Hertta Kuusinen (1904-1974) kuuluu niihin suomalaisiin, joista emme eroon pääse. Sotien jälkeisen Suomen karismaattisin kommunisti kiehtoo vuodesta toiseen niin tutkijoita kuin taiteilijoita.
Kuka oli Hertta Kuusinen? Hän oli aatteen nainen ja liikkeen palveluksessa koko ikänsä, maanpetturina tuomittu kommunisti, josta tuli kansanedustaja ja ministeri.
Hertan yksityiselämä on viime vuosina herättänyt enemmän kiinnostusta kuin hänen poliittinen toimintansa. Suhteet Tuure Leheniin, Yrjö Leinoon ja Olavi Paavolaiseen on ruodittu moneen kertaan.
Hertan kestävin miessuhde oli kuitenkin suhde Otto-Villeen (1881-1964), isään, joka oli poliittisen selviytymisen mestari ja Suomen kommunistien tärkein taustapiru Moskovassa.
Tämän syksyn Hertta-sarjaan liittyy Heidi Köngäs uudella kirjallaan (Hertta, Otava 2015). Se on tarina Hertasta ja Yrjö Leinosta, jotka olivat läheisessä henkilökohtaisessa ja poliittisessa suhteessa kymmenkunta vuotta 1940-luvun lopulle asti.
Hertan ja Leinon suhde oli alkuhurmoksen jälkeen nimenomaan poliittinen liitto. Siinä kävi huonosti. Aiemmin raivoraitis Leino alkoholisoitui ja tuhoutui poliittisesti. Hertta selviytyi paremmin, vaikka kommunismi kuihtui ja on enää poliittista kansanperinnettä.
Heidi Köngäs on kirjoittanut sujuvan, historiallisiin faktoihin perustuvan romaanin, joka etenee lyhyin kappalein Hertan, Leinon ja Etsivän keskuspoliisin Esko Riekin yksinpuheluna. Hertta on Hertta, kun taas miehet esiintyvät sukunimillä.
Kirja on riipaiseva kuvaus inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista ja siitä, miten yksilöt musertuvat totalitäärisen joukkoliikkeen puristuksessa. Hertta suree jatkuvasti poikaansa Juria, jonka jätti Neuvostoliittoon alle 10-vuotiaana eikä häntä sen jälkeen nähnyt. Juri kuoli nuorena epäselvissä olosuhteissa työleirillä Siperiassa.
Köngäs lämmittelee historiantutkija Ilkka Hakalehdon aikoinaan esittämää väitettä, jonka mukaan Yrjö Leino olisi työskennellyt yhteistyössä Etsivän keskuspoliisin kanssa ja vuotanut kommunistien salaisuuksia. Muita tutkijoita väite ei ole vakuuttanut, mutta kirjailijalla on kirjailijan vapaudet.
Kun Köngäs otti yhdeksi kirjan punaiseksi langaksi Leinon vasikoinnin, hänellä oli käsissään vauhdikkaan poliittisen trillerin ainekset. Kovin vauhdikasta meno ei kuitenkaan ole, selittämistä ja selostamista kyllä riittää.
Kirjaa lukiessa Yrjö Leinosta kasvoi jopa kiintoisampi henkilö kuin Hertasta. Poliittisesti Hertta oli jo isänsä ansiosta vahvempi hahmo, mutta yksityiselämän puolella hän oli Köngäksen Leinon mielestä kuin lapsi.
Intiimissä suhteessa Leino koki Hertan aktiivisuuden painostavana: "Hertta katselee minua kuin mikäkin koiranpentu, ja minä yritän kaikin tavoin vältellä häntä." Ei ollut helppoa Yrjöllä.
Ansioistaan huolimatta Hertta-kirja ei oikein sytytä. Aihe alkaa olla jo kulunut, vaikka hyvän kirjoittajan tekstiä on helppo lukea. Jos unohtaa kirjan poliittiset taustat, sen voi tietysti lukea myös yleisinhimillisenä tragediana.
Hertta on todennäköisesti yksi syksyn parhaista kotimaisista romaaneista. Se ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin Köngäksen muutaman vuoden takainen Dora, Dora, joka oli Finlandia-ehdokkaana.
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
maanantai 28. syyskuuta 2015
Maatuskan tuska maasta
Maatuska on puunukke, jonka sisällä on useita pieniä nukkeja. Suomen kielen maatuska perustuu venäjän äiti-sanan hellittelymuotoon. Maatuska voi olla myös tuskaa maasta, esimerkiksi Suomesta ja Venäjästä.
Äidistä, tyttärestä ja kahdesta maasta on kyse Pia Pesosen uudessa kirjassa (Maatuska, Teos 2015). Naisilla menee huonosti. Neuvostoliitosta Suomeen 1960-luvulla miehen perässä loikannut Tamara suri, lauloi ja soitti balalaikkaa, kunnes kuoli.
Tamaran tyttären Irinan taakkana taas ovat työtön ja juoppo mies, vammainen lapsi, tylsä työ, kuolleet vanhemmat, oudot seksimatkat ja unettomuudesta johtuva väsymys. Ihan riittävästi kuormaa yhdelle naiselle.
Irina tyhjentää vanhempiensa kuolinpesää Lauttasaaressa ja tekee tiliä sekä omasta että äitinsä elämästä. Kovin paljon onnen hetkiä ei ollut. Kirjan tunnelma on välillä niin ankea, että hirvittää. Suomessa naiset ovat joutuneet kärsimään myös venäläisen taustansa takia.
Ankeaa yleistunnelmaa keventää Pesosen vivahteikas suomen kieli. Hän kirjoittaa lyhyitä ja ytimekkäitä lauseita, joita on ilo lukea.
Surkeuden keskellä pientä valoa tuo myös huumori. Irinan aviomies Pietari rehvastelee naapurin naiselle, miten hän aikoo kävellä Helsingistä käsivarren Lappiin Lönnrotin ja Laestadiuksen jalanjäljissä: "Pöljän kylässä tuntisin itseni viisaaksi ja Varkaudessa rehelliseksi. Pellossa kävisin ojassa ja Kolarissa kulkisin keskellä tietä."
Irina taas suree pietarilaisia, entisiä leningradilaisia nuoria, nyt jo vanhuksia, joilta jäi elämä elämättä. "Mä suren, etteivät ne saaneet käyttää ohuita nailonsukkahousuja eivätkä rasvaisia huulipunia."
Äitinsä taustoista Irina saa uusia tietoja pala palalta. Irinan yhteenveto äidistään: Tamara oli sittenkin enemmän neuvostoliittolainen pelkuri ja homo sovieticus kuin leningradilainen selviytyjä.
Maatuska on Irinan selviytymistarina. Kirjan lopussa hän kulkee jo tanakasti maan pinnalla. Pietarin matkan jälkeen hän tajuaa entistä enemmän sekä äidistään että itsestään.
Irina astuu Pietarissa junaan, katsoo länteen, mutta kääntää vielä katseensa itään. Molemmat ovat hänen ilmansuuntiaan. Hän päättää junaan päästyään nostaa maljan kaikille äideille.
Joka paikan Antti
Meillä on keskuudessamme uusi joka paikan höylä, johon ei voi olla törmäämättä, jos seuraa aikaansa. Hänen nimensä on Antti Holma. Hän on monikasvoinen mies, usein naiseksi pukeutuneena. Häntä ei voi välttää viattominkaan.
Antti Holman uusi aluevaltaus on runokirja (Kauheimmat runot, Otava 2015). Se esittelee neljän runoilijan, Reino Leinon, Sirsi Sunnaksen, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Södermalmin tuotantoa. Kuten nimistä voi päätellä, runoilijoilla on kuuluisia esikuvia.
Antti Holma, 32, on lahjakas ja nopealiikkeinen mies. Hän on näyttelijä ja kirjailija, hänellä on Maikkarilla oma tv-show, hän lausuu runoja, puolustaa homojen oikeuksia, saarnaa körttien Herättäjäjuhlilla ja vähän sen jälkeen eroaa kirkosta.
Suuren yleisön tietoon Holma tuli MTV:n Putous -ohjelmasta. Kirjailijana hän on kehityskelpoinen, mitä osoittaa sekin, että esikoisteos Järjestäjä sai kunniamaininnan Helsingin Sanomien raadilta, kun se valitsi viime vuoden parasta esikoiskirjaa.
Kauheimpien runojen esipuheessa runoilija Holma luonnehtii tekstejä niin, että kokoelma on kuin ilmainen alkoholitarjoilu: aina sitä toivoo, mutta sitten sen jäljiltä rukoilee, että se kiellettäisiin. Runot sisältävät runsaasti härskejä tekstejä. Härskiä hulluttelua!
Härskiys on vain yksi puoli. Holma on perehtynyt hyvin alkuperäislähteisiin. Hän tuntee Eino Leinon, Kirsi Kunnaksen, Heli Laaksosen ja Edith Södergranin tuotannon perin pohjin. Heidän nahkoihinsa Holma on päässyt hämmästyttävän hyvin.
Kun Reino Leino helskyttelee runoa, jonka nimi on 'Laulu entisen vaimon syntymäpäivänä', ei voi kuin nyökytellä mukana. Tämä kuuluu osastoon runoja ystäville ja rakkaille ja on korrekteimmasta päästä:
"Voi! Kuinka voi ihminen vanhentua!
En kadulla tunnistanut ois Sua.
Mihin joutui se kukkea, kerkeä nuori,
mik' on tämä hilseinen, hiiltynyt kuori?"
En kadulla tunnistanut ois Sua.
Mihin joutui se kukkea, kerkeä nuori,
mik' on tämä hilseinen, hiiltynyt kuori?"
Kun Antti Holma panee vanhoja klassikkoja halvalla ja irvii murrerunoja suoltavaa Heli Laaksosta, hän tekee sen niin taitavasti, ettei lukemisesta nauramatta selviä. Veikkaan, että Holma on tehnyt vuoden luetuimman runokirjan.
Runoilija kirjoittaa viisaasti, että elämän paskuudesta on lyhyt matka paskaan runouteen eikä sille matkalle tarvita lahjoja eikä ahkeruutta. Eikä matka onneksi kauan kestä: nämä runot on tunnissa luettu.
Antti Holmaa en ole koskaan tavannut. Sen sijaan olen tavannut hänen isänsä ja äitinsä. Tullaankohan minua kohta haastattelemaan? Otsikko on jo valmiina: Mies joka tapasi Antti Holman vanhemmat.
Kirjailija Häkämies hyvässä vedossa
Kari Häkämies, 59, on se lahjakkaampi kuuluisista Häkämiehen veljeksistä, ainakin kirjailijana. EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies ei ole kirjoja kirjoittanut.
Häkämiehet ovat poliitikkosukua. Veljesten isä oli kansanedustaja ja isoisä Pietari toimi Luumäellä presidentti P.E. Svinhufvudin renkinä. Häkämiesten äiti taas on kotoisin Lapuan Tiistenjoelta, missä Karikin vietti lapsuuden kesiään. Joku voi sanoa, että se selittää kaiken.
Kirjailijaksi opitaan elämällä kirjailijan elämä, kuuluu vanha viisaus. Kari Häkämies on noudattanut tätä ohjetta kirjaimellisesti. Hänen elämästään riittäisi aineksia moneen romaaniin.
Häkämiehen viidennessä dekkarissa (Anteeksi ei voi antaa, Teos 2015) aiemmista kirjoista tuttu poliisikaksikko, Heikki Söder ja Matti Joronen, ratkoo Turussa outoja murhia, joiden ympärille kietoutuvat myös Suomen ja Venäjän presidentit.
Häkämies on hyvässä vedossa. Hän pitää langat hyvin käsissään, vaikka lukijaa hän harhauttaa monta kertaa uskomaan väärien henkilöiden syyllisyyteen. Sen verran läpinäkyviä harhautukset kuitenkin ovat, että lukija osaa odottaa jonkinlaista yllätysratkaisua.
Häkämies kirjoittaa hyvää suomea, varsinkin kun ottaa huomioon, että hän on entinen poliitikko ja nykyinen byrokraatti, Varsinais-Suomen maakuntajohtaja. Pidin siitä, että kirjailija ei turhia kikkaile. Kirjan rakenne on selkeä ja helppolukuinen. Kärryillä pysyy hyvin.
Itse odotan aina mielenkiinnolla, onko Häkämies ujuttanut kirjaansa sisäpiirin poliittisia heittoja, onhan hän myös presidentti Niinistön kaveri. Opin ainakin sen merkittävän asian, että presidentit eivät syö tilaisuuksissa, joissa ruoka noudetaan itse.
Kirjassa presidentin nimi on Kaarina Saarto. Tarkkaavainen lukija löytää halutessaan tekstistä pieniä piikkejä Suomen ensimmäisen naispresidentin suuntaan.
Presidentti Saarto puhui kriittisellä hetkellä seminaarissa ja turvatoimet olivat tiukat, mutta ylikonstaapeli Joronen ei ottanut tilannetta vakavasti: "Oikeita konnia naurattaisi, jos he tietäisivät, että koko koppalakkikoneisto on komennettu reheväperäisten rillipääfeministien turvaksi, kun nämä kailottavat kimeällä äänellä seksuaalisen tasa-arvon voimaannuttavasta vaikutuksesta seminaarissa, jossa ei ole yhtä ainoaa heteromiestä."
Yksi päähenkilöistä on vihreiden kauniiksi kehuttu europarlamentaarikko Pinja Meriluoto, joka harmitteli, ettei häntä oteta vakavasti. Tuttavalleen hän pauhasi: "Sinä kuulut niihin sovinisteihin, joiden ajatuksissa vihreiden kaikki naiset ovat rasvatukkaisia, lihavia lattarintoja, joilla on päässään pullonpohjasilmälasit."
Kuluneita ovat puheet vihreistä ja feministeistä, mutta annetaan anteeksi, vaikka kirjan nimi toista väittää, kuuluuhan Kari Häkämies Reijo Mäen ohella suomalaisen äijäproosan kärkikaartiin.
On onneksi isänmaalle, että Häkämies purkaa ylimääräisen energiansa kirjojen kirjoittamiseen.
sunnuntai 27. syyskuuta 2015
Aseita, miehiä ja muodokkaita naisia
Kioskikirjojen varhaisena ystävänä oli kotoista lukea Omskin kauppiaan naiskuvauksia. Pekka Lipposellekin olisi voinut käydä näin: "Tom laski katseensa. Äkkiä hän oli hieman liiankin tietoinen siitä, että hänen vieressään istui nainen, jolla oli muodokas vartalo ja hienopiirteiset kasvot. Veran rintojen pyöreät kaaret erottuivat selvästi ohuen silkkipaidan alta."
Omskin kauppiaassa muistetaan kiitettävän usein mainita naisten uhkeat muodot ja rintojen pyöreät kaaret, olivatpa kyseessä sitten prostituoidut tai uranainen asekauppaa käyvässä yrityksessä.
Jos aikoisi lukea kaikki ruotsalaiset menestysdekkarit, muuta ei juuri ehtisi lukeakaan. Täytyy siis tehdä valintoja. Minun tämän syksyn valintani on kaksikko, joka kuuluuu Ruotsin dekkaritehtaan uusimpiin tulokkaisiin (Camilla Grebe - Paul Leander-Engström: Omskin kauppias, Gummerus 2015).
Omskin kauppias on itsenäinen jatko-osa Pietarin kapellimestarille ja kaksikon toinen yhteinen teos. Kolmas osa lienee tekeillä.
Omskin kauppiaan keskeisessä roolissa ovat kansainvälisen asekaupan hämärät bisnekset. Tapahtumapaikkoina ovat Venäjä ja Ruotsi, joka on aseiden viennin suurvalta. Kirjan taustalla on todellisia tapahtumia ja yksi henkilöhahmoista muistuttaa vuonna 2008 Bangkokissa pidätettyä Viktor Butia, Kuoleman kauppiasta.
Kun on kyseessä miljardien bisnes, houkutus korruptioon ja lahjuksiin on suuri. Ja jostain ne diktaattorit ja sotaakäyvät maat aina aseensa saavat, vaikka vientikiellot olisivat voimassa.
Omskin kauppiaan vahvuus on itse aihe, asekauppa, josta kirjoitetaan asiantuntevasti. Leander-Engström on työskennellyt yli kymmenen vuotta Moskovassa myös asekauppoihin liittyvissä tehtävissä.
Muuten kirja on aika kaavamaista dekkariviihdettä. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi eikä päähenkilöksi oikein nouse kukaan. Pietarin kapellimestarissa venakot vielä haisivat hieltäkin, nyt tuoksuvat kalliit hajuvedet.
Kas näin: "Tom haistoi naisesta uhkuvan sitrushedelmien tuoksun, joka tuntui seuraavan tätä kaikkialle. Veran yllä olevan kermanvalkoisen silkkipuseron kaksi ylintä nappia olivat auki, ja kaula-aukko paljasti kaistaleen ruskeaksi päivettynyttä ihoa. Tom saattoi erottaa puseron alla häämöttävien pitsirintaliivien ääriviivat vaatteen ohuen kankaan läpi."
Ei tietokone tällaiseen kuvaukseen pysty, vaikka välillä tuli mieleen, että tietokoneelle on syötetty henkilöt ja koordinaatit, minkä jälkeen se on alkanut suoltaa tekstiä.
Kirjan motoksi on valittu venäläinen sananlasku: siellä missä raha puhuu, omatunto pysyy vaiti.
Syvällistä viisauden lajia edustaa myös yhden päähenkilön, Veran, lausahdus, jonka mukaan rakkaus tekee ihmisistä heikkoja. Vera halusi olla vahva. Mutta huonosti kävi.
Syvällistä viisauden lajia edustaa myös yhden päähenkilön, Veran, lausahdus, jonka mukaan rakkaus tekee ihmisistä heikkoja. Vera halusi olla vahva. Mutta huonosti kävi.
Pölvästit poliitikot Tarkan hampaissa
Jukka Tarkka on historiantutkija, tohtorismies, entinen poliitikko ja nuorsuomalaisen puolueen kansanedustaja, nykyinen kolumnisti ja ahkera kirjojen tekijä. Hänellä on paha mieli. Pölvästit suomalaiset poliitikot eivät ole ymmärtäneet liittää Suomea Naton jäseneksi.
Uuden kirjansa (Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012) Tarkka itse määrittelee niin, että se on akateemisella tutkimusasenteella tehty tietokirja, joka pyrkii laatujournalismin jaloon luokkaan. Mikä ettei. Tällaisia kirjoja kutsutaan usein pamfleteiksi.
Tarkka puhuu innokkaasti Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Jäsenyydessä hän ei näe mitään ongelmia. Hän ei problematisoi jäsenyyttä lainkaan. Tällainen Nato-kannastaan epävarma ei voi kuin salaa ihailla näitä jukkatarkkoja, joille kaikki on niin selvää.
Suomen viime vuosikymmenten ulkopoliittiset päättäjät kulkivat Tarkan mielestä onnensa ohi. ”Ahtisaari, Halonen, Lipponen, Vanhanen ja Tuomioja kantavat raskaan vastuun historian edessä. He eivät toteuttaneet Nato-jäsenyyttä silloin kun sen tarpeellisuus oli jo selvästi näkyvissä ja se olisi ollut helppo toteuttaa.”
Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien jalanjälkiä Tarkka kuvaa yhtä heiveröisiksi kuin Lauri Kristian Relanderin puoli vuosisataa aikaisemmin.
Erityisen halveksivasti Tarkka suhtautuu Haloseen ja Tuomiojaan ja kirjoittaa, että ”yleispasifistisella aatteilulla näyttää ainakin ennen Ukrainan kriisiä olleen jonkinlainen sillanpääasema turvallisuuspolitiikan ylimmän johdon piirissä”.
Tuomioja jäi Tarkan mielestä turvallisuuspolitiikan johtoryhmän viimeiseksi menneen ajan muistoa vaalivaksi sinetinvartijaksi. Halosen johtajuudesta Tarkka kirjoittaa, että sen keskeisiä piirteitä olivat äkkipikaisuus ja arvaamattomuus, jotka loivat presidentin ympärille pelon tai ainakin epämukavuuden ilmapiirin.
Tarkan lähtökohta on se, että hallitukset ovat rajoittaneet itse omaa toimintavapauttaan. Ne ottivat vapauden olla tarkkailematta ympäristön turvallisuuskehitystä ja olla reagoimatta muutoksiin, jos sellaisia havaitaan. ”Se on itsetyhmistymistä äärimmillään.”
Kaikki suuren luokan liikahdukset lännen suuntaan on Tarkan arvion mukaan tehty sumuverhon suojassa viivytellen ja pelonsekaisen huolestuneisuuden vallassa.
Tarkka on parhaimmillaan terävä kirjoittaja, vaikka ei sentään sellainen tyyliniekka kuin hänen ihailemansa Max Jakobson. Tarkka on usein myös oikeassa. Hänen uskottavuuttaan lisäisi kuitenkin, jos hän esittäisi johtopäätöksensä hieman monipuolisemman pohdinnan jälkeen.
Tarkka ei ilmeisesti halua olla tylsä toisaalta-toisaalta -mies. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että Jukka Tarkka on poliitikko tutkijan valekaavussa.
Uuden kirjansa (Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012) Tarkka itse määrittelee niin, että se on akateemisella tutkimusasenteella tehty tietokirja, joka pyrkii laatujournalismin jaloon luokkaan. Mikä ettei. Tällaisia kirjoja kutsutaan usein pamfleteiksi.
Tarkka puhuu innokkaasti Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Jäsenyydessä hän ei näe mitään ongelmia. Hän ei problematisoi jäsenyyttä lainkaan. Tällainen Nato-kannastaan epävarma ei voi kuin salaa ihailla näitä jukkatarkkoja, joille kaikki on niin selvää.
Suomen viime vuosikymmenten ulkopoliittiset päättäjät kulkivat Tarkan mielestä onnensa ohi. ”Ahtisaari, Halonen, Lipponen, Vanhanen ja Tuomioja kantavat raskaan vastuun historian edessä. He eivät toteuttaneet Nato-jäsenyyttä silloin kun sen tarpeellisuus oli jo selvästi näkyvissä ja se olisi ollut helppo toteuttaa.”
Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien jalanjälkiä Tarkka kuvaa yhtä heiveröisiksi kuin Lauri Kristian Relanderin puoli vuosisataa aikaisemmin.
Erityisen halveksivasti Tarkka suhtautuu Haloseen ja Tuomiojaan ja kirjoittaa, että ”yleispasifistisella aatteilulla näyttää ainakin ennen Ukrainan kriisiä olleen jonkinlainen sillanpääasema turvallisuuspolitiikan ylimmän johdon piirissä”.
Tuomioja jäi Tarkan mielestä turvallisuuspolitiikan johtoryhmän viimeiseksi menneen ajan muistoa vaalivaksi sinetinvartijaksi. Halosen johtajuudesta Tarkka kirjoittaa, että sen keskeisiä piirteitä olivat äkkipikaisuus ja arvaamattomuus, jotka loivat presidentin ympärille pelon tai ainakin epämukavuuden ilmapiirin.
Tarkan lähtökohta on se, että hallitukset ovat rajoittaneet itse omaa toimintavapauttaan. Ne ottivat vapauden olla tarkkailematta ympäristön turvallisuuskehitystä ja olla reagoimatta muutoksiin, jos sellaisia havaitaan. ”Se on itsetyhmistymistä äärimmillään.”
Kaikki suuren luokan liikahdukset lännen suuntaan on Tarkan arvion mukaan tehty sumuverhon suojassa viivytellen ja pelonsekaisen huolestuneisuuden vallassa.
Tarkka on parhaimmillaan terävä kirjoittaja, vaikka ei sentään sellainen tyyliniekka kuin hänen ihailemansa Max Jakobson. Tarkka on usein myös oikeassa. Hänen uskottavuuttaan lisäisi kuitenkin, jos hän esittäisi johtopäätöksensä hieman monipuolisemman pohdinnan jälkeen.
Tarkka ei ilmeisesti halua olla tylsä toisaalta-toisaalta -mies. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että Jukka Tarkka on poliitikko tutkijan valekaavussa.
Eksoottinen Vimpeli-ilmiö
Jos kaipaatte eksoottisia elämyksiä, menkää joskus katsomaan pesäpallo-ottelua Vimpeliin. Lauantaina (19.9.) olin yli 5000 katsojan joukossa katsomassa superpesiksen finaalia Saarikentällä.
Tunnelma etenkin pelin alussa oli tiheä ja ainutlaatuinen. Kun tuhansia ihmisiä ahtautuu pienelle saarelle, jossa pesiskenttä sijaitsee, tunnelma syntyy itsestään. Asukkaita Vimpelissä on vain vähän yli 3000.
Kenttää ympäröi Savonjoki, joka muistuttaa siitä, että Vimpelissä vaikuttaa savolaiskiila. Savolaisvaikutuksen kuulee paikallisten ihmisten puheista: meijän ja teijän, ei meirän ja teirän.
Kun tulin kentälle tuntia ennen ottelun alkua, sillan kupeessa kunnanvaltuuston puheenjohtaja Anne Niemi oli täydessä sotamaalauksessa. Hän maalasi Veto-tunnuksia ihmisten kasvoihin. Häntä säesti vieressä uusi kunnanjohtaja Anita Paavola.
He olisivat halunneet maalata minunkin poskiini sotamaalauksen, mutta pidättyväisenä ihmisenä kieltäydyin. Onneksi seuraava uhri oli jo lähellä. Kansanedustaja Reijo Hongisto suostui ilomielin käsittelyyn.
Joku kriittinen tarkkailija on sanonut, että kaikki vimpeliläiset ovat pesäpallohysteerikkoja. Ei se nyt ihan niin mene. Hurmosta kyllä esiintyy, mutta pesäpallo on koko kriisikuntaa yhdistävä voimavara.
Vimpeli julistettiin viime kesänä kriisikunnaksi. Se taistelee olemassaolostaan itsenäisenä kuntana. Tämän taistelun keskellä Vimpelin pesäpallomenestys on vahvistanut kuntalaisten yhteishenkeä. Itsetuntokin on korkealla. Vimpeli aikoo säilyä itsenäisenä, vaikka selvityksiä tehdään.
Pesisfinaalissa itsetunto oli koetuksella vastustajan puristuksessa. Sotkamo hiljensi pikkuhiljaa Saarikentän. Sekin on vaikuttava kokemus, kun tuhannet ihmiset ovat hiljaa. Kainuun K-linja oli yksinkertaisesti liian hyvä kotijoukkueelle.
Muilla joukkueilla on mahdollisuus mestaruuteen vasta sitten kun Jani Komulainen ja Toni Kohonen ovat jääneet eläkkeelle, kuten lappajärveläinen asiantuntija Esa Ahvenniemi tiivisti. K-linjan tärkeä lenkki on myös lyöjäjokeri Roope Korhonen ja onhan joukkueessa muitakin hyviä Korhosia.
Heti ottelun jälkeen pettymys Vimpelissä oli tietenkin suuri, mutta ajan mittaan pettymys haihtuu ja hopeastakin osataan nauttia. Sotkamo ansaitsi voittonsa
Vimpeli tunnetaan pesäpallojoukkueestaan. Sen tuoma julkisuus ja menestys vahvistavat kuntalaisten identiteettiä. Vimpeli-ilmiö on totta: pieni kylä - monta sankaria.
Tunnelma etenkin pelin alussa oli tiheä ja ainutlaatuinen. Kun tuhansia ihmisiä ahtautuu pienelle saarelle, jossa pesiskenttä sijaitsee, tunnelma syntyy itsestään. Asukkaita Vimpelissä on vain vähän yli 3000.
Kenttää ympäröi Savonjoki, joka muistuttaa siitä, että Vimpelissä vaikuttaa savolaiskiila. Savolaisvaikutuksen kuulee paikallisten ihmisten puheista: meijän ja teijän, ei meirän ja teirän.
Kun tulin kentälle tuntia ennen ottelun alkua, sillan kupeessa kunnanvaltuuston puheenjohtaja Anne Niemi oli täydessä sotamaalauksessa. Hän maalasi Veto-tunnuksia ihmisten kasvoihin. Häntä säesti vieressä uusi kunnanjohtaja Anita Paavola.
He olisivat halunneet maalata minunkin poskiini sotamaalauksen, mutta pidättyväisenä ihmisenä kieltäydyin. Onneksi seuraava uhri oli jo lähellä. Kansanedustaja Reijo Hongisto suostui ilomielin käsittelyyn.
Joku kriittinen tarkkailija on sanonut, että kaikki vimpeliläiset ovat pesäpallohysteerikkoja. Ei se nyt ihan niin mene. Hurmosta kyllä esiintyy, mutta pesäpallo on koko kriisikuntaa yhdistävä voimavara.
Vimpeli julistettiin viime kesänä kriisikunnaksi. Se taistelee olemassaolostaan itsenäisenä kuntana. Tämän taistelun keskellä Vimpelin pesäpallomenestys on vahvistanut kuntalaisten yhteishenkeä. Itsetuntokin on korkealla. Vimpeli aikoo säilyä itsenäisenä, vaikka selvityksiä tehdään.
Pesisfinaalissa itsetunto oli koetuksella vastustajan puristuksessa. Sotkamo hiljensi pikkuhiljaa Saarikentän. Sekin on vaikuttava kokemus, kun tuhannet ihmiset ovat hiljaa. Kainuun K-linja oli yksinkertaisesti liian hyvä kotijoukkueelle.
Muilla joukkueilla on mahdollisuus mestaruuteen vasta sitten kun Jani Komulainen ja Toni Kohonen ovat jääneet eläkkeelle, kuten lappajärveläinen asiantuntija Esa Ahvenniemi tiivisti. K-linjan tärkeä lenkki on myös lyöjäjokeri Roope Korhonen ja onhan joukkueessa muitakin hyviä Korhosia.
Heti ottelun jälkeen pettymys Vimpelissä oli tietenkin suuri, mutta ajan mittaan pettymys haihtuu ja hopeastakin osataan nauttia. Sotkamo ansaitsi voittonsa
Vimpeli tunnetaan pesäpallojoukkueestaan. Sen tuoma julkisuus ja menestys vahvistavat kuntalaisten identiteettiä. Vimpeli-ilmiö on totta: pieni kylä - monta sankaria.
Petra Olli ja mustat silmät
Petra Ollilla lienee juuri nyt Suomen kuuluisin musta silmä. Hopeamitali MM-paineista tuli puolisokeana, mutta ei se tahtia haittaa, kun kunto on kova.
Petran mitalia juhlitaan perjantai-iltana (18.9.) Lappajärvellä kylpylä Kivitipussa. Mitalisti on juhlansa ansainnut.
Paini on rajua touhua. Jos jalkapalloilija tai melkein minkä tahansa muun urheilulajin edustaja olisi saanut samanlaisen tällin kuin Petra, hänet olisi kiidätetty sairaalaan ja määrätty sairauslomalle. Kisat olisivat loppuneet siihen.
Petra ei ole tottunut valittamaan. Jälkikäteen hän kuittasi naamavärkkinsä huumorilla: ”No eipä tällä naamalla kyllä lähdetä sulhasia etsimään Vegasin yöstä.”
Jos lappajärveläinen on yksisilmäisenäkin maailman toiseksi paras, voi vain kuvitella, mitä tapahtuu, kun hän näkee kunnolla molemmilla silmillä. Oletan, että painijankin on hyvä nähdä eteensä.
Suomalaisille kansainvälinen urheilumenestys on harvinaista herkkua. Kilpailu on niin kovaa lajissa kuin lajissa, että ilmaiseksi ei mitaleita tule. Pienen kansakunnan rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä.
Mutta aina nousee yksilöitä, jotka menestyvät. Petra Olli näytti Las Vegasin painimolskilla, että vielä löytyy Suomesta sisuakin. Petra edustaa suomalaista sisua parhaimmillaan. Hän on Suomen suurin mitalitoivo Rion olympialaisissa.
Mustista ja tummista silmistä on laulettu paljon. Petra Olli voisi ottaa ohjelmistoonsa ennen Rion kisoja myös lauluharjoitukset ja vetäistä vaikka tätä klassikkoa:
”Mustat silmät, luokseen kutsuvat
nuoren unelman pilviin nostavat
satuun silmien uskonut mä en
nyt se satu minut valloittaa.”
nuoren unelman pilviin nostavat
satuun silmien uskonut mä en
nyt se satu minut valloittaa.”
Menestys laulajana olisi taattu, kun esitystä siivittäisivät kuvat Las Vegasin painimolskilta. Musiikkivideossa voisi toistaa lähikuvia mustasta silmästä pelottelumielessä.
Silmäilin toisella silmällä sosiaalisesta mediasta kommentteja Petran hopeapainin jälkeen. Esitys ei jättänyt kommentoijia kylmäksi: ”Taistelutahtoa löytyy kuin pienestä pitäjästä. Näyttäisit täällä Malmilla tosi katu-uskottavalta. Tällaista Miss Suomea jopa äänestäisin. On kyllä hurjimpia naamaturvotuksia mitä olen koskaan nähnyt.” Ja sokerina pohjalla: ”Jos tarvitset vahvaa miestä johonkin, voit aina pyytää suomalaista naista.”
Erasmus Rotterdamilainen keksi jo 1500-luvulla, että sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas. Jos Erasmus eläisi ja seuraisi painia, hän sanoisi: yksisilmäinen Petra Olli vastaa painimatolla kymmentä kaksisilmäistä.
On esitettävä kuitenkin kuuluisa jatkokysymys: entäs sitten kun tulee se yhdestoista, japanilainen. Vastaus saataneen olympialaisissa ensi vuonna.
tiistai 15. syyskuuta 2015
Savolainen kosmopoliitti
Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen on jo korkeassa iässä. Hän täyttää ensi lauantaina 65 vuotta. On siis ihan paikallaan, että hänestä on julkaistu kirja (Hannu Leinonen: Erkki Liikanen – euron herttua, WSOY 2015).
Liikasta ei kirjaan ole haastateltu eikä se ole hänen virallinen elämäkertansa. Luulen kuitenkin, että taustakeskusteluja on käyty myös Liikasen kanssa. Siihen viittaa sekin, että Liikasten kotialbumista on luovutettu kuvia kirjaan.
Kirja on myötäsukainen kuvaus nuoren teinipoliitikon nopeasta noususta politiikan huipulle ja nykyiseen asemaansa suomalaisen yhteiskunnan yhdeksi keskeisimmäksi vaikuttajaksi. Pelkkää Liikasen ylistyslaulua kirja ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi valtiovarainministerikaudesta esitetään kriittisiä huomioita.
Valtiovarainministeriaika Holkerin hallituksessa lienee Liikasen poliittisen uran traumaattisin kokemus eikä mikään menestystarina. Paineensietokyky oli kovalla koetuksella ja ero hallituksesta lähellä.
Leinonen kirjoittaa, että ”Liikasen kriisinomainen romahdus oli ollut niin vakava, että siitä toipumisen tiedettiin vaativan sekä hoitoa että lepoa. Liikanen keskusteli lähipiirinsä kanssa ja totesi voivansa jatkaa mutta ei koko hallituskautta”.
Pian Liikanen nimitettiin suurlähettilääksi Brysseliin ja sen jälkeen hänestä tuli kahden kauden EU-komissaari. Aika Brysselissä venähti lähes 15 vuodeksi.
Liikanen on sutkin savolaisen perikuva. Usein hän ollut joka paikassa nuorin, nokkelin ja nopein. Siitä on ollut miehelle sekä haittaa että hyötyä. Poliitikkohan ei saa olla liian terävä eikä ainakaan näyttää liian viisaalta. Saa helposti ylimielisen maineen.
Poliitikko-Liikasta Leinonen kuvaa näin: ”Hän oli hyvä poliittinen vaikuttaja, mutta onnettoman lyhytpinnainen kuuntelija ja tuskastui tavan takaa muiden puheisiin.”
Aika ja ikä ovat tasineet. Nyt Liikanen esiintyy harkitusti ja yleensä asiantuntijan roolissa. Taustalla hän on edelleen myös kova poliittinen vaikuttaja. Hänen opissaan, jopa siipien suojassa, ovat olleet niin Jyrki Katainen kuin Jutta Urpilainen. Henkilökemioiden pitää toimia, jotta asiat luistavat Liikasen kanssa.
Liikanen on savolainen kosmopoliitti, jolla on monta puolta. Hän on nopea ja harkitseva, rääkkää itseään pitkillä juoksulenkeillä, mutta osaa myös nautiskella. Hän tuntee laatuviinit ja on sikarien ystävä. Hän on kulttuurin, musiikin, kirjallisuuden ja kuvataiteiden suurkuluttaja.
Liikasella on hyvät verkostot ja paljon ystäviä, mutta myös kadehtijoita. Itsekin kadehdin Liikasta, kun hän on saanut valita jopa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan. Liikanen valitsi Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen vuonna 1999.
Hannu Leinonen kiteyttää, että Erkki Liikasen elämä ja ura ovat kuin sodanjälkeisen Suomen menestystarina puristettuna yhteen ihmiseen. ”Kertomuksessa on räyhäkkää menoa, mutta myös suvantoja, syviä laaksoja ja ylämaita. Aina ollaan menossa eteenpäin.”
Mihin mies vielä ehtiikään?
Liikasta ei kirjaan ole haastateltu eikä se ole hänen virallinen elämäkertansa. Luulen kuitenkin, että taustakeskusteluja on käyty myös Liikasen kanssa. Siihen viittaa sekin, että Liikasten kotialbumista on luovutettu kuvia kirjaan.
Kirja on myötäsukainen kuvaus nuoren teinipoliitikon nopeasta noususta politiikan huipulle ja nykyiseen asemaansa suomalaisen yhteiskunnan yhdeksi keskeisimmäksi vaikuttajaksi. Pelkkää Liikasen ylistyslaulua kirja ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi valtiovarainministerikaudesta esitetään kriittisiä huomioita.
Valtiovarainministeriaika Holkerin hallituksessa lienee Liikasen poliittisen uran traumaattisin kokemus eikä mikään menestystarina. Paineensietokyky oli kovalla koetuksella ja ero hallituksesta lähellä.
Leinonen kirjoittaa, että ”Liikasen kriisinomainen romahdus oli ollut niin vakava, että siitä toipumisen tiedettiin vaativan sekä hoitoa että lepoa. Liikanen keskusteli lähipiirinsä kanssa ja totesi voivansa jatkaa mutta ei koko hallituskautta”.
Pian Liikanen nimitettiin suurlähettilääksi Brysseliin ja sen jälkeen hänestä tuli kahden kauden EU-komissaari. Aika Brysselissä venähti lähes 15 vuodeksi.
Liikanen on sutkin savolaisen perikuva. Usein hän ollut joka paikassa nuorin, nokkelin ja nopein. Siitä on ollut miehelle sekä haittaa että hyötyä. Poliitikkohan ei saa olla liian terävä eikä ainakaan näyttää liian viisaalta. Saa helposti ylimielisen maineen.
Poliitikko-Liikasta Leinonen kuvaa näin: ”Hän oli hyvä poliittinen vaikuttaja, mutta onnettoman lyhytpinnainen kuuntelija ja tuskastui tavan takaa muiden puheisiin.”
Aika ja ikä ovat tasineet. Nyt Liikanen esiintyy harkitusti ja yleensä asiantuntijan roolissa. Taustalla hän on edelleen myös kova poliittinen vaikuttaja. Hänen opissaan, jopa siipien suojassa, ovat olleet niin Jyrki Katainen kuin Jutta Urpilainen. Henkilökemioiden pitää toimia, jotta asiat luistavat Liikasen kanssa.
Liikanen on savolainen kosmopoliitti, jolla on monta puolta. Hän on nopea ja harkitseva, rääkkää itseään pitkillä juoksulenkeillä, mutta osaa myös nautiskella. Hän tuntee laatuviinit ja on sikarien ystävä. Hän on kulttuurin, musiikin, kirjallisuuden ja kuvataiteiden suurkuluttaja.
Liikasella on hyvät verkostot ja paljon ystäviä, mutta myös kadehtijoita. Itsekin kadehdin Liikasta, kun hän on saanut valita jopa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan. Liikanen valitsi Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen vuonna 1999.
Hannu Leinonen kiteyttää, että Erkki Liikasen elämä ja ura ovat kuin sodanjälkeisen Suomen menestystarina puristettuna yhteen ihmiseen. ”Kertomuksessa on räyhäkkää menoa, mutta myös suvantoja, syviä laaksoja ja ylämaita. Aina ollaan menossa eteenpäin.”
Mihin mies vielä ehtiikään?
torstai 10. syyskuuta 2015
Pitelemätön Antti Tuuri
Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Tätä kutsumustaan Antti Tuuri, 71, on noudattanut insinöörimäisen tarkasti jo monta vuosikymmentä: vähintään yksi kirja vuodessa on pitänyt miehen leivän syrjässä kiinni.
Kirjailijan uutuusromaania mainostetaan niin, että Tuuri yllättää nyky-Italiaan sijoittuvalla tarinalla (Pitelemättömät, Otava 2015). Ketä yllättää, ketä ei. Tuurihan on kansainvälinen seikkailija, vaikka ei enää lentokoneella matkustakaan. Häntä ei pidättele mikään.
Tuuri on kirjoittanut matkakirjojakin ja yhdessä romaanissa seikkaillaan Kuubassa asti (Miehiä naisten kanssa, Otava 1993). Tuuri on niin leimautunut pohjalainen, että sitä pidetään yllätyksenä, jos hän ei kirjoitakaan pohjalaisista, sodista tai äitinsä suvusta.
Älkäämme kahlitko miestä pohjalaisiin kahleisiin. Kirjailija on pitelemätön. Ajatus saattaa lentää Konsta Pylkkäsen tapaan vapaana kuin hiirihaukka.
Uudessa romaanissa kirjallisia töitä harrastava pariskunta on vuokrannut vuodeksi talon Italiasta Rooman läheltä. Yllättäen sinne tulla tupsahtaa kaksi tuttua naista, jotka ovat kyllästyneet Roomaan. He haluavat vaihtelua. Aivan pitelemättömiä naisia!
Naiset, Saara ja Liina, ovat kirjan varsinaisen päähenkilön Järvikannaksen entisiä puolisoita. Järvikannas on uhoileva juristi, joka epäonnistuu yleensä kaikissa hankkeissaan. Täysin pitelemätön mies!
Järvikannas ei siis ole niin kuin se pohjalaismies, joka kyllä uhosi, mutta suorastaan vaati, että häntä vähän hillittäisiin: "Pirelkää musta kiinni notten mä revi rahojani!" Tällaisia tyyppejä löytyy Tuurinkin tuotannosta.
Kirjan parasta antia on kuvaus illallisilta, jotka kaupunginlakimieheksi juuri valittu Järvikannas järjestää kaupunginjohtajalle ja tämän puolisolle. Illalliset päättyvät monien vaiheiden jälkeen Järvikannaksen putkareissuun.
Järvikannas haluaa tavata Italiassa oleskelevat ex-vaimonsa, jotka eivät häntä halua nähdä. Hän matkustaa rekkakyydillä läpi Euroopan ja onnistuu tulemaan oikeaan paikkaan, mutta huonossa kunnossa.
Tuurin oli alunperin tarkoitus tehdä kirjan aineksista novellikokoelma. Kirja on ohut, vain 133 sivua, ja nopeasti luettu. Vaikka kirja on pieni, siinä käsitellään suuriakin asioita.
Kuolema on kirjan lopussa keskeinen teema, mutta sitäkään Tuuri ei ota juhlallisesti vaan arkisesti esillä ovat erityisesti kuolemasta johtuvat käytännön asiat. Kertomus hyppää välillä Teheraniin asti, mutta Tuuri kiepsauttaa aina sivuhypyt notkeasti varsinaiseen tarinaan.
Teksti on tuttua Tuuria. Kaikkea ei sanota ääneen, rivien välitkin pitää lukea. Huumori sykkii tuurimaiseen tyyliin taustalla, kirjan sävy on tragikoominen.
Mitä kirjailija sitten haluaa kirjallaan sanoa? Ehkä ei mitään erityistä. Hän on vain kirjoittanut kertomisen arvoisen tarinan. Kuten alussa todettiin, kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä.
Kirjailijan uutuusromaania mainostetaan niin, että Tuuri yllättää nyky-Italiaan sijoittuvalla tarinalla (Pitelemättömät, Otava 2015). Ketä yllättää, ketä ei. Tuurihan on kansainvälinen seikkailija, vaikka ei enää lentokoneella matkustakaan. Häntä ei pidättele mikään.
Tuuri on kirjoittanut matkakirjojakin ja yhdessä romaanissa seikkaillaan Kuubassa asti (Miehiä naisten kanssa, Otava 1993). Tuuri on niin leimautunut pohjalainen, että sitä pidetään yllätyksenä, jos hän ei kirjoitakaan pohjalaisista, sodista tai äitinsä suvusta.
Älkäämme kahlitko miestä pohjalaisiin kahleisiin. Kirjailija on pitelemätön. Ajatus saattaa lentää Konsta Pylkkäsen tapaan vapaana kuin hiirihaukka.
Uudessa romaanissa kirjallisia töitä harrastava pariskunta on vuokrannut vuodeksi talon Italiasta Rooman läheltä. Yllättäen sinne tulla tupsahtaa kaksi tuttua naista, jotka ovat kyllästyneet Roomaan. He haluavat vaihtelua. Aivan pitelemättömiä naisia!
Naiset, Saara ja Liina, ovat kirjan varsinaisen päähenkilön Järvikannaksen entisiä puolisoita. Järvikannas on uhoileva juristi, joka epäonnistuu yleensä kaikissa hankkeissaan. Täysin pitelemätön mies!
Järvikannas ei siis ole niin kuin se pohjalaismies, joka kyllä uhosi, mutta suorastaan vaati, että häntä vähän hillittäisiin: "Pirelkää musta kiinni notten mä revi rahojani!" Tällaisia tyyppejä löytyy Tuurinkin tuotannosta.
Kirjan parasta antia on kuvaus illallisilta, jotka kaupunginlakimieheksi juuri valittu Järvikannas järjestää kaupunginjohtajalle ja tämän puolisolle. Illalliset päättyvät monien vaiheiden jälkeen Järvikannaksen putkareissuun.
Järvikannas haluaa tavata Italiassa oleskelevat ex-vaimonsa, jotka eivät häntä halua nähdä. Hän matkustaa rekkakyydillä läpi Euroopan ja onnistuu tulemaan oikeaan paikkaan, mutta huonossa kunnossa.
Tuurin oli alunperin tarkoitus tehdä kirjan aineksista novellikokoelma. Kirja on ohut, vain 133 sivua, ja nopeasti luettu. Vaikka kirja on pieni, siinä käsitellään suuriakin asioita.
Kuolema on kirjan lopussa keskeinen teema, mutta sitäkään Tuuri ei ota juhlallisesti vaan arkisesti esillä ovat erityisesti kuolemasta johtuvat käytännön asiat. Kertomus hyppää välillä Teheraniin asti, mutta Tuuri kiepsauttaa aina sivuhypyt notkeasti varsinaiseen tarinaan.
Teksti on tuttua Tuuria. Kaikkea ei sanota ääneen, rivien välitkin pitää lukea. Huumori sykkii tuurimaiseen tyyliin taustalla, kirjan sävy on tragikoominen.
Mitä kirjailija sitten haluaa kirjallaan sanoa? Ehkä ei mitään erityistä. Hän on vain kirjoittanut kertomisen arvoisen tarinan. Kuten alussa todettiin, kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä.
tiistai 8. syyskuuta 2015
Kaj Korkea-aho - tulevaisuuden mies
Tänään (8.9.) on kansainvälinen lukutaidon päivä. Suomessakin tempaistaan useilla paikkakunnilla lukemisen puolesta klo 16-16.15. Ihmiset kokoontuvat julkisesti lukemaan mielikirjojaan. Tempaus on osa Kirjan vuotta 2015 (www.kirjanvuosi.fi).
Minäkin luen! -tempaukseen osallistun esittelemällä uuden kirjailijan, jonka juuri julkaistun teoksen luin (Kaj Korkea-aho: Paha kirja, Otava 2015). Se on Korkea-ahon kolmas kirja ja ensimmäinen, jonka olen lukenut.
Kaj Korkea-aho, 32, on tulevaisuuden mies, ja mikä hienointa, naisvaltaisella alalla. Hän on suomenruotsalainen kirjailija, kotoisin pienestä keskipohjalaisesta Ähtävän (Esse) kunnasta. Vähemmistössä hän on tottunut olemaan.
Näppituntumani mukaan naiset kirjoittavat ja lukevat enemmän kirjoja kuin miehet. Kirjallisuusblogeja netissä pitävät ovat useimmiten naisia. Naiset pitävät pystyssä suomalaista kirjallisuutta.
Nuoret miehet eivät juuri kirjoja kirjoita eivätkä kirjoja lue. Heillä saattaa olla parempaakin tekemistä. Sitä ei kannata surkutella, sillä ei lukemisesta aina viisastu. Liika lukeminen voi tehdä hulluksi, kuten Korkea-ahon kirjakin osoittaa.
Korkea-aho kirjoittaa ruotsiksi, vaikka nimi onkin suomenkielinen. Paha kirja ilmestyi samaan aikaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Siitäkin jo voi päätellä, että kyseessä ei ole mikään turha Kaitsu.
Kirjoja kirjoittamalla elää Suomessa vain harva kirjailija. Niinpä Kaj Korkea-ahokin kirjoittelee kolumneja ja on tehnyt keikkoja stand up -koomikkona. Hän on opiskellut Åbo Akademissa mm. kirjallisuutta ja ruotsia.
Pahan kirjan päänäyttämönä onkin Turku ja Åbo Akademi. Yksi päähenkilöistä, Calle, muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään. Keskeisessä osassa ovat myös salaperäinen runoilija Leander Granlund ja hänen kadonnut käsikirjoituksensa, jota ei koskaan ole julkaistu.
Paljon tapahtuu mystisiä asioita, kauhu kurkkii nurkan takana, ihmisiä kuolee ja Åbo Akademin opettajat sekä oppilaat sekoilevat. On kirjassa sentään ainakin yksi melko normaali ihminen, uskovainen Marjut, joka pelastaa Callen monesta pulasta.
Jos on sitä mieltä, että kirjallisuudella ei ole mitään merkitystä, Pahan kirjan luettuaan voi tarkistaa kantansa. Kirjat ovat vaarallisia ja erityisesti sellaiset kirjat, joita ei ole julkaistu. Kaikki jotka ovat tekemisissä Leander Granlundin kadonneen käsikirjoituksen kanssa, joutuvat vaikeuksiin.
Lukutaidon päivän kunniaksi siteeraan Pahasta kirjasta opiskelija Pasi Maarsin vimmaista puheenvuoroa kunnon kirjallisuuden puolesta. Hän puolustaa kiihkeästi Granlundin runoja ja vaatii, että ne pitäisi julkaista:
"Tällaista me tarvitsemme enemmän! Runoja jotka luettuaan ihmiset haluavat viiltää kurkkunsa auki! Kirjallisuutta jolla on todella merkitystä! Uudenlaista modernismia, moukarilla päähän, runoutta...joka herättää ihmiset, panee heidät taas ajattelemaan oikeita asioita..."
Minulle riittäisi vähempikin vimma, mutta onhan se hyvä, että joku vielä uskoo painetun sanan voimaan ainakin kirjojen lehdillä.
Minäkin luen! -tempaukseen osallistun esittelemällä uuden kirjailijan, jonka juuri julkaistun teoksen luin (Kaj Korkea-aho: Paha kirja, Otava 2015). Se on Korkea-ahon kolmas kirja ja ensimmäinen, jonka olen lukenut.
Kaj Korkea-aho, 32, on tulevaisuuden mies, ja mikä hienointa, naisvaltaisella alalla. Hän on suomenruotsalainen kirjailija, kotoisin pienestä keskipohjalaisesta Ähtävän (Esse) kunnasta. Vähemmistössä hän on tottunut olemaan.
Näppituntumani mukaan naiset kirjoittavat ja lukevat enemmän kirjoja kuin miehet. Kirjallisuusblogeja netissä pitävät ovat useimmiten naisia. Naiset pitävät pystyssä suomalaista kirjallisuutta.
Nuoret miehet eivät juuri kirjoja kirjoita eivätkä kirjoja lue. Heillä saattaa olla parempaakin tekemistä. Sitä ei kannata surkutella, sillä ei lukemisesta aina viisastu. Liika lukeminen voi tehdä hulluksi, kuten Korkea-ahon kirjakin osoittaa.
Korkea-aho kirjoittaa ruotsiksi, vaikka nimi onkin suomenkielinen. Paha kirja ilmestyi samaan aikaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Siitäkin jo voi päätellä, että kyseessä ei ole mikään turha Kaitsu.
Kirjoja kirjoittamalla elää Suomessa vain harva kirjailija. Niinpä Kaj Korkea-ahokin kirjoittelee kolumneja ja on tehnyt keikkoja stand up -koomikkona. Hän on opiskellut Åbo Akademissa mm. kirjallisuutta ja ruotsia.
Pahan kirjan päänäyttämönä onkin Turku ja Åbo Akademi. Yksi päähenkilöistä, Calle, muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään. Keskeisessä osassa ovat myös salaperäinen runoilija Leander Granlund ja hänen kadonnut käsikirjoituksensa, jota ei koskaan ole julkaistu.
Paljon tapahtuu mystisiä asioita, kauhu kurkkii nurkan takana, ihmisiä kuolee ja Åbo Akademin opettajat sekä oppilaat sekoilevat. On kirjassa sentään ainakin yksi melko normaali ihminen, uskovainen Marjut, joka pelastaa Callen monesta pulasta.
Jos on sitä mieltä, että kirjallisuudella ei ole mitään merkitystä, Pahan kirjan luettuaan voi tarkistaa kantansa. Kirjat ovat vaarallisia ja erityisesti sellaiset kirjat, joita ei ole julkaistu. Kaikki jotka ovat tekemisissä Leander Granlundin kadonneen käsikirjoituksen kanssa, joutuvat vaikeuksiin.
Lukutaidon päivän kunniaksi siteeraan Pahasta kirjasta opiskelija Pasi Maarsin vimmaista puheenvuoroa kunnon kirjallisuuden puolesta. Hän puolustaa kiihkeästi Granlundin runoja ja vaatii, että ne pitäisi julkaista:
"Tällaista me tarvitsemme enemmän! Runoja jotka luettuaan ihmiset haluavat viiltää kurkkunsa auki! Kirjallisuutta jolla on todella merkitystä! Uudenlaista modernismia, moukarilla päähän, runoutta...joka herättää ihmiset, panee heidät taas ajattelemaan oikeita asioita..."
Minulle riittäisi vähempikin vimma, mutta onhan se hyvä, että joku vielä uskoo painetun sanan voimaan ainakin kirjojen lehdillä.
maanantai 7. syyskuuta 2015
Tosi herkut ovat raakoja
Politiikka on monen mielestä likaista peliä ja kun on lukenut Michael Dobbsin bestsellerin (House of Cards, Otava 2015), mielikuva vahvistuu aivan varmasti. Se on vetävästi kirjoitettu poliittinen trilleri, jossa ei kaunosieluille ole sijaa.
House of Cards on ensimmäinen osa kolmesta kirjasta, jotka Otava julkaisee suomeksi tänä syksynä. Kirjat ovat niin tunnettuja, että ensimmäiselle osalle ei ole annettu edes nimeä suomeksi.
Tunnetuksi kirjat ovat tulleet erityisesti tv-sarjojen ansiosta. BBC:n minisarja näytettiin Britanniassa jo vuonna 1990, mutta potin räjäytti Netflixin jenkkisarja, joka aloitti pari vuotta sitten.
Dobbsin kirja ilmestyi ensi kerran jo 25 vuotta sitten Englannissa. Nyt suomeksi ilmestynyttä kirjaa on muokattu jonkin verran, mutta ei siinä vieläkään kännykällä soiteta vaan ihan lankapuhelimella. Tapahtumat ajoittuvat Thatcherin pääministerikauden jälkeiseen Britanniaan.
Kirjan teemat eivät ole vanhentuneet. Valtapeli on ikuista.
Kirjailija, lordi Dobbs on todellinen valtapelien asiantuntija, Britannian parlamentin ylähuoneen jäsen ja kolmen pääministerin (Thatcher, Major, Cameron) neuvonantaja. Asiantuntemus näkyy tekstissä. Sitä voi lukea kuin oppikirjaa eli millaista kyyninen valtapeli voi pahimmillaan olla.
Päähenkilö Francis Urquhart on hallituksen pääpiiskuri, kasvoton taistavaikuttaja, joka haluaa vaalien jälkeen kulisseista eturiviin. Hän on juonittelija, joka tietää ministerien salaisuudet ja käyttää niitä myös sumeilematta hyväkseen.
Kun Urquhart ei pääse toiveistaan huolimatta ministeriksi, hän ryhtyy kaatamaan pääministeriä. Siinä ei keinoja kaihdeta. Hyväksi käytetään niin pääministerin hulttioveljeä, puolueen tiedotuspäällikköä kuin kaunista naistoimittajaa.
Dobbs kirjoittaa yhden luvun alussa, että poliitikot ovat samanlaisia kuin ikääntyvät kirjailijat ja vanhemmat naiset. "Vaarallisin aika heidän elämässään on se, kun he eivät tyydy ystäviensä kunnioitukseen vaan edellyttävät myös yleisön ihailua."
Vaarallinen voi olla myös ministerin salkkua vaille jäänyt kunnianhimoinen poliitikko. Sellainen on Francis Urquhart. Hän on raaka esimerkki siitä, miten toimii täysin kyyninen poliittinen peluri.
Kuten Paavo Haavikko sen tiivisti, kaikki tosi herkut ovat raakoja: osterit, lohi ja valta!
House of Cards on ensimmäinen osa kolmesta kirjasta, jotka Otava julkaisee suomeksi tänä syksynä. Kirjat ovat niin tunnettuja, että ensimmäiselle osalle ei ole annettu edes nimeä suomeksi.
Tunnetuksi kirjat ovat tulleet erityisesti tv-sarjojen ansiosta. BBC:n minisarja näytettiin Britanniassa jo vuonna 1990, mutta potin räjäytti Netflixin jenkkisarja, joka aloitti pari vuotta sitten.
Dobbsin kirja ilmestyi ensi kerran jo 25 vuotta sitten Englannissa. Nyt suomeksi ilmestynyttä kirjaa on muokattu jonkin verran, mutta ei siinä vieläkään kännykällä soiteta vaan ihan lankapuhelimella. Tapahtumat ajoittuvat Thatcherin pääministerikauden jälkeiseen Britanniaan.
Kirjan teemat eivät ole vanhentuneet. Valtapeli on ikuista.
Kirjailija, lordi Dobbs on todellinen valtapelien asiantuntija, Britannian parlamentin ylähuoneen jäsen ja kolmen pääministerin (Thatcher, Major, Cameron) neuvonantaja. Asiantuntemus näkyy tekstissä. Sitä voi lukea kuin oppikirjaa eli millaista kyyninen valtapeli voi pahimmillaan olla.
Päähenkilö Francis Urquhart on hallituksen pääpiiskuri, kasvoton taistavaikuttaja, joka haluaa vaalien jälkeen kulisseista eturiviin. Hän on juonittelija, joka tietää ministerien salaisuudet ja käyttää niitä myös sumeilematta hyväkseen.
Kun Urquhart ei pääse toiveistaan huolimatta ministeriksi, hän ryhtyy kaatamaan pääministeriä. Siinä ei keinoja kaihdeta. Hyväksi käytetään niin pääministerin hulttioveljeä, puolueen tiedotuspäällikköä kuin kaunista naistoimittajaa.
Dobbs kirjoittaa yhden luvun alussa, että poliitikot ovat samanlaisia kuin ikääntyvät kirjailijat ja vanhemmat naiset. "Vaarallisin aika heidän elämässään on se, kun he eivät tyydy ystäviensä kunnioitukseen vaan edellyttävät myös yleisön ihailua."
Vaarallinen voi olla myös ministerin salkkua vaille jäänyt kunnianhimoinen poliitikko. Sellainen on Francis Urquhart. Hän on raaka esimerkki siitä, miten toimii täysin kyyninen poliittinen peluri.
Kuten Paavo Haavikko sen tiivisti, kaikki tosi herkut ovat raakoja: osterit, lohi ja valta!
perjantai 4. syyskuuta 2015
Avioero vai murha?
Kari Hotakaisen uutuuskirjan (Henkireikä, Siltala 2015) motoksi sopisi hyvin Tellervo Koiviston vastaus, kun häneltä kysyttiin, onko hän pitkän avioliittonsa aikana harkinnut koskaan avioeroa Manusta. Tellervo vastasi: En, mutta murhaa kyllä!
Hotakaisen romaani huipentuu murhasuunnitelmaan. Kuten Tellervo Koiviston sarkastinen heitto osoittaa, murhaa voi suunnitella kuka tahansa ns. tavallinen ihminen. Toteutus on asia erikseen.
Olin jostain lukenut, että Henkireikä on kirjailijan välityö. Minulla oli siis ennakkoasenne, kun ryhdyin lukemaan kirjaa. Valmiina oli jo otsikkokin tähän arvioon: Hotakainen syöttää pakkopullaa.
Sitten muistin erään sukututkijan taannoin minulle lähettämän tiedon, jonka mukaan Kari Hotakainen on sukulaiseni, peräti seitsemäs serkku. Kirjailijan suku vilisee Halsuan Hotakaisia ja Vetelin Patanoita. Kaukaisiinkin sukulaisiin pitää suhtautua ystävällisesti.
Henkireikää lukiessa nuiva ennakkoasenteeni murtui muutenkin pikkuhiljaa. Välityö? Onko se sukua Konsta Pylkkäsen välikädelle? Tuskin Hotakainen on ajatellut, että teenpä tästä pienen välityön ja seuraavasta teen sitten mestariteoksen.
Kirjassa on kolme päähenkilöä: Poliisi, Suntio ja Parturikampaaja, jotka laulavat samassa kuorossa. Poliisi meni kuoroon, jotta saisi ajatukset pois työstä, mutta toisin kävi. Henkilöiden ympärille kehkeytyy sellainen vyyhti, ettei siitä nauramatta selviä, vaikka kyse on elämästä ja kuolemasta.
Hotakaisen teksti soljuu niin helposti, että sen on täytynyt syntyä vaivalloisen prosessin kautta. Tai mistä minä tiedän.
Kirjan nyrjähtäneistä henkilöistä pidin erityisesti papista, joka haastatteli kuolleen omaisia muistopuhetta varten. Sukulaiset haukkuivat vainajan ikäväksi ihmiseksi, mutta kun pappi puheessaan kertoi totuuden, omaiset suuttuivat ja vaativat varoitusta kirkonmiehelle.
Leski puki sanoiksi sukulaisten tuohtumuksen: "Se otti puheistamme vain totuuden, mutta kauneuden unohti täysin. Seija oli ajoittain myös lämmin koti-ihminen."
Joskus Hotakainen paasaa kuin paraskin pappi, havahtuu sitten kesken kaiken ja pudottaa itsensä ja lukijan maan pinnalle mustalla huumorilla tai nokkelalla viisaudella. "Varokaa heikkoja. Niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen."
Hotakainen on niukan tyylin mies. Häntä on vaikea kuvitella kirjoittamassa laveaa tiiliskiviproosaa, mutta ei kai kirjailija vain pyytele anteeksi tyyliään, kun on kirjoittanut poliisin suuhun tällaistakin monologia:
"Tiedän. Kyse ei ole kansallisesti merkittävästä asiasta, ei kansalaissodan traumasta, ei maamme kohtalonhetkistä toisessa maailmansodassa, ei Äyräpään tulihelvetistä eikä Tali-Ihantalan torjuntavoitosta, puhumattakaan että valaisisin millään lailla lamavuosien vaikutuksia kansantalouteen. Kyse on aivan mitättömän pienestä asiasta, jolla ei ole sinulle eikä monelle muullekaan mitään merkitystä, ja silti minä röyhkeästi jatkan ja vien sinun kallista aikaasi..."
Anteeksi ei tarvitse pyydellä. Hotakainen on kirjoittanut kelpo romaanin, olkoon se sitten välikäden tekemä välityö, näytelmästä leivottu pakkopulla tai jotain muuta.
Hotakaisen romaani huipentuu murhasuunnitelmaan. Kuten Tellervo Koiviston sarkastinen heitto osoittaa, murhaa voi suunnitella kuka tahansa ns. tavallinen ihminen. Toteutus on asia erikseen.
Olin jostain lukenut, että Henkireikä on kirjailijan välityö. Minulla oli siis ennakkoasenne, kun ryhdyin lukemaan kirjaa. Valmiina oli jo otsikkokin tähän arvioon: Hotakainen syöttää pakkopullaa.
Sitten muistin erään sukututkijan taannoin minulle lähettämän tiedon, jonka mukaan Kari Hotakainen on sukulaiseni, peräti seitsemäs serkku. Kirjailijan suku vilisee Halsuan Hotakaisia ja Vetelin Patanoita. Kaukaisiinkin sukulaisiin pitää suhtautua ystävällisesti.
Henkireikää lukiessa nuiva ennakkoasenteeni murtui muutenkin pikkuhiljaa. Välityö? Onko se sukua Konsta Pylkkäsen välikädelle? Tuskin Hotakainen on ajatellut, että teenpä tästä pienen välityön ja seuraavasta teen sitten mestariteoksen.
Kirjassa on kolme päähenkilöä: Poliisi, Suntio ja Parturikampaaja, jotka laulavat samassa kuorossa. Poliisi meni kuoroon, jotta saisi ajatukset pois työstä, mutta toisin kävi. Henkilöiden ympärille kehkeytyy sellainen vyyhti, ettei siitä nauramatta selviä, vaikka kyse on elämästä ja kuolemasta.
Hotakaisen teksti soljuu niin helposti, että sen on täytynyt syntyä vaivalloisen prosessin kautta. Tai mistä minä tiedän.
Kirjan nyrjähtäneistä henkilöistä pidin erityisesti papista, joka haastatteli kuolleen omaisia muistopuhetta varten. Sukulaiset haukkuivat vainajan ikäväksi ihmiseksi, mutta kun pappi puheessaan kertoi totuuden, omaiset suuttuivat ja vaativat varoitusta kirkonmiehelle.
Leski puki sanoiksi sukulaisten tuohtumuksen: "Se otti puheistamme vain totuuden, mutta kauneuden unohti täysin. Seija oli ajoittain myös lämmin koti-ihminen."
Joskus Hotakainen paasaa kuin paraskin pappi, havahtuu sitten kesken kaiken ja pudottaa itsensä ja lukijan maan pinnalle mustalla huumorilla tai nokkelalla viisaudella. "Varokaa heikkoja. Niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen."
Hotakainen on niukan tyylin mies. Häntä on vaikea kuvitella kirjoittamassa laveaa tiiliskiviproosaa, mutta ei kai kirjailija vain pyytele anteeksi tyyliään, kun on kirjoittanut poliisin suuhun tällaistakin monologia:
"Tiedän. Kyse ei ole kansallisesti merkittävästä asiasta, ei kansalaissodan traumasta, ei maamme kohtalonhetkistä toisessa maailmansodassa, ei Äyräpään tulihelvetistä eikä Tali-Ihantalan torjuntavoitosta, puhumattakaan että valaisisin millään lailla lamavuosien vaikutuksia kansantalouteen. Kyse on aivan mitättömän pienestä asiasta, jolla ei ole sinulle eikä monelle muullekaan mitään merkitystä, ja silti minä röyhkeästi jatkan ja vien sinun kallista aikaasi..."
Anteeksi ei tarvitse pyydellä. Hotakainen on kirjoittanut kelpo romaanin, olkoon se sitten välikäden tekemä välityö, näytelmästä leivottu pakkopulla tai jotain muuta.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Kirves-Koljosen rikos ja rangaistus
Suomen rikoshistorian karmeimpiin kuuluvan veriteon teki Toivo Harald Koljonen (1910-1943) Huittisissa vuonna 1943. Hän surmasi silmittömästi kirveellä kuusi ihmistä, viisihenkisen Hakasen perheen ja naapurissa asuneen Anna Mäkisen.
Historioitsija Teemu Keskisarja taustoittaa uudessa kirjassaan Huittisten tragedian ja kirjoittaa samalla elämäkerran murhaajasta (Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus, Siltala 2015).
Kirves-Koljonen on toistaiseksi viimeinen siviilioikeuden kuolemaan tuomitsema ja teloitettu henkilö Suomessa. Edellinen normaalien tuomioistuinten antama kuolemantuomio oli pantu täytäntöön 1825.
Teemu Keskisarja osaa elävöittää taitavasti historiaa. Nytkin hän saa vähistä aineksista mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota lukee kuin dekkaria. Ikään kuin ohimennen hän kytkee tapahtumat myös laajempiin yhteyksiin.
Kirjaan on ujutettu mielenkiintoisia yksityiskohtia. Jos et tiedä, mistä tulee sana seinähullu, kirjan luettuasi tiedät senkin.
Keskisarja kertoo hurjan esimerkin Heikki Antinpoika Kempestä, jota oli pidetty mielenvikaisuuden vuoksi kuusi vuotta kytkettynä tavallisen maalaistuvan seinään: "Tästä unohdetusta mielenterveyspalvelusta juontuu sana seinähullu."
Kirves-Koljonen ei ollut seinähullu. Aikalaiset kutsuivat häntä joukkomurhatyöntekijäksi. Keskisarja valittaa ensin, että Koljosen elämästä löytyy vähän kirjallisia lähteitä. Heti perään tutkija lopettaa kuitenkin kiukuttelun ja toteaa, että "tyhjemmästäkin on henkilöhistoriaa nyhjäisty".
Koljosesta on Keskisarjan mukaan lähteitä sentään enemmän kuin esimerkiksi Jeesuksesta, Mikael Agricolasta, Jaakko Ilkasta tai Isontalon Antista.
Julmat surmatyöt Keskisarja selostaa perinpohjin, mutta kun motiivia etsitään, tutkijalla menee sormi suuhun. Miten vankilasta karkumatkalla ollut pikkurikollinen voi syyllistyä silmittömiin murhiin? Usein vastaus on: en tiedä.
Monet Koljosen kanssa tekemisissä olleet kuvasivat häntä "normaaliksi" eikä miksikään psykopaatiksi. Hän ei päässyt pyynnöistään huolimatta mielentilatutkimukseen. Keskisarja tiivistää: hullun työstä vastasi terve mies.
Huittisten veriteko on vuosien saatossa painunut historian hämärään. Siitä ei paljon ole enää puhuttu, kun uusiakin julmuuksia riittää päiviteltäväksi. Aikanaan tragedia herätti valtavaa huomiota. Uhrien hautajaisiin osallistui peräti 4000 ihmistä.
Koljosen elämä päättyi Turunmaan suojeluskuntapiirin teloitukseen Maariassa sijainneella Kärsämäen ampumaradalla. Keskisarjan yhteenveto on tyly: "Ruma, onneton, viheliäinen, kuolettava elämä päättyi ainoaan riittävään sovitukseen. Ihminen nimeltä Toivo Harald Koljonen kohosi sorakuopasta kalseaan kirkkauteen."
Legendaa Kirves-Koljosesta ei tullut. Hänet painoi unohduksiin sota, joka oli muistojen vangitsijana ylivoimainen kilpailija.
Historioitsija Teemu Keskisarja taustoittaa uudessa kirjassaan Huittisten tragedian ja kirjoittaa samalla elämäkerran murhaajasta (Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus, Siltala 2015).
Kirves-Koljonen on toistaiseksi viimeinen siviilioikeuden kuolemaan tuomitsema ja teloitettu henkilö Suomessa. Edellinen normaalien tuomioistuinten antama kuolemantuomio oli pantu täytäntöön 1825.
Teemu Keskisarja osaa elävöittää taitavasti historiaa. Nytkin hän saa vähistä aineksista mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota lukee kuin dekkaria. Ikään kuin ohimennen hän kytkee tapahtumat myös laajempiin yhteyksiin.
Kirjaan on ujutettu mielenkiintoisia yksityiskohtia. Jos et tiedä, mistä tulee sana seinähullu, kirjan luettuasi tiedät senkin.
Keskisarja kertoo hurjan esimerkin Heikki Antinpoika Kempestä, jota oli pidetty mielenvikaisuuden vuoksi kuusi vuotta kytkettynä tavallisen maalaistuvan seinään: "Tästä unohdetusta mielenterveyspalvelusta juontuu sana seinähullu."
Kirves-Koljonen ei ollut seinähullu. Aikalaiset kutsuivat häntä joukkomurhatyöntekijäksi. Keskisarja valittaa ensin, että Koljosen elämästä löytyy vähän kirjallisia lähteitä. Heti perään tutkija lopettaa kuitenkin kiukuttelun ja toteaa, että "tyhjemmästäkin on henkilöhistoriaa nyhjäisty".
Koljosesta on Keskisarjan mukaan lähteitä sentään enemmän kuin esimerkiksi Jeesuksesta, Mikael Agricolasta, Jaakko Ilkasta tai Isontalon Antista.
Julmat surmatyöt Keskisarja selostaa perinpohjin, mutta kun motiivia etsitään, tutkijalla menee sormi suuhun. Miten vankilasta karkumatkalla ollut pikkurikollinen voi syyllistyä silmittömiin murhiin? Usein vastaus on: en tiedä.
Monet Koljosen kanssa tekemisissä olleet kuvasivat häntä "normaaliksi" eikä miksikään psykopaatiksi. Hän ei päässyt pyynnöistään huolimatta mielentilatutkimukseen. Keskisarja tiivistää: hullun työstä vastasi terve mies.
Huittisten veriteko on vuosien saatossa painunut historian hämärään. Siitä ei paljon ole enää puhuttu, kun uusiakin julmuuksia riittää päiviteltäväksi. Aikanaan tragedia herätti valtavaa huomiota. Uhrien hautajaisiin osallistui peräti 4000 ihmistä.
Koljosen elämä päättyi Turunmaan suojeluskuntapiirin teloitukseen Maariassa sijainneella Kärsämäen ampumaradalla. Keskisarjan yhteenveto on tyly: "Ruma, onneton, viheliäinen, kuolettava elämä päättyi ainoaan riittävään sovitukseen. Ihminen nimeltä Toivo Harald Koljonen kohosi sorakuopasta kalseaan kirkkauteen."
Legendaa Kirves-Koljosesta ei tullut. Hänet painoi unohduksiin sota, joka oli muistojen vangitsijana ylivoimainen kilpailija.
tiistai 1. syyskuuta 2015
Julmankaunis Yöperhonen
Katsokaa Yöperhosen kansikuvaa, niin saatte aavistuksen siitä, mistä Katja Ketun uudessa romaanissa on kyse (Yöperhonen, WSOY 2015). Kirja on julma ja kaunis, inhorealistinen kuvaus Neuvostoliiton vankileireiltä ja suomensukuisesta Marin tasavallasta.
Kirjan aihe on rankka ja tärkeä. Se ei todellakaan ole mitään perinteistä ja harmitonta "kaunokirjallisuutta". Nyyrikkien ja herttasarjojen ystävä saattaa saada sielulleen vamman Ketun tekstistä.
Moni voi kavahtaa Ketun paikoin brutaalia tyyliä. Romaania vie eteenpäin kuitenkin kaunis ja omintakeinen kieli, johon tupsahtelee tuon tuostakin itse keksittyjä sanoja ja reheviä sanontoja. Rosoa ja särmää riittää, vaikka muille jakaa.
Ketun kielessä joku muinamieheilee tai on salonkikelpoinen sikarisivistynyt. Yksi päähenkilöistä taas kyrmyää pientareella katkoähisten sieniveitsellä pahkuraista juurta.
Yöperhosen lukeminen vaatii keskittymistä. Aikatasoja on useita ja kertojaminä vaihtelee sen mukaan. Jos ote hetkeksi herpaantuu, putoaa helposti kärryiltä. Minulle vaikeuksia tuotti seurata Marin muinaisuskonnon rituaaleja, joista Kettu kirjoittaa laajasti.
Kirjan päähenkilö Ingra Malinen loikkaa suutuspäissään Neuvostoliittoon 1930-luvulla vasta 15-vuotiaana, mutta joutuu vankileirille. Mitään ideologisia syitä tällä valkokenraalin tyttärellä ei loikkaukseen ollut. Ingran moninaisia vaiheita seurataan nykypäiviin asti.
Painajaismaiset vankileiriolot Kettu kuvaa inhorealistisesti. Naisen osa leirillä ei ollut helppo. Ystävyyssuhteitakin syntyy, mutta petos on aina läsnä, olemassaolon taistelu konkreettista.
Kirjan keskeisiä teemoja ovat valta, petos, salaisuudet, joita vähän jokaisella tuntuu olevan. Kettu on kirjoittanut kirjan sisään myös Venäjän johtajan Vovan ajatuksia, jotka tuovat romaanin hyytävästi nykypäivään. Vovalla, joka on ilmetty Putin, on omat salaisuutensa, joita hän ei halua paljastaa.
Yksi henkilöistä sanoo, että ei täällä kukaan halua muistaa: "Venäjä on maa, jossa unohtaminen on kansanperinne ja salailu elämän suurin hyve."
Vova-Putin taas on havainnut, että eivät ihmiset tahdo suuria aatteita eivätkä ymmärrä monimutkaisten puheiden päälle. "Kansa tahtoo Messiaan, Tsaarin. Niin helppoa se on!"
Jos meno välillä on vähän sekavaa, Vova-jaksot ovat selkeää tekstiä. Kettu kirjoittaa Vovan suuhun sen, mistä tiedon ja ihmisten hallinnassa on kyse:
"Vie huligaaneilta mahdollisuus käyttää ääntään, sotke värit, tukahduta riitasoinnut. Harhauta. Tärvele. Tee vastustajasi naurunalaiseksi. Täytä maailma muulla hälyllä, iloisella puheella."
Viime vuosina Suomessa naiset ovat kirjoittaneet kiinnostavinta kirjallisuutta. Jos haluaa tietää, mihin suomalainen kirjallisuus on menossa, on luettava naisten kirjoittamia kirjoja.
Katja Kettu on asemansa vakiinnuttanut, palkintonsa ansainnut ja lisää on tulossa. Naiskirjailijoissa on suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus.
Kirjan aihe on rankka ja tärkeä. Se ei todellakaan ole mitään perinteistä ja harmitonta "kaunokirjallisuutta". Nyyrikkien ja herttasarjojen ystävä saattaa saada sielulleen vamman Ketun tekstistä.
Moni voi kavahtaa Ketun paikoin brutaalia tyyliä. Romaania vie eteenpäin kuitenkin kaunis ja omintakeinen kieli, johon tupsahtelee tuon tuostakin itse keksittyjä sanoja ja reheviä sanontoja. Rosoa ja särmää riittää, vaikka muille jakaa.
Ketun kielessä joku muinamieheilee tai on salonkikelpoinen sikarisivistynyt. Yksi päähenkilöistä taas kyrmyää pientareella katkoähisten sieniveitsellä pahkuraista juurta.
Yöperhosen lukeminen vaatii keskittymistä. Aikatasoja on useita ja kertojaminä vaihtelee sen mukaan. Jos ote hetkeksi herpaantuu, putoaa helposti kärryiltä. Minulle vaikeuksia tuotti seurata Marin muinaisuskonnon rituaaleja, joista Kettu kirjoittaa laajasti.
Kirjan päähenkilö Ingra Malinen loikkaa suutuspäissään Neuvostoliittoon 1930-luvulla vasta 15-vuotiaana, mutta joutuu vankileirille. Mitään ideologisia syitä tällä valkokenraalin tyttärellä ei loikkaukseen ollut. Ingran moninaisia vaiheita seurataan nykypäiviin asti.
Painajaismaiset vankileiriolot Kettu kuvaa inhorealistisesti. Naisen osa leirillä ei ollut helppo. Ystävyyssuhteitakin syntyy, mutta petos on aina läsnä, olemassaolon taistelu konkreettista.
Kirjan keskeisiä teemoja ovat valta, petos, salaisuudet, joita vähän jokaisella tuntuu olevan. Kettu on kirjoittanut kirjan sisään myös Venäjän johtajan Vovan ajatuksia, jotka tuovat romaanin hyytävästi nykypäivään. Vovalla, joka on ilmetty Putin, on omat salaisuutensa, joita hän ei halua paljastaa.
Yksi henkilöistä sanoo, että ei täällä kukaan halua muistaa: "Venäjä on maa, jossa unohtaminen on kansanperinne ja salailu elämän suurin hyve."
Vova-Putin taas on havainnut, että eivät ihmiset tahdo suuria aatteita eivätkä ymmärrä monimutkaisten puheiden päälle. "Kansa tahtoo Messiaan, Tsaarin. Niin helppoa se on!"
Jos meno välillä on vähän sekavaa, Vova-jaksot ovat selkeää tekstiä. Kettu kirjoittaa Vovan suuhun sen, mistä tiedon ja ihmisten hallinnassa on kyse:
"Vie huligaaneilta mahdollisuus käyttää ääntään, sotke värit, tukahduta riitasoinnut. Harhauta. Tärvele. Tee vastustajasi naurunalaiseksi. Täytä maailma muulla hälyllä, iloisella puheella."
Viime vuosina Suomessa naiset ovat kirjoittaneet kiinnostavinta kirjallisuutta. Jos haluaa tietää, mihin suomalainen kirjallisuus on menossa, on luettava naisten kirjoittamia kirjoja.
Katja Kettu on asemansa vakiinnuttanut, palkintonsa ansainnut ja lisää on tulossa. Naiskirjailijoissa on suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)