matkustaa Wennehielmin mukana hevoskyydissä Turusta Hämeenlinnaan ja jopa Pietariin asti, melkein tuntee nahoissaan kehnojen teiden tuottamat tuskat ja kuopat.

Päänäyttämönä on Turku, kuten edellisessäkin kirjassa. Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolfkin tavataan Turussa. Hän oli matkalla Pietariin kosimaan suuriruhtinatar Aleksandraa. Siitähän ei sitten mitään tullut.

Luutnantti Wennehielm ei ole mikään sankarietsivä. Hän on sotainvalidi, liikkuu huonosti ja ryhtyy vastahakoisesti selvittämään majurin katoamista tämän kenraali-isän pyynnöstä.

Heinon tekstistä voi halutessaan vetää pitkiä linjoja myös nykypäivään. Pieniä piikkejä ja huumoriakin löytyy. Wennehielm valittaa jo yli 200 vuotta sitten, miten Turussa on vaikea suojella vanhoja rakennuksia.

Kun Kustaa IV Adolf on kaupungissa, puhutaan tietysti kuninkaasta. Wennehielm ja hänen ystävänsä Appengren arvioivat jopa kuninkaan älynlahjoja, joita epäillään vähäisiksi. He muistelevat kansleri Oxenstiernan opetuksia pojalleen siitä, miten vähäisellä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Wennehielmin johtopäätös keskustelusta sopii tähänkin päivään: ”Todellisuudessa pienten kansojen kohtaloa ohjaa sattuma enemmän kuin valtaapitävien järki.”

Jos olet nopeatempoisen actionin ystävä, et ehkä pidä Kellosta. Sen sijaan Kello on onnen omiaan meille hitaille historian harrastajille, jotka tykkäämme fundeerata myös pitkiä linjoja huumorin ja jännittävien tapahtumien säestyksellä.

Parraton mies

Esko Valtaoja on uhrannut partansa Nenäpäivän alttarille. Nenäpäivä, tiedättehän, on se tapahtuma, joka saa Ylen väen innostumaan, suorastaan riehaantumaan, oikein kunnolla. Tosikkona minulle ei ole oikein auennut, mistä on kyse, mutta varmaan se jotenkin liittyy Ylen ydinosaamiseen, ehkä jopa yhteiskuntavastuuseen.

Esko Valtaoja sopii Nenäpäivän tähdeksi kuin nenä päähän. Hänestä on viime vuosina tullut Mr. Tiede, tieteen varttijulkku, kuten hän itse sanoo. Hän viihtyy hyvin julkisuudessa ja sanavalmiina miehenä hän kommentoi tarvittaessa kaikkea mikä liikkuu.

Tapasin avaruustähtitieteen professorin viime joulukuussa Tampereella eräissä juhlissa, missä paparazzi yllätti ja otti meistä kuvan. Muutaman minuutin keskustelun perusteella voin vakuuttaa, että Esko on oikein hauska ja henkevä mies.

Tänä vuonna ilmestyi Ursan kustantamana Valtaojan kolumnikokoelma (Ensimmäinen koira kuussa), jossa on kirjoituksia kymmenen vuoden ajalta. Valtaoja kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja popularisoi tiedettä niin, että tyhmempikin pysyy kärryillä. ”Kannattaa muistaa, että me kaikki elävät olennot  olemme tähtien ydinjätettä, paitsi tietysti naiset, jotka ovat tähtipölyä.”

Kirjoitusten otsikot kertovat, mistä on kysymys. Juttuja on laidasta laitaan. Muutama esimerkki: Rahaa ja onnellisuutta, Fukushima ja Aleksanteri Suuren ilmavaivat, Maailmanhistorian sirkusprinsessat, Pahis-Nalle ja Uppo-Nalle, Polkupyöräilyn ihanuudesta, Ihan homoo ja Kalsarifilosofiaa jokamiehelle.

Valtaoja puolustaa homojen oikeuksia ja ydinvoimaa, vinoilee persuille ja Räsäsen Päiville sekä kumoaa huonosti perusteltuja väitteitä.

Pidin erityisesti Valtaojan puolustuspuheesta meille mokaajille. Hän antaa Homo Sapiensille (viisas ihminen) jopa uuden määritelmän: epäonnistuva eläin. Hän kirjoittaa, että vain ihmisellä on varaa epäonnistua jatkuvasti. Epäonnistunut eläin on saman tien kuollut eläin.

Menestystä palvotaan niin, että unohdamme elämän koostuvan lähes yksinomaan suurista ja pienistä epäonnistumisista. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Mokaaminen onkin aivan liian vähän arvostettu inhimillisyytemme peruspiirre. ”Riemuitaan toki onnistumisista, mutta annetaan myös epäonnistumisille arvonsa. Niihin sentään perustuu kaikki.”

Ei muuta kuin kohti uusia epäonnistumisia!

Viihdyin oikein hyvin Valtaojan tekstien parissa. Jos hän ei ota muita vakavasti, ei hän ota itseäänkään. Hän pilkkaa jopa omaa ulkoista olemustaan: ”Naaman suhteen ei ole muuta tehtävissä kuin koettaa peittää mahdollisimman suuri osa karvoituksen alle ja hymyillä sen näköisenä, että sisäistä kauneutta täältä takaa löytyy, uskokaa pois.”

Mutta miten on nyt, kun parta on poissa. Lähtikö Valtaojalta myös valta. Vanhan testamentin Simsonin voima perustui hänen hiuksiinsa. Petollinen vaimo Delila leikkautti Simsonin hiukset ja se oli Simsonin loppu.

Houkutteliko Yleisradio Valtaojan ansaan? Parta lähti ja arvokkuus meni. Ottaako joku vielä vakavasti parrattoman Valtaojan?

Antti Tuuri ja taivaalliset häät

Antti Tuurin kirjatehdas jauhaa kirja vuodessa, kaksi parhaassa –tahtia vuosikymmenestä toiseen. Siihen ei moni pysty. Ja minkäs mies sille mahtaa, että ihmiset ostavatkin hänen kirjojaan.

Syksyn uutuus Alkemistit II jatkaa suoraan siitä, mihin ykkösosa jäi. Ollaan 1780-luvulla ja suomalaiset neropatit, vuoritoimen johtaja August Nordenskiöld ja maanmittari Carl Bergklint yrittävät tehdä kultaa oikein Kustaa kolmannen suojeluksessa. Eihän siitä mitään tule.

Ensimmäisessä osassa puhuttiin maallisesta rakkaudesta, nyt haaveillaan taivaallisista häistä. Onnea etsitään monella tasolla.

Kirja perustuu tositapahtumiin ja se on sekoitus tiedettä, uskontoa ja mystiikkaa. Nordenskiöld pakenee velkojiaan Uudestakaupungista Tukholmaan ja nuoren vaimonsa menettänyt Bergklint seuraa perässä.

Minäkertoja Bergklint on ns. hyvä ihminen. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän ei vilkuile enää muita naisia vaan odottaa kärsivällisesti taivaallisia häitä. Bergklint on kuin Dostojevskin Myskin Idiootissa, hyväntahtoinen mutta naiivi. Nordenskiöld taas on kyynisyyteen taipuva uskon kilvoittelija, joka nauttii myös maallisista iloista.

Antti Tuuri on mestarikertoja ja aiheet on kunnianhimoisesti valittu. Taustatyöt on tehty perusteellisesti eikä hän sorru helppoon ihmissuhdehömppään. Hän luottaa lukijaan eikä tavoittele pikavoittoja. Hän on kehittänyt omintakeisen, lavean tyylin, jonka tunnistaa helposti.

Pidän Tuurin rauhallisesta tyylistä. Eikä pidä unohtaa huumoria. Se on niukkaa ja vähäeleistä, hiljaista huumoria, joka pitää lukijan valveilla. Ihmisten tarkkailu on kirjailijan työtä.

Kirjoittaminen on Antille elämäntapa; kirjoitan, siis olen olemassa. Hänellä on myös iso joukko uskollisia lukijoita, joille kelpaa kaikki mitä hän kirjoittaa.

Jossain vaiheessa kyllästyin Tuurin kirjoihin enkä niitä lukenut. Eräs tuttavani moitti hänen tekstejään virkamiesproosaksi, mitä se sitten tarkoittaakin, ja olin olevinani samaa mieltä. Nyt olen jo aikoja sitten palannut takaisin.

Olen tuntenut Antti Tuurin yli 50 vuotta. Olimme vuoden samassa koulussakin, Lappajärven silloisessa keskikoulussa, Antti viidennellä, minä ensimmäisellä luokalla. Antin isä oli maanmittarina Lappajärvellä. Emme muistaakseni silloinkaan käyneet syvällisiä keskusteluja.

Ylioppilaaksi Antti kirjoitti Vimpelin yhteiskoulusta. Se taitaa edelleen olla ainoa koulu, jonka ylioppilaista kaksi on saanut kirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Anna meille jälleen ensi syksynä meidän jokavuotinen Tuurimme!

Pariisi, Picasso ja Vuitton

Olin viikonloppuna Pariisissa, tuossa ”uuden ajan Baabelissa, synnin ja suuruuden pesässä”, kuten Topelius kirjoitti vuonna 1854 lähestyessään kaupunkia ensi kertaa junalla Brysselistä. Totta puhui Topelius, vaikka satusetä olikin.

Pariisi on edelleen mahtipontinen ja syntinen suuruuden pesä. Ranska näyttelee suurvaltaa ja joissakin asioissa saattaa sitä ollakin. Otetaan nyt esimerkiksi tämä Vuitton –miljardöörin Bernard Arnaultin uusi museo, joka avattiin pari viikkoa sitten. Arnault on Ranskan rikkain mies.

Vuitton –museo on jälleen uusi maamerkki Pariisin kymmenien monumenttien maineikkaassa joukossa. Se on sellainen hökötys, että sen kuvaamiseen eivät minun taitoni riitä. Jonkun mielestä se on kuin valtava laiva, joka on heitetty puiston keskelle tai sortunut kerrostalo, jossa rakennelmat törröttävät miten sattuu.

Rakennuksen suunnitteli Frank Gehry, sama mies, joka on suunnitellut myös Bilbaon kuuluisan Guggenheimin. Tavanomaista ei ole haettukaan. On selvää, että tästä rakennuksesta puhutaan  pitkään.

Ei sillä ole väliä, onko uusi luomus hyvä vai huono, ruma vai kaunis. Joka tapauksessa se on vaikuttava ilmestys puiston keskellä ja kauneus on tunnetusti katsojan silmässä. Kun ammattilaiset riitelevät, ihmiset kaikkialta maailmasta rientävät katsomaan tätä ihmettä. Ja se on tarkoituskin.

Vuitton –konserni myy luksustuotteita käsilaukuista kosmetiikkaan, samppanjasta konjakkiin. Tuskin uudesta museosta on bisneksillekään haittaa. Näkyvyys on taattu.

Vuitton-Arnault on kiistelty mies. Hän muutti kirjansa Belgiaan, kun Ranska sääti ylimääräisen veron yli miljoona euroa vuodessa ansaitseville. Hän ei Ranskassa ole ollut kovin suosittu herra, vaikka museon rakentamiseen ei veronmaksajien rahoja suoraan ole käytettykään. Uusi museo kiillottaa Arnaultin tahraista kilpeä.

Pariisi on aina osannut hätkähdyttää. Vuitton -museon yksi varhainen edeltäjä on Eiffel-torni, maailman korkein rakennus, kun se valmistui maamerkiksi Pariisin maailmannäyttelyyn 1889.

Minulla oli matkalukemisena Juhani Ahon kirja Muistelmia ja matkakuvia. Siinä Aho kirjoitti 125 vuotta sitten Eiffeltornista aivan kuin olisi tuijottanut tämän päivän Vuitton –museota: ”Olen muuttunut pieneksi, tuhottoman tuhoiseksi kääpiöksi tämän jättiläisen haarojen alla. En voi muuta kuin suu auki ihmetellä ja masentumistani masentua. Ainoa lohdutus on, että tuolla yhäällä tornin ensimmäisellä sillalla ovat muut yhtä pieniä kuin minä. Jään tällä kertaa kaula kenossa tuijottamaan Eiffeltornin satoihin tuhansiin sälöksiin…”

Joku kysyi, oliko siellä Vuitton –museossa taidettakin. Olihan siellä, mutta se on sivuosassa. Suurin osa tulee ihmettelemään itse rakennusta, joka on tietysti myös taideteos.

Vuitton –museon kanssa lähes samaan aikaan avattiin viisi vuotta remontissa ollut Picasso –museo. Kyllä sielläkin ihmettelemistä riittää monessa kerroksessa.

Ja kun Pariisissa kaikki on suurta ja mahtavaa, niin ovat myös Picasso-museon remontin kustannukset. Remontin piti valmistua kahdessa vuodessa, se kesti viisi vuotta. Budjetti ylittyi 22 miljoonalla ja loppuhinnaksi tuli 52 miljoonaa.

Kyllä sillä hinnalla kelpaa Picassoja katsella. Tilat ovat hienot ja kokoelmat ainutlaatuiset. Eikä jonottamatta pääse tähänkään museoon.

Vuoden kehutuin kirja

Tommi Kinnusen esikoisteos on ollut tämän vuoden arvostelumenestys. Se on kehuttu puhki ja sille on povattu kaikkia mahdollisia kirjallisuuspalkintoja Finlandiasta vuoden esikoiseen. Saapa nähdä. Itseään kunnioittavat valitsijat eivät välttämättä mene lauman mukana vaan haluavat ehkä yllättää ja tehdä ihan itsenäisen ratkaisun.

Hesarin Antti Majander jopa vetäisee, että Kinnusen romaanin veroisia esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä. Olisi mukava tietää, mikä se toinen tämän vuosikymmenen esikoinen on vai eikö se ole vielä ilmestynyt ja mitkä ovat olleet ne edellisten vuosikymmenien mestariesikoiset.

Nyt olisi tilaus Kinnusen kirjan perusteelliselle teilaukselle. Itse en ole havainnut, tosin pintapuolisen tarkkailun perusteella, yhtään kielteistä arviota.

Neljäntienristeys on hyvä kirja. Mikä siitä tekee hyvän? Nostan esiin kaksi asiaa, kuten entisellä Yle-pomollani Ari Järvisellä oli tapana.

Ensinnäkin Kinnusen teksti on konkreettista. Sitä ei ole viety aivan niin pitkälle kuin Antti Hyryn Uunissa, mutta kaukaista sukua olen aistivinani. Otetaan umpimähkään valittu esimerkki Kinnusen kirjasta. Onni heräilee jossakin satamakaupungissa vieraasta sängystä:

”Hän antoi katseensa tarkentua huoneeseen ja näki katon keskellä haljenneen kipsisen rosetin ja seiniä kiertävät valkoiseksi kalkitut leveät listat. Hän käänsi päätään. Huone oli niukka ja tummatapettinen. Ranskalaisen parvekkeen oikealla puolen oli valurautainen patteri, nurkassa nojatuoli ja pyöreäkupuinen jalkalamppu, sänkyseinällä ovi. Sängyn yllä seinällä rimpuili puiseen ristiin naulattu tuskainen Jeesus.”

Neljäntienristeyksessä rakennetaan paljon, tehdään ruokaa, lämmitetään vettä. Kätilö Marian toimintaa synnytyksessä kuvataan niin realistisesti ja raadollisesti, että pahaa tekee.

Sitten se toinen asia, joka tekee kirjasta hyvän. Kinnunen paljastaa paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Hän jättää sopivasti asioita auki. Lukijan mielikuvitukselle jää tilaa.

Kirjassa on neljä päähenkilöä, joiden tarinan Kinnunen kertoo. Aikaperspektiivi on satakunta vuotta. On kätilö Maria, hänen avioton tyttärensä Lahja ja tämän mies Onni sekä Kaarina, joka on Onnin ja Lahjan miniä. Päänäyttämönä on kirjailija Kinnusen kotikylä Kuusamosta, Neljäntienristeys. Ollaan kipeiden perhesalaisuuksien äärellä.

Kaikilla henkilöillä on omat salaisuutensa ja kipupisteensä, joita kirjailija kuvaa ymmärtäväisesti, etten sanoisi lämmöllä. Tukahdutettuja tunteita on paljon. Riipaisevin on Onnin kohtalo. Hän yrittää olla hyvä perheenisä, mutta onnea hän joutuu etsimään muualta, sodanjälkeisessä Suomessa jopa laittomin keinoin.

Sen jälkeen kun kirjan on lukenut, kannattaa lukea ensimmäinen luku uudestaan. Ensi lukemalta kirjan alku jäi hämäräksi.

Tommi Kinnunen on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Se on hyvä pohja kirjailijalle, vaikka eihän se mikään itsestään selvyys ole, että kirjallisuuden opettaja osaa hyvin myös kirjoittaa.

Enää en vastusta kaikkea uutta

Vastustan yleensä uusia asioita ensi reaktiona varmuuden vuoksi. Kun vaimo esittää jotain uutta, huudahdan usein jo kesken lauseen: ”Ei käy.”

Olen kuin enontekiöläinen Piera Karhuvuoma Mikko-Pekka Heikkisen uudessa romaanissa Jääräpää: ”Mie vastustan kuntaliitoksia ja kuntamuutoksia ja kaikkia ristisiitoksia. Ylipäätään mie vastustan.”

Nyt olen alkanut lipsua. Enää en vastusta kaikkea uutta. Usein kyllä käy niin, että kun olen omaksunut uuden asian, se onkin jo vanhentunut. Onko esimerkiksi Facebook parhaat päivänsä nähnyt?

Olen juuri nyt matkoilla. Ensimmäistä kertaa minulla ei ole yhtään perinteistä kirjaa mukana matkalaukun painona. Sen sijaan ipadissani on sähköisiä e-kirjoja, ostettuja ja kirjastosta lainattuja. Ja lisää voin lainata tai ostaa, missä sitten lienenkin. Helppoa!

Joskus luulin, että minun on teknisesti tumpelona mahdoton oppia kaikenmaailman facebookit, twitterit, instagramit ja ipadit. Luulo oli väärä.

Nyt olen Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa, luen lähes pelkästään sähkökirjoja, sanomalehdet luen ipadilta ja minulla on blogi.

Paperilehdet tuntuvat vanhanaikaisilta ja kömpelöiltä. Enää ei tarvitse tahria sormiaan painomusteeseen. Järviseudun Sanomatkin luen kätevästi maailmalla ennen kuin se on ammesten postilaatikoissa.

Luin juuri Suomen innokkaimpien twiittaajien pienen opaskirjan (Alexander Stubb – Tuomas Enbuske: #Twitterkirja). Se johdattaa vasta-alkajan hyvin Twitterin maailmaan. Itse en ole kovin aktiivinen Twitterissä, mutta mukana olen, jotta ainakin tekniikka pysyy hallinnassa.

Twitterin keksimisestä me suomalaisetkin voimme ottaa vähän kunniaa itsellemme. Twitterin esi-isä, tekstiviesti, keksittiin Suomessa.

Stubb ja Enbuske määrittelevät somen eroja osuvasti. Facebook on kuin sukujuhlat, siellä ovat äiti, isä, lapset, mummot ja vaarit. Juuri tästä syystä osa nuorisosta onkin jättänyt Facebookin.

Twitter on lähimpänä perinteistä tiedotusvälinettä. Se on avoin, toisin kuin Facebook, joka on suurimmaksi osaksi suljettu yhteisö. ”Twiiteissä kerrotaan mitä tapahtuu juuri nyt. Facebookissa fiilistellään ja blogissa analysoidaan maailmanmenoa.”

Instagram taas on herrojen mielestä kuin kotibileet, joista vanhemmat on häädetty pois. Instagram perustuu kuvien lähettämiseen.

Tällä hetkellä Instagram on erityisesti nuorten suosima, mutta ennustan, että kohta varttunut väki valloittaa sen. Kenellä on enemmän aikaa kuvien kanssa näpräämiseen kuin eläkeläisillä? Ja nuoriso siirtyykin sitten taas pitämään juhliaan muualle.

(Kirjoitus on julkaistu Järviseudun Sanomissa 5.11.2014)

Raha ei onnea tuo

Suomessa on tunnetusti paljon hyviä naiskirjailijoita. Heidän kirjojaan kannattaa miestenkin lukea, jotta tietää, mitä naisten päässä liikkuu.

Anna-Leena Härköseltä olin tähän asti lukenut vain hänen kiitellyn esikoisensa Häräntappoaseen, jonka hän kirjoitti jo lukiolaisena vuonna 1984. Mielikuvissani Härkönen on aina ollut lapsitähti, nuori ja lahjakas, vaikka ei hän enää mikään teini ole. Toivottavasti kirjailija ei loukkaannu, kun paljastan, että hän täyttää ensi vuonna 50 vuotta.

Nyt luin uutuuden, Kaikki oikein. Se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun lapsettomalle pariskunnalle tupsahtaa seitsemän miljoonan euron lottovoitto.

Kirjan taustalla on kliseinen ajatus, että raha ei onnea tuo. Pariskunnan suhde on koetuksella ja viina virtaa. Mies sanotaan irti työpaikastaan ja nainen sanoutuu itse irti hoivahommastaan. Ihmissuhteet kärsivät muutenkin yllättävästä rikastumisesta.

Härkönen on käyttänyt tausta-aineistona Pasi Falkin ja Pasi Mäenpään kohta 20 vuotta vanhaa tutkimusta lottovoittajista. Ei liene kuitenkaan olemassa yhtä totuutta lottomiljonääreistäkään. Heitä on moneksi, kuten on meitäkin.

Härkönen on rutinoitunut kirjoittaja ja hänen kolumninsa ovat suosittuja. Hänellä on vankka lukijakunta, joka koostunee pääasiassa naisista. Heidän joukossaan Härkösen uutuuskirja on aina suuri tapaus.

Kaikki oikein –uutuudessa kirjailija on vahvimmillaan, kun hän kirjoittaa nopeaa ja sujuvaa dialogia. Kirja on helppolukuinen ja selkeä. Lukijan ei tarvitse palata taaksepäin ja miettiä, mistä tai kenestä on kulloinkin kysymys.

Nopea vuoropuhelu tuo omat sudenkuoppansa tekstiin. Vaikka kirjassa käsitellään rankkojakin asioita, tarkkailin niitä kepeästi ja ulkopuolisena. En pystynyt samaistumaan päähenkilöihin enkä sympatiseeraamaan ketään kirjan henkilöistä. Kun teksti on lähes pelkkää dialogia, se alkaa puuduttaa. Aloin kaivata enemmän rytminvaihdoksia.

Otin tietoisen riskin, kun lähdin Härkösen matkaan. Tiedän, että en kuulu hänen kirjojensa lukijoiden ydinryhmään. Olen mies ja liian vanha. Silti en kadu mitään: Härkönen on omassa lajissaan Suomen huippua ja oli hauska tutustua 30 vuoden ja Häräntappoaseen jälkeen hänen tuotantoonsa.

Amerikkalaisia unelmia

Keijo Korhonen kirjoittaa YK:n entisestä pääsihteeristä Kurt Waldheimista: ”Henkilönä Waldheim oli vastenmielinen. Hänen hymynsä muistutti mielistelevää irvistystä. Hänen tervehtimistapansa harmitti monia. Kun hän kätteli vastaanottojonoa, hän ojensi kätensä veltosti, tuskin puristi tervehdittävän kättä eikä hetkeäkään katsonut toista silmiin.”

Näyte kuvaa hyvin Korhosen tyyliä. Hän on suorasukainen ja joskus suorastaan tyly, kun hän arvioi maailman mahtimiehiä. Ääni on toinen, kun hän kirjoittaa maan matosista, tavallisista ihmisistä. Hän muuttuu pehmoksi.

Korhonen, 80, on asunut Yhdysvalloissa pitkään, ja hän on aiemmin kirjoittanut kirjankin Amerikasta. Tässä uutuudessa hän arvioi lyhyesti myös tapaamiaan Yhdysvaltain presidenttejä, jotka ovat eräänlaisia amerikkalaisen unelman mallinukkeja.

Jimmy Carterista presidenttinä on jäänyt päällimmäiseksi epäonnistujan mielikuva. Korhonen sanookin, että Carter on presidenttikautensa jälkeen saanut aikaan paljon enemmän hyvää kuin presidenttinä ollessaan. Maapähkinäviljelijä ja maallikkosaarnaaja Carter saa Korhoselta lopulta hyvän arvosanan: ”Hän on puutteineen ja heikkouksineenkin harvinainen poliitikko: epäitsekäs, hyvä mies.”

Carterin seuraaja Ronald Reagan, The Great Communicator, oli mies, josta ei voinut olla pitämättä. RR oli ”juuri sellainen leppoisa hyväntuulinen naapurin setämies, jolle voit matkalle lähtiessäsi jättää talosi avaimet ja pyytää häntä kastelemaan kukat ja syöttämään kissan”.

Mutta Reaganissa oli myös kääntöpuoli, jota hänen vastustajansa ruokkivat. Hän aloitti kehityksen, jonka tuloksena Yhdysvalloista on tullut teollisuusmaailman eriarvoisin maa. Amerikan keskiluokan alamäki alkoi Reaganin toimien takia. Juuri Reagan tuhosi amerikkalaisen unelman.

George Bush vanhempi on Korhosen mielestä Yhdysvaltain presidenteistä viimeinen viileästi harkitseva ja rohkea reaalipoliitikko, joka ansaitsisi kunniapaikan kansakunnan kaapin päällä.

Clinton, Bush nuorempi ja Obama taas ovat hyvää tavoitellessaan saaneet aikaan arvaamattoman paljon pahaa sekä kohdemaissa että Yhdysvalloissa. Heidän syntinsä on se, että he ovat demokratian ja vapauden levittäjän innolla rynnänneet Balkanin niemimaalle, Irakiin, Afganistaniin, Pakistaniin, Libyaan ”harjoittamaan miekkalähetystä pahaa vastaan hyvän puolesta”.

Miten tähän on tultu? Sen selvittää Tommi Uschanov pitkässä esseessään, jonka on julkaissut Long Play, hitaan journalismin yhdistys. Vielä 1960-luvulla Yhdysvallat oli mallimaa Euroopalle. Puhuttiin lännen onnellisesta demokratiasta (Tingsten) ja leppeästä onnelasta, jossa talouden mylly jauhaa vuorokauden ympäri hyvää kaikille ja kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa (Puukari).

Hyvinvointivaltion voittokulku Lyndon Johnsonin presidenttikaudella jäi lyhyeksi. Yhdysvalloista ei koskaan tullut hyvinvointivaltiota. Kehityksen tuhosivat etelän rotukysymys ja Vietnamin sota. Tuloerot, jotka pienenivät Yhdysvalloissa vuosikymmenten ajan, lähtivät 1970-luvulla kasvuun ja ovat siitä lähtien kasvaneet lähes keskeytyksettä.

Johnson oli Uschanovin kuvauksen mukaan texasilainen maalaisjuntti, joka vaihtoi virkahuoneensa tuoliksi helikopterin istuimen. Hän esitteli sappileikkausarpeaan toimittajille kesken lehdistötilaisuuden ja nosteli koiriaan korvista ilmaan.

Varapresidenttinä Johnson kävi Suomessakin ja herätti laajaa hämminkiä. Hän myöhästyi juhlapäivällisiltä, koska istui Marskissa ja joi viskiä pullosta. Kekkonen inhosi Johnsonia ja kuvasi häntä naiiviksi ja hölmöksi mieheksi. Turun yliopiston rehtori Tauno Nurmela taas puuskahti Max Jakobsonille: ”Älä enää toiste tuo tänne tuollaisia hampuuseja.”

Suurin toivein valittu Johnson ei asettunut ehdolle enää 1968. Pettynyt mies menetti elämänhalunsa täysin, ryhtyi taas tupakoimaan ja juomaan viinaa. Hän lihoi kymmenen kiloa ja kasvatti takatukan. Neljän vuoden kuluttua hän kuoli.

Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri on muuttunut 50 vuodessa radikaalisti. Uschanov kiteyttää, että muille mallia näyttänyt sopuisa onnela vaihtui maaksi, jonka kiihkoileva ääriaines pakottaa polkemaan paikallaan. Kehityskulun juuret ovat Uschanovin mielestä 1960-luvun sosiaalisissa mullistuksissa.

Tommi Uschanov on noussut esseistien kärkikaartiin viime vuosina. Hänellä on tuoreita näkökulmia, hän perustelee kirjoituksensa uskottavasti tutkimuksilla ja tilastoilla. Toivottavasti kynä pysyy terävänä, vaikka hänet on hyväksytty jopa Helsingin Sanomien kolumnistiksi.