Hätä on tarpeen

Tommi Uschanov on noussut esseistien harvalukuiseen kärkikaartiin viime vuosina. Hänellä on tuoreita näkökulmia. Hän perustelee kirjoituksensa uskottavasti tutkimuksilla ja tilastoilla.

Uschanovin uusi teos (Hätä on tarpeen - Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015, Teos 2015) käy läpi suurta muutosta valoisasta tulevaisuudenuskosta nykyiseen neuvottomuuden aikaan. Optimismi vaihtui pessimismiin läntisissä kulttuureissa.

Kirjan nimi on lainattu suoraan Nietzscheltä, joka jo 1880-luvulla kirjoitti: "Hätä on tarpeen! Siitä poliitikkojen melu, siitä kaikkien mahdollisten luokkien monet väärät keksityt liioitellut "hätätilat" sekä sokea alttius niiden tosiksi uskomiselle."

Optimistisimman poliitikon mainesanan saa Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson, joka 1960-luvulla piti esillä ajatusta, että politiikassa on kyse kauneuden edistämisestä ja rumuuden vastustamisesta. Johnson oli sitä mieltä, että "meillä on valta muovata sivilisaatio sellaiseksi kuin tahdomme".

Kun Johnson sytytti valot Valkoisen talon joulukuuseen 1964, hän sanoi: "Nämä ovat toivorikkaimpia aikoja sitten sen, kun Kristus syntyi Betlehemissä."

Synkkiin suomalaisiin Johnson teki epäedullisen vaikutuksen, kun hän vieraili Suomessa varapresidenttinä. Kekkonen piti Johnsonia naiivina ja hölmönä, joka vaikutti pikemminkin pajatsolta kuin valtiomieheltä.

Näinä synkistelyn aikoina 1960-luvun poliitikkojen puheet kuulostavat oudoilta, mutta virkistäviltä. Britanniassa työväenpuolueen johtomiehiin kuulunut Anthony Crosland kirjoitti, että vasemmiston tulisi erottua oikeistosta paneutumalla edistämään vapaa-aikaa, kauneutta, sulokkuutta, riemua ja jännitystä.

Roy Jenkins lupasi vaalikirjassaan, että työväenpuolue loisi vaalit voittaessaan mielipideilmaston, joka on myötämielinen ilolle, suvaitsevaisuudelle ja kauneudelle ja pyrkisi riuhtaisemaan britit irti "ankeasta, rumasta elämäntavasta". Jenkins toimi myöhemmin myös Euroopan komission puheenjohtajana.

Herkulliset esimerkit tuovat hieman väriä muuten kuivakkaaseen asiaproosaan. Esseistin vahvuudet ovat yllättävät näkökulmat ja monien ns. itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen. Mikään tyyliniekka Uschanov ei ole. Kieli maistuu usein paperinmakuiselta käännössuomelta.

Uschanovin, 40, kirjoitustyyli toivottavasti notkistuu sen jälkeen kun/jos hän on väitellyt tohtoriksi. Nyt hän on yhä opiskelijan kirjoissa. Ehkä Uschanovista tulee jopa Esko Valtaojan tai Kari Enqvistin kaltainen notkea tieteen popularisoija.

Uschanov kirjoittaa, että pessimismiä pidetään tietoisesti yllä ja levitetään, koska se nähdään parhaaksi keinoksi omien tavoitteiden ajamiseen. Kriisi myy hyvin. Katsokaa vaikka iltapäivälehtien lööppejä.

Sekä pessimistien että optimistien olisi Uschanovin mielestä hyvä säilyttää suhteellisuudentajunsa. "Liiallinen pessimismi on eräänlaista suhteellisuudentajuttomuutta, aivan kuten liiallinen optimismikin."

1960-luku ei ehkä ollutkaan niin ruusuinen kuin valoisat poliitikot maalailivat eikä tämä 2010-luku ole niin synkkä kuin tuomiopäivän julistajat saarnaavat.

Jari Sarasvuo - mies ja tarina

Jari Sarasvuo on viekoittelun suurmestari. Ennen kuin aloin lukea hänen kirjaansa (Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä, Otava 2015), minulla oli kriittinen ennakkoasenne sekä mieheen että kirjaan.

Jari Sarasvuo on "vaarallinen". Jos et ole varuillasi, hän puhuu sinut pyörryksiin alta aikayksikön. Minutkin hän viekoitteli, eikä edes puhumalla vaan kirjoittamalla, pitämään itsestään. Tässäpä meillä on mainio mies!

Sarasvuon elämäntarina on klassinen kertomus ryysyistä rikkauksiin, sen jälkeen karu pudotus maan pinnalle ja uusi alku. Ja mies on vasta 50-vuotias.

Sarasvuon avainsana on tarina. Tarinankerrontaan perustuvat myös hänen kiistellyt valmennusmenetelmänsä. Kirjakin on tarina paitsi Sarasvuosta ja hänen bisneksistään, myös liikekumppaneista, ystävistä ja vihamiehistä. Ennen kaikkea se on pitkä rakkauskirje Sarasvuon elämän ihmisille, joita hän kehuu vuolaasti.

Sarasvuo kirjoittaa tarinoista tähän tapaan: "Elämä on se tarina, jota itse itsellesi sepität. Minulle tarina oli työkalu, jolla saattoi tehdä rahaa. Me osasimme kertoa tarinoita. Isoja tarinoita. Sellaisia, jotka saivat asiakkaat ottamaan riskejä ja muuttamaan tekemisiään. Sellaisia tarinoita, joilla asiakas teki rahaa."

Sarasvuo antaa itsestään kuvan varsinaisena hyväntekijänä. Hän oli antelias pomo (kultaiset Rolexit kaikille työntekijöille), hän maksoi alaistensa velkoja, lohdutti ja antoi anteeksi niille, jotka olivat häntä vastaan rikkoneet. Silloin kun rahaa tuli Trainer's Houseen ovista ja ikkunoista, oli varaa olla antelias ja höveli moneen suuntaan.

Sarasvuon tarina ei olisi uskottava, ellei siihen mahtuisi myös epäonnistumisia. Niistäkin Sarasvuo kertoo paljon esimerkkejä. Hän epäonnistui pörssiyhtiön toimitusjohtajana, vetäytyi nuolemaan haavojaan, firma meni yrityssaneeraukseen.

Uskottavaan tarinaan kuuluu itsekritiikki ja itsensä ruoskinta sopivassa määrin. Heikkouksia on Sarasvuollakin: "Olen hurskastelija. Minulla on mielenvikaista, neuroosin partaalla hoippuvaa huomiohakuisuutta ja epätervettä tarvetta miellyttää. Minä olen nokkela mutta hauras. Koska olen vilpitön."

Jossakin on varmaan nosteltu kulmakarvoja, kun Sarasvuo ilmoittaa juhlallisesti tavoitteekseen köyhyyden vähentämisen. Hän on idealisti bisnesmiehen valekaavussa. Enää hän ei kuitenkaan halua olla mikään yleishumaani hyväntekijä.

"Yleishyvyys on lurjusten ja hurskastelevien huikentelijoiden tapa. Aloin saada tarpeekseni omasta yleishyvyydestäni ja muusta hurskastelustani. Päätin tehdä jatkossa mitattavasti hyvää. Vastaan väheksyjille menestymällä. Siitä on todellista hyötyä kaikille."

Sarasvuo aloittaa kirjansa hihkaisulla: No huh, huh. Paljon sattuu, tapahtuu ja saa, kun intohimoinen yrittäjäpoika ei ymmärrä suojautua.

Omaa tarinaansa Sarasvuo pitää ainutlaatuisena. Hän ei tiedä ketään toista, jonka traaginen kamppailu ansaita tämänpuoleinen taivaspaikka olisi johtanut yhtä irvokkaaseen ahneuden ja anteeksiannon tanssiin.

Jari Sarasvuo on hämmentävä sekoitus kylmää liikemiestä, kuumaa agitaattoria, poliittista populistia ja tulisieluista saarnamiestä. Hän on rikas ja sanoo olevansa köyhien ystävä. Harvinainen tapaus!

Nyt käydään infosotaa

En tiennytkään, että olen mukana kiivaassa kansainvälisessä infosodassa ennen kuin luin upouuden kirjan, josta asia selviää (Saara Jantunen: Infosota, Otava 2015). Nyt ei puhuta kylmästä sodasta, vaan kuumasta informaatiosodasta, joka roihuaa Venäjän ja lännen välillä.

Suomen ja Venäjän suhteet ovat virallisella tasolla hyvät. Virallisten kulissien takana käydään kuitenkin ankaraa informaatiosotaa, joskin sitä käy Jantusen kirjan mukaan lähinnä Venäjä.

Me kaikki netin käyttäjät olemme, jos emme sentään infosodan uhreja, niin kohteita joka tapauksessa. Infosodankin ensimmäinen uhri on totuus.

Tällainen vanhan liiton mies on hieman hämillään. Kyllä minä sen olen tiennyt, että netissä liikkuu kaikenlaista tietoa eikä kaikkea pidä ihan vakavasti ottaa. Väärilläkin tiedoilla yritetään vaikuttaa. Infosodan laajuus yllättää.

Poliittista vaikuttamista on ollut aina. Ei se mikään uusi keksintö ole. Kun tekniikka kehittyy,  vaikuttamisen muodot muuttuvat. Neuvostoliiton aikana kotiryssät kietoivat poliitikot pauloihinsa perinteisin menetelmin. Oma kotiryssä oli menestyksen merkki.

Nyt saa sellaisen kuvan, että Johan Bäckman johtaa Venäjän trolliarmeijan joukkoja, jotka keinoja kaihtamatta syöttävät yötä päivää väärää tietoa Suomesta sekä Suomen että Venäjän kansalle. Mutta ei hätää. Suomi kouluttaa sata virkamiestä torjumaan trolliarmeijan iskuja.

Venäjällä Bäckmanin joukkojen sanoma uppoaa paremmin kuin Suomessa. Meillä hänen "tiedotustoimintaansa" lähinnä ihmetellään ja paheksutaan. Moni ei ole miehestä kuullutkaan.

Ukrainan sota oli Jantusen mukaan infosodan käännekohta. Juopa Venäjän ja lännen välillä repesi entistä syvemmäksi ja se heijastuu myös Suomeen. Kyse ei kuitenkaan ole siitä mitä Ukrainassa tapahtuu vaan Venäjästä.

Jantunen tiivistää: "Venäjä on sisäisessä kriisissä itsensä kanssa. Se ei ole sitä, mitä se haluaisi olla (suurvalta), se kieltää sen mitä se todellisuudessa on (aggressori) ja pyrkii päämääräänsä (vaikutusvaltaan) tavoilla, jotka se projisoi muihin ja sitten itse tuomitsee (uhkailu, muiden valtioiden sisäpolitiikkaan sekaantuminen ja kansalaisten perusoikeuksien alasajo).

Saara Jantunen on sotatieteen tohtori ja tuntee asiansa. Hänen kirjansa ei ole tieteellinen tutkimus, vaan lähinnä pamfletti, mutta ei se kirjan arvoa vähennä. Se on hyvä perusteos ja johdatus informaatiosodan ilmiöihin.

Jantunen on tulisieluinen tutkija. Hän heittäytyy infosotaan intohimoisesti ja panee itsensä likoon  tavalla, mikä on harvinaista puolustusvoimain palkkalistoilla oleville henkilöille. Joskus tekisi mieli huutaa täältä katsomon puolelta: Jäitä hattuun!

Tunnustan kirjan ansiot, mutta ihmettelen tutkijan histoariatonta otetta. Hän heittää muitta mutkitta niin Paasikiven kuin Kekkosen historian roskatynnöriin eikä tunnu heille paljon arvoa antavan. He ovat symboleita menneille synneille.

Kirjan viimeisen luvun otsikko kertoo, mistä on kysymys: Paasikivi on kuollut, ja niin on Kekkonenkin. Jantunen kirjoittaa: "Minun on pakko ihmetellä, kuinka kukaan haluaa ylipäätään profiloitua kuolleen presidentin ajatusten tulkkina."

Historian tuntemus ei olisi pahitteeksi sotatieteen tohtorillekaan.

Venäläinen sankari

Vanhan viisauden mukaan onnellinen on se kansa, joka ei tarvitse sankareita. Ovatko venäläiset onnellisia vai onnettomia, kun Venäjällä on jälleen ryhdytty palvomaan sankareita? Yksi sankari on ylitse muiden: Vladimir Putin.

Presidentti Putin pönkittää itse omaa sankaruuttaan monin tavoin. Hänen ympärilleen on rakennettu sankarikultti, jolle ei löydy ainakaan lännessä vastinetta.

Venäjä-ekspertti, professori Timo Vihavainen on tehnyt kirjan Venäjän sankareista ja epäjumalista (Vladimir Suuresta Putiniin, Otava 2015). Hän taustoittaa ansiokkaasti sankareita historiasta nykypäivään. Venäjä on äärimmäisyyksien maa, jolle ei kelpaa kultainen keskitie.

Neuvostoliitossa oli paljon "sankareita", mutta kommunismin romahduksen jälkeen sankarit häipyivät taka-alalle. Uudet sankarit odottivat jo nurkan takana.

Muutos tapahtui Vihavaisen mukaan muutama vuosi sitten. Erityisesti Ukrainan kriisin yhteydessä Putinille on sovitettu sankarin viittaa. Sotasankaritkin ovat nousseet uuteen arvoon Venäjällä.

Venäjä oli neuvostokauden ja perestroikan jäljiltä polvillaan. Sitä jopa säälittiin ja halveksittiin. Länsi nöyryytti ja saneli ehtonsa ja Venäjä alistui. Nyt Putin esitellään miehenä, joka nosti Venäjän alennustilasta jaloilleen.

Venäjän propaganda kuvaa asian niin, että Putin puolustaa maataan aggressiivista länttä vastaan kuin Aleksanteri Nevski aikanaan. Näyttämisen halu on suuri, kuten on nähty Ukrainassa ja viimeksi Syyriassa.

Vihavainen on sitä mieltä, että niin Venäjällä kuin Putinilla on itsetunto-ongelmia. Historiantutkija heittäytyy kyökkipsykologiksi, kun hän arvioi Putinia: pienellä miehellä on pienen miehen ongelmat.

Maskuliininen sankari ei Vihavaisen mielestä yleensä ole ollut pikkumies Venäjällä eikä muuallakaan. Samaan hengenvetoon hän luettelee monia palvottuja johtajia, jotka ovat olleet lyhyitä: Napoleon, Hitler, Stalin, Suvorov.

Kun Putin vieraili aikoinaan Turussa Leningradin kaupungin edustajana, hän ei Vihavaisen mukaan erottunut tapetista. "Myös Stalin kuului noihin huomaamattomiin ja hiljaisiin, joita ymmärtämättömät ovat aina väheksyneet. Amerikassa heille olisi tarjottu diagnoosia ja hoitoa."

Venäjällä Putinia on markkinoitu jopa naisten miesihanteena, mikä ihmetyttää Vihavaista. Tätäkin propagandaa on tutkijan mukaan tehty Putinin valvonnassa ja vastaa hänen toiveitaan ja omakuvaansa: hyväkuntoinen, raitis, sivistynyt.

Putinin julkikuva on täynnä machoilua ja näyttämisen halua. Hän esiintyy julkisuudessa  judomestarina, hän ratsastaa, sukeltaa, lentää, komentaa sota-alusta, ampuu tainnutusnuolen tiikeriin, esiintyy paidattomana, löytää vanhoja ruukkuja meren pohjasta, opastaa kurkia lentämällä niiden edellä riippuliitimellä ja lyöttäytyy moottoripyöräjengin siivelle.

Mitäpä ei mies tekisi katu-uskottavuutensa puolesta! Mutta miten käy Putinilta rock and roll?

Venäjällä on historian saatossa pystytetty ja kaadettu paljon patsaita. Vihavainen kysyy kirjansa lopussa, millaisen patsaan Sankari-Putin mahtaa aikanaan saada.

Kunnianosoituksia on Venäjän presidentti toki saanut jo nyt. Time-lehden vuoden mieheksi Putin valittiin viime vuonna. Saman kunnian sai Adolf Hitler vuonna 1938.

Mankellin haikeat jäähyväiset

Henning Mankell valitsi viimeiseksi jääneen kirjansa (Ruotsalaiset saappaat, Otava 2015) motoksi katkelman Rolandin laulusta: Paljon on se oppinut joka tuntee surun. Teoksen tunnelma onkin haikea ja surumielinen. Kirja on itsenäinen jatko-osa romaanille Italialaiset kengät.

Ruotsalaisten saappaiden päähenkilö Frederik Welin, yksinäisellä saarella asuva seitsemänkymppinen kirurgi, pelastuu täpärästi talonsa palosta. Palon jälkeen hän tekee tiliä elämästään, miettii paljon kuolemaa. Eläkeläisellä on aikaa mietiskellä.

Syöpää sairastanut Henning Mankell kuoli alkuviikosta (5.10.2015). Hän oli 67-vuotias. Kirjaa kirjoittaessaan hän saattoi aavistaa, että se jäisi hänen viimeisekseen.

Kirurgi havahtuu, että hänen ympärillään on yhä enemmän kuolleita. Uusia tulipalojakin syttyy. Niitä epäillään tuhopoltoiksi. Avainhenkilöitä ovat saariston vanha, mystinen postiljooni Jansson ja paikallislehden toimittaja Lisa Modin.

Kun Frederik tapaa ensi kerran toimittaja Modinin, hän miettii, että vanhoilla miehillä ei ole enää paljon aikaa. "Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta." Suhde paljon nuorempaan toimittajaan syvenee lämpimäksi ihmissuhteeksi.

Kirurgi tai ehkä kirjailija itse ei oikein osaa päättää, pelkääkö hän kuolemaa vai ei. "Nyt olin vanha mies, joka pelkäsi kuolemaa", Frederik miettii ensin. Vähän myöhemmin hän on tullut toisiin aatoksiin: "En pelkää kuolemaa. Kuoleman täytyy merkitä vapautumista pelosta. Lopullista vapautta."

Palaneen talon tilalle rakennetaan uusi talo. Frederik nauttii pienistä asioista eikä hän kuolemakseenkaan jaksa käsittää, miksi hänen pitäisi lopettaa seurusteleminen vanhojen  ystäviensä kanssa vain siksi, että he ovat kuolleet.

Vaikka romaanissa puhutaan paljon kuolemasta, ainakaan minulle ei jäänyt ahdistunutta jälkimakua. Pikemminkin päin vastoin. Kirja loppuukin näin valoisiin tunnelmiin: "Oli jo elokuun loppu. Syksy tulisi pian. Mutta enää en pelännyt pimeää."

Mankell on armoton tarinaniskijä. Hän osaa luoda sellaisen tunnelman, että lukija pysyy hereillä. Ruotsalaiset saappaat on komea päätös komealle uralle. Henning Mankell on kuollut, mutta hänen kirjansa elävät.

Samat merkit kuin Ammesmäellä

Kun kirjailijat Hannu Mäkelä, Antti Tuuri ja Arto Melleri tapasivat, he tervehtivät toisiaan näin lennokkaasti: "Samat merkit kuin Ammesmäellä." Mäkelä kertoo tervehdyksen taustoista tänä syksynä ilmestyneissä muistelmissaan (Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika, Tammi 2015).

Sanonta oli tietenkin tuttu Lappajärvellä syntyneelle Mellerille sekä Vimpelissä ja Lappajärvellä koulunsa käyneelle Tuurille. Helsinkiläiselle Mäkelälle tervehdys oli outo ja ihmeellinen.

Mäkelä kirjoittaa: "Kyse on Mellerin kotiseudusta Lappajärvellä, Itäkylää lähellä sijaitsevasta Ammesmäestä, jossa pelattiin pesäpalloa, muttei yhtä hyvin kuin Vimpelissä. Nimenomaan vimpeliläiset käyttivät lausetta lähinnä mahtaillakseen, niin paljon parempia Vimpelin Vedon pelaajat olivat."

Ammesmäellä haluttiin pitää peli yksinkertaisena. Ei lähdetty kikkailemaan, ja se huvitti kieron pelin mestareita. Olisi mukava tietää, kuka sanonnan alun perin keksi ja milloin sitä ruvettiin käyttämään.

Pesäpallosta Mäkelä on saanut sellaisen käsityksen, että se muistuttaa elämää: "Ensin lyönti, sitten juoksu pesälle, toiselle, kolmannelle ja lopuksi kotipesään, jos suinkin ehtii eikä pala matkalla. Kotiin päässyt tuo juoksullaan pisteen, joka saattaa ratkaista koko ottelun."

Yksinkertaista!

Hannu Mäkelällä oli sormensa pelissä Mellerin ja Tuurin kirjailijanuran alusta lähtien. Mäkelä työskenteli Otavassa, kun Antti ja Arto aloittelivat uraansa.

Tuurilla oli vaikeuksia päästä alkuun. Käsikirjoitukset seilasivat useilla kustantajilla, kunnes aina valpas Tuomas Anhava puuttui peliin, kun oli lukenut Antin novellin Parnassosta.

Anhava pelasti WSOY:ssä maanneet Tuurin kaksi käsikirjoitusta ja Antilta ilmestyi pian peräti kaksi esikoisteosta samaan aikaan Otavan kustantamana.

Aiemmin kustantaja Mäkelä oli hylännyt Tuurin Otavalle lähettämän käsikirjoituksen saatesanoin, jotka nyt huvittavat: "Jos vielä joskus kirjoitatte jotakin, lukisimme uusia tekstejänne mielellämme."

Tuuri ja Mäkelä ystävystyivät. Mäkelä kuvaa Tuurin juurevaksi pohjalaiseksi, "niin kuin Antti Ojalan myöhemmin kuvaama vaivaisukko Sievistä olisi saanut eläväisen sielun ja lähtenyt uteliaana vaeltamaan maailmaan".

Arto Melleri taas marssi Mäkelän mukaan hänen puheilleen mustissa jatsarisaappaissaan kuin romaniheimon klooni. Nuorella miehellä oli omanarvontunnetta vaikka koko kustantamolle jakaa: "Hän on tullut tuomaan minulle runokäsikirjoitustaan, mutta ei suinkaan tutkittavaksi vaan julkaistavaksi."

Tänä päivänä Arto Melleri ei ole enää elävien kirjoissa, Hannu Mäkelältä ja Antti Tuurilta julkaistaan yhä vähintään kirja vuodessa ja Vimpelin superpesisjoukkueessa pelasi kesällä yhden ottelun muuan Juho Ammesmäki, 19.