Napoleonin reittiä Alppien yli

Tänä vuonna on kulunut 200 vuotta siitä, kun Ranskan keisari Napoleon (1769-1821) kukistui lopullisesti. Waterloon taistelu käytiin 18. kesäkuuta 1815. Napoleon hävisi, syöstiin vallasta ja karkotettiin St. Helenan saarelle.

Ennen Waterloota koettiin kuitenkin vielä Napoleonin sadan päivän keisarikunta. Venäjän katastrofin jälkeen Elballe karkotettu Napoleon pakeni saarelta ja kaappasi vallan kulkemalla tukijoukkonsa kanssa Välimeren rannalta Alppien yli Grenoblen kautta Pariisiin maaliskuussa 1815.

Juhlistin tätä Napoleonin ”juhlavuotta” ajamalla viikonvaihteessa autolla Napoleonin reitin (Route Napoleon) Golfe Juanista Grenobleen ja takaisin. Yhteen suuntaan reitti on esitteen mukaan 331 kilometriä. Reitti on hidas ja vaikeakulkuinen, mutta häikäisevän kaunis ja vaikuttava.

Mutkaisilla ja kapeilla alppiteillä katse harhautuu väkisin ihastelemaan myös huikeita maisemia. Lähtöpisteessä Golfe Juanissa oli täysi kesä, lähellä Grenoblea sakea sumu ja taivaalta vihmoi rännänsekaista vettä. Lumiset vuorenhuiput pilkahtivat silloin tällöin.

Miksi Napoleon valitsi näin hankalan reitin yli Alppien? Hän kai arvioi, että tämän reitin varrella hänet otetaan vastaan ystävällisesti. Ja näin myös tapahtui.

Napoleon palasi valtaan riemusaatossa eikä laukaustakaan ammuttu. Kun Napoleon saapui Pariisiin, kuningas Ludvig XVIII oli paennut edellisenä päivänä Belgiaan.

Autoilija voi varautua työpäivän mittaiseen ajoon, jos seuraa tarkasti Napoleonin reittiä. Meiltä meni pysähdyksineen 7-8 tuntia. Napoleon pääsi Grenobleen yhdessä, Pariisiin kolmessa viikossa.

Tunnettuja paikkoja Golfe Juanin jälkeen ovat mm. hajuvesikylä Grasse, Castellane, Digne, Sisteron, Gap ja päätepiste Grenoble, vuoden 1968 talviolympialaisten pitopaikka.

Napoleonin reitillä Napoleon häiritsee koko ajan ajatuksia. Mieleen tulee kummallisia kysymyksiä, kuten Juice Leskinen ja Napoleonin mopo. Karkaako auto mutkaisilla teillä käsistä kuin Napoleonin mopo? Onko olemassa Napoleon-konjakkia vai pelkästään tusinabrandyä? Oliko Napoleonilla Napoleon-kompleksi?

Juice Leskinen: ”Ranskan maalla kaunis päivä vaipui juuri iltaan. Napoleon on muistutuksen saanut anopiltaan. Kirje sanoo mopo sinun täytyy heti myydä, taikka jos et myy, niin älä mitään multa pyydä. Kansa tuntee, että sitä viilattu on linssiin, kun odotukset turhaan kohdistuvat kruununprinssiin.”

Väitetään, että pienet miehet kärsivär Napoleon-kompleksista ja korvaavat pienuutensa mahtailevalla käytöksellä. Napoleon oli todellisuudessa silloista miesten keskimittaa pitempi. Hän oli 168 senttiä, kun ranskalaisten miesten keskipituus oli vain 164.

Napoleonia ylistettiin sotapäällikkönä neroksi, mutta mitä ihmettä: suuri sotapäällikkö pelkäsi kissoja! Jos ei Napoleon-kompleksia, niin kissakompleksi ainakin.

Entäs sitten Napoleon ja Suomi? Pieni Suomi oli silloinkin kauppatavaraa suurten valtapelissä. Napoleon pakotti keisari Aleksanteri I:n julistamaan sodan Ruotsille vuonna 1808. Sen seurauksena Suomi irrotettiin Ruotsista ja syntyi Suomen suuriruhtinaskunta Venäjän kylkeen.

Suuriruhtinaskunnasta kasvoi itsenäinen Suomi. Napoleon on siis yksi itsenäisen Suomen kummisedistä.

Maradonan käsi ja Granlundin ilmaveivi

Jääkiekkofanien sesonki on nyt kuumimmillaan, kun MM-kisat ovat käynnissä. Jos Suomi menestyy, koko maa menee sekaisin. Joukkuelajien fanitukseen pätevät samat lainalaisuudet, joskin jalkapallo pelaa aivan omassa sarjassaan.

Tuskin pelaajat kentällä tai fanit katsomossa uhraavat paljonkaan aikaa filosofointiin, mutta onneksi meillä on filosofeja, jotka kertovat, mistä on kysymys. Nuoret suomalaiset filosofit ovat kirjoittaneet kokoelman jalkapallon filosofiasta (Sokrateen syöksypusku, Docendo 2014).

Lähtökohta on se, että jalkapallo (jääkiekko) on pohjimmiltaan leikkiä, vaikkakin usein todella vakavaa leikkiä. Ammattiurheilu on myös kovaa työtä.

Pessi Lyyra tiivistää jalkapallon olemuksen: ”Jalkapallon imuvoima on sen yhtäaikaisessa maskuliinisessa seksuaalisuudessa ja viekoittelevassa runollisessa liikkeessä, jonka päätepisteenä on maalinteon orgastinen kliimaksi.” Että sellainen peli!

Entinen huippupelaaja Gary Lineker taas on kiteyttänyt nykyjalkapallon keskeisen teesin: ”Jalkapallo on yksinkertainen peli. Kaksikymmentäkaksi miestä jahtaa palloa yhdeksänkymmentä minuuttia, ja lopulta Saksa aina voittaa.”

Kirjassa on mielenkiintoisia pohdintoja siitä, miten jalkapallo on korvannut uskonnon. Parhaat pelaajat ovat ikoneita, kuninkaita (Pele, Litmanen), keisareita (Beckkenbauer) ja onpa joukossa yksi Jumalakin (Maradona). Peliareenat ovat pyhättöjä. Jalkapallo on oopiumia kansalle.

Suosituimmat pelaajat ovat kuin vanhojen myyttien sankareita, joiden ”jumalainen taito on yhdistynyt traagiseen ihmiskohtaloon” (Diego Maradona, Paul Gascoigne).

Maradonan palvonta on oma lukunsa. Faneilleen Maradona on kuin Jumala. Maradona-aktiivit korostavat, että Diegon ”jumaluus” on siinä, että hän on tavallinen kaveri, joka tuli köyhistä oloista, mutta teki ihmeitä viheriöllä ja joskus sen ulkopuolellakin.

Lyyra kirjoittaa: ”Kristityillä on pyhä kirja, Raamattu, kun taas Maradonan kirkolla on Diegon omaelämäkerta. Paholaisen sijaan Maradonan kirkolla on omat pimeyden voimansa: ne, jotka ovat laittaneet kapuloita Diegon rattaisiin.”

Kaikki futisfanit tietävät, mikä on Maradonan ”Jumalainen käsi”. Meksikon MM-kisoissa 1986 Maradona teki Argentiinalle Englantia vastaan maalin kädellään, mutta tuomari ei asiaa noteerannut. Englanti protestoi turhaan ja hävisi pelin. Myöhemmin Maradona myönsi käsivirheen ja totesi vain, että kyse oli ”Jumalan kädestä”.

Suomalaisittain Mikael Granlundin ilmaveivi jääkiekon MM-kisoissa on myös saanut myyttisiä ulottuvuuksia ja jopa oman postimerkin.

Jalkapallo ja jääkiekko ovat suuria tunteita. Mikael Melan panee Sokrateen syöksypuskussa asiat oikeisiin mittoihin puolustaessaan ensin intomielisiä faneja:

”Onpahan meillä intomielillä ainakin monta tarinaa kerrottavana jälkipolville. Voimme kertoa särkyneistä sydämistä ja voitetuista mestaruuksista. Siitä, miten olemme juhlineet, itkeneet ja huutaneet kurkkumme käheiksi sellaisten asioiden vuoksi, joilla ei loppujen lopuksi ole ollut paljoakaan merkitystä.”

Donner: Vuoropuhelua kuoleman kanssa

Kun mies tulee tiettyyn ikään, vaivat lisääntyvät, pessimismi valtaa alla, ystävät harvenevat. Jörn Donner, 82, käy uudessa kirjassaan (Pikku mammutti, Otava 2015) jo vuoropuhelua kuoleman kanssa.

Pikku mammutti on päiväkirja heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015. Turhautunut Donner istuu eduskunnassa ja kommentoi happamasti politiikkaa. Epäily keuhkosyövän uusimisesta varjostaa kaikkea toimintaa.

Vaikka Donnerissa on havaittavissa jo luovuttamisen merkkejä, aina silloin tällöin hän iskee entiseen malliin. Alexander Stubbia Donner katselee kauhunsekaisin tuntein: "Katselen sitä omakehun sontaläjää, jolla Alex Stubb yrittää päästä Kokoomuksen puheenjohtajaksi. Se on lähestulkoon pelottavaa, kuin Hitler."

Donner siteeraa mielellään taksikuskia, joka pitää Stubbia sketsihahmona. Stubbin kupla on Donnerin mielestä jo puhjennut.

Herkullisia ovat Donnerin havainnot Veltto-Virtasesta saunassa ja Nalle Wahlroosista itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Terävä Donner on ollut aina. Hän on ennen kaikkea kirjailija, vaikka onkin puuhastellut monenlaista.

Donner vetäytyy yhä useammin omiin oloihinsa. Huono kuulo haittaa seurustelua suurissa joukoissa ja hän valittaa, ettei hänen hiljaisuuden tarvettaan ymmärretä. Ralf Friberg ja Arne Wessberg tuntuvat olevan hänen läheisimmät keskustelukumppaninsa.

Donner janoaa tunnustusta ja töitä hän paiskii yhä. Armi-elokuva valmistui ja uusia kirjallisia suunnitelmia on vireillä. Seuraavaksi lienee tulossa kirja Ruotsista. Donner kirjoittaa niin kauan kuin kynä pysyy kädessä.

Ruoka on Donnerille tärkempää kuin päivänpolitiikka, jossa hän ei juuri valopilkkuja näe: "On ehkä oman hajaannukseni merkki, että valinta kuhan ja hauen tai rucolan ja muun salaatin välillä on yhtä tärkeä kuin hallituksen ja opposition välillä, sillä erotuksella, että kuhasta ja hauesta saa maukasta, kun taas sekä hallitus että oppositio ovat kelvottomia juuri nyt."

Kirja saa traagisia ulottuvuuksia alusta loppuun, sillä sairaudet ja kuolema ovat koko ajan läsnä. Donner sanoo käyvänsä joka päivä vuoropuhelua kuoleman kanssa "ainoana tarkoituksenani voittaa se sikäli kuin mahdollista".