Toimittaja-kirjailija Harri Nykänen kirjoittaa itsestään: "Kun pääsin vauhtiin, olin kuin vainun saanut ajokoira jäniksen perässä, jahtia oli joskus äärimmäisen vaikea lopettaa."
Nykänen jahtasi 20 vuotta (1981-2001) rötösherroja Helsingin Sanomien rikostoimittajana. Siitä ajasta hän on nyt julkaissut muistelmansa (Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä, Docendo 2015).
Nykänen kehaisee, miten hän on niistänyt poliitikkoja, korkeita virkamiehiä ja päättäjiä niin, että siitä on jäänyt monelle ainakin punainen nenä, joillekin vakavampiakin sielullisia vammoja. "Muutama on joutunut jopa eroamaan."
Nykänen ei ollut ihan tavallinen toimittaja. Uutishankinnassaan hän käytti epätavallisia, häikäilemättömiäkin keinoja. Hänen ympärillään väreili Juha Nummisen luonnehdinnan mukaan ikuinen kriisi. Nykänen oli hankala tapaus Hesarin johdolle.
Nykänen rakentaa itsestään kuvaa sankaritoimittajana, joka käytti joskus likaisia keinoja, mutta aina puhtaan asian puolesta. Itsekritiikin syntiin hän sortuu harvoin.
Nykäsen kirja on kiinnostava kuvaus rikostoimittajan työstä. Hänellä oli hyvät suhteet sekä poliiseihin että alamaailmaan. Hän oli innostunut työstään ja aina valmis uusiin seikkailuihin. Ja lehti sai skuuppeja, uutisvoittoja, kerta toisensa jälkeen.
Nykäsen esimerkit tapaamisistaan alamaailman edustajien ja poliisien kanssa ovat kuin seikkailukertomuksia. Ei ihme, että hän on hyödyntänyt niitä dekkareissaan.
Tapaamiaan rikollisia Nykänen kuvaa tavallisiksi ihmisiksi, joitakin jopa sympaattisiksi: "Yksikään heistä ei ollut elokuvista tuttu nero tai mistään piittaamaton psykopaatti. Mielipuolia ja narsisteja varmasti löytyy Suomen vankiloista, mutta luultavasti vähemmän kuin suuryritysten johdosta."
Jutuillaan Nykänen koetteli monenlaisia rajoja. Hän tuli Hesarille kalliiksi. "Olen varmasti Helsingin Sanomien kaikkien aikojen kallein toimittaja. Niin paljon jutuistani on maksettu korvauksia ja oikeudenkäyntikuluja." Oikeudessa Nykästä ei kuitenkaan koskaan tuomittu.
Nykänen kuvaa yksityiskohtaisesti muutaman tapauksen Hesarin sisäpiiristä, kun hänen suksensa menivät ristiin päätoimittajien kanssa. Peli meni sen verran kovaksi, että Nykänen kirjoitti valituskirjeitä päätoimittajien ohi suoraan Aatos Erkolle.
Nykäsen tulilinjalla ovat erityisesti Janne Virkkunen ja Reetta Meriläinen, nyt jo eläkkeellä olevat Hesarin päätoimittajat. Kun Nykänen jahtasi rötösherroja, päätoimittajat suojelivat Nykäsen mielestä kavereitaan, kuten Matti Ahdetta.
Viimeinen niitti Nykäsen Hesari-uralle olikin Veikkauksen Ahteen käpälöintikohu. Ahteen väitettiin ahdistelleen naisia työpaikallaan.
Hesari julkaisi aluksi uutisen vesitettynä ja ilman Ahteen nimeä. Siitä suivaantuneena Nykänen paljasti Ahteen nimen suorassa tv-lähetyksessä vastoin Hesarin johdon kieltoa. Potkut tulivat sekä Nykäselle että Ahteelle.
Harri Nykänen edustaa ulkoista olemustaan myöten toimittajatyyppiä, joka alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Romanttisen käsityksen mukaan parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt.
maanantai 30. marraskuuta 2015
Raha ja rakkaus - rikos ja rangaistus
Kun kirjassa on 600 sivua, vaatii tiettyjä rituaaleja ennen kuin ryhtyy lukemaan. Asenteen pitää olla kohdallaan. Sitä kiertelee ja kaartelee, tunnustelee, että kannattaako uhrata aikaansa kirjan lukemiseen. Tunnen suuria ennakkoluuloja näitä tiiliskiviä kohtaan.
On kuitenkin hyväksyttävä se tosiseikka, että Amerikassa kaikki on suurta. Jonathan Franzenin uutuuskirjan (Purity, Siltala 2015) kertoja: "Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus, pituus."
Jos haluaa tietää, millaisia kirjoja amerikkalaiset lukevat, on luettava Franzenia. Hän on yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista kirjailijoista juuri nyt. Ei siis auta muu kuin lukea Purityn 600 sivua.
Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä.
Purityä voi lukea monella tavalla. Se on yhteiskunnallinen romaani, mutta myös rikosromaani, rakkausromaani, viihderomaani. Se on korkeakirjallinen viihdyttäjä, jota joku kutsui älykköjen saippuaoopperaksi.
Kirja koostuu seitsemästä pitkästä luvusta, joissa käsitellään päähenkilöiden menneisyyttä. Yhdistävänä lenkkinä on Purity eli Pip, nuori nainen, joka liittyy tavalla tai toisella kaikkiin henkilöihin.
Pip on saanut opintonsa päätökseen ja taakkana on iso opintolaina. Hän asuu anarkistiporukan valtaamassa talossa Kaliforniassa. Suhde erikoiseen yksinhuoltajaäitiin on hankala, isästä ei ole tietoakaan, kunnes kaikki paljastuu.
Pip päätyy harjoittelijaksi Kolumbiaan projektiin, jota johtaa Itä-Berliinissä kasvanut Andreas Wolf, karismaattinen ja ristiriitainen mies. Wolf on noussut maailmanmaineeseen internetin suurten salaisuuksien paljastajana. Esikuvat on helppo tunnistaa: Assange ja Snowden.
"Andreas Wolf on niin täynnä omia likaisia salaisuuksiaan, että näkee koko maailman likaisina salaisuuksina."
Wolf teki 1980-luvulla Itä-Berliinissä vakavan rikoksen, josta ei jäänyt kiinni. Wolfin ympärille kietoutuu moni asia ja henkilö. On kyse myös moraalista, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta sekä vallasta.
"Pip nyökkäsi, mutta hän ajatteli kuinka hirveä maailma oli, kuinka siellä taisteltiin ikuisesti vallasta. Salaisuudet olivat valtaa. Raha oli valtaa. Sillä jota joku tarvitsi oli valtaa. Valtaa, valtaa, valtaa: kuinka maailma saattoi järjestyä valtataistelun ympärille, kun valta teki ihmisen niin yksinäiseksi ja tyrannimaiseksi?"
Purityn henkilö- ja perhekuviot ovat monimutkaisia. Henkilöt eivät ole mustavalkoisia, hyviä tai pahoja, kuten eivät ihmiset yleensäkään. Paljon tapahtuu eikä Franzen täysin onnistu tapahtumien yhteen nivomisessa. Joskus menee vähän sekavaksi.
Purityn lukeminen oli työvoitto. Puolivälissä olin vähällä uupua, mutta pakersin sivu sivulta eteenpäin, kunnes loppu taas palkitsi vaivan. Loppu oli hieno eikä selittänyt kaikkea puhki, vaan jätti tilaa lukijan mielikuvitukselle.
Kirjan teemat ovat ikuisia, mutta se on hyvällä tavalla myös ajassa kiinni.
On kuitenkin hyväksyttävä se tosiseikka, että Amerikassa kaikki on suurta. Jonathan Franzenin uutuuskirjan (Purity, Siltala 2015) kertoja: "Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus, pituus."
Jos haluaa tietää, millaisia kirjoja amerikkalaiset lukevat, on luettava Franzenia. Hän on yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista kirjailijoista juuri nyt. Ei siis auta muu kuin lukea Purityn 600 sivua.
Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä.
Purityä voi lukea monella tavalla. Se on yhteiskunnallinen romaani, mutta myös rikosromaani, rakkausromaani, viihderomaani. Se on korkeakirjallinen viihdyttäjä, jota joku kutsui älykköjen saippuaoopperaksi.
Kirja koostuu seitsemästä pitkästä luvusta, joissa käsitellään päähenkilöiden menneisyyttä. Yhdistävänä lenkkinä on Purity eli Pip, nuori nainen, joka liittyy tavalla tai toisella kaikkiin henkilöihin.
Pip on saanut opintonsa päätökseen ja taakkana on iso opintolaina. Hän asuu anarkistiporukan valtaamassa talossa Kaliforniassa. Suhde erikoiseen yksinhuoltajaäitiin on hankala, isästä ei ole tietoakaan, kunnes kaikki paljastuu.
Pip päätyy harjoittelijaksi Kolumbiaan projektiin, jota johtaa Itä-Berliinissä kasvanut Andreas Wolf, karismaattinen ja ristiriitainen mies. Wolf on noussut maailmanmaineeseen internetin suurten salaisuuksien paljastajana. Esikuvat on helppo tunnistaa: Assange ja Snowden.
"Andreas Wolf on niin täynnä omia likaisia salaisuuksiaan, että näkee koko maailman likaisina salaisuuksina."
Wolf teki 1980-luvulla Itä-Berliinissä vakavan rikoksen, josta ei jäänyt kiinni. Wolfin ympärille kietoutuu moni asia ja henkilö. On kyse myös moraalista, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta sekä vallasta.
"Pip nyökkäsi, mutta hän ajatteli kuinka hirveä maailma oli, kuinka siellä taisteltiin ikuisesti vallasta. Salaisuudet olivat valtaa. Raha oli valtaa. Sillä jota joku tarvitsi oli valtaa. Valtaa, valtaa, valtaa: kuinka maailma saattoi järjestyä valtataistelun ympärille, kun valta teki ihmisen niin yksinäiseksi ja tyrannimaiseksi?"
Purityn henkilö- ja perhekuviot ovat monimutkaisia. Henkilöt eivät ole mustavalkoisia, hyviä tai pahoja, kuten eivät ihmiset yleensäkään. Paljon tapahtuu eikä Franzen täysin onnistu tapahtumien yhteen nivomisessa. Joskus menee vähän sekavaksi.
Purityn lukeminen oli työvoitto. Puolivälissä olin vähällä uupua, mutta pakersin sivu sivulta eteenpäin, kunnes loppu taas palkitsi vaivan. Loppu oli hieno eikä selittänyt kaikkea puhki, vaan jätti tilaa lukijan mielikuvitukselle.
Kirjan teemat ovat ikuisia, mutta se on hyvällä tavalla myös ajassa kiinni.
keskiviikko 25. marraskuuta 2015
Mikä on Hectorin valinta?
Asetin itselleni tavoitteeksi lukea kaikki kuusi kirjallisuuden Finlandia-ehdokasta ennen kuin voittaja julkistetaan. Tavoite toteutui kalkkiviivoilla. Valitsijadiktaattori Hector paljastaa valintansa huomenna (26.11.2015).
Viimeksi luin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015). Ahavan Finlandia-ehdokkuus yllätti monet eikä vähiten kirjailijaa itseään.
Ahava on nimennyt teoksensa hiljaiseksi kirjaksi, jossa ei ole ulkokirjallisia "ansioita". Uutisotsikoissa Ahavaa eikä hänen kirjaansa ole näkynyt.
Sen sijaan kirjallisuusblogeissa, joita silmäilin, Taivaalta tippuvat asiat on kehuttu laajalti. Pikaisen silmäilyn jälkeen en huomannut yhtään kielteistä arviota. Silmiin pisti myös, että kehujat olivat yleensä naisia.
Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, jotka tavalla tai toisella liittyvät toisiinsa. Puhe on sattumasta, kuolemasta, surusta ja ajan kulumisesta. On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle, nainen, joka voittaa lotossa kahdesti jättipotin, mies, jota salama iskee viisi kertaa ja paljon muita.
Mihinkään ei voi luottaa, kuten lottovoittaja Annu Heiskanen kirjoittaa salamoiden suosikille, kirjeenvaihtoystävälleen: "Että jos taivas ja meri eivät ole luotettavia, ei sitä ole aina maakaan! Jääkokkareet tippuvat, salamat lyövät, aallot pyyhkäisevät, ja joskus maa vain yksinkertaisesti repeää."
Synkkää siis on ja kaikenlaista outoa tapahtuu. Aluksi en pitänyt kirjasta lainkaan. Se vaikutti jotenkin teennäiseltä, väkisin väännetyltä, vaikka tekstiä Ahava tuottaa keveästi. Ehkä en ikämiehenä oikein osannut samaistua lapsen näkökulmiin, jotka ovat kirjan keskeistä antia.
Selja Ahava on koulutukseltaan dramaturgi. Se näkyy tekstissä. Taivaalta tippuvat asiat ei ole pitkää proosaa vaan episodimaisia katkelmia. Teksti on kurinalaista ja helposti luettavaa.
Jos en olisi asettanut itselleni tavoitetta lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat, tuskin olisin tarttunut Ahavan kirjaan. Todennäköisesti en olisi lukenut myöskään Markku Pääskysen kirjaa (Sielut, Tammi), joka on kuin Ahavan opuksen pikkuserkku. Lasten näkökulma on molemmissa keskeinen.
On siis Finlandia-palkinnosta ainakin se ilo, että tulee luettua sellaisiakin kirjoja, joita ei muuten lukisi.
Ahavan ja Pääskysen kirjat ovat omassa lajissaan hienoja teoksia. Minun ykkössuosikkejani Finlandia-voittajaksi ne eivät kuitenkaan ole.
Arvioni muista Finlandia-ehdokkaista löytyvät täältä:
Hotakainen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/201630-avioero-vai-murha
Lindstedt: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206426-seitseman-naisen-hurja-joukko
Lassila: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206734-dosentin-armain-aika
Rajala: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206903-panu-rajala-intoilee-inhasta
Pääskynen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/207092-paaskynen-ja-muita-lintuja
Viimeksi luin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015). Ahavan Finlandia-ehdokkuus yllätti monet eikä vähiten kirjailijaa itseään.
Ahava on nimennyt teoksensa hiljaiseksi kirjaksi, jossa ei ole ulkokirjallisia "ansioita". Uutisotsikoissa Ahavaa eikä hänen kirjaansa ole näkynyt.
Sen sijaan kirjallisuusblogeissa, joita silmäilin, Taivaalta tippuvat asiat on kehuttu laajalti. Pikaisen silmäilyn jälkeen en huomannut yhtään kielteistä arviota. Silmiin pisti myös, että kehujat olivat yleensä naisia.
Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, jotka tavalla tai toisella liittyvät toisiinsa. Puhe on sattumasta, kuolemasta, surusta ja ajan kulumisesta. On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle, nainen, joka voittaa lotossa kahdesti jättipotin, mies, jota salama iskee viisi kertaa ja paljon muita.
Mihinkään ei voi luottaa, kuten lottovoittaja Annu Heiskanen kirjoittaa salamoiden suosikille, kirjeenvaihtoystävälleen: "Että jos taivas ja meri eivät ole luotettavia, ei sitä ole aina maakaan! Jääkokkareet tippuvat, salamat lyövät, aallot pyyhkäisevät, ja joskus maa vain yksinkertaisesti repeää."
Synkkää siis on ja kaikenlaista outoa tapahtuu. Aluksi en pitänyt kirjasta lainkaan. Se vaikutti jotenkin teennäiseltä, väkisin väännetyltä, vaikka tekstiä Ahava tuottaa keveästi. Ehkä en ikämiehenä oikein osannut samaistua lapsen näkökulmiin, jotka ovat kirjan keskeistä antia.
Selja Ahava on koulutukseltaan dramaturgi. Se näkyy tekstissä. Taivaalta tippuvat asiat ei ole pitkää proosaa vaan episodimaisia katkelmia. Teksti on kurinalaista ja helposti luettavaa.
Jos en olisi asettanut itselleni tavoitetta lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat, tuskin olisin tarttunut Ahavan kirjaan. Todennäköisesti en olisi lukenut myöskään Markku Pääskysen kirjaa (Sielut, Tammi), joka on kuin Ahavan opuksen pikkuserkku. Lasten näkökulma on molemmissa keskeinen.
On siis Finlandia-palkinnosta ainakin se ilo, että tulee luettua sellaisiakin kirjoja, joita ei muuten lukisi.
Ahavan ja Pääskysen kirjat ovat omassa lajissaan hienoja teoksia. Minun ykkössuosikkejani Finlandia-voittajaksi ne eivät kuitenkaan ole.
Arvioni muista Finlandia-ehdokkaista löytyvät täältä:
Hotakainen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/201630-avioero-vai-murha
Lindstedt: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206426-seitseman-naisen-hurja-joukko
Lassila: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206734-dosentin-armain-aika
Rajala: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206903-panu-rajala-intoilee-inhasta
Pääskynen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/207092-paaskynen-ja-muita-lintuja
tiistai 24. marraskuuta 2015
Pääskynen ja muita lintuja
Kun kirjailijan nimi on Pääskynen, on selvää, että linnut ovat hänelle tärkeitä. Markku Pääskysen uudessa kirjassa (Sielut, Tammi 2015), joka on yksi Finlandia-ehdokkaista, jopa kaikki tiet, kadut ja kujat ovat lintuja: Palokärjenkatu, Telkänkatu, Rastaankatu, Pöllönkuja, Kehrääjänkatu, Teerenkatu, Huuhkajankatu...
Sielut ei kuitenkaan ole lintukirja. Koulutyttö Maija ei ole aamulla ilmestynyt kouluun. Häntä etsitään koko päivän yhä isommalla joukolla. Vanhempien ahdistus kasvaa.
Kirjan päähenkilöiksi kasvavat koulupojat Taito ja Ilari, jotka puhuvat viisaita ja ratkaisevat lopulta Maijan katoamisen arvoituksen. Kirjassa lasten näkökulma hallitsee.
Takerruin aluksi yksityiskohtaan, lintuihin, kun en oikein osannut päättää, miten tähän Pääskysen kirjaan pitäisi suhtautua. Sen minäkin ymmärrän, että Pääskynen kirjoittaa kaunista suomea, teksti on paikoin kuin runoa lukisi.
Kun olen taipuvainen uskomaan auktoriteetteihin, kuten Finlandia-palkinnon esiraatiin ja Hesarin arvosteluihin, tulin siihen tulokseen, että Pääskysen kirjan täytyy olla taidetta. Ei siis tyhjänpäiväistä tekotaidetta, kuten heikkona hetkenä ajattelin.
Matti Mäkelä opasti Hesarissa, että Sielut on "syvähenkistä taideproosaa dekkarivetoisessa juoniajassamme" sekä yhtä paljon runoutta ja ajattelua kuin juonta.
Lukemisen jälkeen kirja jäi vaivaamaan. Kun vielä huomasin, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen lause on täsmälleen sama, hämmennys kasvoi: "Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti sillä eihän ole mahdollista että näin oli tapahtunut."
Mutta palataan vielä lintuihin. Kun Maija jo nukkui omassa sängyssään, hän näki unia linnuista. Hän seisoi kotipihalla ja hänen ylitseen lensi tuhansittain erivärisiä lintuja.Yhdessä unessa Maija lensi lintujen mukana trooppiselle saarelle joka oli niiden koti ja jonne pääsi vain lentämällä.
Jo ennen varsinaisen kirjan alkua Pääskynen lainaa motoksi Platonin lennokasta tekstiä: "Jos sielu on omillaan ja siivekäs, se lentää ilmojen halki ja hallitsee koko maailmaa, mutta siivettömänä se vaipuu kunnes osuu johonkin kiinteään, johon se asettuu ja ottaa maallisen muodon..."
Sielut istuu hyvin siihen Finlandia-palkinnon esiraadin linjanvetoon, jonka mukaan ehdokkaat on valittu nimenomaan sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina.
Sielut ei kuitenkaan ole lintukirja. Koulutyttö Maija ei ole aamulla ilmestynyt kouluun. Häntä etsitään koko päivän yhä isommalla joukolla. Vanhempien ahdistus kasvaa.
Kirjan päähenkilöiksi kasvavat koulupojat Taito ja Ilari, jotka puhuvat viisaita ja ratkaisevat lopulta Maijan katoamisen arvoituksen. Kirjassa lasten näkökulma hallitsee.
Takerruin aluksi yksityiskohtaan, lintuihin, kun en oikein osannut päättää, miten tähän Pääskysen kirjaan pitäisi suhtautua. Sen minäkin ymmärrän, että Pääskynen kirjoittaa kaunista suomea, teksti on paikoin kuin runoa lukisi.
Kun olen taipuvainen uskomaan auktoriteetteihin, kuten Finlandia-palkinnon esiraatiin ja Hesarin arvosteluihin, tulin siihen tulokseen, että Pääskysen kirjan täytyy olla taidetta. Ei siis tyhjänpäiväistä tekotaidetta, kuten heikkona hetkenä ajattelin.
Matti Mäkelä opasti Hesarissa, että Sielut on "syvähenkistä taideproosaa dekkarivetoisessa juoniajassamme" sekä yhtä paljon runoutta ja ajattelua kuin juonta.
Lukemisen jälkeen kirja jäi vaivaamaan. Kun vielä huomasin, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen lause on täsmälleen sama, hämmennys kasvoi: "Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti sillä eihän ole mahdollista että näin oli tapahtunut."
Mutta palataan vielä lintuihin. Kun Maija jo nukkui omassa sängyssään, hän näki unia linnuista. Hän seisoi kotipihalla ja hänen ylitseen lensi tuhansittain erivärisiä lintuja.Yhdessä unessa Maija lensi lintujen mukana trooppiselle saarelle joka oli niiden koti ja jonne pääsi vain lentämällä.
Jo ennen varsinaisen kirjan alkua Pääskynen lainaa motoksi Platonin lennokasta tekstiä: "Jos sielu on omillaan ja siivekäs, se lentää ilmojen halki ja hallitsee koko maailmaa, mutta siivettömänä se vaipuu kunnes osuu johonkin kiinteään, johon se asettuu ja ottaa maallisen muodon..."
Sielut istuu hyvin siihen Finlandia-palkinnon esiraadin linjanvetoon, jonka mukaan ehdokkaat on valittu nimenomaan sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina.
maanantai 23. marraskuuta 2015
Paljon melua Normasta
Sofi Oksanen on Suomen menestynein nykykirjailija. Hänen uusi kirjansa on aina tapaus. Hänen ympärilleen on rakennettu vertaansa vailla oleva markkinointikoneisto ja vaikuttaa siltä, että Sofi on mielellään mukana tuotteistamassa itseään.
Kun Oksasen uutuus (Norma, Like 2015) julkaistiin tänä syksynä suurin juhlamenoin Aleksanterin teatterissa, seurasin suoraa lähetystä kotona Hesarin nettisivujen kautta. Oli burleskia, soittoa ja laulua, Pekka Haavisto haastatteli ja loppuunmyty sali taputti.
Olin Akateemisessa kirjakaupassa, kun Sofin kustannustoimittaja Harri Haanpää haastatteli häntä. Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Suuret banderollit mainostivat Normaa näkyvillä paikoilla.
Normalla ja Sofilla on komeat nettisivut. Kirjailijasta on otettu näyttäviä valokuvia, joita olen nähnyt mm. Instagramissa. Sofi poseeraa mielellään. Tukka on aina hyvin ja asut huomiotaherättäviä.
Normaa on mainostettu myös laajalla Suomi-kiertueella koko syksyn. Kiertueella on liikuttu sponsorin mainosautolla, jonka kyljissä komeilevat Norman mainokset. Kiertueen on sanottu tukevan Naisten Pankin toimintaa.
Tämä pitkä johdanto on tarpeen, kun puhutaan Sofi Oksasen uudesta kirjasta. Sen kohdalla ei voi ohittaa ulkokirjallisia asioita. Kirja tahtoo jäädä sivuseikaksi.
Kaiken rummutuksen jälkeen sain vihdoin luetuksi Norman. Se osoittautui pettymykseksi. Norma on keskinkertainen kirja.
Norman pääasia ovat hiukset. Kukapa muu sopisi aiheesta paremmin kirjoittamaan kuin Sofi Oksanen, joka tunnetaan näyttävästä tukkalaitteestaan. Ensin tulee tukka, sitten vasta Sofi.
Kirjan punaisena lankana hiusbisneksen lisäksi on naisten asema yleensäkin kauneusalan markkinoilla. Aihevalinta sinänsä on hyvä ja yllättävä, toteutus vain ontuu. Normassa on liian paljon asioita, jotta se pysyisi koossa.
Sofi Oksanen on hyvän puolella pahaa vastaan. Kukapa ei olisi. Tästä asetelmasta ei vain useinkaan synny hyvää kaunokirjallisuutta. Vivahteet puuttuvat, henkilöt jäävät etäisiksi ja yksiulotteisiksi.
Sofi Oksasen ydinsanoma on tässä: "Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa."
Norma on melkein enemmän tietokirja, pamfletti, hiusbisneksestä, kohdunvuokrauksesta ja kauneusteollisuudesta kuin kaunokirjallinen teos. Se sopiikin hyvin kampanjakirjaksi Naisten Pankille. Norma on kampanjakirjallisuutta.
Kun Oksasen uutuus (Norma, Like 2015) julkaistiin tänä syksynä suurin juhlamenoin Aleksanterin teatterissa, seurasin suoraa lähetystä kotona Hesarin nettisivujen kautta. Oli burleskia, soittoa ja laulua, Pekka Haavisto haastatteli ja loppuunmyty sali taputti.
Olin Akateemisessa kirjakaupassa, kun Sofin kustannustoimittaja Harri Haanpää haastatteli häntä. Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Suuret banderollit mainostivat Normaa näkyvillä paikoilla.
Normalla ja Sofilla on komeat nettisivut. Kirjailijasta on otettu näyttäviä valokuvia, joita olen nähnyt mm. Instagramissa. Sofi poseeraa mielellään. Tukka on aina hyvin ja asut huomiotaherättäviä.
Normaa on mainostettu myös laajalla Suomi-kiertueella koko syksyn. Kiertueella on liikuttu sponsorin mainosautolla, jonka kyljissä komeilevat Norman mainokset. Kiertueen on sanottu tukevan Naisten Pankin toimintaa.
Tämä pitkä johdanto on tarpeen, kun puhutaan Sofi Oksasen uudesta kirjasta. Sen kohdalla ei voi ohittaa ulkokirjallisia asioita. Kirja tahtoo jäädä sivuseikaksi.
Kaiken rummutuksen jälkeen sain vihdoin luetuksi Norman. Se osoittautui pettymykseksi. Norma on keskinkertainen kirja.
Norman pääasia ovat hiukset. Kukapa muu sopisi aiheesta paremmin kirjoittamaan kuin Sofi Oksanen, joka tunnetaan näyttävästä tukkalaitteestaan. Ensin tulee tukka, sitten vasta Sofi.
Kirjan punaisena lankana hiusbisneksen lisäksi on naisten asema yleensäkin kauneusalan markkinoilla. Aihevalinta sinänsä on hyvä ja yllättävä, toteutus vain ontuu. Normassa on liian paljon asioita, jotta se pysyisi koossa.
Sofi Oksanen on hyvän puolella pahaa vastaan. Kukapa ei olisi. Tästä asetelmasta ei vain useinkaan synny hyvää kaunokirjallisuutta. Vivahteet puuttuvat, henkilöt jäävät etäisiksi ja yksiulotteisiksi.
Sofi Oksasen ydinsanoma on tässä: "Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa."
Norma on melkein enemmän tietokirja, pamfletti, hiusbisneksestä, kohdunvuokrauksesta ja kauneusteollisuudesta kuin kaunokirjallinen teos. Se sopiikin hyvin kampanjakirjaksi Naisten Pankille. Norma on kampanjakirjallisuutta.
perjantai 20. marraskuuta 2015
Panu Rajala intoilee Inhasta
Panu Rajala on niin tuottelias kirjailija, että hän ei ehdi keksiä tekstejään vain omasta päästään. Hänen täytyy lainata, tai jos rumasti sanoo, varastaa muidenkin tekstejä.
Rajalan uudesta kirjasta (Intoilija, Fotografin muistikuvat, WSOY 2015) syntyi pienimuotoinen kohu, kun Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen paljasti, että Intoilijassa on parikymmentä sivua suoria lainauksia I.K. Inhan (1865-1930) kirjoista: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/12/onko-panu-rajalan-finlandia-ehdokaskirja-plagiaatti.
Rajalaa ryhtyi puolustamaan Hesarin Jukka Petäjä, joka pilkkasi Puttosta: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1447494038652. Rajalan lainaukset eivät ole juridinen ongelma, mutta moraalista kannattaa keskustella. Lukijalla on oikeus tietää, miten teksti on syntynyt. Seppo Puttonen on oikealla asialla.
Intoilija on taiteilijatarina miehestä, joka jäi kultakauden taiteilijoiden, kuten Sibeliuksen, Edelfeltin, Halosen ja Eero Järnefeltin varjoon. Inha oli monipuolinen taiteilija: valokuvaaja, tutkimusmatkailija, tietokirjailija, kääntäjä, keksijä ja innokas polkupyöräilijä.
Sibelius oli Inhan koulutoveri, johon hän vertasi itseään: "Hän on suurenmoinen, minä en ole mitään hänen rinnallaan, vaikka samaa koulua kävimme."
Inhalla ei ollut onnea myöskään rakkaudessa. Hän vertasi taas itseään Sibeliukseen: "Jos minulla olisi oma Ainoni, kelpaisin taiteilijana heidän piiriinsä siellä, nyt olen korpeen karkotettu kummajainen, koijan peikko, maan menninkäinen. Heille säihkyvät suosion säilät ja kajahtavat glorian fanfaarit!"
Rajala innostuu Inhasta ja tavoittaa vanhahtavalla tyylillään hyvin ajan ilmapiirin. Rajala osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Hänen tuotantonsa kivijalka ovat taiteilijaelämäkerrat, jotka ovat kautta linjan olleet korkeatasoisia.
Kirjailijan työ on siitä kummallista, että se on suurelta osin valehtelemista ja varastamista. Siinä mielessä Panu Rajala ei ole mikään outo tapaus.
Eräät kriitikot, kuten Ylen Seppo Puttonen ja Nadja Nowak, valittavat, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole ajassa kiinni: "Kuusi teosta antavat erikoisen kuvan kirjallisuuden suhteesta tämän hetken yhteiskuntaan. Esiraadin valitsemat teokset eivät tunnu olevan tiukasti kiinni ajan merkittävissä ja ihmisten mieliä mylläävissä asioissa."
Toisenlaisen näkökulman tarjoaa Juha Hurme (Nyljetyt ajatukset), jonka mielestä taide ei ole ikinä ajassa kiinni eikä se selitä eikä opeta. Kirjoittaminen on rehellistä valehtelua ja taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta.
Valintaraati suosi ajatonta kirjallisuutta ja etsi hyvällä suomella kirjoitettuja kirjoja. Pintajulkisuus ei ollut mikään meriitti.
Esiraadin puheenjohtaja Iris Schwanck tiivisti: "On hienoa, että kirjallisuudesta puhutaan nykyisin paljon, myös ulkokirjallisista seikoista. Sitä tärkeämpää on, että Finlandia-palkintoehdokkaat valitaan ja esitellään sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina."
Näihin raameihin Rajalan Intoilija sopii hyvin. On hyvä, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole tänä vuonna muodikkaasti ajassa kiinni. Ensi vuonna kaikki voi taas olla toisin.
Rajalan uudesta kirjasta (Intoilija, Fotografin muistikuvat, WSOY 2015) syntyi pienimuotoinen kohu, kun Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen paljasti, että Intoilijassa on parikymmentä sivua suoria lainauksia I.K. Inhan (1865-1930) kirjoista: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/12/onko-panu-rajalan-finlandia-ehdokaskirja-plagiaatti.
Rajalaa ryhtyi puolustamaan Hesarin Jukka Petäjä, joka pilkkasi Puttosta: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1447494038652. Rajalan lainaukset eivät ole juridinen ongelma, mutta moraalista kannattaa keskustella. Lukijalla on oikeus tietää, miten teksti on syntynyt. Seppo Puttonen on oikealla asialla.
Intoilija on taiteilijatarina miehestä, joka jäi kultakauden taiteilijoiden, kuten Sibeliuksen, Edelfeltin, Halosen ja Eero Järnefeltin varjoon. Inha oli monipuolinen taiteilija: valokuvaaja, tutkimusmatkailija, tietokirjailija, kääntäjä, keksijä ja innokas polkupyöräilijä.
Sibelius oli Inhan koulutoveri, johon hän vertasi itseään: "Hän on suurenmoinen, minä en ole mitään hänen rinnallaan, vaikka samaa koulua kävimme."
Inhalla ei ollut onnea myöskään rakkaudessa. Hän vertasi taas itseään Sibeliukseen: "Jos minulla olisi oma Ainoni, kelpaisin taiteilijana heidän piiriinsä siellä, nyt olen korpeen karkotettu kummajainen, koijan peikko, maan menninkäinen. Heille säihkyvät suosion säilät ja kajahtavat glorian fanfaarit!"
Rajala innostuu Inhasta ja tavoittaa vanhahtavalla tyylillään hyvin ajan ilmapiirin. Rajala osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Hänen tuotantonsa kivijalka ovat taiteilijaelämäkerrat, jotka ovat kautta linjan olleet korkeatasoisia.
Kirjailijan työ on siitä kummallista, että se on suurelta osin valehtelemista ja varastamista. Siinä mielessä Panu Rajala ei ole mikään outo tapaus.
Eräät kriitikot, kuten Ylen Seppo Puttonen ja Nadja Nowak, valittavat, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole ajassa kiinni: "Kuusi teosta antavat erikoisen kuvan kirjallisuuden suhteesta tämän hetken yhteiskuntaan. Esiraadin valitsemat teokset eivät tunnu olevan tiukasti kiinni ajan merkittävissä ja ihmisten mieliä mylläävissä asioissa."
Toisenlaisen näkökulman tarjoaa Juha Hurme (Nyljetyt ajatukset), jonka mielestä taide ei ole ikinä ajassa kiinni eikä se selitä eikä opeta. Kirjoittaminen on rehellistä valehtelua ja taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta.
Valintaraati suosi ajatonta kirjallisuutta ja etsi hyvällä suomella kirjoitettuja kirjoja. Pintajulkisuus ei ollut mikään meriitti.
Esiraadin puheenjohtaja Iris Schwanck tiivisti: "On hienoa, että kirjallisuudesta puhutaan nykyisin paljon, myös ulkokirjallisista seikoista. Sitä tärkeämpää on, että Finlandia-palkintoehdokkaat valitaan ja esitellään sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina."
Näihin raameihin Rajalan Intoilija sopii hyvin. On hyvä, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole tänä vuonna muodikkaasti ajassa kiinni. Ensi vuonna kaikki voi taas olla toisin.
torstai 19. marraskuuta 2015
Maailman kylmin pääkaupunki
Itä-Aasiassa sijaitsevan Mongolian pääkaupunki Ulaan Baatar (Ulan Bator) on maailman kylmin pääkaupunki. Mongolia on myös maailman harvimmin asuttu valtio ja pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin sisämaavaltio. Erikoinen, superlatiivien maa.
Vietin Ulaan Baatarissa ja sen liepeillä juuri viikon (4.-11.11.). Lensin Helsingistä Moskovan kautta Ulaan Baatariin. Lento Moskovasta kesti vain kuutisen tuntia.
Mongoliassa on yli kolme miljoonaa asukasta, joista pääkaupungissa asuu toista miljoona ihmistä. Kun saapuu Tšingis-kaanin lentoasemalle, ensi vaikutelma on kuin olisi tullut johonkin Euroopan pieneen sosialistimaahan muutama kymmenen vuotta sitten.
Vaikutelma vahvistuu, kun saapuu kaupunkiin. Vanhat kerrostalot ovat tuttua Stalinin ajan tyyliä. Nenään pistävät ikävät hajut: hiilen käyttö lämmitykseen aiheuttaa saasteongelmia. Ulaan Baatarin yllä leijuu sankka saastepilvi.
Pienellä Mongolialla on vain kaksi rajanaapuria, Kiina ja Venäjä. Mongolia yrittää ottaa kaiken hyödyn suurista naapureistaan. Pienellä ei ole varaa ryppyillä. Mongolialla onkin hyvät suhteet naapureihinsa.
Ulaan Baatarin keskusta on vilkas paikka. Autoja on niin paljon liikenteessä, että jalankulkija ei tahdo sekaan mahtua. Autoilija on myös katujen kuningas. Jalankulkija saa olla varuillaan.
Autokanta on yllättävän uutta. Japanilaiset ja eteläkorealaiset automerkit hallitsevat. Silmään pistää, että ratti on usein oikealla puolella päin vastoin kuin meillä, vaikka Mongoliassa on oikeanpuoleinen liikenne.
Ulaan Baatarin ydinkeskustaa hallitsee Tšingis-kaanin valtava aukio, jonka laidalla on parlamenttitalo ja uudenaikaisia toimistorakennuksia. Kaikesta huomaa, että mongolit ovat ylpeitä historiastaan. Tšingis-kaanin patsaita ja kuvia on paljon.
Patsaista tyrmäävin on vähän pääkaupungin ulkopuolella keskellä ei mitään oleva 50 metriä korkea ratsastajapatsas, jonka korkeuksiin pääsee hissillä ihailemaan laajaa lakeutta.
Tšingis-kaani rakensi 1200-luvulla imperiumin, joka ulottui aina Eurooppaan saakka. Viimeinen suurkaani, Kublai-kaani, hallitsi valtakuntaa, joka lienee ollut kaikkien aikojen laajin imperiumi, jos merialueita ei oteta lukuun. Se ulottui Koreasta Unkariin ja Siperiasta Pohjois-Intiaan.
Ulaan Baatar on melko nykyaikainen kaupunki, mutta Mongolian sielu on maaseudulla. Kolmasosa väestöstä on edelleen paimentolaisia, jotka jurttineen kiertävät paikasta toiseen.
Minullakin oli mahdollisuus yöpyä jurtassa Gorkhi-Tereljin kansallispuistossa. Vaikka yöllä oli pakkasta reilusti yli kymmenen astetta, jurtassa tarkeni hyvin. Pökköä piti panna pesään pari-kolme kertaa yön aikana.
Mongolia on painijoiden, hevosten, jurttien, kotkametsästäjien, tammanmaidon, kurkkulaulun ja hevosenpääviulujen maa. Jos haluat erilaisia elämyksiä, mene Mongoliaan.
Vietin Ulaan Baatarissa ja sen liepeillä juuri viikon (4.-11.11.). Lensin Helsingistä Moskovan kautta Ulaan Baatariin. Lento Moskovasta kesti vain kuutisen tuntia.
Mongoliassa on yli kolme miljoonaa asukasta, joista pääkaupungissa asuu toista miljoona ihmistä. Kun saapuu Tšingis-kaanin lentoasemalle, ensi vaikutelma on kuin olisi tullut johonkin Euroopan pieneen sosialistimaahan muutama kymmenen vuotta sitten.
Vaikutelma vahvistuu, kun saapuu kaupunkiin. Vanhat kerrostalot ovat tuttua Stalinin ajan tyyliä. Nenään pistävät ikävät hajut: hiilen käyttö lämmitykseen aiheuttaa saasteongelmia. Ulaan Baatarin yllä leijuu sankka saastepilvi.
Pienellä Mongolialla on vain kaksi rajanaapuria, Kiina ja Venäjä. Mongolia yrittää ottaa kaiken hyödyn suurista naapureistaan. Pienellä ei ole varaa ryppyillä. Mongolialla onkin hyvät suhteet naapureihinsa.
Ulaan Baatarin keskusta on vilkas paikka. Autoja on niin paljon liikenteessä, että jalankulkija ei tahdo sekaan mahtua. Autoilija on myös katujen kuningas. Jalankulkija saa olla varuillaan.
Autokanta on yllättävän uutta. Japanilaiset ja eteläkorealaiset automerkit hallitsevat. Silmään pistää, että ratti on usein oikealla puolella päin vastoin kuin meillä, vaikka Mongoliassa on oikeanpuoleinen liikenne.
Ulaan Baatarin ydinkeskustaa hallitsee Tšingis-kaanin valtava aukio, jonka laidalla on parlamenttitalo ja uudenaikaisia toimistorakennuksia. Kaikesta huomaa, että mongolit ovat ylpeitä historiastaan. Tšingis-kaanin patsaita ja kuvia on paljon.
Patsaista tyrmäävin on vähän pääkaupungin ulkopuolella keskellä ei mitään oleva 50 metriä korkea ratsastajapatsas, jonka korkeuksiin pääsee hissillä ihailemaan laajaa lakeutta.
Tšingis-kaani rakensi 1200-luvulla imperiumin, joka ulottui aina Eurooppaan saakka. Viimeinen suurkaani, Kublai-kaani, hallitsi valtakuntaa, joka lienee ollut kaikkien aikojen laajin imperiumi, jos merialueita ei oteta lukuun. Se ulottui Koreasta Unkariin ja Siperiasta Pohjois-Intiaan.
Ulaan Baatar on melko nykyaikainen kaupunki, mutta Mongolian sielu on maaseudulla. Kolmasosa väestöstä on edelleen paimentolaisia, jotka jurttineen kiertävät paikasta toiseen.
Minullakin oli mahdollisuus yöpyä jurtassa Gorkhi-Tereljin kansallispuistossa. Vaikka yöllä oli pakkasta reilusti yli kymmenen astetta, jurtassa tarkeni hyvin. Pökköä piti panna pesään pari-kolme kertaa yön aikana.
Mongolia on painijoiden, hevosten, jurttien, kotkametsästäjien, tammanmaidon, kurkkulaulun ja hevosenpääviulujen maa. Jos haluat erilaisia elämyksiä, mene Mongoliaan.
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Dosentin armain aika
Jos kuvittelisi, millaisen romaanin yli 60-vuotias kirjallisuuden dosentti kirjoittaisi, se olisi juuri sellainen kuin Pertti Lassilan Armain aika (Teos 2015). Lassila, 66, onkin Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti.
Armain aika on Lassilan toinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut lukuisia teoksia kirjallisuudesta. Lassila on kirjallisuuden ammattimies.
Armain aika kertoo lapsuudesta ja muistamisesta. Eletään sodanjälkeisessä Suomessa 1950-luvulla. Äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Sota on yhä vahvasti läsnä. Eila-äiti on menettänyt sodissa peräti kaksi aviomiestä.
Lassila kirjoittaa kaunista suomea. Hän ei kikkaile erikoisilla sanoilla tai sanonnoilla. Hänen kielestään äidinkielenopettajat voisivat olla ylpeitä. Tunnelman luojana Lassila on parhaimmillaan.
Lassilan esikuvia lienevät Haavikko, Hyry ja Meri, nuo 1950-luvulla kirjailijanuransa aloittaneet modernit klassikot.
Jos olisin ilkeä, voisin pilkata, että Armain aika on tylsä ja tasapaksu kirja, jossa ei ole laaksoa ei kukkulaa. Tämä on niin "kirjallisuutta", että välillä haukottaa. Missä rosot, missä särmä?
Mutta kun en ole ilkeä, kehun, että Lassilan ohut romaani (148 sivua) on pieni helmi. Se pitää lukea hitaasti ja nautiskellen. Eihän se mikään itsestään selvyys ole, että kirjallisuuden tutkija osaa myös kirjoittaa hyvin.
Lassilan kyydissä ainakin tällainen suurten ikäluokkien kasvatti voi aistia jopa hajut ja maut, 1950-luvun tunnelman. Jos kirjassa ei paljon tapahdu, lukijan pään sisässä voi tapahtua sitäkin enemmän.
Armain aika on ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Sen täytyy siis olla hyvä kirja, kun arvovaltainen raati on rankannut sen kuuden parhaan suomalaisen kaunokirjan joukkoon tänä vuonna.
On hyvä, että Lassila on ehdokkaiden joukossa. Hänen köyhällä kustantajallaan ei liene varaa valtaviin maanlaajuisiin markkinointikiertueisiin, jollaisilla esimerkiksi Sofi Oksanen on kiertänyt koko syksyn.
Ei tule kaupungilla vastaan sponsoriautoa, jonka kyljissä komeilisi teksti: Armain aika. Ei ole käsitelty kirjan teemoja burleskin keinoin Aleksanterin teatterissa. Miesten pankki, jos sellainen on, ei ole tukenut Lassilan kirjaa. Huomion herättämiseksi Lassila ei ole tietääkseni pannut peruukkia päähänsä eikä pukeutunut pellepukuun.
Armain aika on kirja, joka ilman Finlandia-ehdokkuutta olisi unohdettu vähin äänin. Kirja ansaitsee paikkansa ehdokkaiden kärkikuusikossa siinä kuin muutkin, vaikka itse olisin pudottanut sen täpärästi seitsemänneksi.
Armain aika on Lassilan toinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut lukuisia teoksia kirjallisuudesta. Lassila on kirjallisuuden ammattimies.
Armain aika kertoo lapsuudesta ja muistamisesta. Eletään sodanjälkeisessä Suomessa 1950-luvulla. Äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Sota on yhä vahvasti läsnä. Eila-äiti on menettänyt sodissa peräti kaksi aviomiestä.
Lassila kirjoittaa kaunista suomea. Hän ei kikkaile erikoisilla sanoilla tai sanonnoilla. Hänen kielestään äidinkielenopettajat voisivat olla ylpeitä. Tunnelman luojana Lassila on parhaimmillaan.
Lassilan esikuvia lienevät Haavikko, Hyry ja Meri, nuo 1950-luvulla kirjailijanuransa aloittaneet modernit klassikot.
Jos olisin ilkeä, voisin pilkata, että Armain aika on tylsä ja tasapaksu kirja, jossa ei ole laaksoa ei kukkulaa. Tämä on niin "kirjallisuutta", että välillä haukottaa. Missä rosot, missä särmä?
Mutta kun en ole ilkeä, kehun, että Lassilan ohut romaani (148 sivua) on pieni helmi. Se pitää lukea hitaasti ja nautiskellen. Eihän se mikään itsestään selvyys ole, että kirjallisuuden tutkija osaa myös kirjoittaa hyvin.
Lassilan kyydissä ainakin tällainen suurten ikäluokkien kasvatti voi aistia jopa hajut ja maut, 1950-luvun tunnelman. Jos kirjassa ei paljon tapahdu, lukijan pään sisässä voi tapahtua sitäkin enemmän.
Armain aika on ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Sen täytyy siis olla hyvä kirja, kun arvovaltainen raati on rankannut sen kuuden parhaan suomalaisen kaunokirjan joukkoon tänä vuonna.
On hyvä, että Lassila on ehdokkaiden joukossa. Hänen köyhällä kustantajallaan ei liene varaa valtaviin maanlaajuisiin markkinointikiertueisiin, jollaisilla esimerkiksi Sofi Oksanen on kiertänyt koko syksyn.
Ei tule kaupungilla vastaan sponsoriautoa, jonka kyljissä komeilisi teksti: Armain aika. Ei ole käsitelty kirjan teemoja burleskin keinoin Aleksanterin teatterissa. Miesten pankki, jos sellainen on, ei ole tukenut Lassilan kirjaa. Huomion herättämiseksi Lassila ei ole tietääkseni pannut peruukkia päähänsä eikä pukeutunut pellepukuun.
Armain aika on kirja, joka ilman Finlandia-ehdokkuutta olisi unohdettu vähin äänin. Kirja ansaitsee paikkansa ehdokkaiden kärkikuusikossa siinä kuin muutkin, vaikka itse olisin pudottanut sen täpärästi seitsemänneksi.
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
Anarkisti kravatti kaulassa
Professori Matti Klingestä ei tule ensimmäisenä mieleen anarkisti. Hän katsookin tarpeelliseksi selittää muistelmiensa kolmannen osan (Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa - Muistelmia 1972-1982, Siltala 2015) aluksi, mistä on kysymys.
Klinge viittaa vanhaan ranskalaiseen määritelmään: liberaali on (vain) anarkisti kravatti kaulassa. Myöhemmin hän tekee pienen lisäyksen, kun 1970-luvulla eräät kommunistien ajatukset kiinnostivat. "Mutta sittenkin olen enemmän anarkisti kuin kommunisti. Ja anarkisti on samaa kuin liberaali punaisessa kravatissa."
Samettipukujen ja maihinnousutakki-kulttuurin aikakaudella kravatista tuli Klingen mielestä manifestaatio - siis henkisen itsenäisyyden eli intellektuaalisen anarkismin tunnus.
Klingen muistelmat ovat hämmentävää, mutta myös kiehtovaa luettavaa. Hän on häpeämättömän itsekeskeinen eikä peittele muidenkaan kehuja. Kun kirjoja ilmestyi, niitä yleensä kehuttiin ja "otettiin erittäin laajasti vastaan innostuksella". Jos kritiikkiä tuli, siitä ei paljon puhuta.
Muistelmien kansikuva kertoo yhden olennaisen asian Klingestä. Illallispöydässä hän istuu Ranskan presidentin Giscard d'Estaingin ja Urho Kekkosen takana. Klinge toimi valtiovierailulla Kekkosen tulkkina. Klinge viihtyy vallanpitäjien ja presidenttien seurassa.
Kun Kekkonen suostui maaliskuussa 1977 vielä kerran presidenttiehdokkaaksi, Klinge kirjoitti päiväkirjaansa: "Nähtävästi olen valistuneen despotismin tai bonapartelaisen kansankeisariuden kannattaja."
1970-luku oli Klingelle hyvää aikaa. Hänet nimitettiin professoriksi, hän löi itsensä läpi seurapiireissä ja pääsi vallanpitäjien suosioon. Klinge ymmärsi Kekkosen politiikkaa ja vierasti suomettumispuheita.
Klingeä on sanottu yhden miehen juhlakulkueeksi, joka näyttelee hyvin Matti Klingeä. Näyttelemisen Klinge ohimennen itsekin myöntää, kun hän kirjoittaa: "Yritän luoda kuvaa jonkinlaisesta persoonallisesta professorista, joka tyyppinä inhimillisine - osin ehkä näyteltyinekin tai korostettuine - piirteineen antaisi yliopistolle jonkinlaista väriä."
Riemastuttavia ovat Klingen kuvaukset herrasväen illallisilta, joihin Klingen pariskunta osallistui aina, kun kutsu kävi. Kuvauksiin sisältyy tavallisen tallaajan näkökulmasta runsaasti koomisia piirteitä. Usein kutsuilta mentiin "nachspielille" Klingen kotiin.
Klinge kirjaa ruokalistat ja istumajärjestykset tarkasti. Saamme tietää, että Klingen illallisilla alkupalat syötiin seisaaltaan snapsin kanssa, pääruokana oli vasikanpaistia lisukkeineen. Jälkiruokana nautiskeltiin usein jäätelöä punssikastikkeen kera.
Klinge tuli hyvin toimeen opiskelijoiden kanssa. Hän kertoo, miten vielä 40 vuotta myöhemmin silloiset opiskelijat muistelivat, miten hänellä oli luennoilla joka kerta erilaiset manshetinnapit. Ja luennot Klinge tietysti piti aina kokopuvussa.
Ottakaamme opiksi Klingen neuvot, joiden mukaan ratkaisevia ovat ensivaikutelmat: ryhti, pukeutuminen, ilmeet, kohteliaisuus ja iloisuus ratkaisevat.
Matti Klinge on ilmiö. Hän on jaksanut pilkkapuheista välittämättä puhua vuosikymmenet hyvien tapojen puolesta. Jos unohtaa tyyliseikat, historiantutkijana Klinge on ehdottoman pätevä ja aina kiinnostava.
Matti Klinge täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Juhlavalmistelut lienee jo aloitettu. Juhlavuonna Klinge saattaisi arvostaa valtioneuvoksen arvonimeä. Jos Klinge ei täytä kriteerejä, nimitän hänet todelliseksi valtioneuvokseksi.
Klinge viittaa vanhaan ranskalaiseen määritelmään: liberaali on (vain) anarkisti kravatti kaulassa. Myöhemmin hän tekee pienen lisäyksen, kun 1970-luvulla eräät kommunistien ajatukset kiinnostivat. "Mutta sittenkin olen enemmän anarkisti kuin kommunisti. Ja anarkisti on samaa kuin liberaali punaisessa kravatissa."
Samettipukujen ja maihinnousutakki-kulttuurin aikakaudella kravatista tuli Klingen mielestä manifestaatio - siis henkisen itsenäisyyden eli intellektuaalisen anarkismin tunnus.
Klingen muistelmat ovat hämmentävää, mutta myös kiehtovaa luettavaa. Hän on häpeämättömän itsekeskeinen eikä peittele muidenkaan kehuja. Kun kirjoja ilmestyi, niitä yleensä kehuttiin ja "otettiin erittäin laajasti vastaan innostuksella". Jos kritiikkiä tuli, siitä ei paljon puhuta.
Muistelmien kansikuva kertoo yhden olennaisen asian Klingestä. Illallispöydässä hän istuu Ranskan presidentin Giscard d'Estaingin ja Urho Kekkosen takana. Klinge toimi valtiovierailulla Kekkosen tulkkina. Klinge viihtyy vallanpitäjien ja presidenttien seurassa.
Kun Kekkonen suostui maaliskuussa 1977 vielä kerran presidenttiehdokkaaksi, Klinge kirjoitti päiväkirjaansa: "Nähtävästi olen valistuneen despotismin tai bonapartelaisen kansankeisariuden kannattaja."
1970-luku oli Klingelle hyvää aikaa. Hänet nimitettiin professoriksi, hän löi itsensä läpi seurapiireissä ja pääsi vallanpitäjien suosioon. Klinge ymmärsi Kekkosen politiikkaa ja vierasti suomettumispuheita.
Klingeä on sanottu yhden miehen juhlakulkueeksi, joka näyttelee hyvin Matti Klingeä. Näyttelemisen Klinge ohimennen itsekin myöntää, kun hän kirjoittaa: "Yritän luoda kuvaa jonkinlaisesta persoonallisesta professorista, joka tyyppinä inhimillisine - osin ehkä näyteltyinekin tai korostettuine - piirteineen antaisi yliopistolle jonkinlaista väriä."
Riemastuttavia ovat Klingen kuvaukset herrasväen illallisilta, joihin Klingen pariskunta osallistui aina, kun kutsu kävi. Kuvauksiin sisältyy tavallisen tallaajan näkökulmasta runsaasti koomisia piirteitä. Usein kutsuilta mentiin "nachspielille" Klingen kotiin.
Klinge kirjaa ruokalistat ja istumajärjestykset tarkasti. Saamme tietää, että Klingen illallisilla alkupalat syötiin seisaaltaan snapsin kanssa, pääruokana oli vasikanpaistia lisukkeineen. Jälkiruokana nautiskeltiin usein jäätelöä punssikastikkeen kera.
Klinge tuli hyvin toimeen opiskelijoiden kanssa. Hän kertoo, miten vielä 40 vuotta myöhemmin silloiset opiskelijat muistelivat, miten hänellä oli luennoilla joka kerta erilaiset manshetinnapit. Ja luennot Klinge tietysti piti aina kokopuvussa.
Ottakaamme opiksi Klingen neuvot, joiden mukaan ratkaisevia ovat ensivaikutelmat: ryhti, pukeutuminen, ilmeet, kohteliaisuus ja iloisuus ratkaisevat.
Matti Klinge on ilmiö. Hän on jaksanut pilkkapuheista välittämättä puhua vuosikymmenet hyvien tapojen puolesta. Jos unohtaa tyyliseikat, historiantutkijana Klinge on ehdottoman pätevä ja aina kiinnostava.
Matti Klinge täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Juhlavalmistelut lienee jo aloitettu. Juhlavuonna Klinge saattaisi arvostaa valtioneuvoksen arvonimeä. Jos Klinge ei täytä kriteerejä, nimitän hänet todelliseksi valtioneuvokseksi.
Seitsemän naisen hurja joukko
Nyt otetaan miehestä mittaa. Syksyn kehutuimman kirjan (Laura Lindstedt: Oneiron - Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, Teos 2015) päähenkilöinä on seitsemän naista ja se on leimattu feministiseksi. Kirjan teema tosin koskettaa niin miehiä kuin naisia ja on kohtalaisen iso: kuolema.
Kirjan motto on lainattu Leo Tolstoilta: "Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään. Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?"
Seitsemän naista, newyorkilainen performanssitaiteilija, moskovalainen pääkirjanpitäjä, brasilialainen sydänsiirtopotilas, marseillelainen hienostorouva, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen, mallintöistä haaveileva senegalilainen ja itävaltalainen teinityttö ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan.
Lindstedt kuvittelee, miltä kuolemisen hetki saattaisi tuntua. Aika on menettänyt merkityksensä. Naiset ovat kuolleet, mutta henki elää. Heillä ei ole yhteistä kieltä, mutta he ymmärtävät toisiaan.
Tartuin kirjaan vähän epäröiden. Alku tökki pahasti, se oli suorastaan makaaberi, ja ensimmäinen luku oli nimettykin Danse macabreksi. Sitten yhtäkkiä jossain 100:n sivun jälkeen huomaan ahmivani kirjaa. Loppu meni lähes yhdeltä istumalta.
Lindstedt sekoittaa tyylilajeja taitavasti. Repertuaariin kuuluvat esseet, runot, sadut, näytelmät, lyhyet vuoropuhelut ja mahtuu sinne tieteellinen tutkielmakin. Teos pysyy yllättävän hyvin kasassa, vaikka tyyli vaihtelee.
Tunnetilatkin vaihtelevat. Kirjailija itse kertoo päätyneensä Oneironissa seitsemään tunnetilaan: tyyneydestä paniikkiin, vihasta välinpitämättömyyteen.
Me jotka olemme elävien kirjoissa, emme useinkaan osaa suhtautua kuolemaan luontevasti. Siitä ei paljon puhuta. Lindstedt näköjään osaa, mutta hän onkin kuoleman asiantuntija.
Oneironia Lindstedt kirjoitti kahdeksan vuotta. Hänen gradunsa aiheena oli Sanat elämän ja kuoleman välissä. Tutkimuksen kohteena oli ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten kaksi teosta. Sarrautesta hän viimeistelee myös väitöskirjaansa.
Oneironin johtavaksi hahmoksi kasvaa performanssitaiteilija Shlomith, joka saa myös viimeisen sanan: "Me olimme melko hurja joukko, eikö totta? Olimme kuoleman joukkojakin hurjempia."
Oneiron on vaativa teos, vaikka sitä on helppo lukea. Teksti soljuu luontevasti. Se on hyvässä mielessä korkeakirjallisuutta, jonka luulisi kiinnostavan myös kansainvälisiä lukijoita.
Lindstedt kirjoittaa venäläisestä kirjanpitäjästä: "Polina halusi, että kirjat todella merkitsivät, muuten niitä oli aivan turha lukea. Hän ei lukenut turhia kirjoja, sellaisia joista puhumalla pystyi tekemään itsestään helposti lähestyttävän työpaikalla."
Polina olisi pitänyt Oneironista, vaikka onkin turhan tiukkapipoinen lukija. Lukea voi myös huvin vuoksi ja aikansa kuluksi. Aina sitä jotakin oppii huonoistakin kirjoista.
Nyt kun olen vielä Oneironin vaikutuksen alaisena, heppoisilta tuntuvat monet ns. merkkihenkilöistä tehdyt romaanit, joita luen mielelläni. Kohtaukseni menee todennäköisesti kohta ohi ja palaan normaaliin olotilaan.
Tänä vuonna lukemistani kirjoista Lindstedtin Oneiron on vaikuttavin suomalainen kaunokirjallinen teos. Oneironin kaltaisia kirjoja ei julkaista kovin monta vuodessa eikä edes vuosikymmenessä.
Kirjan motto on lainattu Leo Tolstoilta: "Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään. Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?"
Seitsemän naista, newyorkilainen performanssitaiteilija, moskovalainen pääkirjanpitäjä, brasilialainen sydänsiirtopotilas, marseillelainen hienostorouva, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen, mallintöistä haaveileva senegalilainen ja itävaltalainen teinityttö ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan.
Lindstedt kuvittelee, miltä kuolemisen hetki saattaisi tuntua. Aika on menettänyt merkityksensä. Naiset ovat kuolleet, mutta henki elää. Heillä ei ole yhteistä kieltä, mutta he ymmärtävät toisiaan.
Tartuin kirjaan vähän epäröiden. Alku tökki pahasti, se oli suorastaan makaaberi, ja ensimmäinen luku oli nimettykin Danse macabreksi. Sitten yhtäkkiä jossain 100:n sivun jälkeen huomaan ahmivani kirjaa. Loppu meni lähes yhdeltä istumalta.
Lindstedt sekoittaa tyylilajeja taitavasti. Repertuaariin kuuluvat esseet, runot, sadut, näytelmät, lyhyet vuoropuhelut ja mahtuu sinne tieteellinen tutkielmakin. Teos pysyy yllättävän hyvin kasassa, vaikka tyyli vaihtelee.
Tunnetilatkin vaihtelevat. Kirjailija itse kertoo päätyneensä Oneironissa seitsemään tunnetilaan: tyyneydestä paniikkiin, vihasta välinpitämättömyyteen.
Me jotka olemme elävien kirjoissa, emme useinkaan osaa suhtautua kuolemaan luontevasti. Siitä ei paljon puhuta. Lindstedt näköjään osaa, mutta hän onkin kuoleman asiantuntija.
Oneironia Lindstedt kirjoitti kahdeksan vuotta. Hänen gradunsa aiheena oli Sanat elämän ja kuoleman välissä. Tutkimuksen kohteena oli ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten kaksi teosta. Sarrautesta hän viimeistelee myös väitöskirjaansa.
Oneironin johtavaksi hahmoksi kasvaa performanssitaiteilija Shlomith, joka saa myös viimeisen sanan: "Me olimme melko hurja joukko, eikö totta? Olimme kuoleman joukkojakin hurjempia."
Oneiron on vaativa teos, vaikka sitä on helppo lukea. Teksti soljuu luontevasti. Se on hyvässä mielessä korkeakirjallisuutta, jonka luulisi kiinnostavan myös kansainvälisiä lukijoita.
Lindstedt kirjoittaa venäläisestä kirjanpitäjästä: "Polina halusi, että kirjat todella merkitsivät, muuten niitä oli aivan turha lukea. Hän ei lukenut turhia kirjoja, sellaisia joista puhumalla pystyi tekemään itsestään helposti lähestyttävän työpaikalla."
Polina olisi pitänyt Oneironista, vaikka onkin turhan tiukkapipoinen lukija. Lukea voi myös huvin vuoksi ja aikansa kuluksi. Aina sitä jotakin oppii huonoistakin kirjoista.
Nyt kun olen vielä Oneironin vaikutuksen alaisena, heppoisilta tuntuvat monet ns. merkkihenkilöistä tehdyt romaanit, joita luen mielelläni. Kohtaukseni menee todennäköisesti kohta ohi ja palaan normaaliin olotilaan.
Tänä vuonna lukemistani kirjoista Lindstedtin Oneiron on vaikuttavin suomalainen kaunokirjallinen teos. Oneironin kaltaisia kirjoja ei julkaista kovin monta vuodessa eikä edes vuosikymmenessä.
perjantai 13. marraskuuta 2015
Jännitystä elämään
Joskus tasainenkin mies haluaa irti arjesta ja jännitystä elämäänsä. Niinpä lähdin Mongoliaan, yövyin jurtassa ja luin Ilkka Remeksen uutuuden (Jäätyvä helvetti, WSOY 2015).
Mongolia voisi olla Remeksen seikkailukertomuksillekin hyvä paikka. Mongolialla on vain kaksi rajanaapuria, Kiina ja Venäjä. Näiden keskelle voisi kuvitella vaikka millaisia agenttitarinoita, jopa jäätyvän helvetin. Mongolia on kylmä paikka, mutta sillä tuntuu olevan lämpimät välit kumpaankin naapuriinsa.
Se taas ei ehkä sopisi Remeksen piirustuksiin. Hänen kirjojensa pahikset ja pääkonnat tulevat yleensä Venäjältä.
Jäätyvä helvetti on suoraa jatkoa Hornalle. Nyt Suomi on joutunut Venäjän hybridihyökkäyksen kohteeksi. Koko Suomi lamaantuu, kun sähköt ovat poikki, tietoliikenne ei toimi ja venäläiset sabotöörit huseeraavat tehokkaasti.
"Hyökkäys, jota ei voi torjua asein. Sota, jossa kuolee vain siviilejä. Rauha, jonka hintana on Suomi."
Remes kuvittelee kaikki mahdolliset kauheudet. Pakkanen on kova, ihmisiä kuolee ja yhteiskuntasopukin on murenemassa. Venäjä on Putinin jälkeisessä ajassa, Suomelta vaaditaan tukikohtia Hangosta ja Ahvenanmaalta. Poliittinen johto on voimaton, mutta onneksi meillä on sankari nimeltään Lari Vuori.
Tällä kertaa seikkailukertomuksessa ei ole täysin onnellista loppua, vaikka pahimmalta vältytään. "Suomen vapauttaminen oli alkamassa", kuuluu kirjan viimeinen lause. Ehkä seuraavassa kirjassa saamme tietää, miten kävi.
Jäätyvässä helvetissa, kuten Remeksen kirjoissa aina, jännitystä ja toimintaa riittää. Hän ei mässäile seksillä eikä väkivallalla vaan teknisillä yksityiskohdilla. Niitä riittää. Hän on perehtynyt faktoihin ja niistä hän esitelmöi joskus piinaavan pitkäveteisesti.
Remes on suorastaan puhdashenkinen. Hyvä voittaa lopulta aina ja paha saa palkkansa. Kaava on kirjasta toiseen sama.
Remeksen vahvuuksia ovat hyvä tarina ja ajankohtaiset aiheet. Hän on ujuttanut ajankohtaisia faktoja tekstiin luomaan toden tuntua. Kirjailija on paneutunut asiaansa.
Remes koukuttaa lukijansa, vaikka tarinan käänteet voivat olla epäuskottavia, lapsellisiakin, ja kieli on usein kömpelöä ja totista. Mutta annetaan pikku heikkoudet anteeksi. Jännityskirjailijan tehtävä on luoda jännitystä ja sen Remes osaa.
Ilkka Remes ei tarvitse kirjamessuja, kokkareilla kekkalointia, näyttäviä lehtihaastatteluja tai tv-esiintymisiä. Kirjat menevät kaupaksi muutenkin, tosin eivät enää kai entiseen malliin.
Kunnioitan Remeksen ahkeruutta ja asioihin paneutumista. Hän on hieman mystinen hahmo, jonka asuinpaikastakaan ei aina olla ihan selvillä. Belgiassa vai jossakin muualla?
Remes, alias Petri Pykälä Luumäeltä, on moderni versio Outsiderista, Aarne Haapakoskesta, joka kirjoitti Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Lipponen ja Korkki tosin olivat huumorimiehiä, joita Remeksen sankarit eivät ole.
Mongolia voisi olla Remeksen seikkailukertomuksillekin hyvä paikka. Mongolialla on vain kaksi rajanaapuria, Kiina ja Venäjä. Näiden keskelle voisi kuvitella vaikka millaisia agenttitarinoita, jopa jäätyvän helvetin. Mongolia on kylmä paikka, mutta sillä tuntuu olevan lämpimät välit kumpaankin naapuriinsa.
Se taas ei ehkä sopisi Remeksen piirustuksiin. Hänen kirjojensa pahikset ja pääkonnat tulevat yleensä Venäjältä.
Jäätyvä helvetti on suoraa jatkoa Hornalle. Nyt Suomi on joutunut Venäjän hybridihyökkäyksen kohteeksi. Koko Suomi lamaantuu, kun sähköt ovat poikki, tietoliikenne ei toimi ja venäläiset sabotöörit huseeraavat tehokkaasti.
"Hyökkäys, jota ei voi torjua asein. Sota, jossa kuolee vain siviilejä. Rauha, jonka hintana on Suomi."
Remes kuvittelee kaikki mahdolliset kauheudet. Pakkanen on kova, ihmisiä kuolee ja yhteiskuntasopukin on murenemassa. Venäjä on Putinin jälkeisessä ajassa, Suomelta vaaditaan tukikohtia Hangosta ja Ahvenanmaalta. Poliittinen johto on voimaton, mutta onneksi meillä on sankari nimeltään Lari Vuori.
Tällä kertaa seikkailukertomuksessa ei ole täysin onnellista loppua, vaikka pahimmalta vältytään. "Suomen vapauttaminen oli alkamassa", kuuluu kirjan viimeinen lause. Ehkä seuraavassa kirjassa saamme tietää, miten kävi.
Jäätyvässä helvetissa, kuten Remeksen kirjoissa aina, jännitystä ja toimintaa riittää. Hän ei mässäile seksillä eikä väkivallalla vaan teknisillä yksityiskohdilla. Niitä riittää. Hän on perehtynyt faktoihin ja niistä hän esitelmöi joskus piinaavan pitkäveteisesti.
Remes on suorastaan puhdashenkinen. Hyvä voittaa lopulta aina ja paha saa palkkansa. Kaava on kirjasta toiseen sama.
Remeksen vahvuuksia ovat hyvä tarina ja ajankohtaiset aiheet. Hän on ujuttanut ajankohtaisia faktoja tekstiin luomaan toden tuntua. Kirjailija on paneutunut asiaansa.
Remes koukuttaa lukijansa, vaikka tarinan käänteet voivat olla epäuskottavia, lapsellisiakin, ja kieli on usein kömpelöä ja totista. Mutta annetaan pikku heikkoudet anteeksi. Jännityskirjailijan tehtävä on luoda jännitystä ja sen Remes osaa.
Ilkka Remes ei tarvitse kirjamessuja, kokkareilla kekkalointia, näyttäviä lehtihaastatteluja tai tv-esiintymisiä. Kirjat menevät kaupaksi muutenkin, tosin eivät enää kai entiseen malliin.
Kunnioitan Remeksen ahkeruutta ja asioihin paneutumista. Hän on hieman mystinen hahmo, jonka asuinpaikastakaan ei aina olla ihan selvillä. Belgiassa vai jossakin muualla?
Remes, alias Petri Pykälä Luumäeltä, on moderni versio Outsiderista, Aarne Haapakoskesta, joka kirjoitti Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Lipponen ja Korkki tosin olivat huumorimiehiä, joita Remeksen sankarit eivät ole.
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Yksinäinen aatelisten Vennamo
Georg C. Ehrnrooth (1926-2010) oli ilmiö suomalaisessa politiikassa monella vuosikymmenellä. Hän oli aatelisten Vennamo, yksinäinen susi ja monien vaalien ääniharava, joka ajautui vähitellen periaatteidensa vuoksi marginaaliin. Hänestä tuli poliittinen hylkiö, jolla peloteltiin pieniä lapsiakin.
Miten näin pääsi käymään? Siitä kertoo juuri ilmestynyt komea elämäkerta (Riku Keski-Rauska: Yksinäinen Ehrnrooth - Georg C. Ehrnrooth yya-Suomen puristuksessa, Otava 2015).
Ehrnrooth syntyi kultalusikka suussa. Jori Cee, kuten häntä kutsuttiin, syntyi Ehrnroothien ja Mannerheimien sukuun. Marsalkka Mannerheim oli hänen kummisetänsä. Kirjassa Jutta Zilliacus kiteyttää:
"Tämä aatelisten Vennamo on ylipäänsä sangen merkillinen ilmiö politiikassa. Ihminen, joka etuoikeutetun sosiaalisen taustansa, kulttuuriperintönsä, älyllisen liikkuvuutensa ja väsymättömän poliittisen aktiivisuutensa ansiosta olisi voinut kohota yhdeksi maamme vaikutusvaltaisimmista poliitikoista, jopa ministerin korkeaan asemaan, on hillittömän luonteensa takia ajanut itsensä umpikujaan, jonne ei mahdu kuin kostonhalua ja vihaa."
Ehrnrooth vastusti Kekkosta, kommunismia ja Neuvostoliittoa aikana, jolloin siitä sai leiman otsaansa. Ehrnrooth julistettiin äärioikeistolaiseksi, fasistiksi ja mustaksi taantumuksen gladiaattoriksi. Hänestä tuli poliittisen kiusanteon kohde, syntipukki, jollaisen silloinen poliittinen eliitti tarvitsi. Hän oli suomalainen toisinajattelija.
Kun Helsingin Sanomien Saska Saarikoski oli lähdössä haastattelemaan Ehrnroothia 1999, hän sai evästyksen: eikös se ole vähän hullu. "Siitä arvaan tapaavani mitä järkevimmän ja rauhallisimman miehen. Enkä erehdy."
Ehrnrooth oli edellä aikaansa. Hän vaati tasavallan presidentin toimikausien rajaamista ja suoraa kansanvaalia silloin kun se oli pyhäinhäväistys. Hän esitti eduskunnan vaikutusvallan lisäämistä. Hän puhui länsimaisen demokratian puolesta.
Ehrnrooth leimattiin jopa hulluksi. Leimakirvestä heilutti innokkaasti myös suuri osa mediaa. Toimittajat olivat valtaapitävien talutusnuorassa.
Vielä 1950-luvulla Ehrnrooth edusti oikeiston valtavirtaa. Vasta 70-luvulla hänestä tuli poliittinen toisinajattelija ja Kekkosen poikkeuslakitaistoissa hänestä tehtiin persona non grata, poliittinen hylkiö.
Georg C. Ehrnroothin kunnianpalautus on alkanut. Hänen vaikuttavissa hautajaisissaan Jutta Zilliacus myönsi, että Jori Cee oli oikeassa: "Me emme silloin ymmärtäneet sinua."
Ehrnrooth oli eräänlainen kansakunnan omatunto. Vaikka hänellä oli vaikeuksia saada ääntään kuuluviin, ilman häntä yhteiskunnallinen keskustelu olisi ollut todella yksipuolista. Hän oli rohkea ihminen laumasielujen aikakaudella.
Ehrnrooth ei ollut aina oikeassa. Hän oli ajattelultaan mustavalkoinen, vivahteet puuttuivat eikä hän taipunut kompromisseihin. Hänet muistetaan joko kovana kiihkoilijana tai länsimaista demokratiaa puolustavana patrioottina.
Poliittiseen marginaaliin ajautuminen oli se hinta, joka Kekkosen ulkopolitiikkaan sopeutumattomien oli maksettava.
Poliittinen keskustelu tarvitsee syntipukkeja. "Väärinajattelijoita" poliittisen eliitin ja valtavirran näkökulmasta on tänäkin päivänä. Odotettavissa on uusia kunnianpalautuksia myös tulevina vuosikymmeninä.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 7.11.2015)
Miten näin pääsi käymään? Siitä kertoo juuri ilmestynyt komea elämäkerta (Riku Keski-Rauska: Yksinäinen Ehrnrooth - Georg C. Ehrnrooth yya-Suomen puristuksessa, Otava 2015).
Ehrnrooth syntyi kultalusikka suussa. Jori Cee, kuten häntä kutsuttiin, syntyi Ehrnroothien ja Mannerheimien sukuun. Marsalkka Mannerheim oli hänen kummisetänsä. Kirjassa Jutta Zilliacus kiteyttää:
"Tämä aatelisten Vennamo on ylipäänsä sangen merkillinen ilmiö politiikassa. Ihminen, joka etuoikeutetun sosiaalisen taustansa, kulttuuriperintönsä, älyllisen liikkuvuutensa ja väsymättömän poliittisen aktiivisuutensa ansiosta olisi voinut kohota yhdeksi maamme vaikutusvaltaisimmista poliitikoista, jopa ministerin korkeaan asemaan, on hillittömän luonteensa takia ajanut itsensä umpikujaan, jonne ei mahdu kuin kostonhalua ja vihaa."
Ehrnrooth vastusti Kekkosta, kommunismia ja Neuvostoliittoa aikana, jolloin siitä sai leiman otsaansa. Ehrnrooth julistettiin äärioikeistolaiseksi, fasistiksi ja mustaksi taantumuksen gladiaattoriksi. Hänestä tuli poliittisen kiusanteon kohde, syntipukki, jollaisen silloinen poliittinen eliitti tarvitsi. Hän oli suomalainen toisinajattelija.
Kun Helsingin Sanomien Saska Saarikoski oli lähdössä haastattelemaan Ehrnroothia 1999, hän sai evästyksen: eikös se ole vähän hullu. "Siitä arvaan tapaavani mitä järkevimmän ja rauhallisimman miehen. Enkä erehdy."
Ehrnrooth oli edellä aikaansa. Hän vaati tasavallan presidentin toimikausien rajaamista ja suoraa kansanvaalia silloin kun se oli pyhäinhäväistys. Hän esitti eduskunnan vaikutusvallan lisäämistä. Hän puhui länsimaisen demokratian puolesta.
Ehrnrooth leimattiin jopa hulluksi. Leimakirvestä heilutti innokkaasti myös suuri osa mediaa. Toimittajat olivat valtaapitävien talutusnuorassa.
Vielä 1950-luvulla Ehrnrooth edusti oikeiston valtavirtaa. Vasta 70-luvulla hänestä tuli poliittinen toisinajattelija ja Kekkosen poikkeuslakitaistoissa hänestä tehtiin persona non grata, poliittinen hylkiö.
Georg C. Ehrnroothin kunnianpalautus on alkanut. Hänen vaikuttavissa hautajaisissaan Jutta Zilliacus myönsi, että Jori Cee oli oikeassa: "Me emme silloin ymmärtäneet sinua."
Ehrnrooth oli eräänlainen kansakunnan omatunto. Vaikka hänellä oli vaikeuksia saada ääntään kuuluviin, ilman häntä yhteiskunnallinen keskustelu olisi ollut todella yksipuolista. Hän oli rohkea ihminen laumasielujen aikakaudella.
Ehrnrooth ei ollut aina oikeassa. Hän oli ajattelultaan mustavalkoinen, vivahteet puuttuivat eikä hän taipunut kompromisseihin. Hänet muistetaan joko kovana kiihkoilijana tai länsimaista demokratiaa puolustavana patrioottina.
Poliittiseen marginaaliin ajautuminen oli se hinta, joka Kekkosen ulkopolitiikkaan sopeutumattomien oli maksettava.
Poliittinen keskustelu tarvitsee syntipukkeja. "Väärinajattelijoita" poliittisen eliitin ja valtavirran näkökulmasta on tänäkin päivänä. Odotettavissa on uusia kunnianpalautuksia myös tulevina vuosikymmeninä.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 7.11.2015)
Minun Finlandia-ehdokkaani
Huomasin, että kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokasnimet julkistetaan perjantaina (6.11.). Kun minua ei ole huomattu valita lautakuntaan nimeämään ehdokkaita, nimitin itseni yhden miehen lautakunnaksi, joka julkistaa täten ehdokkaansa.
Ehdokkaat valitsin niistä kirjoista, jotka olen tänä vuonna lukenut. Tämän säännön vahvistaa yksi poikkeus. En ole lukenut Laura Lindstedtin Oneironia, mutta olen lukenut siitä niin monta ylistävää arviota, että se on pakko ottaa listalle.
Karsin ehdokkaista ne, jotka ovat jo saaneet Finlandian, kuten Kari Hotakaisen, Sofi Oksasen, Leena Krohnin ja Antti Tuurin. Heiltä on tänäkin vuonna julkaistu kelpo kirjat.
Pitemmittä puheitta tässä ovat ehdokkaani Finlandia-palkinnon saajaksi.
Laura Lindstedt: Oneiron, Teos
Katja Kettu: Yöperhonen, WSOY
Heidi Köngäs: Hertta, Otava
Kaj Korkea-aho: Paha kirja/Onda boken, Otava/Schildts&Söderströms
Anneli Kanto: Pyöveli, Gummerus
Karo Hämäläinen: Yksin, WSOY
Kolme hyvää varaehdokasta:
Matti Rönkä: Eino, Gummerus
J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään, WSOY
Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, Otava
Kuten huomaatte lista on tuttu ja turvallinen. Luulen, että minulta on jäänyt lukematta monta hyvää kirjaa varsinkin uusilta tekijöiltä ja pieniltä kustantamoilta. Ehdokkaaksi nouseekin todennäköisesti yksi ellei kaksi yllätysnimeä. Yllätysehdokkaat olisivat tervetulleita.
Veikkaan, että loppusuoralla voitosta kamppailevat tasaväkisesti Katja Kettu ja Laura Lindstedt.
Tämä nyt on tällaista kulttuurin pientä penkkiurheilua, jota ei kannata ottaa liian vakavasti. Lopulta yhden miehen eli valitsijadiktaattori Heikki Harman (Hector) kirjalliset mieltymykset ratkaisevat voittajan ja niistä mieltymyksistä en paljon tiedä.
Sinullakin saattaa olla oma suosikki Finlandia-voittajaksi.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 4.11.2015)
Ehdokkaat valitsin niistä kirjoista, jotka olen tänä vuonna lukenut. Tämän säännön vahvistaa yksi poikkeus. En ole lukenut Laura Lindstedtin Oneironia, mutta olen lukenut siitä niin monta ylistävää arviota, että se on pakko ottaa listalle.
Karsin ehdokkaista ne, jotka ovat jo saaneet Finlandian, kuten Kari Hotakaisen, Sofi Oksasen, Leena Krohnin ja Antti Tuurin. Heiltä on tänäkin vuonna julkaistu kelpo kirjat.
Pitemmittä puheitta tässä ovat ehdokkaani Finlandia-palkinnon saajaksi.
Laura Lindstedt: Oneiron, Teos
Katja Kettu: Yöperhonen, WSOY
Heidi Köngäs: Hertta, Otava
Kaj Korkea-aho: Paha kirja/Onda boken, Otava/Schildts&Söderströms
Anneli Kanto: Pyöveli, Gummerus
Karo Hämäläinen: Yksin, WSOY
Kolme hyvää varaehdokasta:
Matti Rönkä: Eino, Gummerus
J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään, WSOY
Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, Otava
Kuten huomaatte lista on tuttu ja turvallinen. Luulen, että minulta on jäänyt lukematta monta hyvää kirjaa varsinkin uusilta tekijöiltä ja pieniltä kustantamoilta. Ehdokkaaksi nouseekin todennäköisesti yksi ellei kaksi yllätysnimeä. Yllätysehdokkaat olisivat tervetulleita.
Veikkaan, että loppusuoralla voitosta kamppailevat tasaväkisesti Katja Kettu ja Laura Lindstedt.
Tämä nyt on tällaista kulttuurin pientä penkkiurheilua, jota ei kannata ottaa liian vakavasti. Lopulta yhden miehen eli valitsijadiktaattori Heikki Harman (Hector) kirjalliset mieltymykset ratkaisevat voittajan ja niistä mieltymyksistä en paljon tiedä.
Sinullakin saattaa olla oma suosikki Finlandia-voittajaksi.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 4.11.2015)
maanantai 2. marraskuuta 2015
Toisenlainen toisinajattelija
Moni on sitä mieltä, että Aleksandr Solzenitsyn (1918-2008) edisti neuvostojärjestelmän hajoamista enemmän kuin kukaan muu. Nyt hänestä on tehty ensimmäinen suomalainen elämäkerta (Erkki Vettenniemi: Solzenitsyn - Elämä ja eetos, Teos 2015).
Turhaan Vettenniemi vähättelee työtään, kun hän loppusanoissa kirjoittaa, että kirja ei taida olla aito elämäkerta eikä ainakaan yritys analysoida kohdehenkilön tuotantoa. Vettenniemi ilmoittaa, että hänen työtään on ohjannut otsikon avainsana eetos.
"Mikäli lukija vakuuttuu siitä, että tämän kirjailijan ymmärtäminen kristillisen viitekehyksen ulkopuolella on mahdotonta tai ainakin sopimatonta, olen onnistunut tehtävässäni", Vettenniemi kirjoittaa.
Hyvin on tutkija onnistunut tehtävässään. Jos ei jaksa kahlata läpi nobelistin laajaa tuotantoa, elämäkerta kertoo lukijaystävällisesti niin kirjailijan jännittävät elämänvaiheet kuin tuotannon pääpiirteet.
Solzenitsyn oli toisenlainen toisinajattelija. Hän piti oman päänsä. Hän ei suostunut mihin tahansa höynäytyksiin eikä poliitikkojen mannekiiniksi. Hän oli ristiriitainen hahmo niin idässä kuin lännessä.
Vettenniemi kirjoittaa osuvasti, että idässä Solzenitsyn haluttiin hiljentää jopa tappamalla, lännessä taas hänet oli leimattu kirkollista diktatuuria tavoittelevaksi kiihkoilijaksi.
Solzenitsyn paljasti Neuvostoliiton vankileirien kauhut, joista hänellä oli omakohtaisia kokemuksia. Kirjallaan Ivan Denisovitsin päivä Solzenitsyn nousi maineeseen Hrustsovin suosiollisella myötävaikutuksella. Mutta käänne tapahtui pian.
Solzenitsyn erotettiin Kirjailijaliitosta, hänet karkotettiin maasta ja häneltä vietiin Neuvostoliiton kansalaisuus. Yhdysvalloissa presidentti Ford ei suostunut tapaamaan häntä ulkoministeri Kissingerin neuvosta. Tapaaminen olisi kuulemma vaarantanut liennytyksen, kun Neuvostoliitto olisi loukkaantunut.
Suomessa ns. edistykselliset kirjailijat Erno Paasilinnasta Pentti Holapan kautta Pentti Saarikoskeen tuomitsivat Solzenitsynin taantumukselliseksi hahmoksi. Henrik Tikkasen mielestä Solzenitsyn kaipasi vahvaa lääkitystä ja mielisairaalaa.
Mielenkiintoisia ovat kirjan kuvaukset NKP:n johdon ja KGB:n juonista, joilla Solzenitsyn haluttiin vaientaa. Kirjailijan maine yritettiin mustata monin tavoin. Luotiin jopa vale-Solzenitsyn, joka riehui ravintoloissa, ahdisteli naisia ja käyttäytyi muutenkin huonosti. Konsepti oli sen verran kolho, että se paljastui nopeasti.
Solzenitsyn palasi Venäjälle 1994 juhlittuna sankarina. Eräässä mielipidemittauksessa hän oli ylivoimainen suosikki Venäjän presidentiksi, mutta Solzenitsyn ei ollut kiinnostunut poliittisista tehtävistä.
Poliittisen eliitin piirissä Solzenitsynin suosio laski nopeasti, kun hän kävi parlamentin alahuoneessa ruoskimassa Venäjän tilaa, fiktiivistä demokratiaa ja markkinafundamentalismia. Kirjailija oli jälleen ärhäkkä toisinajattelija.
Kun Solzenitsyn kuoli, hän sai valtiolliset hautajaiset. Silloinen pääministeri Vladimir Putin julisti hautajaisissa, että kirjailija oli rokottanut venäläiset pysyvästi tyranniaa vastaan. Näinköhän on?
Turhaan Vettenniemi vähättelee työtään, kun hän loppusanoissa kirjoittaa, että kirja ei taida olla aito elämäkerta eikä ainakaan yritys analysoida kohdehenkilön tuotantoa. Vettenniemi ilmoittaa, että hänen työtään on ohjannut otsikon avainsana eetos.
"Mikäli lukija vakuuttuu siitä, että tämän kirjailijan ymmärtäminen kristillisen viitekehyksen ulkopuolella on mahdotonta tai ainakin sopimatonta, olen onnistunut tehtävässäni", Vettenniemi kirjoittaa.
Hyvin on tutkija onnistunut tehtävässään. Jos ei jaksa kahlata läpi nobelistin laajaa tuotantoa, elämäkerta kertoo lukijaystävällisesti niin kirjailijan jännittävät elämänvaiheet kuin tuotannon pääpiirteet.
Solzenitsyn oli toisenlainen toisinajattelija. Hän piti oman päänsä. Hän ei suostunut mihin tahansa höynäytyksiin eikä poliitikkojen mannekiiniksi. Hän oli ristiriitainen hahmo niin idässä kuin lännessä.
Vettenniemi kirjoittaa osuvasti, että idässä Solzenitsyn haluttiin hiljentää jopa tappamalla, lännessä taas hänet oli leimattu kirkollista diktatuuria tavoittelevaksi kiihkoilijaksi.
Solzenitsyn paljasti Neuvostoliiton vankileirien kauhut, joista hänellä oli omakohtaisia kokemuksia. Kirjallaan Ivan Denisovitsin päivä Solzenitsyn nousi maineeseen Hrustsovin suosiollisella myötävaikutuksella. Mutta käänne tapahtui pian.
Solzenitsyn erotettiin Kirjailijaliitosta, hänet karkotettiin maasta ja häneltä vietiin Neuvostoliiton kansalaisuus. Yhdysvalloissa presidentti Ford ei suostunut tapaamaan häntä ulkoministeri Kissingerin neuvosta. Tapaaminen olisi kuulemma vaarantanut liennytyksen, kun Neuvostoliitto olisi loukkaantunut.
Suomessa ns. edistykselliset kirjailijat Erno Paasilinnasta Pentti Holapan kautta Pentti Saarikoskeen tuomitsivat Solzenitsynin taantumukselliseksi hahmoksi. Henrik Tikkasen mielestä Solzenitsyn kaipasi vahvaa lääkitystä ja mielisairaalaa.
Mielenkiintoisia ovat kirjan kuvaukset NKP:n johdon ja KGB:n juonista, joilla Solzenitsyn haluttiin vaientaa. Kirjailijan maine yritettiin mustata monin tavoin. Luotiin jopa vale-Solzenitsyn, joka riehui ravintoloissa, ahdisteli naisia ja käyttäytyi muutenkin huonosti. Konsepti oli sen verran kolho, että se paljastui nopeasti.
Solzenitsyn palasi Venäjälle 1994 juhlittuna sankarina. Eräässä mielipidemittauksessa hän oli ylivoimainen suosikki Venäjän presidentiksi, mutta Solzenitsyn ei ollut kiinnostunut poliittisista tehtävistä.
Poliittisen eliitin piirissä Solzenitsynin suosio laski nopeasti, kun hän kävi parlamentin alahuoneessa ruoskimassa Venäjän tilaa, fiktiivistä demokratiaa ja markkinafundamentalismia. Kirjailija oli jälleen ärhäkkä toisinajattelija.
Kun Solzenitsyn kuoli, hän sai valtiolliset hautajaiset. Silloinen pääministeri Vladimir Putin julisti hautajaisissa, että kirjailija oli rokottanut venäläiset pysyvästi tyranniaa vastaan. Näinköhän on?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)