Parhaat käännöskirjat 2015

Mellerin listan kolmas ja viimeinen osa sisältää tämän vuoden käännöskirjojen kymmenen kärjessä. Listalla on vain sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut tänä vuonna.

Mellerin lista (3), ulkomainen kaunokirjallisuus 2015:

1. Michel de Montaigne: Esseitä. Osa 3, WSOY.
Kaikki M:n 1500-luvulla kirjoittamat esseet on nyt suomeksi. Kulttuuriteko! Yksi M:n viisaus joulun kunniaksi: "Minusta se mies, joka sanoi, että hyvään avioliittoon tarvitaan sokea vaimo ja kuuro mies, tiesi totisesti, mistä puhui.”

2. Jonathan Franzen: Purity, Siltala.
Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä. Korkeakirjallinen viihdyttäjä, älykköjen saippuaooppera.

3. Peter Høeg: Susanin vaikutus, Tammi.
Tanskalainen velho Høeg on taitava, ellei suorastaan nerokas. Hän leikittelee ja sortuu välillä omaan näppäryyteensä eikä kaikkea kannata ihan vakavasti ottaa, mutta onhan kirja jälleen vahva näyttö Høegin taidoista.

4. John Williams: Stoner, Bazar.
Henkilökuva miehestä, William Stonerista, jonka elämä on täynnä epäonnistumisia. Kirjasta ei jää kuitenkaan ankeaa jälkimakua. Loppu on koskettava, kun syöpää sairastava Stoner uupuu ja kuolee kirja kädessään.

5. Michel Houellebecq: Alistuminen, WSOY.
Houellebecq on hävytön, poliittisesti täysin epäkorrekti, sovinisti ja kyynikko, mutta loistava kirjailija. Hän vie lukijaa, myös minua, kuin pässiä narussa. Hän liioittelee ja viihdyttää, mutta panee myös ajattelemaan.

6. Günter Grass: Grimmin sanat, Teos.
Grassin viimeinen teos on rakkaudentunnustus sanoille ja Grimmin veljeksille: "Hän (Jacob G.) himoitsi vain sanoja ja niiden kieliopillisia suhteita, sanoja jotka yhtyvät, käyvät vieraissa, lähtevät pakosalle ja kaipaavat kiinniottoa, sanoja, sanoja, yhä lisää sanoja, sanojen himo..."

7. Sergei Dovlatov: Haarakonttori, Idiootti.
Dovlatovin kirjat ovat pieniä helmiä. Hän on nobelisti Brodskyn mielestä ainoa venäläinen prosaisti, jonka kirjoja ei jätetä kesken. Hatunnosto haminalaiselle Idiootti-kustantamolle, joka on julkaissut D:n kirjat suomeksi, Matkalaukku on suosikkini.

8. Ian McEwan: Lapsen oikeus, Otava.
Tärkeä aihe, taitava toteutus. Brittikirjallisuuden kiintotähti kirjoittaa joidenkin asiantuntijoiden, kuten Jarkko Tontin mielestä parasta nykyproosaa.

9. Ryan Gattis: Vihan kadut, Like.
Väkivaltaa tihkuva kuvaus Los Angelesin kaduilta ja mellakoista 1992. Mellakat puhkesivat, kun kolme valkoista poliisia vapautettiin ja todettiin syyttömiksi mustan miehen hakkaamiseen. Monitahoinen, jopa järkyttävä kirja, jota en suosittele perheen pienimmille.

10. Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, Sammakko.
Vuoden vaikuttavimmat novellit. Rosoa ja särmää riittää, pitää lukea myös rivien välit. Loppuratkaisu on aina yllättävä ja lukija voi itse kuvitella, miten tarina jatkuu.

Parhaat tietokirjat 2015

Valitsin tänä vuonna lukemistani tietokirjoista kymmenen "parasta". Oli lieviä vaikeuksia määritellä, mikä on tietokirja. Luokittelin elämäkerrat ja muistelmat tietokirjoiksi. Lista painottuu omien mieltymyksieni mukaisesti historiallisiin aiheisiin.

Näkökulmani on siis suppea, sillä tietokirjojen aihekirjo on laaja. Kirjojen yhteydessä olevat luonnehdinnat on poimittu pääosin Uuteen Suomeen tekemistäni arvioista.

Mellerin lista (2), tietokirjat:

1. Riku Keski-Rauska: Yksinäinen Ehrnrooth, Otava.
Komea elämäkerta siitä miten suosittu poliitikko ajautui marginaaliin Kekkosen Suomessa. Ehrnrooth oli aatelisten Vennamo, yksinäinen susi ja monien vaalien ääniharava. Hänestä tuli poliittinen hylkiö, jolla peloteltiin pieniä lapsiakin.

2. Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli, Atena.
Tieto-Finlandian voittaja. Rotuoppien, syrjinnän ja kansalliskiihkoilun historiaa. Ruotsalainen käsitys suomalaisista: "Tyypillinen suomalainen: saamaton ja hidas, raskastekoinen ja kömpelö ruumiinliikkeissään, kaikin tavoin hyvin vanhoillinen."

3. Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika, Tammi.
Kuvaus kustantajan työstä on herkullinen ja hämmentävä, riemastuttava ja traaginen, täynnä julmia ihmiskohtaloita, hyviä ja pahoja. Kirjan keskeinen hahmo Paavo Haavikko on ensin hyvä, sitten paha. Meno Otavassa oli kuin saippuaoopperassa.

4. Erkki Vettenniemi: Solženitsyn, Teos.
Toisinajattelijan elämä ja eetos. Jos ei jaksa kahlata läpi nobelistin laajaa tuotantoa, elämäkerta kertoo lukijaystävällisesti niin kirjailijan jännittävät elämänvaiheet kuin tuotannon pääpiirteet.

5. Timo Vihavainen: Vladimir Suuresta Putiniin, Otava.
Venäjä-ekspertti elementissään. Vihavainen on sitä mieltä, että niin Venäjällä kuin Putinilla on itsetunto-ongelmia. Historiantutkija heittäytyy kyökkipsykologiksi, kun hän arvioi Putinia: pienellä miehellä on pienen miehen ongelmat.

6. Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa, Siltala.
Ainutlaatuinen muistelmasarja, nyt ollaan 1970-luvulla. Klingen illallisilla alkupalat syötiin seisaaltaan snapsin kanssa, pääruokana oli vasikanpaistia lisukkeineen. Jälkiruokana nautiskeltiin usein jäätelöä punssikastikkeen kera. Klinge on ilmiö, herrasväen Päätalo.

7. Saara Jantunen: Infosota, Otava.
Jantunen on tulisieluinen tutkija. Hän heittäytyy infosotaan intohimoisesti ja panee itsensä likoon tavalla, mikä on harvinaista puolustusvoimain palkkalistoilla oleville henkilöille. Joskus tekisi mieli huutaa täältä katsomon puolelta: Jäitä hattuun!

8. Teemu Keskisarja: Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus, Siltala.
Keskisarja osaa elävöittää taitavasti historiaa. Nytkin hän saa vähistä aineksista mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota lukee kuin dekkaria. Ikään kuin ohimennen hän kytkee tapahtumat myös laajempiin yhteyksiin.

9. Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen, Teos.
Uschanovilla on tuoreita näkökulmia. Hän perustelee kirjoituksensa uskottavasti tutkimuksilla ja tilastoilla. Esseistin vahvuudet ovat yllättävät näkökulmat ja monien ns. itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen.

10. Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä, Otava.
Irvokasta tanssia ahneuden ja anteeksiannon ympärillä. Sarasvuo on hämmentävä sekoitus kylmää liikemiestä, kuumaa agitaattoria, poliittista populistia ja tulisieluista saarnamiestä. Hän on rikas ja sanoo olevansa köyhien ystävä. Harvinainen tapaus!

Parhaat kirjat 2015

On aika julkaista tähän asti salassa pidetty Mellerin lista. Se sisältää vaikuttavimmat kirjat, jotka olen tänä vuonna lukenut. Ne eivät välttämättä ole parhaita, kuten otsikko väittää, koska on mieletöntä panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, mutta ne ovat tavalla tai toisella tehneet minuun vaikutuksen.

Tilan säästämiseksi tässä on kymmenen kirjan lista vain kotimaisesta kaunokirjallisuudesta. Kirjan yhteyteen on poimittu lause tai pari Uuteen Suomeen tekemistäni arvioista. Nousevia tähtiä ovat Kaaja, Latvala, Korkea-aho ja Seppänen. Seuratkaa heitä!

Pidän toistaiseksi kassakaapissa ulkomaisten kirjojen ja tietokirjojen listan.

Mellerin lista 2015, kotimainen kaunokirjallisuus:

Laura Lindstedt: Oneiron, Teos.
"Oneiron on vaativa teos, vaikka sitä on helppo lukea. Se on hyvässä mielessä korkeakirjallisuutta, jonka luulisi kiinnostavan myös kansainvälisiä lukijoita."

Katja Kettu: Yöperhonen, WSOY.
"Romaania vie eteenpäin kaunis ja omintakeinen kieli, johon tupsahtelee tuon tuostakin itse keksittyjä sanoja ja reheviä sanontoja. Rosoa ja särmää riittää, vaikka muille jakaa."

Heidi Köngäs: Hertta, Otava.
"Kirja on riipaiseva kuvaus inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista ja siitä, miten yksilöt musertuvat totalitäärisen joukkoliikkeen puristuksessa."

Karo Hämäläinen: Yksin - romaani Paavo Nurmesta, WSOY.
"Teksti nakuttaa tasaisen tappavaa tahtia kuin Nurmi juoksuradalla; rytmi on yksitoikkoisen armoton, lauseet lyhyitä. Mitään sankaritarinaa Hämäläinen ei ole tehnyt, pikemminkin päin vastoin."

Kaj Korkea-aho: Paha kirja, Otava.
"Jos on sitä mieltä, että kirjallisuudella ei ole mitään merkitystä, Pahan kirjan luettuaan voi tarkistaa kantansa. Kirjat ovat vaarallisia ja erityisesti sellaiset kirjat, joita ei ole julkaistu. KK on tulevaisuuden mies!"

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu, Otava.
"Oli helppo samaistua kirjan tunnelmiin: ulkopuolisuus, huumori, surumielisyys ja yksinäisyys joukkojen keskellä eivät sukupuolta tai ikää kysele. Latvalalla on oma ääni, joka erottuu massasta."

Matti Rönkä: Eino, Gummerus.
"Rönkä tekee tavallisuudesta taidetta. Teksti on kurinalaista, mutta ei tylsää. Eino on vanhanaikainen romaani, ihan hyvässä mielessä."

Kari Hotakainen: Henkireikä, Siltala.
"Hotakaisen teksti soljuu niin helposti, että sen on täytynyt syntyä vaivalloisen prosessin kautta. Tai mistä minä tiedän. Hotakainen on niukan tyylin mies."

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus, Teos.
"Outoja tarinoita, hurjia juttuja, mielikuvituksen juhlaa!" Tämän kirjan parissa ei tule ikävä. Esikoiskirjailija.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu, WSOY.
"Seppänen kirjoittaa useimmiten muusta kuin urheilusta ja sitten kesken kaiken ikään kuin hätkähtää, että tämähän on urheilukirja, ja panee muutaman urheilullisen viittauksen. Jaaha, metri juostu ja eväät syöty."

Jörn Donner - haikea matkamies

Jörn Donner kirjoittaa uuden kirjansa aluksi, että "tämän tarinan kertoja on usein lähtenyt Ruotsista, mutta Ruotsi ei ole koskaan lähtenyt hänestä". Hän pyytää kuvittelemaan miehen, jonka parhaat vuodet ovat jo takana.

Donner, 82, palaa vanhaan leipälajinsa pariin, matkaraportteihin. Niissä hän on kirjailijana parhaimmillaan. Berliini-raportin Donner kirjoitti 57 vuotta sitten, Raportin Tonavalta 1963, Ruotsi-kirjan yli 40 vuotta sitten.

Nyt Donner päivittää Ruotsi-tietonsa ja matkustaa maata ristiin rastiin. Tuloksena on raportti Ruotsista (Jörn Donner: Ruotsi - matkoja vieraassa maassa, WSOY 2015). "En minä Ruotsia metsästä vaan muistoa."

Kirjailija puhuu itsestään kolmannessa persoonassa: "Mikä on se vieras maa josta hän puhuu? Hän itse on vieras maa, itselleen ja joskus muillekin."

Uusi kirja on sekoitus matkakuvauksia, esseitä, analyysejä ja henkilökohtaisia tuntemuksia. Terävimmät särmät ovat hioutuneet miehestä matkan varrella. Hän ei ilkeile entiseen malliin. Hän osaa olla myös sympaattinen.

Donner muistelee haikeasti elämänsä ihmisiä, naisia ja miehiä, vanhoja aikoja ja tuntee olevansa ulkopuolinen nykyisessä Ruotsissa, vieraassa maassa.

Ruotsin politiikassakin on Donnerin mielestä paljon sellaista mitä ulkopuolisen on vaikea käsittää. Esimerkkinä hän mainitsee suhtautumisen ruotsidemokraatteihin. Hän ei ymmärrä, miksi kaikki muut puolueet haluavat kiistää ruotsidemokraattien olemassaolon. Puolueen eristäminen ei ole viisasta politiikkaa.

Ei Donner mitään mullistavaa uutta Ruotsista keksi. On kuitenkin miellyttävä lukea asiantuntevaa tekstiä, josta paistaa pitkä perspektiivi. Ruotsista Donnerilla on yli 60 vuoden kokemus. Asiallisiin analyyseihin Donner liittää henkilökohtaisia kokemuksia, jotka ovat kirjan mielenkiintoisinta antia.

Donner luettelee sivun verran hotelleita ja osoitteita, joissa on asunut vuosikymmenten varrella Ruotsissa. Kun hän kertoo asumisestaan Harriet Anderssonin kanssa, surumielinen haikeus hiipii taas mieleen: "Näkymä kattojen yllä, sitä taivasta en unohda. Se oli ohimenevää, kuten kaikki elämässä. Kuten elämä itse."

Donner tunnustaa, että hän ei ole ollut kotona missään. Levoton sielu.

Sodan sokea piste

Jos ruotsalainen menestyskirjailija Jan Guillou, 71, jatkaa nykyistä tahtiaan, hänen Suuri vuosisata -sarjastaan tulee lähes kymmenosainen. Hänen uutuuskirjansa (Sokea piste, Suuri vuosisata IV, Like 2015) lopussa eletään vuotta 1945. Kirja on sarjan neljäs osa ja kattaa toisen maailmansodan vuodet.

Kirjoissa seurataan Lauritzenin kolmen veljeksen ja heidän perheidensä vaiheita. Veljekset asuvat Ruotsissa, ovat syntyneet Norjassa ja opiskelleet Saksassa. Sokean pisteen päähenkilö on veljessarjan vanhin Lauritz, 65, hänen vaimonsa on saksalainen.

Sota jakaa perheen eri leireihin. Yksi lapsista on liittynyt SS-joukkoihin, toinen toimii Ruotsista käsin Norjan vastarintaliikkeessä. Suurin osa perheen omaisuudesta on saksalaisissa kiinteistöissä.

Isä Lauritz ei oikein tiedä, kenen puolelle asettuisi. Hän ummistaa silmänsä Hitlerin politiikan kauheuksilta ja uskoo pitkään, että Saksa voittaa. Siitä tulee kirjan nimi Sokea piste (Att inte vilja se). Lauritz näkee mitä haluaa: "Saksa on kuitenkin Saksa."

Kun Oscar-veli alkoi jo vuonna 1941 puhua, että Saksa häviää sodan, muut olivat ihmeissään. "Eihän kukaan täysijärkinen ihminen ajattele, että Saksa häviää."

Guillou on ottanut itselleen kunnianhimoisen tehtävän kuvata kokonaista vuosisataa yhden veljessarjan perheiden kautta. Sarjan aloitus oli hyvä (Sillanrakentajat 2012), sitten tuli kaksi hieman epätasaista kirjaa (Keikari 2013, Punaisen ja mustan välissä 2014), ja nyt taas Guillou parantaa vauhtia.

Sokean pisteen asetelma toimii. Kirjan päänäyttämönä on Ruotsi, joka ei ole sodassa, mutta taiteilee puolueettomuutensa kanssa. Sota heijastuu tietysti Ruotsiinkin monella tavalla.

Lauritzenin perheessä jännitys väreilee koko ajan sekä pinnalla että pinnan alla. Perhetapaamisissa politiikka on periaatteessa kielletty aihe, mutta ei sodasta puhumista voi välttääkään.

Herrasväki on Ruotsin tavoin kuin herran kukkarossa sodan pahimmilta melskeiltä, mutta omat ongelmansa on jokaisella. Aviottomia lapsia syntyy, epäsäätyisiä suhteita solmitaan, lapsia ja aikuisia kuolee ja hautajaisia pidetään.

Guilloun tyyli on verkkaista, hän pohjustaa asioita perusteellisesti ja selittää joskus vähän liikaakin niin, että kärsimätön saattaa pitkästyä. Kun herpaantuminen uhkaa, kirjailija koukuttaa jälleen lukijan jollakin dramaattisella tapahtumalla.

Sen verran Guillou on onnistunut minutkin koukuttamaan, että aion seurata Lauritzenien vaiheet 1900-luvun loppuun asti.

Toteutumattomien katastrofien maa

Suomessa ollaan harvinaisen kiinnostuneita, jopa huolissaan, siitä mitä meistä ulkomailla ajatellaan. Totuus on, että ei meistä paljon ajatella eikä tiedetä, naapurimaissa sentään jotain.

Ruotsalaisesta näkökulmasta Suomi on ollut toteutumattomien katastrofien maa. Näitä sanoja käytti vuonna 1962 ruotsalainen kenraali Bo Westin. Samanniminen tutkielma julkaistiin vuonna 2000 Ruotsin turvallisuuspoliittisen eliitin Suomi-kuvasta.

Veteraanidiplomaatti Jaakko Iloniemi ymmärtää ruotsalaisia: "Suomi on varmaankin aivan aidosti ollut itsenäisyytensä aikana monta kertaa katastrofin partaalla, jos maamme kohtaloita katselee Tukholman horisontista."

Iloniemi, 83, on kirjoittanut selkokielisen kirjan Suomen turvallisuuspolitiikasta, Suomen asemasta maailmassa (Maantieteelle emme mahda mitään, Docendo 2015). Se koostuu kymmenistä lyhyistä luvuista, joiden lukemista häiritsevät vain lukuisat painovirheet ja muut tekniset huolimattomuudet.

Kirja on kuin katekismus. Se on Iloniemen ulkopoliittinen testamentti, yhteenveto hänen pitkän uransa kokemuksista.

Ulkomailla ihmetellään joskus Suomen olemassaoloa itsenäisenä valtiona. Tähän kiinnittää huomiota myös Iloniemi, joka kysyy, miten on mahdollista, että niin pieni kansakunta on voinut elää omaehtoista elämäänsä niin lähellä suurvalta-Venäjän ydinalueita?

"Miten on selitettävissä se, että venäläinen kulttuuripiiri ei näy eikä vaikuta Suomessa sen enempää kuin miten Paasikivi sen määritteli: blinit ja borssisoppa?"

Suomalaista paradoksia Iloniemi on joutunut selittämään vuosikymmenestä toiseen monessa roolissa, myös diplomaattina. Ei siis ihme, että ensimmäinen luku on otsikoitu 'Suomi - olemassaolon paradoksi' ja viimeinen luku 'Suomen olemassaolon paradoksi'.

Olemme jälleen katastrofin partaalla. Otetaan Iloniemi avuksi.

Iloniemi vertaa Suomen nykyisiä ongelmia sodanjälkeiseen tilanteeseen. Sodan jälkeen edessä olivat ankarat haasteet: siirtoväen asuttaminen, rintamamiesten kotiuttaminen, suuret sotakorvaukset ja jälleenrakennuksen suunnaton tarve.

"Kun kaiken tämän muistaa, tuntuvat suomalaisten tämän päivän huolet kovin keveiltä. Eiköhän niistäkin selvitä - jos tahtoa riittää. Menestys on tahdosta kiinni."

Hyvää itsenäisyyspäivää!

(Uusi Suomi 6.12.2015)

Muslimi Ranskan presidentiksi

Eletään vuotta 2022. Ranskan presidentiksi on valittu Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes. Ensimmäiset muutokset katukuvassa alkavat pian näkyä. Naisten pukeutuminen muuttuu.

Ranskan kirjallisuuden kuumin nimi Michel Houellebecq kuvittelee uudessa kirjassaan (Alistuminen, WSOY 2015), mitä tapahtuu, kun Ranska saa presidentiksi muslimin.

Houellebecq on hävytön, poliittisesti täysin epäkorrekti, sovinisti ja kyynikko, mutta loistava kirjailija. Hän vie tässä uutuudessaan lukijaa, myös minua, kuin pässiä narussa. Hän liioittelee ja viihdyttää, mutta panee myös ajattelemaan.

Presidentinvaalien jälkeen uudessa hallituksessa Muslimiveljeskunta ottaa hallintaansa opetustoimen ja islamisoi yliopistot. Kohta naiset käyttävät huntua, moniavioisuudesta tulee laillista ja muslimit alkavat valloittaa virkapaikkoja.

Kirjan minäkertoja, kirjallisuuden professori Francois, 44, harkitsee kääntymistä islaminuskoon monen kollegansa tavoin, jotta säilyttäisi virkansa. Häntä kiehtoo ajatus useasta vaimosta, mutta häntä harmittaa, että naisten muodot eivät enää erotu peittävien vaatteiden alta. Onneksi naimakaupan välittäjien ammattikunta auttaa vaimojen valinnassa.

"Naisten takamusten katselu, tuo haaveellinen lohdun rahtunen, oli siis sekin käynyt mahdottomaksi. Muutos oli kuin olikin käynnissä, silmin nähtävä mullistus oli alkanut."

Musliminaiset alkavat kiinnostaa professoria, kun hän on havainnut, että rikkaat saudinaiset verhoutuvat päivisin mustaan burkaan, mutta illalla korsetteihin, punoskoristeisiin rintaliiveihin, helmin ja värikkäin pitsein koristeltuihin stringeihin.

"He olivat täysi vastakohta länsimaisille naisille, jotka päivisin olivat tyylikkäitä ja seksikkäitä, koska pelissä oli heidän yhteiskunnallinen statuksensa, mutta jotka illalla kotiin päästyään lyyhistyivät  väsymyksestä, pukeutuivat löysiin, muodottomiin asuihin ja luopuivat kaikista viettely-yrityksistä."

Presidentti Abbes on suosittu virkakautensa alussa, suositumpi kuin yksikään presidentti ennen häntä. Rikollisuus vähenee ja työttömyys laskee, koska naisia poistuu työmarkkinoilta. Perhetukia korotetaan, koulutusrahoja leikataan. Puhutaan kolmannesta tiestä. Perheyritykset ovat kunniassa.

Abbes haluaa olla uusi Augustus. Hänen ihanteenaan on muinainen Rooman valtakunta ja Euroopan yhdentyminen on hänelle vain keino päästä tuohon päämäärään islamilaisen Ranskan johdolla. Hän haluaa EU:n jäseneksi Marokon, Turkin, Tunisian, Algerian, Libanonin, Egyptin...

Houellebecq antaa ranskalaista shokkihoitoa samaan aikaan kun islamilaiset maahanmuuttajat vyöryvät kaikkialle Eurooppaan. Kirja on satiiri ja provokaatio. Huumori on hävytöntä eikä ihme, että erityisesti feministit ovat vetäneet herneitä neniinsä.

Houellebecqin visioita ei pidä tietenkään ottaa kirjaimellisesti tulevaisuuden ennusteina. Ne kertovat pikemminkin tästä päivästä, peloista ja toiveista. Kirjailija luo eteemme sellaisen kuvan, ettei siitä ihan helposti tokene.

Anteeksi vaan!

On kaunista pyytää ja antaa anteeksi. Politiikassa anteeksipyynnöt ovat muotia. Poliitikot pyytävät anteeksi, mutta herkästi he myös vaativat anteeksipyyntöjä, kun loukkaantuvat tai ovat loukkaantuvinaan. Herkkää väkeä.

Olen viime päivinä ainakin kymmenen kertaa jo kuullut, miten eräs Alex pyytää anteeksi, nöyrimmästi anteeksi tai sori siitä. Voi tätä nöyryyden määrää! Vai onko se sittenkin röyhkeyttä?

Alex ei ole yksin. Julkiset anteeksipyynnöt ovat suorastaan maailmanlaajuinen trendi. Samaan aikaan kun Alex pyyteli anteeksi luin Umberto Econ uutuuskirjaa, satiiria sanomalehdestä, jolle tiedonvälitys on toissijaista ja totuuden vääristeleminen arkipäivää (Numero Zeron tapaus, WSOY 2015).

Kirjassa eräs henkilö päivittelee: "Ja anteeksipyynnöt sitten! Anglikaaninen kirkko pyytää anteeksi Darwinilta, Virginian osavaltio pyytää anteeksi orjuutta, Enel pyytää anteeksi sähkökatkoksia, Kanadan hallitus pyytää virallisesti anteeksi inuiiteilta. Ei saa sanoa, että kirkko on muuttanut suhtautumistaan Maan kiertoliikkeestä, vaan että paavi pyytää anteeksi Galileolta."

Toinen henkilö taputtaa käsiään ja sanoo, ettei ole koskaan tajunnut, onko tämä anteeksipyytelyvimma nöyryyden vai röyhkeyden merkki: ensin tehdään jotakin väärää ja sitten pyydetään anteeksi ja pestään kädet koko asiasta.

"Tulee mielen vanha vitsi cowboysta, joka ratsastaa preerialla, kuulee taivaalta äänen, joka käskee hänen mennä Abileneen, Abilenessa ääni käskee hänen mennä saluunaan ja satsata ruletissa kaikki rahansa numero viiteen, taivaallisen äänen viettelemänä cowboy tottelee, ruletissa tulee numero kahdeksantoista ja ääni kuiskaa: harmi, me hävisimme."

Anteeksipyydettävää maailmassa riittää. Historia on täynnä vanhoja ja nykypäivä uusia vääryyksiä.

Netissä on jopa erityinen sivusto (www.anteeksi.fi) jonne voi kirjoittaa anteeksipyyntöjä. Ne julkaistaan sivulla tarkistusten jälkeen.

Pyydän nöyrimmästi anteeksi tätä kirjoitusta. Sori siitä.

(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 2.12.2015)

Likainen Harri Erkon renkinä

Toimittaja-kirjailija Harri Nykänen kirjoittaa itsestään: "Kun pääsin vauhtiin, olin kuin vainun saanut ajokoira jäniksen perässä, jahtia oli joskus äärimmäisen vaikea lopettaa."

Nykänen jahtasi 20 vuotta (1981-2001) rötösherroja Helsingin Sanomien rikostoimittajana. Siitä ajasta hän on nyt julkaissut muistelmansa (Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä, Docendo 2015).

Nykänen kehaisee, miten hän on niistänyt poliitikkoja, korkeita virkamiehiä ja päättäjiä niin, että siitä on jäänyt monelle ainakin punainen nenä, joillekin vakavampiakin sielullisia vammoja. "Muutama on joutunut jopa eroamaan."

Nykänen ei ollut ihan tavallinen toimittaja. Uutishankinnassaan hän käytti epätavallisia, häikäilemättömiäkin keinoja. Hänen ympärillään väreili Juha Nummisen luonnehdinnan mukaan ikuinen kriisi. Nykänen oli hankala tapaus Hesarin johdolle.

Nykänen rakentaa itsestään kuvaa sankaritoimittajana, joka käytti joskus likaisia keinoja, mutta aina puhtaan asian puolesta. Itsekritiikin syntiin hän sortuu harvoin.

Nykäsen kirja on kiinnostava kuvaus rikostoimittajan työstä. Hänellä oli hyvät suhteet sekä poliiseihin että alamaailmaan. Hän oli innostunut työstään ja aina valmis uusiin seikkailuihin. Ja lehti sai skuuppeja, uutisvoittoja, kerta toisensa jälkeen.

Nykäsen esimerkit tapaamisistaan alamaailman edustajien ja poliisien kanssa ovat kuin seikkailukertomuksia. Ei ihme, että hän on hyödyntänyt niitä dekkareissaan.

Tapaamiaan rikollisia Nykänen kuvaa tavallisiksi ihmisiksi, joitakin jopa sympaattisiksi: "Yksikään heistä ei ollut elokuvista tuttu nero tai mistään piittaamaton psykopaatti. Mielipuolia ja narsisteja varmasti löytyy Suomen vankiloista, mutta luultavasti vähemmän kuin suuryritysten johdosta."

Jutuillaan Nykänen koetteli monenlaisia rajoja. Hän tuli Hesarille kalliiksi. "Olen varmasti Helsingin Sanomien kaikkien aikojen kallein toimittaja. Niin paljon jutuistani on maksettu korvauksia ja oikeudenkäyntikuluja." Oikeudessa Nykästä ei kuitenkaan koskaan tuomittu.

Nykänen kuvaa yksityiskohtaisesti muutaman tapauksen Hesarin sisäpiiristä, kun hänen suksensa menivät ristiin päätoimittajien kanssa. Peli meni sen verran kovaksi, että Nykänen kirjoitti valituskirjeitä päätoimittajien ohi suoraan Aatos Erkolle.

Nykäsen tulilinjalla ovat erityisesti Janne Virkkunen ja Reetta Meriläinen, nyt jo eläkkeellä olevat Hesarin päätoimittajat. Kun Nykänen jahtasi rötösherroja, päätoimittajat suojelivat Nykäsen mielestä kavereitaan, kuten Matti Ahdetta.

Viimeinen niitti Nykäsen Hesari-uralle olikin Veikkauksen Ahteen käpälöintikohu. Ahteen väitettiin ahdistelleen naisia työpaikallaan.

Hesari julkaisi aluksi uutisen vesitettynä ja ilman Ahteen nimeä. Siitä suivaantuneena Nykänen paljasti Ahteen nimen suorassa tv-lähetyksessä vastoin Hesarin johdon kieltoa. Potkut tulivat sekä Nykäselle että Ahteelle.

Harri Nykänen edustaa ulkoista olemustaan myöten toimittajatyyppiä, joka alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Romanttisen käsityksen mukaan parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt.

Raha ja rakkaus - rikos ja rangaistus

Kun kirjassa on 600 sivua, vaatii tiettyjä rituaaleja ennen kuin ryhtyy lukemaan. Asenteen pitää olla kohdallaan. Sitä kiertelee ja kaartelee, tunnustelee, että kannattaako uhrata aikaansa kirjan lukemiseen. Tunnen suuria ennakkoluuloja näitä tiiliskiviä kohtaan.

On kuitenkin hyväksyttävä se tosiseikka, että Amerikassa kaikki on suurta. Jonathan Franzenin uutuuskirjan (Purity, Siltala 2015) kertoja: "Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus, pituus."

Jos haluaa tietää, millaisia kirjoja amerikkalaiset lukevat, on luettava Franzenia. Hän on yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista kirjailijoista juuri nyt. Ei siis auta muu kuin lukea Purityn 600 sivua.

Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä.

Purityä voi lukea monella tavalla. Se on yhteiskunnallinen romaani, mutta myös rikosromaani, rakkausromaani, viihderomaani. Se on korkeakirjallinen viihdyttäjä, jota joku kutsui älykköjen saippuaoopperaksi.

Kirja koostuu seitsemästä pitkästä luvusta, joissa käsitellään päähenkilöiden menneisyyttä. Yhdistävänä lenkkinä on Purity eli Pip, nuori nainen, joka liittyy tavalla tai toisella kaikkiin henkilöihin.

Pip on saanut opintonsa päätökseen ja taakkana on iso opintolaina. Hän asuu anarkistiporukan valtaamassa talossa Kaliforniassa. Suhde erikoiseen yksinhuoltajaäitiin on hankala, isästä ei ole tietoakaan, kunnes kaikki paljastuu.

Pip päätyy harjoittelijaksi Kolumbiaan projektiin, jota johtaa Itä-Berliinissä kasvanut Andreas Wolf, karismaattinen ja ristiriitainen mies. Wolf on noussut maailmanmaineeseen internetin suurten salaisuuksien paljastajana. Esikuvat on helppo tunnistaa: Assange ja Snowden.

"Andreas Wolf on niin täynnä omia likaisia salaisuuksiaan, että näkee koko maailman likaisina salaisuuksina."

Wolf teki 1980-luvulla Itä-Berliinissä vakavan rikoksen, josta ei jäänyt kiinni. Wolfin ympärille kietoutuu moni asia ja henkilö. On kyse myös moraalista, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta sekä vallasta.

"Pip nyökkäsi, mutta hän ajatteli kuinka hirveä maailma oli, kuinka siellä taisteltiin ikuisesti vallasta. Salaisuudet olivat valtaa. Raha oli valtaa. Sillä jota joku tarvitsi oli valtaa. Valtaa, valtaa, valtaa: kuinka maailma saattoi järjestyä valtataistelun ympärille, kun valta teki ihmisen niin yksinäiseksi ja tyrannimaiseksi?"

Purityn henkilö- ja perhekuviot ovat monimutkaisia. Henkilöt eivät ole mustavalkoisia, hyviä tai pahoja, kuten eivät ihmiset yleensäkään. Paljon tapahtuu eikä Franzen täysin onnistu tapahtumien yhteen nivomisessa. Joskus menee vähän sekavaksi.

Purityn lukeminen oli työvoitto. Puolivälissä olin vähällä uupua, mutta pakersin sivu sivulta eteenpäin, kunnes loppu taas palkitsi vaivan. Loppu oli hieno eikä selittänyt kaikkea puhki, vaan jätti tilaa lukijan mielikuvitukselle.

Kirjan teemat ovat ikuisia, mutta se on hyvällä tavalla myös ajassa kiinni.

Mikä on Hectorin valinta?

Asetin itselleni tavoitteeksi lukea kaikki kuusi kirjallisuuden Finlandia-ehdokasta ennen kuin voittaja julkistetaan. Tavoite toteutui kalkkiviivoilla. Valitsijadiktaattori Hector paljastaa valintansa huomenna (26.11.2015).

Viimeksi luin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015). Ahavan Finlandia-ehdokkuus yllätti monet eikä vähiten kirjailijaa itseään.

Ahava on nimennyt teoksensa hiljaiseksi kirjaksi, jossa ei ole ulkokirjallisia "ansioita". Uutisotsikoissa Ahavaa eikä hänen kirjaansa ole näkynyt.

Sen sijaan kirjallisuusblogeissa, joita silmäilin, Taivaalta tippuvat asiat on kehuttu laajalti. Pikaisen silmäilyn jälkeen en huomannut yhtään kielteistä arviota. Silmiin pisti myös, että  kehujat olivat yleensä naisia.

Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, jotka tavalla tai toisella liittyvät toisiinsa. Puhe on sattumasta, kuolemasta, surusta ja ajan kulumisesta. On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle, nainen, joka voittaa lotossa kahdesti jättipotin, mies, jota salama iskee viisi kertaa ja paljon muita.

Mihinkään ei voi luottaa, kuten lottovoittaja Annu Heiskanen kirjoittaa salamoiden suosikille, kirjeenvaihtoystävälleen: "Että jos taivas ja meri eivät ole luotettavia, ei sitä ole aina maakaan! Jääkokkareet tippuvat, salamat lyövät, aallot pyyhkäisevät, ja joskus maa vain yksinkertaisesti repeää."

Synkkää siis on ja kaikenlaista outoa tapahtuu. Aluksi en pitänyt kirjasta lainkaan. Se vaikutti jotenkin teennäiseltä, väkisin väännetyltä, vaikka tekstiä Ahava tuottaa keveästi. Ehkä en ikämiehenä oikein osannut samaistua lapsen näkökulmiin, jotka ovat kirjan keskeistä antia.

Selja Ahava on koulutukseltaan dramaturgi. Se näkyy tekstissä. Taivaalta tippuvat asiat ei ole pitkää proosaa vaan episodimaisia katkelmia. Teksti on kurinalaista ja helposti luettavaa.

Jos en olisi asettanut itselleni tavoitetta lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat, tuskin olisin tarttunut Ahavan kirjaan. Todennäköisesti en olisi lukenut myöskään Markku Pääskysen kirjaa (Sielut, Tammi), joka on kuin Ahavan opuksen pikkuserkku. Lasten näkökulma on molemmissa keskeinen.

On siis Finlandia-palkinnosta ainakin se ilo, että tulee luettua sellaisiakin kirjoja, joita ei muuten lukisi.

Ahavan ja Pääskysen kirjat ovat omassa lajissaan hienoja teoksia. Minun ykkössuosikkejani Finlandia-voittajaksi ne eivät kuitenkaan ole.

Arvioni muista Finlandia-ehdokkaista löytyvät täältä:
Hotakainen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/201630-avioero-vai-murha
Lindstedt: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206426-seitseman-naisen-hurja-joukko
Lassila: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206734-dosentin-armain-aika
Rajala: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206903-panu-rajala-intoilee-inhasta
Pääskynen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/207092-paaskynen-ja-muita-lintuja

Pääskynen ja muita lintuja

Kun kirjailijan nimi on Pääskynen, on selvää, että linnut ovat hänelle tärkeitä. Markku Pääskysen uudessa kirjassa (Sielut, Tammi 2015), joka on yksi Finlandia-ehdokkaista, jopa kaikki tiet, kadut ja kujat ovat lintuja: Palokärjenkatu, Telkänkatu, Rastaankatu, Pöllönkuja, Kehrääjänkatu, Teerenkatu, Huuhkajankatu...

Sielut ei kuitenkaan ole lintukirja. Koulutyttö Maija ei ole aamulla ilmestynyt kouluun. Häntä etsitään koko päivän yhä isommalla joukolla. Vanhempien ahdistus kasvaa.

Kirjan päähenkilöiksi kasvavat koulupojat Taito ja Ilari, jotka puhuvat viisaita ja ratkaisevat lopulta Maijan katoamisen arvoituksen. Kirjassa lasten näkökulma hallitsee.

Takerruin aluksi yksityiskohtaan, lintuihin, kun en oikein osannut päättää, miten tähän Pääskysen kirjaan pitäisi suhtautua. Sen minäkin ymmärrän, että Pääskynen kirjoittaa kaunista suomea, teksti on paikoin kuin runoa lukisi.

Kun olen taipuvainen uskomaan auktoriteetteihin, kuten Finlandia-palkinnon esiraatiin ja Hesarin arvosteluihin, tulin siihen tulokseen, että Pääskysen kirjan täytyy olla taidetta. Ei siis tyhjänpäiväistä tekotaidetta, kuten heikkona hetkenä ajattelin.

Matti Mäkelä opasti Hesarissa, että Sielut on "syvähenkistä taideproosaa dekkarivetoisessa juoniajassamme" sekä yhtä paljon runoutta ja ajattelua kuin juonta.

Lukemisen jälkeen kirja jäi vaivaamaan. Kun vielä huomasin, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen lause on täsmälleen sama, hämmennys kasvoi: "Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti sillä eihän ole mahdollista että näin oli tapahtunut."

Mutta palataan vielä lintuihin. Kun Maija jo nukkui omassa sängyssään, hän näki unia linnuista. Hän seisoi kotipihalla ja hänen ylitseen lensi tuhansittain erivärisiä lintuja.Yhdessä unessa Maija lensi lintujen mukana trooppiselle saarelle joka oli niiden koti ja jonne pääsi vain lentämällä.

Jo ennen varsinaisen kirjan alkua Pääskynen lainaa motoksi Platonin lennokasta tekstiä: "Jos sielu on omillaan ja siivekäs, se lentää ilmojen halki ja hallitsee koko maailmaa, mutta siivettömänä se vaipuu kunnes osuu johonkin kiinteään, johon se asettuu ja ottaa maallisen muodon..."

Sielut istuu hyvin siihen Finlandia-palkinnon esiraadin linjanvetoon, jonka mukaan ehdokkaat on valittu nimenomaan sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina.

Paljon melua Normasta

Sofi Oksanen on Suomen menestynein nykykirjailija. Hänen uusi kirjansa on aina tapaus. Hänen ympärilleen on rakennettu vertaansa vailla oleva markkinointikoneisto ja vaikuttaa siltä, että Sofi on mielellään mukana tuotteistamassa itseään.

Kun Oksasen uutuus (Norma, Like 2015) julkaistiin tänä syksynä suurin juhlamenoin Aleksanterin teatterissa, seurasin suoraa lähetystä kotona Hesarin nettisivujen kautta. Oli burleskia, soittoa ja laulua, Pekka Haavisto haastatteli ja loppuunmyty sali taputti.

Olin Akateemisessa kirjakaupassa, kun Sofin kustannustoimittaja Harri Haanpää haastatteli häntä.  Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Suuret banderollit mainostivat Normaa näkyvillä paikoilla.

Normalla ja Sofilla on komeat nettisivut. Kirjailijasta on otettu näyttäviä valokuvia, joita olen nähnyt mm. Instagramissa. Sofi poseeraa mielellään. Tukka on aina hyvin ja asut huomiotaherättäviä.

Normaa on mainostettu myös laajalla Suomi-kiertueella koko syksyn. Kiertueella on liikuttu sponsorin mainosautolla, jonka kyljissä komeilevat Norman mainokset. Kiertueen on sanottu tukevan Naisten Pankin toimintaa.

Tämä pitkä johdanto on tarpeen, kun puhutaan Sofi Oksasen uudesta kirjasta. Sen kohdalla ei voi ohittaa ulkokirjallisia asioita. Kirja tahtoo jäädä sivuseikaksi.

Kaiken rummutuksen jälkeen sain vihdoin luetuksi Norman. Se osoittautui pettymykseksi. Norma on keskinkertainen kirja.

Norman pääasia ovat hiukset. Kukapa muu sopisi aiheesta paremmin kirjoittamaan kuin Sofi Oksanen, joka tunnetaan näyttävästä tukkalaitteestaan. Ensin tulee tukka, sitten vasta Sofi.

Kirjan punaisena lankana hiusbisneksen lisäksi on naisten asema yleensäkin kauneusalan markkinoilla. Aihevalinta sinänsä on hyvä ja yllättävä, toteutus vain ontuu. Normassa on liian paljon asioita, jotta se pysyisi koossa.

Sofi Oksanen on hyvän puolella pahaa vastaan. Kukapa ei olisi. Tästä asetelmasta ei vain useinkaan synny hyvää kaunokirjallisuutta. Vivahteet puuttuvat, henkilöt jäävät etäisiksi ja yksiulotteisiksi.

Sofi Oksasen ydinsanoma on tässä: "Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa."

Norma on melkein enemmän tietokirja, pamfletti, hiusbisneksestä, kohdunvuokrauksesta ja kauneusteollisuudesta kuin kaunokirjallinen teos. Se sopiikin hyvin kampanjakirjaksi Naisten Pankille. Norma on kampanjakirjallisuutta.

Panu Rajala intoilee Inhasta

Panu Rajala on niin tuottelias kirjailija, että hän ei ehdi keksiä tekstejään vain omasta päästään. Hänen täytyy lainata, tai jos rumasti sanoo, varastaa muidenkin tekstejä.

Rajalan uudesta kirjasta (Intoilija, Fotografin muistikuvat, WSOY 2015) syntyi pienimuotoinen kohu, kun Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen paljasti, että Intoilijassa on parikymmentä sivua  suoria lainauksia I.K. Inhan (1865-1930) kirjoista: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/12/onko-panu-rajalan-finlandia-ehdokaskirja-plagiaatti.

Rajalaa ryhtyi puolustamaan Hesarin Jukka Petäjä, joka pilkkasi Puttosta: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1447494038652. Rajalan lainaukset eivät ole juridinen ongelma, mutta moraalista kannattaa keskustella. Lukijalla on oikeus tietää, miten teksti on syntynyt. Seppo Puttonen on oikealla asialla.

Intoilija on taiteilijatarina miehestä, joka jäi kultakauden taiteilijoiden, kuten Sibeliuksen, Edelfeltin, Halosen ja Eero Järnefeltin varjoon. Inha oli monipuolinen taiteilija: valokuvaaja, tutkimusmatkailija, tietokirjailija, kääntäjä, keksijä ja innokas polkupyöräilijä.

Sibelius oli Inhan koulutoveri, johon hän vertasi itseään: "Hän on suurenmoinen, minä en ole mitään hänen rinnallaan, vaikka samaa koulua kävimme."

Inhalla ei ollut onnea myöskään rakkaudessa. Hän vertasi taas itseään Sibeliukseen: "Jos minulla olisi oma Ainoni, kelpaisin taiteilijana heidän piiriinsä siellä, nyt olen korpeen karkotettu kummajainen, koijan peikko, maan menninkäinen. Heille säihkyvät suosion säilät ja kajahtavat glorian fanfaarit!"

Rajala innostuu Inhasta ja tavoittaa vanhahtavalla tyylillään hyvin ajan ilmapiirin. Rajala osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Hänen tuotantonsa kivijalka ovat taiteilijaelämäkerrat, jotka ovat kautta linjan olleet korkeatasoisia.

Kirjailijan työ on siitä kummallista, että se on suurelta osin valehtelemista ja varastamista. Siinä mielessä Panu Rajala ei ole mikään outo tapaus.

Eräät kriitikot, kuten Ylen Seppo Puttonen ja Nadja Nowak, valittavat, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole ajassa kiinni: "Kuusi teosta antavat erikoisen kuvan kirjallisuuden suhteesta tämän hetken yhteiskuntaan. Esiraadin valitsemat teokset eivät tunnu olevan tiukasti kiinni ajan merkittävissä ja ihmisten mieliä mylläävissä asioissa."

Toisenlaisen näkökulman tarjoaa Juha Hurme (Nyljetyt ajatukset), jonka mielestä taide ei ole ikinä ajassa kiinni eikä se selitä eikä opeta. Kirjoittaminen on rehellistä valehtelua ja taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta.

Valintaraati suosi ajatonta kirjallisuutta ja etsi hyvällä suomella kirjoitettuja kirjoja. Pintajulkisuus ei ollut mikään meriitti.

Esiraadin puheenjohtaja Iris Schwanck tiivisti: "On hienoa, että kirjallisuudesta puhutaan nykyisin paljon, myös ulkokirjallisista seikoista. Sitä tärkeämpää on, että Finlandia-palkintoehdokkaat valitaan ja esitellään sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina."

Näihin raameihin Rajalan Intoilija sopii hyvin. On hyvä, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole tänä vuonna muodikkaasti ajassa kiinni. Ensi vuonna kaikki voi taas olla toisin.

Maailman kylmin pääkaupunki

Itä-Aasiassa sijaitsevan Mongolian pääkaupunki Ulaan Baatar (Ulan Bator) on maailman kylmin pääkaupunki. Mongolia on myös maailman harvimmin asuttu valtio ja pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin sisämaavaltio. Erikoinen, superlatiivien maa.

Vietin Ulaan Baatarissa ja sen liepeillä juuri viikon (4.-11.11.). Lensin Helsingistä Moskovan kautta Ulaan Baatariin. Lento Moskovasta kesti vain kuutisen tuntia.

Mongoliassa on yli kolme miljoonaa asukasta, joista pääkaupungissa asuu toista miljoona ihmistä. Kun saapuu Tšingis-kaanin lentoasemalle, ensi vaikutelma on kuin olisi tullut johonkin Euroopan pieneen sosialistimaahan muutama kymmenen vuotta sitten.

Vaikutelma vahvistuu, kun saapuu kaupunkiin. Vanhat kerrostalot ovat tuttua Stalinin ajan tyyliä. Nenään pistävät ikävät hajut: hiilen käyttö lämmitykseen aiheuttaa saasteongelmia. Ulaan Baatarin yllä leijuu sankka saastepilvi.

Pienellä Mongolialla on vain kaksi rajanaapuria, Kiina ja Venäjä. Mongolia yrittää ottaa kaiken hyödyn suurista naapureistaan. Pienellä ei ole varaa ryppyillä. Mongolialla onkin hyvät suhteet naapureihinsa.

Ulaan Baatarin keskusta on vilkas paikka. Autoja on niin paljon liikenteessä, että jalankulkija ei tahdo sekaan mahtua. Autoilija on myös katujen kuningas. Jalankulkija saa olla varuillaan.

Autokanta on yllättävän uutta. Japanilaiset ja eteläkorealaiset automerkit hallitsevat. Silmään  pistää, että ratti on usein oikealla puolella päin vastoin kuin meillä, vaikka Mongoliassa on oikeanpuoleinen liikenne.

Ulaan Baatarin ydinkeskustaa hallitsee Tšingis-kaanin valtava aukio, jonka laidalla on parlamenttitalo ja uudenaikaisia toimistorakennuksia. Kaikesta huomaa, että mongolit ovat ylpeitä historiastaan. Tšingis-kaanin patsaita ja kuvia on paljon.

Patsaista tyrmäävin on vähän pääkaupungin ulkopuolella keskellä ei mitään oleva 50 metriä korkea ratsastajapatsas, jonka korkeuksiin pääsee hissillä ihailemaan laajaa lakeutta.

Tšingis-kaani rakensi 1200-luvulla imperiumin, joka ulottui aina Eurooppaan saakka. Viimeinen suurkaani, Kublai-kaani, hallitsi valtakuntaa, joka lienee ollut kaikkien aikojen laajin imperiumi, jos merialueita ei oteta lukuun. Se ulottui Koreasta Unkariin ja Siperiasta Pohjois-Intiaan.

Ulaan Baatar on melko nykyaikainen kaupunki, mutta Mongolian sielu on maaseudulla. Kolmasosa väestöstä on edelleen paimentolaisia, jotka jurttineen kiertävät paikasta toiseen.

Minullakin oli mahdollisuus yöpyä jurtassa Gorkhi-Tereljin kansallispuistossa. Vaikka yöllä oli pakkasta reilusti yli kymmenen astetta, jurtassa tarkeni hyvin. Pökköä piti panna pesään pari-kolme kertaa yön aikana.

Mongolia on painijoiden, hevosten, jurttien, kotkametsästäjien, tammanmaidon, kurkkulaulun ja hevosenpääviulujen maa. Jos haluat erilaisia elämyksiä, mene Mongoliaan.

Dosentin armain aika

Jos kuvittelisi, millaisen romaanin yli 60-vuotias kirjallisuuden dosentti kirjoittaisi, se olisi juuri sellainen kuin Pertti Lassilan Armain aika (Teos 2015). Lassila, 66, onkin Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti.

Armain aika on Lassilan toinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut lukuisia teoksia kirjallisuudesta. Lassila on kirjallisuuden ammattimies.

Armain aika kertoo lapsuudesta ja muistamisesta. Eletään sodanjälkeisessä Suomessa 1950-luvulla. Äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Sota on yhä vahvasti läsnä. Eila-äiti on menettänyt sodissa peräti kaksi aviomiestä.

Lassila kirjoittaa kaunista suomea. Hän ei kikkaile erikoisilla sanoilla tai sanonnoilla. Hänen kielestään äidinkielenopettajat voisivat olla ylpeitä. Tunnelman luojana Lassila on parhaimmillaan.

Lassilan esikuvia lienevät Haavikko, Hyry ja Meri, nuo 1950-luvulla kirjailijanuransa aloittaneet modernit klassikot.

Jos olisin ilkeä, voisin pilkata, että Armain aika on tylsä ja tasapaksu kirja, jossa ei ole laaksoa ei kukkulaa. Tämä on niin "kirjallisuutta", että välillä haukottaa. Missä rosot, missä särmä?

Mutta kun en ole ilkeä, kehun, että Lassilan ohut romaani (148 sivua) on pieni helmi. Se pitää lukea hitaasti ja nautiskellen. Eihän se mikään itsestään selvyys ole, että kirjallisuuden tutkija osaa myös kirjoittaa hyvin.

Lassilan kyydissä ainakin tällainen suurten ikäluokkien kasvatti voi aistia jopa hajut ja maut, 1950-luvun tunnelman. Jos kirjassa ei paljon tapahdu, lukijan pään sisässä voi tapahtua sitäkin enemmän.

Armain aika on ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Sen täytyy siis olla hyvä kirja, kun arvovaltainen raati on rankannut sen kuuden parhaan suomalaisen kaunokirjan joukkoon tänä vuonna.

On hyvä, että Lassila on ehdokkaiden joukossa. Hänen köyhällä kustantajallaan ei liene varaa valtaviin maanlaajuisiin markkinointikiertueisiin, jollaisilla esimerkiksi Sofi Oksanen on kiertänyt koko syksyn.

Ei tule kaupungilla vastaan sponsoriautoa, jonka kyljissä komeilisi teksti: Armain aika. Ei ole käsitelty kirjan teemoja burleskin keinoin Aleksanterin teatterissa. Miesten pankki, jos sellainen on, ei ole tukenut Lassilan kirjaa. Huomion herättämiseksi Lassila ei ole tietääkseni pannut peruukkia  päähänsä eikä pukeutunut pellepukuun.

Armain aika on kirja, joka ilman Finlandia-ehdokkuutta olisi unohdettu vähin äänin. Kirja ansaitsee paikkansa ehdokkaiden kärkikuusikossa siinä kuin muutkin, vaikka itse olisin pudottanut sen täpärästi seitsemänneksi.

Anarkisti kravatti kaulassa

Professori Matti Klingestä ei tule ensimmäisenä mieleen anarkisti. Hän katsookin tarpeelliseksi selittää muistelmiensa kolmannen osan (Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa - Muistelmia 1972-1982, Siltala 2015) aluksi, mistä on kysymys.

Klinge viittaa vanhaan ranskalaiseen määritelmään: liberaali on (vain) anarkisti kravatti kaulassa. Myöhemmin hän tekee pienen lisäyksen, kun 1970-luvulla eräät kommunistien ajatukset kiinnostivat. "Mutta sittenkin olen enemmän anarkisti kuin kommunisti. Ja anarkisti on samaa kuin liberaali punaisessa kravatissa."

Samettipukujen ja maihinnousutakki-kulttuurin aikakaudella kravatista tuli Klingen mielestä  manifestaatio - siis henkisen itsenäisyyden eli intellektuaalisen anarkismin tunnus.

Klingen muistelmat ovat hämmentävää, mutta myös kiehtovaa luettavaa. Hän on häpeämättömän itsekeskeinen eikä peittele muidenkaan kehuja. Kun kirjoja ilmestyi, niitä yleensä kehuttiin ja "otettiin erittäin laajasti vastaan innostuksella". Jos kritiikkiä tuli, siitä ei paljon puhuta.

Muistelmien kansikuva kertoo yhden olennaisen asian Klingestä. Illallispöydässä hän istuu Ranskan presidentin Giscard d'Estaingin ja Urho Kekkosen takana. Klinge toimi valtiovierailulla Kekkosen tulkkina. Klinge viihtyy vallanpitäjien ja presidenttien seurassa.

Kun Kekkonen suostui maaliskuussa 1977 vielä kerran presidenttiehdokkaaksi, Klinge kirjoitti päiväkirjaansa: "Nähtävästi olen valistuneen despotismin tai bonapartelaisen kansankeisariuden kannattaja."

1970-luku oli Klingelle hyvää aikaa. Hänet nimitettiin professoriksi, hän löi itsensä läpi seurapiireissä ja pääsi vallanpitäjien suosioon. Klinge ymmärsi Kekkosen politiikkaa ja vierasti  suomettumispuheita.

Klingeä on sanottu yhden miehen juhlakulkueeksi, joka näyttelee hyvin Matti Klingeä. Näyttelemisen Klinge ohimennen itsekin myöntää, kun hän kirjoittaa: "Yritän luoda kuvaa jonkinlaisesta persoonallisesta professorista, joka tyyppinä inhimillisine - osin ehkä näyteltyinekin tai korostettuine - piirteineen antaisi yliopistolle jonkinlaista väriä."

Riemastuttavia ovat Klingen kuvaukset herrasväen illallisilta, joihin Klingen pariskunta osallistui aina, kun kutsu kävi. Kuvauksiin sisältyy tavallisen tallaajan näkökulmasta runsaasti koomisia piirteitä. Usein kutsuilta mentiin "nachspielille" Klingen kotiin.

Klinge kirjaa ruokalistat ja istumajärjestykset tarkasti. Saamme tietää, että Klingen illallisilla  alkupalat syötiin seisaaltaan snapsin kanssa, pääruokana oli vasikanpaistia lisukkeineen. Jälkiruokana nautiskeltiin usein jäätelöä punssikastikkeen kera.

Klinge tuli hyvin toimeen opiskelijoiden kanssa. Hän kertoo, miten vielä 40 vuotta myöhemmin silloiset opiskelijat muistelivat, miten hänellä oli luennoilla joka kerta erilaiset manshetinnapit. Ja luennot Klinge tietysti piti aina kokopuvussa.

Ottakaamme opiksi Klingen neuvot, joiden mukaan ratkaisevia ovat ensivaikutelmat: ryhti, pukeutuminen, ilmeet, kohteliaisuus ja iloisuus ratkaisevat.

Matti Klinge on ilmiö. Hän on jaksanut pilkkapuheista välittämättä puhua vuosikymmenet hyvien tapojen puolesta. Jos unohtaa tyyliseikat, historiantutkijana Klinge on ehdottoman pätevä ja aina kiinnostava.

Matti Klinge täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Juhlavalmistelut lienee jo aloitettu. Juhlavuonna Klinge  saattaisi arvostaa valtioneuvoksen arvonimeä. Jos Klinge ei täytä kriteerejä, nimitän hänet todelliseksi valtioneuvokseksi.

Seitsemän naisen hurja joukko

Nyt otetaan miehestä mittaa. Syksyn kehutuimman kirjan (Laura Lindstedt: Oneiron - Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, Teos 2015) päähenkilöinä on seitsemän naista ja se on leimattu feministiseksi. Kirjan teema tosin koskettaa niin miehiä kuin naisia ja on kohtalaisen iso: kuolema.

Kirjan motto on lainattu Leo Tolstoilta: "Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään. Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?"

Seitsemän naista, newyorkilainen performanssitaiteilija, moskovalainen pääkirjanpitäjä, brasilialainen sydänsiirtopotilas, marseillelainen hienostorouva, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen, mallintöistä haaveileva senegalilainen ja itävaltalainen teinityttö ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan.

Lindstedt kuvittelee, miltä kuolemisen hetki saattaisi tuntua. Aika on menettänyt merkityksensä. Naiset ovat kuolleet, mutta henki elää. Heillä ei ole yhteistä kieltä, mutta he ymmärtävät toisiaan.

Tartuin kirjaan vähän epäröiden. Alku tökki pahasti, se oli suorastaan makaaberi, ja ensimmäinen luku oli nimettykin Danse macabreksi. Sitten yhtäkkiä jossain 100:n sivun jälkeen huomaan ahmivani kirjaa. Loppu meni lähes yhdeltä istumalta.

Lindstedt sekoittaa tyylilajeja taitavasti. Repertuaariin kuuluvat esseet, runot, sadut, näytelmät,  lyhyet vuoropuhelut ja mahtuu sinne tieteellinen tutkielmakin. Teos pysyy yllättävän hyvin kasassa, vaikka tyyli vaihtelee.

Tunnetilatkin vaihtelevat. Kirjailija itse kertoo päätyneensä Oneironissa seitsemään tunnetilaan: tyyneydestä paniikkiin, vihasta välinpitämättömyyteen.

Me jotka olemme elävien kirjoissa, emme useinkaan osaa suhtautua kuolemaan luontevasti. Siitä ei paljon puhuta. Lindstedt näköjään osaa, mutta hän onkin kuoleman asiantuntija.

Oneironia Lindstedt kirjoitti kahdeksan vuotta. Hänen gradunsa aiheena oli Sanat elämän ja kuoleman välissä. Tutkimuksen kohteena oli ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten kaksi teosta. Sarrautesta hän viimeistelee myös väitöskirjaansa.

Oneironin johtavaksi hahmoksi kasvaa performanssitaiteilija Shlomith, joka saa myös viimeisen sanan: "Me olimme melko hurja joukko, eikö totta? Olimme kuoleman joukkojakin hurjempia."

Oneiron on vaativa teos, vaikka sitä on helppo lukea. Teksti soljuu luontevasti. Se on hyvässä mielessä korkeakirjallisuutta, jonka luulisi kiinnostavan myös kansainvälisiä lukijoita.

Lindstedt kirjoittaa venäläisestä kirjanpitäjästä: "Polina halusi, että kirjat todella merkitsivät, muuten niitä oli aivan turha lukea. Hän ei lukenut turhia kirjoja, sellaisia joista puhumalla pystyi tekemään itsestään helposti lähestyttävän työpaikalla."

Polina olisi pitänyt Oneironista, vaikka onkin turhan tiukkapipoinen lukija. Lukea voi myös huvin vuoksi ja aikansa kuluksi. Aina sitä jotakin oppii huonoistakin kirjoista.

Nyt kun olen vielä Oneironin vaikutuksen alaisena, heppoisilta tuntuvat monet ns. merkkihenkilöistä tehdyt romaanit, joita luen mielelläni. Kohtaukseni menee todennäköisesti kohta ohi ja palaan normaaliin olotilaan.

Tänä vuonna lukemistani kirjoista Lindstedtin Oneiron on vaikuttavin suomalainen kaunokirjallinen teos. Oneironin kaltaisia kirjoja ei julkaista kovin monta vuodessa eikä edes vuosikymmenessä.

Jännitystä elämään

Joskus tasainenkin mies haluaa irti arjesta ja jännitystä elämäänsä. Niinpä lähdin Mongoliaan, yövyin jurtassa ja luin Ilkka Remeksen uutuuden (Jäätyvä helvetti, WSOY 2015).

Mongolia voisi olla Remeksen seikkailukertomuksillekin hyvä paikka. Mongolialla on vain kaksi rajanaapuria, Kiina ja Venäjä. Näiden keskelle voisi kuvitella vaikka millaisia agenttitarinoita, jopa jäätyvän helvetin. Mongolia on kylmä paikka, mutta sillä tuntuu olevan lämpimät välit kumpaankin naapuriinsa.

Se taas ei ehkä sopisi Remeksen piirustuksiin. Hänen kirjojensa pahikset ja pääkonnat tulevat yleensä Venäjältä.

Jäätyvä helvetti on suoraa jatkoa Hornalle. Nyt Suomi on joutunut Venäjän hybridihyökkäyksen kohteeksi. Koko Suomi lamaantuu, kun sähköt ovat poikki, tietoliikenne ei toimi ja venäläiset sabotöörit huseeraavat tehokkaasti.

"Hyökkäys, jota ei voi torjua asein. Sota, jossa kuolee vain siviilejä. Rauha, jonka hintana on Suomi."

Remes kuvittelee kaikki mahdolliset kauheudet. Pakkanen on kova, ihmisiä kuolee ja yhteiskuntasopukin on murenemassa. Venäjä on Putinin jälkeisessä ajassa, Suomelta vaaditaan tukikohtia Hangosta ja Ahvenanmaalta. Poliittinen johto on voimaton, mutta onneksi meillä on sankari nimeltään Lari Vuori.

Tällä kertaa seikkailukertomuksessa ei ole täysin onnellista loppua, vaikka pahimmalta vältytään. "Suomen  vapauttaminen oli alkamassa", kuuluu kirjan viimeinen lause. Ehkä seuraavassa kirjassa saamme tietää, miten kävi.

Jäätyvässä helvetissa, kuten Remeksen kirjoissa aina, jännitystä ja toimintaa riittää. Hän ei mässäile seksillä eikä väkivallalla vaan teknisillä yksityiskohdilla. Niitä riittää. Hän on perehtynyt faktoihin ja niistä hän esitelmöi joskus piinaavan pitkäveteisesti.

Remes on suorastaan puhdashenkinen. Hyvä voittaa lopulta aina ja paha saa palkkansa. Kaava on kirjasta toiseen sama.

Remeksen vahvuuksia ovat hyvä tarina ja ajankohtaiset aiheet. Hän on ujuttanut ajankohtaisia faktoja tekstiin luomaan toden tuntua. Kirjailija on paneutunut asiaansa.

Remes koukuttaa lukijansa, vaikka tarinan käänteet voivat olla epäuskottavia, lapsellisiakin, ja kieli on usein kömpelöä ja totista. Mutta annetaan pikku heikkoudet anteeksi. Jännityskirjailijan tehtävä on luoda jännitystä ja sen Remes osaa.

Ilkka Remes ei tarvitse kirjamessuja, kokkareilla kekkalointia, näyttäviä lehtihaastatteluja tai tv-esiintymisiä. Kirjat menevät kaupaksi muutenkin, tosin eivät enää kai entiseen malliin.

Kunnioitan Remeksen ahkeruutta ja asioihin paneutumista. Hän on hieman mystinen hahmo, jonka asuinpaikastakaan ei aina olla ihan selvillä. Belgiassa vai jossakin muualla?

Remes, alias Petri Pykälä Luumäeltä, on moderni versio Outsiderista, Aarne Haapakoskesta, joka kirjoitti Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Lipponen ja Korkki tosin olivat huumorimiehiä, joita Remeksen sankarit eivät ole.

Yksinäinen aatelisten Vennamo

Georg C. Ehrnrooth (1926-2010) oli ilmiö suomalaisessa politiikassa monella vuosikymmenellä. Hän oli aatelisten Vennamo, yksinäinen susi ja monien vaalien ääniharava, joka ajautui vähitellen periaatteidensa vuoksi marginaaliin. Hänestä tuli poliittinen hylkiö, jolla peloteltiin pieniä lapsiakin.

Miten näin pääsi käymään? Siitä kertoo juuri ilmestynyt komea elämäkerta (Riku Keski-Rauska: Yksinäinen Ehrnrooth - Georg C. Ehrnrooth yya-Suomen puristuksessa, Otava 2015).

Ehrnrooth syntyi kultalusikka suussa. Jori Cee, kuten häntä kutsuttiin, syntyi Ehrnroothien ja Mannerheimien sukuun. Marsalkka Mannerheim oli hänen kummisetänsä. Kirjassa Jutta Zilliacus kiteyttää:

"Tämä aatelisten Vennamo on ylipäänsä sangen merkillinen ilmiö politiikassa. Ihminen, joka etuoikeutetun sosiaalisen taustansa, kulttuuriperintönsä, älyllisen liikkuvuutensa ja väsymättömän poliittisen aktiivisuutensa ansiosta olisi voinut kohota yhdeksi maamme vaikutusvaltaisimmista poliitikoista, jopa ministerin korkeaan asemaan, on hillittömän luonteensa takia ajanut itsensä umpikujaan, jonne ei mahdu kuin kostonhalua ja vihaa."

Ehrnrooth vastusti Kekkosta, kommunismia ja Neuvostoliittoa aikana, jolloin siitä sai leiman otsaansa. Ehrnrooth julistettiin äärioikeistolaiseksi, fasistiksi ja mustaksi taantumuksen gladiaattoriksi. Hänestä tuli poliittisen kiusanteon kohde, syntipukki, jollaisen silloinen poliittinen eliitti tarvitsi. Hän oli suomalainen toisinajattelija.

Kun Helsingin Sanomien Saska Saarikoski oli lähdössä haastattelemaan Ehrnroothia 1999, hän sai evästyksen: eikös se ole vähän hullu. "Siitä arvaan tapaavani mitä järkevimmän ja rauhallisimman miehen. Enkä erehdy."

Ehrnrooth oli edellä aikaansa. Hän vaati tasavallan presidentin toimikausien rajaamista ja suoraa kansanvaalia silloin kun se oli pyhäinhäväistys. Hän esitti eduskunnan vaikutusvallan lisäämistä. Hän puhui länsimaisen demokratian puolesta.

Ehrnrooth leimattiin jopa hulluksi. Leimakirvestä heilutti innokkaasti myös suuri osa mediaa. Toimittajat olivat valtaapitävien talutusnuorassa.

Vielä 1950-luvulla Ehrnrooth edusti oikeiston valtavirtaa. Vasta 70-luvulla hänestä tuli poliittinen toisinajattelija ja Kekkosen poikkeuslakitaistoissa hänestä tehtiin persona non grata, poliittinen hylkiö.

Georg C. Ehrnroothin kunnianpalautus on alkanut. Hänen vaikuttavissa hautajaisissaan Jutta Zilliacus myönsi, että Jori Cee oli oikeassa: "Me emme silloin ymmärtäneet sinua."

Ehrnrooth oli eräänlainen kansakunnan omatunto. Vaikka hänellä oli vaikeuksia saada ääntään kuuluviin, ilman häntä yhteiskunnallinen keskustelu olisi ollut todella yksipuolista. Hän oli rohkea ihminen laumasielujen aikakaudella.

Ehrnrooth ei ollut aina oikeassa. Hän oli ajattelultaan mustavalkoinen, vivahteet puuttuivat eikä hän taipunut kompromisseihin. Hänet muistetaan joko kovana kiihkoilijana tai länsimaista demokratiaa puolustavana patrioottina.

Poliittiseen marginaaliin ajautuminen oli se hinta, joka Kekkosen ulkopolitiikkaan sopeutumattomien oli maksettava.

Poliittinen keskustelu tarvitsee syntipukkeja. "Väärinajattelijoita" poliittisen eliitin ja valtavirran näkökulmasta on tänäkin päivänä. Odotettavissa on uusia kunnianpalautuksia myös tulevina vuosikymmeninä.

(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 7.11.2015)

Minun Finlandia-ehdokkaani

Huomasin, että kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokasnimet julkistetaan perjantaina (6.11.). Kun minua ei ole huomattu valita lautakuntaan nimeämään ehdokkaita, nimitin itseni yhden miehen lautakunnaksi, joka julkistaa täten ehdokkaansa.

Ehdokkaat valitsin niistä kirjoista, jotka olen tänä vuonna lukenut. Tämän säännön vahvistaa yksi poikkeus. En ole lukenut Laura Lindstedtin Oneironia, mutta olen lukenut siitä niin monta ylistävää arviota, että se on pakko ottaa listalle.

Karsin ehdokkaista ne, jotka ovat jo saaneet Finlandian, kuten Kari Hotakaisen, Sofi Oksasen,  Leena Krohnin ja Antti Tuurin. Heiltä on tänäkin vuonna julkaistu kelpo kirjat.

Pitemmittä puheitta tässä ovat ehdokkaani Finlandia-palkinnon saajaksi.

Laura Lindstedt: Oneiron, Teos
Katja Kettu: Yöperhonen, WSOY
Heidi Köngäs: Hertta, Otava
Kaj Korkea-aho: Paha kirja/Onda boken, Otava/Schildts&Söderströms
Anneli Kanto: Pyöveli, Gummerus
Karo Hämäläinen: Yksin, WSOY

Kolme hyvää varaehdokasta:
Matti Rönkä: Eino, Gummerus
J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään, WSOY
Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, Otava

Kuten huomaatte lista on tuttu ja turvallinen. Luulen, että minulta on jäänyt lukematta monta hyvää kirjaa varsinkin uusilta tekijöiltä ja pieniltä kustantamoilta. Ehdokkaaksi nouseekin todennäköisesti yksi ellei kaksi yllätysnimeä. Yllätysehdokkaat olisivat tervetulleita.

Veikkaan, että loppusuoralla voitosta kamppailevat tasaväkisesti Katja Kettu ja Laura Lindstedt.

Tämä nyt on tällaista kulttuurin pientä penkkiurheilua, jota ei kannata ottaa liian vakavasti. Lopulta  yhden miehen eli valitsijadiktaattori Heikki Harman (Hector) kirjalliset mieltymykset ratkaisevat voittajan ja niistä mieltymyksistä en paljon tiedä.

Sinullakin saattaa olla oma suosikki Finlandia-voittajaksi.

(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 4.11.2015)

Toisenlainen toisinajattelija

Moni on sitä mieltä, että Aleksandr Solzenitsyn (1918-2008) edisti neuvostojärjestelmän hajoamista enemmän kuin kukaan muu. Nyt hänestä on tehty ensimmäinen suomalainen elämäkerta (Erkki Vettenniemi: Solzenitsyn - Elämä ja eetos, Teos 2015).

Turhaan Vettenniemi vähättelee työtään, kun hän loppusanoissa kirjoittaa, että kirja ei taida olla aito elämäkerta eikä ainakaan yritys analysoida kohdehenkilön tuotantoa. Vettenniemi ilmoittaa, että hänen työtään on ohjannut otsikon avainsana eetos.

"Mikäli lukija vakuuttuu siitä, että tämän kirjailijan ymmärtäminen kristillisen viitekehyksen ulkopuolella on mahdotonta tai ainakin sopimatonta, olen onnistunut tehtävässäni", Vettenniemi kirjoittaa.

Hyvin on tutkija onnistunut tehtävässään. Jos ei jaksa kahlata läpi nobelistin laajaa tuotantoa, elämäkerta kertoo lukijaystävällisesti niin kirjailijan jännittävät elämänvaiheet kuin tuotannon pääpiirteet.

Solzenitsyn oli toisenlainen toisinajattelija. Hän piti oman päänsä. Hän ei suostunut mihin tahansa höynäytyksiin eikä poliitikkojen mannekiiniksi. Hän oli ristiriitainen hahmo niin idässä kuin lännessä.

Vettenniemi kirjoittaa osuvasti, että idässä Solzenitsyn haluttiin hiljentää jopa tappamalla, lännessä taas hänet oli leimattu kirkollista diktatuuria tavoittelevaksi kiihkoilijaksi.

Solzenitsyn paljasti Neuvostoliiton vankileirien kauhut, joista hänellä oli omakohtaisia kokemuksia. Kirjallaan Ivan Denisovitsin päivä Solzenitsyn nousi maineeseen Hrustsovin suosiollisella myötävaikutuksella. Mutta käänne tapahtui pian.

Solzenitsyn erotettiin Kirjailijaliitosta, hänet karkotettiin maasta ja häneltä vietiin Neuvostoliiton kansalaisuus. Yhdysvalloissa presidentti Ford ei suostunut tapaamaan häntä ulkoministeri Kissingerin neuvosta. Tapaaminen olisi kuulemma vaarantanut liennytyksen, kun Neuvostoliitto olisi loukkaantunut.

Suomessa ns. edistykselliset kirjailijat Erno Paasilinnasta Pentti Holapan kautta Pentti Saarikoskeen tuomitsivat Solzenitsynin taantumukselliseksi hahmoksi. Henrik Tikkasen mielestä Solzenitsyn kaipasi vahvaa lääkitystä ja mielisairaalaa.

Mielenkiintoisia ovat kirjan kuvaukset NKP:n johdon ja KGB:n juonista, joilla Solzenitsyn haluttiin vaientaa. Kirjailijan maine yritettiin mustata monin tavoin. Luotiin jopa vale-Solzenitsyn, joka riehui ravintoloissa, ahdisteli naisia ja käyttäytyi muutenkin huonosti. Konsepti oli sen verran kolho, että se paljastui nopeasti.

Solzenitsyn palasi Venäjälle 1994 juhlittuna sankarina. Eräässä mielipidemittauksessa hän oli ylivoimainen suosikki Venäjän presidentiksi, mutta Solzenitsyn ei ollut kiinnostunut poliittisista tehtävistä.

Poliittisen eliitin piirissä Solzenitsynin suosio laski nopeasti, kun hän kävi parlamentin alahuoneessa ruoskimassa Venäjän tilaa, fiktiivistä demokratiaa ja markkinafundamentalismia. Kirjailija oli jälleen ärhäkkä toisinajattelija.

Kun Solzenitsyn kuoli, hän sai valtiolliset hautajaiset. Silloinen pääministeri Vladimir Putin julisti hautajaisissa, että kirjailija oli rokottanut venäläiset pysyvästi tyranniaa vastaan. Näinköhän on?

Hätä on tarpeen

Tommi Uschanov on noussut esseistien harvalukuiseen kärkikaartiin viime vuosina. Hänellä on tuoreita näkökulmia. Hän perustelee kirjoituksensa uskottavasti tutkimuksilla ja tilastoilla.

Uschanovin uusi teos (Hätä on tarpeen - Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015, Teos 2015) käy läpi suurta muutosta valoisasta tulevaisuudenuskosta nykyiseen neuvottomuuden aikaan. Optimismi vaihtui pessimismiin läntisissä kulttuureissa.

Kirjan nimi on lainattu suoraan Nietzscheltä, joka jo 1880-luvulla kirjoitti: "Hätä on tarpeen! Siitä poliitikkojen melu, siitä kaikkien mahdollisten luokkien monet väärät keksityt liioitellut "hätätilat" sekä sokea alttius niiden tosiksi uskomiselle."

Optimistisimman poliitikon mainesanan saa Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson, joka 1960-luvulla piti esillä ajatusta, että politiikassa on kyse kauneuden edistämisestä ja rumuuden vastustamisesta. Johnson oli sitä mieltä, että "meillä on valta muovata sivilisaatio sellaiseksi kuin tahdomme".

Kun Johnson sytytti valot Valkoisen talon joulukuuseen 1964, hän sanoi: "Nämä ovat toivorikkaimpia aikoja sitten sen, kun Kristus syntyi Betlehemissä."

Synkkiin suomalaisiin Johnson teki epäedullisen vaikutuksen, kun hän vieraili Suomessa varapresidenttinä. Kekkonen piti Johnsonia naiivina ja hölmönä, joka vaikutti pikemminkin pajatsolta kuin valtiomieheltä.

Näinä synkistelyn aikoina 1960-luvun poliitikkojen puheet kuulostavat oudoilta, mutta virkistäviltä. Britanniassa työväenpuolueen johtomiehiin kuulunut Anthony Crosland kirjoitti, että vasemmiston tulisi erottua oikeistosta paneutumalla edistämään vapaa-aikaa, kauneutta, sulokkuutta, riemua ja jännitystä.

Roy Jenkins lupasi vaalikirjassaan, että työväenpuolue loisi vaalit voittaessaan mielipideilmaston, joka on myötämielinen ilolle, suvaitsevaisuudelle ja kauneudelle ja pyrkisi riuhtaisemaan britit irti "ankeasta, rumasta elämäntavasta". Jenkins toimi myöhemmin myös Euroopan komission puheenjohtajana.

Herkulliset esimerkit tuovat hieman väriä muuten kuivakkaaseen asiaproosaan. Esseistin vahvuudet ovat yllättävät näkökulmat ja monien ns. itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen. Mikään tyyliniekka Uschanov ei ole. Kieli maistuu usein paperinmakuiselta käännössuomelta.

Uschanovin, 40, kirjoitustyyli toivottavasti notkistuu sen jälkeen kun/jos hän on väitellyt tohtoriksi. Nyt hän on yhä opiskelijan kirjoissa. Ehkä Uschanovista tulee jopa Esko Valtaojan tai Kari Enqvistin kaltainen notkea tieteen popularisoija.

Uschanov kirjoittaa, että pessimismiä pidetään tietoisesti yllä ja levitetään, koska se nähdään parhaaksi keinoksi omien tavoitteiden ajamiseen. Kriisi myy hyvin. Katsokaa vaikka iltapäivälehtien lööppejä.

Sekä pessimistien että optimistien olisi Uschanovin mielestä hyvä säilyttää suhteellisuudentajunsa. "Liiallinen pessimismi on eräänlaista suhteellisuudentajuttomuutta, aivan kuten liiallinen optimismikin."

1960-luku ei ehkä ollutkaan niin ruusuinen kuin valoisat poliitikot maalailivat eikä tämä 2010-luku ole niin synkkä kuin tuomiopäivän julistajat saarnaavat.

Jari Sarasvuo - mies ja tarina

Jari Sarasvuo on viekoittelun suurmestari. Ennen kuin aloin lukea hänen kirjaansa (Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä, Otava 2015), minulla oli kriittinen ennakkoasenne sekä mieheen että kirjaan.

Jari Sarasvuo on "vaarallinen". Jos et ole varuillasi, hän puhuu sinut pyörryksiin alta aikayksikön. Minutkin hän viekoitteli, eikä edes puhumalla vaan kirjoittamalla, pitämään itsestään. Tässäpä meillä on mainio mies!

Sarasvuon elämäntarina on klassinen kertomus ryysyistä rikkauksiin, sen jälkeen karu pudotus maan pinnalle ja uusi alku. Ja mies on vasta 50-vuotias.

Sarasvuon avainsana on tarina. Tarinankerrontaan perustuvat myös hänen kiistellyt valmennusmenetelmänsä. Kirjakin on tarina paitsi Sarasvuosta ja hänen bisneksistään, myös liikekumppaneista, ystävistä ja vihamiehistä. Ennen kaikkea se on pitkä rakkauskirje Sarasvuon elämän ihmisille, joita hän kehuu vuolaasti.

Sarasvuo kirjoittaa tarinoista tähän tapaan: "Elämä on se tarina, jota itse itsellesi sepität. Minulle tarina oli työkalu, jolla saattoi tehdä rahaa. Me osasimme kertoa tarinoita. Isoja tarinoita. Sellaisia, jotka saivat asiakkaat ottamaan riskejä ja muuttamaan tekemisiään. Sellaisia tarinoita, joilla asiakas teki rahaa."

Sarasvuo antaa itsestään kuvan varsinaisena hyväntekijänä. Hän oli antelias pomo (kultaiset Rolexit kaikille työntekijöille), hän maksoi alaistensa velkoja, lohdutti ja antoi anteeksi niille, jotka olivat häntä vastaan rikkoneet. Silloin kun rahaa tuli Trainer's Houseen ovista ja ikkunoista, oli varaa olla antelias ja höveli moneen suuntaan.

Sarasvuon tarina ei olisi uskottava, ellei siihen mahtuisi myös epäonnistumisia. Niistäkin Sarasvuo kertoo paljon esimerkkejä. Hän epäonnistui pörssiyhtiön toimitusjohtajana, vetäytyi nuolemaan haavojaan, firma meni yrityssaneeraukseen.

Uskottavaan tarinaan kuuluu itsekritiikki ja itsensä ruoskinta sopivassa määrin. Heikkouksia on Sarasvuollakin: "Olen hurskastelija. Minulla on mielenvikaista, neuroosin partaalla hoippuvaa huomiohakuisuutta ja epätervettä tarvetta miellyttää. Minä olen nokkela mutta hauras. Koska olen vilpitön."

Jossakin on varmaan nosteltu kulmakarvoja, kun Sarasvuo ilmoittaa juhlallisesti tavoitteekseen köyhyyden vähentämisen. Hän on idealisti bisnesmiehen valekaavussa. Enää hän ei kuitenkaan halua olla mikään yleishumaani hyväntekijä.

"Yleishyvyys on lurjusten ja hurskastelevien huikentelijoiden tapa. Aloin saada tarpeekseni omasta yleishyvyydestäni ja muusta hurskastelustani. Päätin tehdä jatkossa mitattavasti hyvää. Vastaan väheksyjille menestymällä. Siitä on todellista hyötyä kaikille."

Sarasvuo aloittaa kirjansa hihkaisulla: No huh, huh. Paljon sattuu, tapahtuu ja saa, kun intohimoinen yrittäjäpoika ei ymmärrä suojautua.

Omaa tarinaansa Sarasvuo pitää ainutlaatuisena. Hän ei tiedä ketään toista, jonka traaginen kamppailu ansaita tämänpuoleinen taivaspaikka olisi johtanut yhtä irvokkaaseen ahneuden ja anteeksiannon tanssiin.

Jari Sarasvuo on hämmentävä sekoitus kylmää liikemiestä, kuumaa agitaattoria, poliittista populistia ja tulisieluista saarnamiestä. Hän on rikas ja sanoo olevansa köyhien ystävä. Harvinainen tapaus!

Nyt käydään infosotaa

En tiennytkään, että olen mukana kiivaassa kansainvälisessä infosodassa ennen kuin luin upouuden kirjan, josta asia selviää (Saara Jantunen: Infosota, Otava 2015). Nyt ei puhuta kylmästä sodasta, vaan kuumasta informaatiosodasta, joka roihuaa Venäjän ja lännen välillä.

Suomen ja Venäjän suhteet ovat virallisella tasolla hyvät. Virallisten kulissien takana käydään kuitenkin ankaraa informaatiosotaa, joskin sitä käy Jantusen kirjan mukaan lähinnä Venäjä.

Me kaikki netin käyttäjät olemme, jos emme sentään infosodan uhreja, niin kohteita joka tapauksessa. Infosodankin ensimmäinen uhri on totuus.

Tällainen vanhan liiton mies on hieman hämillään. Kyllä minä sen olen tiennyt, että netissä liikkuu kaikenlaista tietoa eikä kaikkea pidä ihan vakavasti ottaa. Väärilläkin tiedoilla yritetään vaikuttaa. Infosodan laajuus yllättää.

Poliittista vaikuttamista on ollut aina. Ei se mikään uusi keksintö ole. Kun tekniikka kehittyy,  vaikuttamisen muodot muuttuvat. Neuvostoliiton aikana kotiryssät kietoivat poliitikot pauloihinsa perinteisin menetelmin. Oma kotiryssä oli menestyksen merkki.

Nyt saa sellaisen kuvan, että Johan Bäckman johtaa Venäjän trolliarmeijan joukkoja, jotka keinoja kaihtamatta syöttävät yötä päivää väärää tietoa Suomesta sekä Suomen että Venäjän kansalle. Mutta ei hätää. Suomi kouluttaa sata virkamiestä torjumaan trolliarmeijan iskuja.

Venäjällä Bäckmanin joukkojen sanoma uppoaa paremmin kuin Suomessa. Meillä hänen "tiedotustoimintaansa" lähinnä ihmetellään ja paheksutaan. Moni ei ole miehestä kuullutkaan.

Ukrainan sota oli Jantusen mukaan infosodan käännekohta. Juopa Venäjän ja lännen välillä repesi entistä syvemmäksi ja se heijastuu myös Suomeen. Kyse ei kuitenkaan ole siitä mitä Ukrainassa tapahtuu vaan Venäjästä.

Jantunen tiivistää: "Venäjä on sisäisessä kriisissä itsensä kanssa. Se ei ole sitä, mitä se haluaisi olla (suurvalta), se kieltää sen mitä se todellisuudessa on (aggressori) ja pyrkii päämääräänsä (vaikutusvaltaan) tavoilla, jotka se projisoi muihin ja sitten itse tuomitsee (uhkailu, muiden valtioiden sisäpolitiikkaan sekaantuminen ja kansalaisten perusoikeuksien alasajo).

Saara Jantunen on sotatieteen tohtori ja tuntee asiansa. Hänen kirjansa ei ole tieteellinen tutkimus, vaan lähinnä pamfletti, mutta ei se kirjan arvoa vähennä. Se on hyvä perusteos ja johdatus informaatiosodan ilmiöihin.

Jantunen on tulisieluinen tutkija. Hän heittäytyy infosotaan intohimoisesti ja panee itsensä likoon  tavalla, mikä on harvinaista puolustusvoimain palkkalistoilla oleville henkilöille. Joskus tekisi mieli huutaa täältä katsomon puolelta: Jäitä hattuun!

Tunnustan kirjan ansiot, mutta ihmettelen tutkijan histoariatonta otetta. Hän heittää muitta mutkitta niin Paasikiven kuin Kekkosen historian roskatynnöriin eikä tunnu heille paljon arvoa antavan. He ovat symboleita menneille synneille.

Kirjan viimeisen luvun otsikko kertoo, mistä on kysymys: Paasikivi on kuollut, ja niin on Kekkonenkin. Jantunen kirjoittaa: "Minun on pakko ihmetellä, kuinka kukaan haluaa ylipäätään profiloitua kuolleen presidentin ajatusten tulkkina."

Historian tuntemus ei olisi pahitteeksi sotatieteen tohtorillekaan.

Venäläinen sankari

Vanhan viisauden mukaan onnellinen on se kansa, joka ei tarvitse sankareita. Ovatko venäläiset onnellisia vai onnettomia, kun Venäjällä on jälleen ryhdytty palvomaan sankareita? Yksi sankari on ylitse muiden: Vladimir Putin.

Presidentti Putin pönkittää itse omaa sankaruuttaan monin tavoin. Hänen ympärilleen on rakennettu sankarikultti, jolle ei löydy ainakaan lännessä vastinetta.

Venäjä-ekspertti, professori Timo Vihavainen on tehnyt kirjan Venäjän sankareista ja epäjumalista (Vladimir Suuresta Putiniin, Otava 2015). Hän taustoittaa ansiokkaasti sankareita historiasta nykypäivään. Venäjä on äärimmäisyyksien maa, jolle ei kelpaa kultainen keskitie.

Neuvostoliitossa oli paljon "sankareita", mutta kommunismin romahduksen jälkeen sankarit häipyivät taka-alalle. Uudet sankarit odottivat jo nurkan takana.

Muutos tapahtui Vihavaisen mukaan muutama vuosi sitten. Erityisesti Ukrainan kriisin yhteydessä Putinille on sovitettu sankarin viittaa. Sotasankaritkin ovat nousseet uuteen arvoon Venäjällä.

Venäjä oli neuvostokauden ja perestroikan jäljiltä polvillaan. Sitä jopa säälittiin ja halveksittiin. Länsi nöyryytti ja saneli ehtonsa ja Venäjä alistui. Nyt Putin esitellään miehenä, joka nosti Venäjän alennustilasta jaloilleen.

Venäjän propaganda kuvaa asian niin, että Putin puolustaa maataan aggressiivista länttä vastaan kuin Aleksanteri Nevski aikanaan. Näyttämisen halu on suuri, kuten on nähty Ukrainassa ja viimeksi Syyriassa.

Vihavainen on sitä mieltä, että niin Venäjällä kuin Putinilla on itsetunto-ongelmia. Historiantutkija heittäytyy kyökkipsykologiksi, kun hän arvioi Putinia: pienellä miehellä on pienen miehen ongelmat.

Maskuliininen sankari ei Vihavaisen mielestä yleensä ole ollut pikkumies Venäjällä eikä muuallakaan. Samaan hengenvetoon hän luettelee monia palvottuja johtajia, jotka ovat olleet lyhyitä: Napoleon, Hitler, Stalin, Suvorov.

Kun Putin vieraili aikoinaan Turussa Leningradin kaupungin edustajana, hän ei Vihavaisen mukaan erottunut tapetista. "Myös Stalin kuului noihin huomaamattomiin ja hiljaisiin, joita ymmärtämättömät ovat aina väheksyneet. Amerikassa heille olisi tarjottu diagnoosia ja hoitoa."

Venäjällä Putinia on markkinoitu jopa naisten miesihanteena, mikä ihmetyttää Vihavaista. Tätäkin propagandaa on tutkijan mukaan tehty Putinin valvonnassa ja vastaa hänen toiveitaan ja omakuvaansa: hyväkuntoinen, raitis, sivistynyt.

Putinin julkikuva on täynnä machoilua ja näyttämisen halua. Hän esiintyy julkisuudessa  judomestarina, hän ratsastaa, sukeltaa, lentää, komentaa sota-alusta, ampuu tainnutusnuolen tiikeriin, esiintyy paidattomana, löytää vanhoja ruukkuja meren pohjasta, opastaa kurkia lentämällä niiden edellä riippuliitimellä ja lyöttäytyy moottoripyöräjengin siivelle.

Mitäpä ei mies tekisi katu-uskottavuutensa puolesta! Mutta miten käy Putinilta rock and roll?

Venäjällä on historian saatossa pystytetty ja kaadettu paljon patsaita. Vihavainen kysyy kirjansa lopussa, millaisen patsaan Sankari-Putin mahtaa aikanaan saada.

Kunnianosoituksia on Venäjän presidentti toki saanut jo nyt. Time-lehden vuoden mieheksi Putin valittiin viime vuonna. Saman kunnian sai Adolf Hitler vuonna 1938.

Mankellin haikeat jäähyväiset

Henning Mankell valitsi viimeiseksi jääneen kirjansa (Ruotsalaiset saappaat, Otava 2015) motoksi katkelman Rolandin laulusta: Paljon on se oppinut joka tuntee surun. Teoksen tunnelma onkin haikea ja surumielinen. Kirja on itsenäinen jatko-osa romaanille Italialaiset kengät.

Ruotsalaisten saappaiden päähenkilö Frederik Welin, yksinäisellä saarella asuva seitsemänkymppinen kirurgi, pelastuu täpärästi talonsa palosta. Palon jälkeen hän tekee tiliä elämästään, miettii paljon kuolemaa. Eläkeläisellä on aikaa mietiskellä.

Syöpää sairastanut Henning Mankell kuoli alkuviikosta (5.10.2015). Hän oli 67-vuotias. Kirjaa kirjoittaessaan hän saattoi aavistaa, että se jäisi hänen viimeisekseen.

Kirurgi havahtuu, että hänen ympärillään on yhä enemmän kuolleita. Uusia tulipalojakin syttyy. Niitä epäillään tuhopoltoiksi. Avainhenkilöitä ovat saariston vanha, mystinen postiljooni Jansson ja paikallislehden toimittaja Lisa Modin.

Kun Frederik tapaa ensi kerran toimittaja Modinin, hän miettii, että vanhoilla miehillä ei ole enää paljon aikaa. "Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta." Suhde paljon nuorempaan toimittajaan syvenee lämpimäksi ihmissuhteeksi.

Kirurgi tai ehkä kirjailija itse ei oikein osaa päättää, pelkääkö hän kuolemaa vai ei. "Nyt olin vanha mies, joka pelkäsi kuolemaa", Frederik miettii ensin. Vähän myöhemmin hän on tullut toisiin aatoksiin: "En pelkää kuolemaa. Kuoleman täytyy merkitä vapautumista pelosta. Lopullista vapautta."

Palaneen talon tilalle rakennetaan uusi talo. Frederik nauttii pienistä asioista eikä hän kuolemakseenkaan jaksa käsittää, miksi hänen pitäisi lopettaa seurusteleminen vanhojen  ystäviensä kanssa vain siksi, että he ovat kuolleet.

Vaikka romaanissa puhutaan paljon kuolemasta, ainakaan minulle ei jäänyt ahdistunutta jälkimakua. Pikemminkin päin vastoin. Kirja loppuukin näin valoisiin tunnelmiin: "Oli jo elokuun loppu. Syksy tulisi pian. Mutta enää en pelännyt pimeää."

Mankell on armoton tarinaniskijä. Hän osaa luoda sellaisen tunnelman, että lukija pysyy hereillä. Ruotsalaiset saappaat on komea päätös komealle uralle. Henning Mankell on kuollut, mutta hänen kirjansa elävät.

Samat merkit kuin Ammesmäellä

Kun kirjailijat Hannu Mäkelä, Antti Tuuri ja Arto Melleri tapasivat, he tervehtivät toisiaan näin lennokkaasti: "Samat merkit kuin Ammesmäellä." Mäkelä kertoo tervehdyksen taustoista tänä syksynä ilmestyneissä muistelmissaan (Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika, Tammi 2015).

Sanonta oli tietenkin tuttu Lappajärvellä syntyneelle Mellerille sekä Vimpelissä ja Lappajärvellä koulunsa käyneelle Tuurille. Helsinkiläiselle Mäkelälle tervehdys oli outo ja ihmeellinen.

Mäkelä kirjoittaa: "Kyse on Mellerin kotiseudusta Lappajärvellä, Itäkylää lähellä sijaitsevasta Ammesmäestä, jossa pelattiin pesäpalloa, muttei yhtä hyvin kuin Vimpelissä. Nimenomaan vimpeliläiset käyttivät lausetta lähinnä mahtaillakseen, niin paljon parempia Vimpelin Vedon pelaajat olivat."

Ammesmäellä haluttiin pitää peli yksinkertaisena. Ei lähdetty kikkailemaan, ja se huvitti kieron pelin mestareita. Olisi mukava tietää, kuka sanonnan alun perin keksi ja milloin sitä ruvettiin käyttämään.

Pesäpallosta Mäkelä on saanut sellaisen käsityksen, että se muistuttaa elämää: "Ensin lyönti, sitten juoksu pesälle, toiselle, kolmannelle ja lopuksi kotipesään, jos suinkin ehtii eikä pala matkalla. Kotiin päässyt tuo juoksullaan pisteen, joka saattaa ratkaista koko ottelun."

Yksinkertaista!

Hannu Mäkelällä oli sormensa pelissä Mellerin ja Tuurin kirjailijanuran alusta lähtien. Mäkelä työskenteli Otavassa, kun Antti ja Arto aloittelivat uraansa.

Tuurilla oli vaikeuksia päästä alkuun. Käsikirjoitukset seilasivat useilla kustantajilla, kunnes aina valpas Tuomas Anhava puuttui peliin, kun oli lukenut Antin novellin Parnassosta.

Anhava pelasti WSOY:ssä maanneet Tuurin kaksi käsikirjoitusta ja Antilta ilmestyi pian peräti kaksi esikoisteosta samaan aikaan Otavan kustantamana.

Aiemmin kustantaja Mäkelä oli hylännyt Tuurin Otavalle lähettämän käsikirjoituksen saatesanoin, jotka nyt huvittavat: "Jos vielä joskus kirjoitatte jotakin, lukisimme uusia tekstejänne mielellämme."

Tuuri ja Mäkelä ystävystyivät. Mäkelä kuvaa Tuurin juurevaksi pohjalaiseksi, "niin kuin Antti Ojalan myöhemmin kuvaama vaivaisukko Sievistä olisi saanut eläväisen sielun ja lähtenyt uteliaana vaeltamaan maailmaan".

Arto Melleri taas marssi Mäkelän mukaan hänen puheilleen mustissa jatsarisaappaissaan kuin romaniheimon klooni. Nuorella miehellä oli omanarvontunnetta vaikka koko kustantamolle jakaa: "Hän on tullut tuomaan minulle runokäsikirjoitustaan, mutta ei suinkaan tutkittavaksi vaan julkaistavaksi."

Tänä päivänä Arto Melleri ei ole enää elävien kirjoissa, Hannu Mäkelältä ja Antti Tuurilta julkaistaan yhä vähintään kirja vuodessa ja Vimpelin superpesisjoukkueessa pelasi kesällä yhden ottelun muuan Juho Ammesmäki, 19.

Hertta Kuusinen - kiehtova kommunisti

Hertta Kuusinen (1904-1974) kuuluu niihin suomalaisiin, joista emme eroon pääse. Sotien jälkeisen Suomen karismaattisin kommunisti kiehtoo vuodesta toiseen niin tutkijoita kuin taiteilijoita.

Kuka oli Hertta Kuusinen? Hän oli aatteen nainen ja liikkeen palveluksessa koko ikänsä, maanpetturina tuomittu kommunisti, josta tuli kansanedustaja ja ministeri.

Hertan yksityiselämä on viime vuosina herättänyt enemmän kiinnostusta kuin hänen poliittinen toimintansa. Suhteet Tuure Leheniin, Yrjö Leinoon ja Olavi Paavolaiseen on ruodittu moneen kertaan.

Hertan kestävin miessuhde oli kuitenkin suhde Otto-Villeen (1881-1964), isään, joka oli poliittisen selviytymisen mestari ja Suomen kommunistien tärkein taustapiru Moskovassa.

Tämän syksyn Hertta-sarjaan liittyy Heidi Köngäs uudella kirjallaan (Hertta, Otava 2015). Se on tarina Hertasta ja Yrjö Leinosta, jotka olivat läheisessä henkilökohtaisessa ja poliittisessa suhteessa kymmenkunta vuotta 1940-luvun lopulle asti.

Hertan ja Leinon suhde oli alkuhurmoksen jälkeen nimenomaan poliittinen liitto. Siinä kävi huonosti. Aiemmin raivoraitis Leino alkoholisoitui ja tuhoutui poliittisesti. Hertta selviytyi paremmin, vaikka kommunismi kuihtui ja on enää poliittista kansanperinnettä.

Heidi Köngäs on kirjoittanut sujuvan, historiallisiin faktoihin perustuvan romaanin, joka etenee lyhyin kappalein Hertan, Leinon ja Etsivän keskuspoliisin Esko Riekin yksinpuheluna. Hertta on Hertta, kun taas miehet esiintyvät sukunimillä.

Kirja on riipaiseva kuvaus inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista ja siitä, miten yksilöt musertuvat totalitäärisen joukkoliikkeen puristuksessa. Hertta suree jatkuvasti poikaansa Juria, jonka jätti Neuvostoliittoon alle 10-vuotiaana eikä häntä sen jälkeen nähnyt. Juri kuoli nuorena  epäselvissä olosuhteissa työleirillä Siperiassa.

Köngäs lämmittelee historiantutkija Ilkka Hakalehdon aikoinaan esittämää väitettä, jonka mukaan Yrjö Leino olisi työskennellyt yhteistyössä Etsivän keskuspoliisin kanssa ja vuotanut kommunistien salaisuuksia. Muita tutkijoita väite ei ole vakuuttanut, mutta kirjailijalla on kirjailijan vapaudet.

Kun Köngäs otti yhdeksi kirjan punaiseksi langaksi Leinon vasikoinnin, hänellä oli käsissään vauhdikkaan poliittisen trillerin ainekset. Kovin vauhdikasta meno ei kuitenkaan ole, selittämistä ja selostamista kyllä riittää.

Kirjaa lukiessa Yrjö Leinosta kasvoi jopa kiintoisampi henkilö kuin Hertasta. Poliittisesti Hertta oli jo  isänsä ansiosta vahvempi hahmo, mutta yksityiselämän puolella hän oli Köngäksen Leinon mielestä kuin lapsi.

Intiimissä suhteessa Leino koki Hertan aktiivisuuden painostavana: "Hertta katselee minua kuin mikäkin koiranpentu, ja minä yritän kaikin tavoin vältellä häntä." Ei ollut helppoa Yrjöllä.

Ansioistaan huolimatta Hertta-kirja ei oikein sytytä. Aihe alkaa olla jo kulunut, vaikka hyvän kirjoittajan tekstiä on helppo lukea. Jos unohtaa kirjan poliittiset taustat, sen voi tietysti lukea myös yleisinhimillisenä tragediana.

Hertta on todennäköisesti yksi syksyn parhaista kotimaisista romaaneista. Se ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin Köngäksen muutaman vuoden takainen Dora, Dora, joka oli Finlandia-ehdokkaana.

Maatuskan tuska maasta

Maatuska on puunukke, jonka sisällä on useita pieniä nukkeja. Suomen kielen maatuska perustuu venäjän äiti-sanan hellittelymuotoon. Maatuska voi olla myös tuskaa maasta, esimerkiksi Suomesta ja Venäjästä.

Äidistä, tyttärestä ja kahdesta maasta on kyse Pia Pesosen uudessa kirjassa (Maatuska, Teos 2015). Naisilla menee huonosti. Neuvostoliitosta Suomeen 1960-luvulla miehen perässä loikannut Tamara suri, lauloi ja soitti balalaikkaa, kunnes kuoli.

Tamaran tyttären Irinan taakkana taas ovat työtön ja juoppo mies, vammainen lapsi, tylsä työ, kuolleet vanhemmat, oudot seksimatkat ja unettomuudesta johtuva väsymys. Ihan riittävästi kuormaa yhdelle naiselle.

Irina tyhjentää vanhempiensa kuolinpesää Lauttasaaressa ja tekee tiliä sekä omasta että äitinsä elämästä. Kovin paljon onnen hetkiä ei ollut. Kirjan tunnelma on välillä niin ankea, että hirvittää. Suomessa naiset ovat joutuneet kärsimään myös venäläisen taustansa takia.

Ankeaa yleistunnelmaa keventää Pesosen vivahteikas suomen kieli. Hän kirjoittaa lyhyitä ja ytimekkäitä lauseita, joita on ilo lukea.

Surkeuden keskellä pientä valoa tuo myös huumori. Irinan aviomies Pietari rehvastelee naapurin naiselle, miten hän aikoo kävellä Helsingistä käsivarren Lappiin Lönnrotin ja Laestadiuksen jalanjäljissä: "Pöljän kylässä tuntisin itseni viisaaksi ja Varkaudessa rehelliseksi. Pellossa kävisin ojassa ja Kolarissa kulkisin keskellä tietä."

Irina taas suree pietarilaisia, entisiä leningradilaisia nuoria, nyt jo vanhuksia, joilta jäi elämä elämättä. "Mä suren, etteivät ne saaneet käyttää ohuita nailonsukkahousuja eivätkä rasvaisia huulipunia."

Äitinsä taustoista Irina saa uusia tietoja pala palalta. Irinan yhteenveto äidistään: Tamara oli sittenkin enemmän neuvostoliittolainen pelkuri ja homo sovieticus kuin leningradilainen selviytyjä.

Maatuska on Irinan selviytymistarina. Kirjan lopussa hän kulkee jo tanakasti maan pinnalla. Pietarin matkan jälkeen hän tajuaa entistä enemmän sekä äidistään että itsestään.

Irina astuu Pietarissa junaan, katsoo länteen, mutta kääntää vielä katseensa itään. Molemmat ovat hänen ilmansuuntiaan. Hän päättää junaan päästyään nostaa maljan kaikille äideille.

Joka paikan Antti

Meillä on keskuudessamme uusi joka paikan höylä, johon ei voi olla törmäämättä, jos seuraa aikaansa. Hänen nimensä on Antti Holma. Hän on monikasvoinen mies, usein naiseksi pukeutuneena. Häntä ei voi välttää viattominkaan.

Antti Holman uusi aluevaltaus on runokirja (Kauheimmat runot, Otava 2015). Se esittelee neljän runoilijan, Reino Leinon, Sirsi Sunnaksen, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Södermalmin tuotantoa. Kuten nimistä voi päätellä, runoilijoilla on kuuluisia esikuvia.

Antti Holma, 32, on lahjakas ja nopealiikkeinen mies. Hän on näyttelijä ja kirjailija, hänellä on Maikkarilla oma tv-show, hän lausuu runoja, puolustaa homojen oikeuksia, saarnaa körttien Herättäjäjuhlilla ja vähän sen jälkeen eroaa kirkosta.

Suuren yleisön tietoon Holma tuli MTV:n Putous -ohjelmasta. Kirjailijana hän on kehityskelpoinen, mitä osoittaa sekin, että esikoisteos Järjestäjä sai kunniamaininnan Helsingin Sanomien raadilta, kun se valitsi viime vuoden parasta esikoiskirjaa.

Kauheimpien runojen esipuheessa runoilija Holma luonnehtii tekstejä niin, että kokoelma on kuin ilmainen alkoholitarjoilu: aina sitä toivoo, mutta sitten sen jäljiltä rukoilee, että se kiellettäisiin. Runot sisältävät runsaasti härskejä tekstejä. Härskiä hulluttelua!

Härskiys on vain yksi puoli. Holma on perehtynyt hyvin alkuperäislähteisiin. Hän tuntee Eino Leinon, Kirsi Kunnaksen, Heli Laaksosen ja Edith Södergranin tuotannon perin pohjin. Heidän nahkoihinsa Holma on päässyt hämmästyttävän hyvin.

Kun Reino Leino helskyttelee runoa, jonka nimi on 'Laulu entisen vaimon syntymäpäivänä', ei voi kuin nyökytellä mukana. Tämä kuuluu osastoon runoja ystäville ja rakkaille ja on korrekteimmasta päästä:

"Voi! Kuinka voi ihminen vanhentua!
En kadulla tunnistanut ois Sua.
Mihin joutui se kukkea, kerkeä nuori,
mik' on tämä hilseinen, hiiltynyt kuori?"

Kun Antti Holma panee vanhoja klassikkoja halvalla ja irvii murrerunoja suoltavaa Heli Laaksosta, hän tekee sen niin taitavasti, ettei lukemisesta nauramatta selviä. Veikkaan, että Holma on tehnyt vuoden luetuimman runokirjan.

Runoilija kirjoittaa viisaasti, että elämän paskuudesta on lyhyt matka paskaan runouteen eikä sille matkalle tarvita lahjoja eikä ahkeruutta. Eikä matka onneksi kauan kestä: nämä runot on tunnissa luettu.

Antti Holmaa en ole koskaan tavannut. Sen sijaan olen tavannut hänen isänsä ja äitinsä. Tullaankohan minua kohta haastattelemaan? Otsikko on jo valmiina: Mies joka tapasi Antti Holman vanhemmat.

Kirjailija Häkämies hyvässä vedossa

Kari Häkämies, 59, on se lahjakkaampi kuuluisista Häkämiehen veljeksistä, ainakin kirjailijana. EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies ei ole kirjoja kirjoittanut.

Häkämiehet ovat poliitikkosukua. Veljesten isä oli kansanedustaja ja isoisä Pietari toimi Luumäellä presidentti P.E. Svinhufvudin renkinä. Häkämiesten äiti taas on kotoisin Lapuan Tiistenjoelta, missä Karikin vietti lapsuuden kesiään. Joku voi sanoa, että se selittää kaiken.

Kirjailijaksi opitaan elämällä kirjailijan elämä, kuuluu vanha viisaus. Kari Häkämies on noudattanut tätä ohjetta kirjaimellisesti. Hänen elämästään riittäisi aineksia moneen romaaniin.

Häkämiehen viidennessä dekkarissa (Anteeksi ei voi antaa, Teos 2015) aiemmista kirjoista tuttu poliisikaksikko, Heikki Söder ja Matti Joronen, ratkoo Turussa outoja murhia, joiden ympärille kietoutuvat myös Suomen ja Venäjän presidentit.

Häkämies on hyvässä vedossa. Hän pitää langat hyvin käsissään, vaikka lukijaa hän harhauttaa monta kertaa uskomaan väärien henkilöiden syyllisyyteen. Sen verran läpinäkyviä harhautukset kuitenkin ovat, että lukija osaa odottaa jonkinlaista yllätysratkaisua.

Häkämies kirjoittaa hyvää suomea, varsinkin kun ottaa huomioon, että hän on entinen poliitikko ja nykyinen byrokraatti, Varsinais-Suomen maakuntajohtaja. Pidin siitä, että kirjailija ei turhia kikkaile. Kirjan rakenne on selkeä ja helppolukuinen. Kärryillä pysyy hyvin.

Itse odotan aina mielenkiinnolla, onko Häkämies ujuttanut kirjaansa sisäpiirin poliittisia heittoja, onhan hän myös presidentti Niinistön kaveri. Opin ainakin sen merkittävän asian, että presidentit eivät syö tilaisuuksissa, joissa ruoka noudetaan itse.

Kirjassa presidentin nimi on Kaarina Saarto. Tarkkaavainen lukija löytää halutessaan tekstistä pieniä piikkejä Suomen ensimmäisen naispresidentin suuntaan.

Presidentti Saarto puhui kriittisellä hetkellä seminaarissa ja turvatoimet olivat tiukat, mutta ylikonstaapeli Joronen ei ottanut tilannetta vakavasti: "Oikeita konnia naurattaisi, jos he tietäisivät, että koko koppalakkikoneisto on komennettu reheväperäisten rillipääfeministien turvaksi, kun nämä kailottavat kimeällä äänellä seksuaalisen tasa-arvon voimaannuttavasta vaikutuksesta seminaarissa, jossa ei ole yhtä ainoaa heteromiestä."

Yksi päähenkilöistä on vihreiden kauniiksi kehuttu europarlamentaarikko Pinja Meriluoto, joka harmitteli, ettei häntä oteta vakavasti. Tuttavalleen hän pauhasi: "Sinä kuulut niihin sovinisteihin, joiden ajatuksissa vihreiden kaikki naiset ovat rasvatukkaisia, lihavia lattarintoja, joilla on päässään pullonpohjasilmälasit."

Kuluneita ovat puheet vihreistä ja feministeistä, mutta annetaan anteeksi, vaikka kirjan nimi toista väittää, kuuluuhan Kari Häkämies Reijo Mäen ohella suomalaisen äijäproosan kärkikaartiin.

On onneksi isänmaalle, että Häkämies purkaa ylimääräisen energiansa kirjojen kirjoittamiseen.