Moukkana suurten shakkilaudalla

Juhlapuheissa suomalaiset yleensä kehuvat, miten hienosti kaikki on lopulta mennyt. Suomi on selvinnyt vaikeuksien kautta voittoon, johtajat ovat olleet viisaita ja kansa kaukonäköistä. Jos korulauseet unohdetaan, voidaan kysyä, onko Suomi sittenkin selvinnyt moukan tuurilla.

Montaigne kirjoitti esseissään, että vallanpitäjienkin viisautta ja harkintaa ohjaa enimmäkseen sattuma. Hyvä onni selitetään usein viisauden ansioksi.

Entinen suurlähettiläs Jukka Valtasaari on kirjoittanut kirjan Suomen turvallisuudesta (Docendo 2015). Hänkin muistuttaa, että maailman muutoksessa Suomi on vaarassa joutua moukaksi suurten shakkilaudalle, kuten Max Jakobson kirjoitti kylmän sodan aikana.

Valtasaaren mielestä näin ei silloin kuitenkaan käynyt. Siitä kiitoksen hän antaa liikkumavaraamme kasvattamaan pyrkineelle ulkopolitiikalle ja niille, jotka sen puolesta joutuivat sotimaan.

Valtasaari kauhistelee, että nyt Suomen poliittinen johto on itse kaventanut liikkumavaraa. Hänen mielestään Nato-jäsenyyden poissulkeminen Kataisen-Stubbin hallituksen ohjelmasta oli iso virhearvio. Suomessa unohdettiin Paasikiven-Kekkosen-linjan keskeisin tavoite: oman liikkumavaran laventaminen.

Kun Suomi hokee samaa vastausta Nato-optioon, vaikka turvallisuustilanne ympärillä muuttuu, Valtasaari synkistyy ja kysyy: onko sittenkin niin, että Suomi on sankarillisesta historiastaan huolimatta lännen heikko lenkki?

Diplomaatit tuntuvat viisastuvan kummasti sen jälkeen kun he ovat jääneet eläkkeelle. Kun ulkoministeriön kahleet on karistettu, voi sanoa entistä vapaammin mielipiteensä. Näin on käynyt myös Valtasaarelle. Hän on Nato-miehiä.

Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden varjopuolia Valtasaari ei katso tarpeelliseksi esitellä tai sitten niitä ei hänen mielestään ole.

Kun vaikeista asioista ei kyetä tekemään päätöksiä, Suomessa on tapana kannustaa keskustelemaan: Keskustelu vain tahtoo jämähtää kuurojen vuoropuheluksi.

Valtasaari kirjoittaa: ”Niinistön kehotus laajapohjaisesta keskustelusta on myös haaste, koska suomalaiseen perinteeseen kuuluu jyrääminen, sivuuttaminen ja mielipiteiden sijoittaminen politiikkamme värien kirjoon ennen kuin niitä on ehditty kunnolla edes kuullakaan.”

Jos Suomi joskus hakee Nato-jäsenyyttä, paras hallitus on sellainen kabinetti, jossa istuvat aiemmin jäsenyyteen kielteisesti suhtautuneet puolueet ja henkilöt. Yli-innokkaat Nato-jäsenyyden kauppamiehet, joita istuu nykyisessä hallituksessa, eivät herätä luottamusta.

Kuka hullu haluaa poliitikoksi?

Demokraattisessa menossa lähtökohta on yleensä se, että politiikka on aina väärää ja poliitikot huonoja. Siksi onkin yllättävää lukea kahden nuorehkon toimittajan ymmärtäväistä kirjaa politiikasta (Ville Blåfield – Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Teos 2015). Kysymys on ajankohtainen ja aiheellinen juuri eduskuntavaalien alla.

Kirja perustuu haastatteluille. Se on helppolukuinen kunnianosoitus politiikan puurtajille. Se käy myös opaskirjaksi poliitikon uraa suunnitteleville. Kirjan perusteella poliitikon osa ei ole kadehdittava:

”Kuka hullu haluaa kuulla aamusta iltaan olevansa kyvytön, typerä, hidas, päättämätön, historian huonoin, väärässä, tuhoamassa kaiken hyvän maailmasta?”

Kaikesta huolimatta moni haluaa. Pitkin kirjaa esitetään kysymys, hakeutuvatko kansakunnan parhaat voimat politiikkaan ikään kuin jossain piilossa olisi ylivertaisia parhaita voimia. Samalla kysytään, kenelle politiikka sopii?

Eduskuntatyö vaatii pitkäjänteisyyttä, päätöksenteko on hidasta. Ratkaisut ovat monien mielestä usein vesitettyjä kompromisseja. Tässä myllyssä pikavoittoja tavoittelevat sooloilijat eivät menesty.

Kirjan haastattelut ovat paljastavia. Pettyneimpiä politiikkaan tuntuvat olevan omiin ylivertaisiin kykyihinsä uskovat (Mikael Pentikäinen, Osmo Soininvaara) tai pikku kohuihin kompastuneet (Sampsa Kataja, Stefan Wallin). Isot kohut eivät ole vieneet esimerkiksi Ilkka Kanervan tai Antti Kaikkosen uskoa politiikkaan.

Osmo Soininvaara on viisas mies, mutta jos politiikassa ylentää itsensä muiden yläpuolelle, käy huonosti. Soininvaara siteeraa mielellään puoluetoverinsa Minerva Krohnin viisautta onnellisen elämän salaisuudesta: Stay away from the idiots. Tällä asenteella ei vaalitoreilla pärjää.

Mikael Pentikäisen nyreä suhtautuminen politiikkaan eurovaalien jälkeen yllättää. Kampanjointi oli hänelle suuri pettymys: ehdolla oleminen oli raskasta, rahan kerääminen epämiellyttävää, äänestäjien mielistely vastenmielistä.

Heti vaalien jälkeen Pentikäinen piti ehdokkuutta jopa elämänsä virheenä. Usko omiin kykyihin oli kova. Pettynyt mies lausui tällaisenkin viisauden: ”Politiikka ei ole tervettä, jos sitä tekevät vain poliitikot.”

Jos ei halua olla poliitikko, ei pidä pyrkiä poliittisiin tehtäviin.

Menestyneillä poliitikoilla on varaa olla suurpiirteinen. Kirjan perusteella presidentti Halonen on sisäistänyt hyvin demokratian olemuksen. Hän ei yhdy turhautuneiden kansanedustajien valitukseen vallan vähäisyydestä vaan muistuttaa: ”Se on demokratian periaate! Se, ettei joku Halonen yksin päätä asioista. Se, miten vähäinen on yksittäisen ihmisen valta.”

Turhautuneille kansanedustajille Halonen siteeraa äitinsä viisautta: sisätyö, eikä kukaan uhkaa henkeä. Mitä siinä valitat?

Pyöveleitä ja peeveleitä

Anneli Kanto on kirjoittanut peevelin hyvän kirjan pyöveleistä. Peeveli tulee sanasta pyöveli, joka oli ennen vanhaan kruunun virkamies. Hänen tehtäviinsä kuului mm. kuolemanrangaistusten toimeenpano. Pyöveli oli pelätty ja hyljeksitty ammattimies, joka usein käytännössä eristettiin muusta yhteiskunnasta.

Tämä on Anneli Kannon juuri ilmestyneen romaanin lähtökohta (Pyöveli, Gummerus 2015). Kirjan yhtenä esikuvana on Pohjanmaan lääninpyöveli Heikki Hakalainen, joka oli virassaan 1600-luvulla peräti 40 vuotta. Kirja perustuu tositapahtumiin ja sen sanomaksi voi pelkistää sen, että pyövelikin oli ihminen.

Kanto kuvaa 1600-luvun elämänmenoa tarkasti ja eleettömästi. Voi hyvin kuvitella, että sellaista elämä silloin oli: hajut ja mautkin melkein tuntee tekstin läpi.

Kirja ei sovi heikkohermoisille, vaikka Kanto ei mässäilekään julmuuksilla. Hän kuvaa taitavasti 1600-luvun suomalaista elämänmuotoa pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmasta. Pääpaikkana on Vaasa, mutta pyöveli ja apteekkari ovat myös kansainvälisiä seikkailijoita, sen ajan kosmopoliitteja.

Johann-pyöveli sai ensi tuntuman ammattiin isältään, mutta hän opiskeli myös Lyypekissä. Omatekoinen apteekkari taas haki oppinsa Nevanlinnasta, minne hän myöhemmin palasi pahimpia noitavainoja pakoon. Hänen vaimonsa oli venäläinen, jota haukuttiin juutalaiseksi.

Kanto kuvaa pyövelien kokousta, johon myös Johann osallistuu Hampurissa. Ärtyneet pyövelit valittavat, että pyöveleitä sorretaan kaikkialla, vaikka hurskaasti hoetaan, miten tarpeellisia he ovat.

”Hampurissa pitää pyövelin kapakanovelta huutaa, kuka hän on, ja pyytää lupaa astua sisään, mikä on nöyryyttävää. Kirkkokin hylkii, vaikka sen pitäisi osoittaa kristillistä rakkautta. Pyöveliltä saatetaan kieltää ehtoollinen, ja hänen paikkansa kirkossa on erillään muista, vino ja keikkuva penkki takarivienkin takana.”

Usein pyöveleitä ei haluttu edes kätellä. Kun ilmapiiri oli tällainen, ei ole ihme, että pyöveleistä oli pula. Pyövelin pojasta tuli usein pyöveli. Hänellä ei juuri muuta vaihtoehtoa ollut.

Hampurin kokouksessa pyövelit nostattivat itsetuntoaan kohottamalla maljan itselleen, mestarismiehille. Yhteen ääneen huudettiin tunnussanat: ”Kipu lyhyt, kuolo hyvä, Jumalan armo.”

Kun Pohjanmaan noitavainot riehuivat pahimmillaan 1670-luvulla, pyöveli osoittautui selväjärkisimmäksi ja inhimilliseksi. Hysteria vei monen harkintakyvyn: ”Kuin kuumetauti ja päänhulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.”

Noitia jahdattiin pitkin Pohjanmaata, kolmattasataa ilmiantoa tutkittiin. Pyöveli kiersi kärryineen Pohjanmaan lakeuksia ja palveli oikeutta. Hän ruoski pahimpana vuonna yhden naisen Vaasassa ja kolme Vöyrillä sekä seitsemän Lapualla. Hän mestasi naisen Närpiössä, toisen Mustasaaressa ja Vöyrillä kuusi.

Pyövelien aika ei ole ohi. Esimerkiksi sosiaalinen media on täynnä pyöveleitä. He ovat sekä tuomareita että pyöveleitä. Kun hysteria saa vallan, päitä pannaan pölkylle heppoisin perustein myös tänä päivänä.

Täysosuma

Juha-Pekka Koskinen on vaivihkaa kirjoittanut itsensä suomalaisen proosan ykkösketjuun. Hänen juuri ilmestynyt uutuutensa (Kuinka sydän pysäytetään, WSOY 2015) on vakuuttava näyttö miehen taidoista. Kirja on romaani sodasta ja rakkaudesta, sisällissodasta ja talvisodasta sekä Juho Urho Stendahlin taiteilusta perheen, valtapolitiikan, vakoilun ja diplomatian syvissä vesissä.

Juho Urho (huom. etunimet) Stendahl, sittemmin Kivilaakso, on kuin pieni Suomi, jonka pitää korvata oveluudella vähäiset voimat. Siinä pelissä ihanteet rapisevat.

Juho Kivilaakson isä oli tsaarin armeijan upseeri, kuten Mannerheim. Isä jäi Venäjän vallankumouksen jälkeen puna-armeijan palvelukseen. Hän jätti perheensä ja rupesi palvelemaan uutta valtaa.

Pojasta tuli myös sotilas, Mannerheimin tiedustelu-upseeri ja uskottu, joka sukkuloi Moskovan, Berliinin ja Tukholman välillä. Talvisodassa isä ja poika taistelivat eri puolilla. Siitä syntyy kirjan jännite. Poika janoaa hyvitystä isänsä teoista. Kirjailija kuvaa kaunokirjallisin keinoin talvisodan taustoja.

Mannerheimin lisäksi kirjassa esiintyy monia tuttuja henkilöitä: kabineteissa Stalin, Molotov ja Kuusinen, Paasikivi, Tanner ja Poika Tuominen. Sotarintamalla tavataan mm. Marokon kauhu Aarne Juutilainen ja tarkka-ampuja Simo Häyhä.

Naisia ei kirjassa paljon ole, ja jos on, he ovat usein vähän outoja lintuja, kuten amerikkalainen reportteri Vera. Kansa taisteli, miehet kertovat ja naiset ovat sivuosassa. Näinhän se menee oikeassakin elämässä.

Mannerheim luottaa vanhan upseeritoverinsa poikaan, vaikka häntä epäillään vakoilustakin vastapuolen hyväksi. Tietoja vaihdetaan, raha liikkuu ja ihmisen henki on halpaa kauppatavaraa.

Kun Juho Kivilaakso tapaa Otto-Ville Kuusisen Moskovassa, tämä kertoo, mikä on pelin henki: ”Pitää tietää paljon mutta salata kaikki. Sillä tavalla elää vanhaksi.” Otto-Ville tiesi mistä puhui. Hän oli selviytymisen mestari.

Kyynisen valtapelin ja salaliittojen maailmassa Juho Kivilaakso päivittelee: ”Mikä mieletön maailma tämä onkaan. Jos tavallinen mies ryöstää pankin, hänet heitetään vankilaan. Kun diktaattori varastaa kaupungin tai peräti valtion, hänelle hurrataan.”

En ole pitkiin aikoihin lukenut niin pelkistettyä ja helppoa suomea kuin JP Koskinen kirjoittaa. Oletan, että helppous ei synny itsestään. Sen takana täytyy olla paljon harjoittelua. Ei tule vaivatta vapaus eikä sujuva teksti.

Koskisen edellinen kirja Ystäväni Rasputin oli Finlandia-ehdokkaana. En ylläty, jos tämä uutuus nappaa ehdokkuuksia, kun erilaisia kirjallisuuspalkintoja jälleen tänä vuonna jaetaan.

Kuinka sydän pysäytetään on omassa lajissaan täysosuma, napakymppi.

Kolme naista ja äijä

Sain hyvää tarkoittavan neuvon, jonka mukaan saattaisin ehkä vielä viisastua, jos lukisin entistä enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Otin neuvosta vaarin. Marssin siltä istumalta kirjastoon ja lainasin kolme naiskirjailijan teosta, jotka olivat hyvin tyrkyllä ja vaikuttivat kiinnostavilta.

Naisten rinnalla hyvin oli esillä myös äijäproosan ykkösnimiin kuuluvan Reijo Mäen uutuus. Se kertoo turkulaisen baarifilosofin, novellikirjailija Luusalmen viisauksista. Lainasin senkin.

Aina kun puhutaan kolmesta naisesta, mieleeni muistuu entisen naapurini, säveltäjä Toni Edelmannin (Samulin isä) jylhä tulkinta Jussi Parviaisen sanoittamasta laulusta Koskin eilen kolmea naista www.youtube.com/watch?v=nCFcSvEuHyE. Ensimmäinen oli kaunis, toinen henkevä ja kolmas itki ravintolan pöydässä. Kuunnelkaa, niin pääsette tunnelmaan.

Nyt on kolmen naisen ja yhden äijän kirjat luettu. On arvion aika.

Eeva-Kaarina Aronen (Edda, Teos 2014)

Aronen kuuluu Niklas Herlinin Teoksen tallin kärkinimiin. Hänen edellinen kirjansa Kallorumpu oli Finlandia-ehdokkaana. Edda on kunnianhimoisesti toteutettu romaani, jossa töölölöistyttö muistelee menneitä 1950-luvun päiviä. Toinen taso kuvaa aikuista Eddaa, joka selvittää kotitalonsa mysteereitä. Aronen yrittää ehkä vähän liikaakin. Olisin pärjännyt ilman kirjaan ujutettuja islantilaisia Edda-sankaritaruja. Silti: mystinen, hyvä kirja!

Riikka Pulkkinen (Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Otava 2014)

Kun kirjalla on tuollainen nimi, se ei voi olla totaalisen huono. En ole aiemmin lukenut Pulkkisen kirjoja, vaikka hyllyssäni ovat niin Totta kuin Vieraskin. Tiedän kuitenkin, että hän on arvostettu nuorehko lahjakkuus. Tämä kirja on kevytsukellus nuorten naisten ihmeelliseen maailmaan. Kyllä tekstistä huomaa, että asialla on ammattilainen, vaikka jutut onkin kirjoitettu herttasarjojen, nyyrikkien ja perjantain hengessä. Naisista ihminen oppii!

Virpi Hämeen-Anttila (Yön sydän on jäätä, Otava 2014)

Virpi H-A on niin tuottelias kirjailija, että olen ajat sitten pudonnut kelkasta. Kova vauhti alkaa näkyä tuotannossa. Hitaampi tahti saattaisi synnyttää parempaa jälkeä.Tämä kirja on historiallisen dekkarisarjan avausosa. Liikutaan 1920-luvun Helsingissä, murhamysteereitä selvittää omatekoinen salapoliisi, sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk. Kirjailija syventyy niin perusteellisesti aikakauden kuvaukseen, että dekkarin juonen kehittely ja jännitys uhkaavat jäädä sivuosaan.

Reijo Mäki (Novellikirjailija Luusalmi, Siivellä eläjä – Kohtaamisia enkeleiden kanssa, Otava 2015)

Kirjan nimi on monimutkainen. Kanteen on präntätty, että Reijo Mäen Novellikirjailija Luusalmi. Kirjailija mukamas sanoutuukin irti takakannessa, ettei hän ole kirjaa kirjoittanut. Turvallista on kuitenkin lähteä siitä, että Reijo Mäki, turkulaisen baarifilofian ykkönen ja suomalaisen äijäproosan kärkinimi, on tekstin takana. Vares-kirjoissa Luusalmi esiintyy sivuosassa, nyt hän on pääosassa. Hieman on väkinäistä äijäproosaa, mutta täydestä menee, jos Mäen tyylistä tykkää.

Kiintotähti Tervon Pyrstötähti

Tapasin toissapäivänä sattumalta kovan lukumiehen, pankkimiehenäkin tunnetun Erkki Liikasen, joka ihmetteli, miksi en ole lukemassa kirjoja vaan luuhaan kaupungilla. Hän pilkkasi minua siitä, etten vielä ollut lukenut Jari Tervon uutta kirjaa, vaikka se oli julkaistu jo viikko sitten. Vikkelänä miehenä Liikanen ehti poistua ennen kuin ehdin selvittää, mitä mieltä hän oli Tervon uutuudesta.

Oli pakko hankkia heti Tervon kirja (Pyrstötähti, WSOY 2015). Se paljastui sympaattiseksi, pieneksi kirjaksi. Rovaniemeläinen koulupoika kirjoittaa muistelmia pienistä asioista, joista äiti oli neuvonut poikaa kirjoittamaan.

Esikoinen aloitti muistelmasarjan, Revontultentie jatkoi ja Pyrstötähti on kolmas osa. Sarja jatkunee pitkään, koska kolmannessa osassa muistelija on edelleen koulupoika.

Tervo on taitava tekemään tavallisista, arkisista asioista mielenkiintoisia. Jokaisen ihmisen elämässä tapahtuu samankaltaisia asioita kuin Tervolle Rovaniemellä. Tervo pystyy vilkkaan mielikuvituksensa ansiosta muokkaamaan arkensa kaunokirjallisuudeksi, minä en.

Tervo kirjoittaa yksinkertaista, selvää suomea, jota on helppo lukea. Tylsää Tervon seurassa ei ole koskaan. Pyrstötähdestä tulee hyvälle tuulelle. Tervo on terävä ja osaa olla ilkeäkin, mutta tässä hän on yleensä sympaattinen ja lempeä.

Kaikki tiedämme mitä steppaus on, mutta Tervo selittää pikkuveljelleen mitä se oikeasti on: ”Steppaus on oikeasti hulluksi tulemista. Selitin sille miltä steppaus näyttää: siinä suurta kiirettä pitäen yritetään ravistella housuista jotain sinne joutunutta, mutta sinne kuulumatonta.”

Tällaista puhetta pikkuveli Unto Abraham ymmärsi, koska oli joutunut vastaavaan tilanteeseen usein.

Joitakin tiedemiehiä ja kirjailijoitakin on kutsuttu neroiksi. Onpa joku kirjailija saattanut itsekin julistaa itsensä neroksi. Tervosta en ole ihan varma. Tunnetuin tiedenero on Albert Einstein, josta Tervo kirjoittaa:

”Vanhana miehenä se näytti valokuvaajalle kieltä. Kun Turusen Seppo näytti kieltä luokkakuvassa, meidän opettaja ei kutsunut sitä neroksi.”

Tervo on ollut suomalaisen kirjallisuuden kiintotähti jo 1980-luvulta alkaen. Silloin minäkin ensi kerran tapasin Jarin, kun työskentelimme erään iltapäivälehden toimituksessa.

Jari Tervo oli 1980-luvun alussa nuori runoilija, jota suuri yleisö ei vielä tuntenut. Niinpä hänen tapanaan oli tehdä itseään tunnetuksi ravintoloissa huutelemalla kovaan ääneen: ”Minä olen Jari Tervo.” Tällaista pr-työtä Jarin ei enää tarvitse tehdä. Hänet tunnetaan.

Tervo on useimmista kirjailijoista poiketen julkisuuden henkilö. Hänet tuntevat television Uutisvuodon ansiosta kaikki. Siitä on hänen kirjailijanuralleen ollut sekä hyötyä että haittaa. Viime vuosina Tervon kirjat ovat menneet hyvin kaupaksi. Kustantajalleen WSOY:lle Tervo on kultakimpale.

Jos Tervo ei hääräisi hovinarrina Uutisvuodossa, hän olisi ns. vakavissa kulttuuripiireissä nykyistä arvostetumpi kirjailija. Tervo on liian menestynyt jokapaikan höylä, jotta esimerkiksi kirjallisuuspalkintojen jakajat ottaisivat hänet vakavasti.

Hatunnosto Idiootille!

Jos haluat nauraa venäläisille, muinaiselle Neuvostoliitolle ja vähän itsellesikin, kannattaa lukea Sergei Dovlatovin (1941-1990) kirjoja. Jokin aika sitten pieni haminalainen kustantamo Idiootti (www.idiootti.fi) julkaisi Dovlatovin viimeiseksi jääneen teoksen suomeksi (Haarakonttori 2014). Hatunnosto Idiootille!

Dovlatov on ainoa venäläinen prosaisti, jonka kirjoja ei jätetä kesken, kuten nobelisti Joseph Brodsky on sanonut. Dovlatovin seurassa ei tule ikävä. Hauskaa on. Ennen Haarakonttoria suomeksi ovat ilmestyneet Matkalaukku (2012) ja Meikäläiset (2012).

Dovlatovin kirjat ovat pieniä helmiä. Haarakonttorikin on yllättävän ajankohtainen, vaikka se julkaistiin Yhdysvalloissa jo 25 vuotta sitten. Radiotoimittaja Dalmatov matkustaa Kaliforniaan ja osallistuu kongressiin, jossa viinaanmenevät neuvostoemigrantit kiistelevät Venäjän tulevaisuudesta.

Osanottajat ovat yleensä eri mieltä asioista, mutta yhteinen sävelkin löytyy. Eikö tässä ole jotakin tuttua: ”Kaikki olivat sitä mieltä, että länsi on tuhoon tuomittu, sillä se on luopunut perinteisistä kristillisistä arvoista. Kaikki myönsivät auliisti, että Venäjä on tulevaisuuden valtio, sillä sen menneisyys on kauhistuttava ja nykyhetki sumuinen. Lopulta kaikki totesivat veljellisesti, että emigraatio on sen arvokas haarakonttori...”

Neuvostoliitossa Dovlatov sai julki vain kaksi novellia. Nyt häntä ylistetään venäläisen kirjallisuuden moderniksi klassikoksi.

Dovlatovista en tiennyt mitään ennen kuin eräs ystäväni suositteli Matkalaukkua, joka on suosikkini. Se on hulvaton pieni kirja, jossa Neuvostoliiton kummallisuudet saavat kyytiä nopein humoristisin iskuin. Kirja ilmestyi 1983 Yhdysvalloissa, jonne Dovlatov muutti 1978 neuvostoviranomaisten painostamana.

Kertomusten nimet, kuten Suomalaiset kreppisukat ja Puolue-eliitin puolikengät, kertovat hieman mistä on kyse. Suomalaisilla kreppisukilla tehtiin neuvostoaikana bisnestä. Kertomuksen kreppisukkabisnes epäonnistui, koska neuvostojärjestelmä alkoi yllättäen tuottaa omia kreppisukkia.

"Kaksikymmentä vuotta minun jalkojani koristivat herneenväriset sukat. Lahjoitin niitä kaikille tutuilleni. Säilytin niissä kuusenkoristeita. Pyyhin niillä pölyjä. Tukin niillä ikkunakarmien rakoja”.

Kreppisukkabisneksen yhteydessä kertoja tutustui Leningradissa suomalaisiin naisiin. Neuvostomiehen silmin kaikki tšuhnanaiset ovat samannäköisiä, luotettavia ja helposti huijattavia. Matkalaukusta voi löytää myös itsensä: "Suosin yksinoloa, mutta jonkun kanssa..."

Meikäläisetkin on lukemisen arvoinen. Se kertoo outoja tarinoita D:n sukulaisten kohtaloista Venäjällä, Neuvostoliitossa ja New Yorkissa. Dovlatovin omintakeinen huumori sopii minun makuuni. Se on useimmiten mustaa naurua tähän tapaan: "Elämä teki äidinpuoleisesta serkustani rikollisen. Luulen, että häntä onnisti. Muuten hänestä olisi väistämättä tullut korkea puoluevirkamies."

Haarakonttorissa kiistellään Venäjän tulevaisuudesta, mutta siinä on myös toinen taso. Radiotoimittaja Dalmatov tapaa Kaliforniassa yllättäen opiskeluajan rakastettunsa Leningradista, oikullisen Tasjan, joka on ennakkoimaton kuin Putinin Venäjä.

Paras kirjailija on usein kuollut kirjailija. Sergei Dovlatov on siitä hyvä esimerkki. Venäjällä Dovlatovin teoksia on julkaistu vasta hänen kuolemansa jälkeen 1990-luvun alusta alkaen.

Terveisiä Lillen kaupungista

Minut houkuteltiin viime viikonlopuksi Lillen kaupunkiin Pohjois-Ranskaan mainostamalla, että siellä on eurooppalaisten naislakimiesten kokous. Innostuin heti. Naislakimies? Eikö olekin mielenkiintoista.

Jo junamatkalla Brysselistä Lilleen (36 minuuttia) sitten paljastui, että Lillessä onkin Euroopan naisjuristien kongressi. Enää ei puhuttu naislakimiehistä. En kääntynyt takaisin vaan ajattelin, että katsotaan mitä tuleman pitää.

Naiset pitivät kokouksiaan, minä kiertelin kaupunkia tuntikaupalla uuvuuksiin asti. Otin osaa paikallisten lihantuottajien mielenosoitukseen kotimaisen tuotannon puolesta. Mielenosoituksessa oli tarjolla syötäväksi sikaa ja juotavaksi olutta ja muita virvokkeita. Suosio oli suuri.

Lille on vanha kaupunki. Alueella lienee ollut asutusta jo toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Historiallisissa aikakirjoissa Lille mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1066.

Lillen vanha kaupunki on näkemisen arvoinen. Siellä on paljon hienoja rakennuksia, joista yksi kuuluisimmista on Flanderin kreivittären Jeanne Flanderilaisen vuonna 1236 perustama kreivittären sairaala. Se on nykyisin museona. Kreivitär itse johti Lillen kaupunkia 1200-luvulla.

Jeanne Flanderilainen sopi matkan teemaan hyvin, kun naistenpäiväkin oli ovella. Jo naistenpäivän aattona Lillen kaduilla näkyi pienimuotoisia mielenosoituksia, joihin osallistuin kadun varrella suosiota osoittaen.

Nyt tullaan matkan kohokohtaan. Sain nimittäin kutsun naisjuristien illalliselle. Epäröin, voinko mennä, kun tiesin, että paikalla on pelkästään naisia, vaikka olenkin melko kokenut siipiveikko. Silti: miten pärjää mies lähes sadan naisen illallisella?

Menin paikalle täynnä ennakkoluuloja. Ajattelin, että jos näyttää kamalalta, häivyn vähin äänin. Minut otettiin kuitenkin ystävällisesti vastaan. Huomasin, että illalliselle oli uskaltautunut pari muutakin miestä.

Meitä pidettiin kuin piispaa pappilassa. Pöytään kannettiin ostereita ja muita herkkuja eikä juomapuolessakaan ollut valittamista.

Isänmaallista mieltä nostatti se, että ainoan puheen illallisilla sai kunnian pitää Keskuskauppakamarin varatoimitusjohtaja Leena Linnainmaa. Hänen palopuheensa naisten ja tyttöjen oikeuksien puolesta sai raikuvat aplodit.

Lievää hymyilyä naisten joukossa herätti, kun Linnainmaa kauhisteli, että Suomessa joissakin päiväkodeissa naistenpäivää juhlistettiin tyttöjen kynsien lakkauksella ja koruaskartelulla.

Kynsienlakkauksen sijaan Linnainmaa toivoi, että tyttöjä kannustettaisiin opiskelemaan matematiikkaa, luonnontieteitä sekä teknisiä ja kaupallisia aloja.

Mitä opin Lillen retkellä? No ainakin sen, että naisjuristikin on ihminen eikä mikään outo naislakimies.

(Kirjoitus on julkaistu Järviseudun Sanomissa 11.3.2015)

Kymmenen kirjaa kuukaudessa

Olen hieman onnistunut vähentämään lukemista ja varsinkin kirjojen arviointia. Viime kuukauden aikana olen kuitenkin lukenut kymmenkunta kirjaa. Seuraavassa pienet maininnat kirjoista vinkiksi niille, jotka vielä kirjoja lukevat.

1. Heikki Saari: Kotiryssät – Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan (Minerva 2014)

Kunnon tutkimusta odotellessa nopeasti koottu kirja, jossa on enemmänkin 1970 ja -80-lukujen politiikasta kuin kotiryssistä.

2. Heikki Talvitie: Venäjä, Venäjä, Venäjä (Auditorium 2014)

Ex-suurlähettiläs Heikki Talvitie on virkistävä poikkeus muodikkaista tutkija-pintaliitäjistä, joita valtamedia suosii. HT ankkuroi arvionsa tukevasti historiaan.

3. Juha Seppälä: Matka aurinkoon (WSOY 2014)

Juha Seppälä kulkee omia polkujaan eikä päästä yleensä lukijaaansa helpolla. Minä pidän Seppälän tinkimättömyydestä.

4. Jukka Pakkanen: Italialaisia (Edizioneartemisia 2014)

Kun on kyse Jukka Pakkasesta, ei voi välttää Italiaa, jalkapalloa ja pyöräilyä. Pieni kirja, jossa on kirjeitä ja yllättäviä näkökulmia Italiaan eri maista.

5. Conn Iggulden: Ruusujen sota – Kolmen liitto (Otava 2015)

CI suoltaa historiallisia romaaneja tasaisen tappaavaa tahtia. Kirjat ovat maailmanlaajuisia bestsellereitä. Nyt käydään veristä valtataistelua 1400-luvun Englannissa.

6. Riina Katajavuori: Wenla Männistö (Tammi 2014)

Seitsemän veljeksen kepeä ja kekseliäs päivitys. Kai tämä nyt sitten on naisnäkökulma Seitsemään Veljekseen. En suuresti innostunut.

7. Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY 2014)

Tämä kirja sai juuri Runeberg-palkinnon. JS kirjoittaa sujuvasti kipeitä mutta myös onnellisia muistoja miehen elämästä.

8. Alpo Rusi: Etupiirin ote – Suomen valtapeli Euroopan rajalla 1700-2014 (Gummerus 2014)

Rusin kirjasta teinkin jo laajemman arvion aiemmin, joten ei siitä sen enempää. Alpo pyrkii eduskuntaan, mutta ei tämän kirjan avulla eduskuntaan pääse.

9. Sixten Korkman: Talous ja utopia (Docendo 2014)

Korkmanin pieni kirja on menestynyt ilmeisen hyvin. Se on kansantajuinen opus talouden perusasioista meille, jotka emme taloudesta paljon ymmärrä.

10.Tommi Uschanov: Minä ja Juhana Vartiainen (Long Play 2014)

TU:n esseen lähtökohtana ovat JV:n twiitit. Essee on kirjoitettu ennen kuin Vartiainen ryhtyi kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi, mutta taustoittaa kyllä puolueloikkaakin.

Tohtori Alpon tutkimuksia

Ylen Radio Suomessa lähetetään lauantaisin mainiota ohjelmaa, joka on nimeltään Tohtori Raimo, valtakunnan terapeutti. Hänen luonaan vierailee poliitikkoja ja julkkiksia mitä moninaisimpine huolineen.

Meillä on myös tohtori Alpo, juuri eläkkeelle jäänyt suurlähettiläs ja valtiotieteen tohtori Rusi. Hän on julkaissut kirjan, jolla lienee myös terapeuttista merkitystä meille suomettuneille kansalaisille (Etupiirin ote – Suomen valtapeli Euroopan rajalla 1700-2014, Gummerus).

Tohtori Alpo haukkaa ison palan, yli 300 vuotta ja noin 400 sivua. Alpolla kuten yleensä eläkeläisillä on kiire. Pitää kirjoittaa kirjoja ja kolumneja, eduskuntavaalit painavat päälle, kampanjaakin pitäisi käydä ja kiertää Uuttamaata. Alpo Rusi on keskustan ehdokkaana.

Mutta ei hätiä mitiä. Jos ei valtiopäivämiehen ura urkene Arkadianmäellä, Rusi on julistettu jo ennen vaaleja valtiomieheksi. Radio Ravussa menee ohjelmasarja, joka on nimeltään Isäntänä valtiomies Alpo Rusi.

Rusi kertoo, että kirjan kirjoittamiseen antoi lopullisen sysäyksen Ukrainan ja Venäjän kriisin kärjistyminen syksyllä 2013. Syntyi tarve hakea tapahtumille historiallista taustaa. Samalla nousi esille kysymys: miten Venäjän muutos ja Ukrainan tapahtumat vaikuttavat Suomen asemaan?

Lähtökohtana on vuosi 1700, jolloin käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä Narvan taistelu. Siitä lähtien Suomi on Rusin mukaan kuulunut Venäjän tai Neuvostoliiton etupiiriin. Suomesta tuli Venäjän miehittämä väkivallan kohde ja Ruotsilta yhä kauemmaksi karkaava rajamaa.

Rusin kirja on juuri sellainen kirja, jollaisia näinä aikoina pitäisi lukea, jotta ymmärtäisimme mitä maailmassa tapahtuu. Kovin helpoksi Rusi ei kirjan lukemista kuitenkaan ole tehnyt. Raskasta on, eikä tyyliniekka Rusi, ehkä kiireestä johtuen, näytä kirjallisia kykyjään.

Niin sanottu suomettuminen on yksi kirjan teemoista. Mielenkiintoista on havaita, keitä Rusi nostaa suomettuneiden poliittikkojen kärkeen. Pahimmat suomettuneisuuden syntisäkit Rusin listalla ovat sosiaalidemokraatteja. Rusi muuten taisi jossakin vaiheessa käväistä itsekin SDP:n jäsenenä.

Kalevi Sorsa pelasi avoimesti ja salaa Moskovan kortilla, häntä säesti osastopäällikkö Paavo Lipponen, joka ennusti, että sosialismi ei kaadu, mutta kapitalismi ajautuu pysyvään kriisiin. Ja kaiken taustalla naruja veteli Urho Kekkonen, joka kuulemma pelkäsi Neuvostoliittoa.

Rusi siteeraa paljon itseään ja ulkoistaa usein itsensä tyyliin ”tämän kirjan tekijä” oli silloin ja silloin tätä mieltä. Antaahan se tietysti ryhtiä tekstiin, kun siteeraa itseään, mutta lukijaa se alkaa toistuessaan häiritä.

Kun Rusi siteeraa muita, hän heittää usein loppukaneetiksi: Klinge ei ole kokonaan väärässä tai Niinistö ei ollut kokonaan väärässä, jos kohta ei täysin oikeassakaan. Lukijan tehtäväksi jää arvailla, mitä mieltä Rusi itse on.

Nuo ovat pikku asioita eivätkä tuhoa sitä, että Rusin kirja on ansiokas kokonaiskatsaus Suomen valtapelistä Euroopan rajalla. Loppuun kirjailija on laatinut neljän kohdan ohjelman, mitä Suomen pitäisi tehdä. Ei mitää mullistavia esityksiä: keskustelua, kansallinen konventti, politiikan päivitystä ja jäntevöittämistä. Rusi taitaa olla Nato-miehiä.

Jos ei jaksa lukea koko kirjaa, kannattaa lukea hyvä sisällysluettelo, johdanto ja viimeinen luku. Nekin johdattavat hyvin kirjan teemoihin.

Rusi on pannut kirjan motoksi lainauksen Vänrikki Stoolista. Onko se vihje, ettei kaikkea tarvitse ihan todesta ottaa?

Ja ukon suust´ on tarutkin

Ne, joita laulan tässä

Niit´usein öisin kuuntelin

Pärehen liekinnässä

Ne korutont´ on kertomaa

Ne ota, kallis synnyinmaa.

Chagallin lehmätkin lentävät

Viikonloppuna avattiin Brysselissä Belgian kuninkaallisessa taidemuseossa Marc Chagallin (1887-1985) taiteen suurkatselmus. Olen kuvataiteen asiantuntija sillä itsevarmuudella, minkä täydellinen tietämättömyys antaa, joten voin esittää varmoja mielipiteitä näyttelystä.

Kävin näyttelyssä heti avajaispäivänä. Suosio oli suuri, joten jonkin verran joutui jonottamaan, mutta museo on niin suuri, että sinne uppoaa isokin välimäärä.

Se on ainakin varmaa, että tämä Chagallin retrospektiivinen näyttely on yksi parhaista, joita olen koskaan nähnyt. Ja olen sentään nähnyt Picassoa, Matissea, Gauguinia, Antti Ojalaa, Nanna Sutta ja Nelimarkkaakin monessa polvessa.

Brysselissä Chagallin töitä on haalittu eri puolilta maailmaa ja kokoon on saatu yli 200 taideteosta. Näytteillä on varhaisia töitä jopa vuodelta 1908 ja myöhäisimmät ovat 1980-luvulta. Näyttelystä saa hyvän kokonaiskuvan Chagallin taiteellisesta urasta. Hän on eittämättä yksi 1900-luvun suurimmista mestareista.

Chagallin uskonnolliset juuret, juutalainen tausta, näkyvät maalauksista erityisen hyvin, samoin venäläinen kausi. Chagall syntyi Valko-Venäjällä, Vitebskissä, asui sitten mm. Pariisissa, Berliinissä ja Yhdysvalloissa. Loppuelämänsä hän vietti Etelä-Ranskassa Nizzan lähellä Saint-Paul de Vencessä, missä kuoli 97-vuotiaana. Siellä on hänen hautansa.

Chagallin maalaukset ovat usein värikkäitä. Niissä on paljon eläimiä: lehmiä, kukkoja, vuohia ja lentäviä sillejä. Ihmisetkin lentävät. Myös itseään ja perheenjäseniään Chagall maalasi.

Taiteilija pystyy mihin vain. Hänen ei tarvitse jossitella ja kysyä, että voivatko lehmät lentää. Ne lentävät. Chagallin maalauksista tulee hyvälle tuulelle.