Antti Arnkilin esseekokoelma oli ehdolla vuoden esikoiskirjaksi. Se on yksi hyvä syy lukea kirja, mutta ei suinkaan ainoa. Itse halusin lukea kokoelman, kun kuulin, että siinä on hieno essee kirjailija Paavo Rintalasta (1930-1999) ja hänen teoksestaan Maatyömies ja kuu (1983).
Arnkil tulkitsee monesta kulmasta aika vähän tunnettua kirjaa, joka on jäänyt Rintalan pääteosten varjoon. Esseistien tuleekin tarttua juuri tällaisiin aiheisiin, jotka eivät ole loppuun kaluttuja.
Rintala on rosoisuudestaan huolimatta vaikuttava kirjailija.
Hän ei kaihtanut suuria aiheita. Historian käännekohdat, sota, rauha, valta ja
vallan miehet, uskonto ja rakkaus, ovat usein Rintalan teemoja.
Maatyömies ja kuu oli taitekohta Rintalan tuotannossa.
Suurten teemojen jälkeen hän halusi kirjoittaa yksinkertaisen tarinan. Maatyömies
ja kuu on vähäeleinen kirja, kuten Arnkil sanoo, tapahtumat suurimmaksi osaksi
jokapäiväisiä: kartanon töiden tekoa, kalastusta, risujen keräilyä, vaatteiden
kuivattelua, traktorin huoltoa.
Maatyömies Väinön ohella kirjan päähenkilöitä ovat
kirjailija Peni Harjulainen (Rintala itse) ja teollisuusmies Ilmari Ilmarinen
(Pekka Herlin). Arnkil analysoi oivaltavasti miesten rooleja. Kirjailija ja
teollisuusmies ovat turhautuneita, Väinö
taas ei turhia valita vaan kiteyttää: ”On elämä sentään, niin kauan kuin
sitä voi kokea, on se jotakin.”
Kirjailija vuolee pajupillin ja tuskailee, että kukaan ei
huomaisi ”jos nämä äänet jäisivät lurittamatta”. Esseen otsikkoonkin on pantu
se mistä on kysymys: Hän voi jättää soittonsa kirjoittamatta. Mutta voiko
sittenkään?
Rintala oli ristiriitainen persoona, entinen teologian
ylioppilas, joka kipunoi Jeesuksen ja Kekkosen välissä. Oman lisänsä
kirjailijan henkilökuvaan ja tähän kirjaan tuo se, että Rintala oli Pekka
Herlinin ystävä. Rintala asui Herlinin Thorsvikin tilasta ostamallaan tontilla
Kirkkonummella.
Kirjailijana Rintala ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.
Olen viime päivinäkin törmännyt useissa yhteyksissä Rintalan nimeen. Jukka
Kemppinen kirjoitti vähän aikaa sitten Palvelijat hevosten selässä –kirjasta ja
toivoi, ettei Rintalaa unohdettaisi:
”Jonkun pitäisi
muistuttaa Paavo Rintalasta ja sanoa siinä yhteydessä, että väärä profeetta on
ehkä tärkeämpi kuin oikeassa oleva profeetta. Myöhempien tapahtumien tiedossa
Rintalan profetiat eivät kaikin osin toteutuneet. Se ei vie niiltä arvoa. Kuka
vaatisi, että oma äiti ja isoäiti olisivat opetuksissaan ja ennustuksissaan
aina oikeassa? Eikö välittävän ihmisen ääni ole se tärkeä?”
Antti
Arnkil täyttää Kemppisen toiveen ja muistuttaa Paavo Rintalasta. Hänen esseensä
on kunnianosoitus kirjailijalle. Se on
myös hieno lahja Rintalan romaanitaiteen ystäville, kuten kirjailija Tommi
Melender kirjoitti blogissaan.
Arnkilin esseitä oli miellyttävä
lukea eikä esikoiskokoelma jää varmasti viimeiseksi. Suurta yleisöä nämä
kirjoitukset tuskin tavoittavat, mutta se onkin jo toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti