Sukulaismies läpimurron kynnyksellä

Olin lukenut kaksi Philip Teirin, 34, kirjaa, kun minulle paljastui, että hän on sukulaiseni. Tämän järisyttävän paljastuksen teki kirjailija itse. Philip on syntynyt Pietarsaaressa, mutta asuu nyt Helsingissä.

Luin marraskuussa 2013 Teirin romaanin Talvisota (Otava 2013). Luulin ensin, että kirja käsittelee oikeaa talvisotaa, mutta se olikin avioliittoromaani ja tapakomedia suomenruotsalaisesta älykköperheestä.

Panin romaanista lyhyen maininnan Twitteriin ja kehaisin, että Talvisota on tavallista ihmissuhdehömppää parempi kirja. Philip huomasi merkittävän lausuntoni ja viestitti: ”Ollaanko muuten sukua? Hyytiset Lappajärveltä?”

Kävi ilmi, että kirjailijan äidin äiti on nimeltään Liisa Hyytinen. Minun isäni äidin nimi taas oli Adolfina Hyytinen. Sukuekspertit selvittivät nopeasti, että isoäitini Adolfina ja Liisan isoäiti Sofia Hyytinen olivat sisaruksia.

Philip Teir kirjoittaa ruotsiksi. Häneltä on ilmestynyt kolme kirjaa: ensin runokokoelma, sitten novelleja (Donner-ryhmä ja muita novelleja, Otava 2011) ja viimeksi esikoisromaani Talvisota. Novellit ja Talvisota on suomennettu.

Kirjoitin novellikokoelmasta kolme vuotta sitten Facebookissa, että kyseessä ei voi olla huono kirjailija, kun ensimmäinen novelli alkaa seuraavasti: ”Olin irtisanoutunut työstäni radiossa pari kuukautta aiemmin, kun minut otettiin syyttömänä kiinni Jörn Donnerin työhuoneeseen murtautumisesta.”

Huipensin arvioni: ”Alkulauseen ansiosta minäkin kirjan kirjastosta lainasin. Kaiken kaikkiaan erinomainen proosaesikoinen!” Ottakaa huomioon, että en tiennyt vielä silloin, että kyseessä on sukulaismies.

Philip Teir on paitsi todellisen kansallisen myös kansainvälisen läpimurron kynnyksellä. Talvisota on julkaistu myös Ruotsissa, Englannissa ja Saksassa.

Selasin netistä arvioita Teirin kirjoista enkä juuri kielteisiä kritiikkejä löytänyt. Hesarin kirjallisuustoimittaja Antti Majander listasi aikoinaan sekä novellikokoelman että Talvisodan potentiaaliseksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi, mutta ehdokkuudet menivät sivu suun.

Jotakin nuoren miehen arvostuksesta kertoo sekin, että jo novellikokoelma ilmestyi samanaikaisesti sekä ruotsiksi että suomeksi. Se on harvinaista.

Philip Teirillä saattaa olla myös hallinnollisia kykyjä, koska hänet valittiin kuusi vuotta sitten vain 28-vuotiaana Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimituksen päälliköksi. Siitä tehtävästä hän jäi vapaaksi kirjailijaksi vähän aikaa sitten.

Sukulaisia ei viitsi kehua liikaa, jotta eivät ylpisty. Pitäkäämme kuitenkin miestä silmällä, jotta pääsemme ajoissa siivelle nauttimaan hänen menestyksestään. Ja jos toisin käy, voimme yhdessä todeta: se on sukuvika, kun suksi ei luista.

Erikoinen tapaus: Olavi Paavolainen

Olavi Paavolainen (1903-1964) kiinnostaa yhä yli 50 vuotta kuolemansa jälkeen. Viime vuonna hänestä julkaistiin kaksi kirjaa ja yksi väitöskirja. Se on pieni ihme, kun ottaa huomioon, että hänen kirjallinen tuotantonsa on suppea.

Panu Rajalan yli 600-sivuinen järkäle (Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä, WSOY 2014) osoittaa, että Paavolainen oli ennen kaikkea tyyliniekka. Hän halusi aina olla edelläkävijä, kehityksen kärjessä. Voisi myös ilkeästi sanoa, että hän oli opportunisti, tuulenhaistelija ja takinkääntäjä pahimmasta päästä.

Kun puhutaan Paavolaisesta, ei voi ohittaa hänen naisiaan. Panu Rajala on elementissään, kun hän pääsee kuvaamaan Paavolaisen lukuisia naissuhteita. Tunnetuimmat naiset Paavolaisen elämässä olivat Helvi Hämäläinen ja Hertta Kuusinen.

Paavolainen oli kerran naimisissakin, mutta ei sekään onni monta vuotta kestänyt. Kun joku myöhemmin ihmetteli, miksi hän oli mennyt naimisiin Sirkka-Liisa Virtamon kanssa, perustelu kuului: ”Kun me olemme niin komea pari.”

Rajala lopettaa kirjansa toteamukseen, että äiti Alice Paavolainen o.s. Löfgren oli Olavi Paavolaisen ainoa elämän läpi kestänyt naissuhde.

Mikä mies Olavi Paavolainen lopulta oli? Itse ahmin nuorena miehenä hänen matka- ja esseekirjojaan (Kolmannen valtakunnan vieraana, Nykyaikaa etsimässä, Lähtö ja loitsu, Risti ja hakaristi) suuren innostuksen vallassa.

Olavi Paavolainen flirttaili natsien ja myöhemmin kommunistien kanssa, mutta ei hän oikein mihinkään sitoutunut. Tarkkanäköinen Helvi Hämäläinen kuvasi Paavolaisen ja Jarno Pennasen ominaislaatua näin:

”He olivat intellektuelleja, jotka halusivat olla ajan tasalla, mieluimmin pari askelta oman aikansa edellä. Kumpainenkin tahtoi etukäteen kiinnittyä siihen ideologiaan, joka perisi maan – oli se fasismi tai kommunismi – ei ideologian itsensä tähden eikä tulevien valta-asemien varmistamiseksi, vaan siksi, että heitä poltti kunnianhimo olla näkijä, profeetta. He eivät olleet eivätkä halunneet olla myötäjuoksijoita, vaan kuriireja, edelläkävijöitä, uuden ajan airuita.”

Paavolainen hurmaantui Nürnbergin puoluepäivillä pikemminkin Hitlerin komeista juhlista ja uniformuista kuin itse aatteesta. Mika Waltari määritteli ystävänsä niin, että hänessä oli aina monta minää, joista hän nosti esiin sen mitä juuri sinä aikana tarvittiin. Olavi Paavolainen oli monikasvoinen mies.

Martti Haavio keksi päiväkirjassaan Paavolaiselle tittelin kulttuurikirjeenvaihtaja: ”Paavolainen on lähinnä esteetti, kuten näkyy hänen Saksan-kirjastaan. Politiikkaa hän ei ymmärrä vähääkään – miksi hän muuten niin innostuneesti suhtautui tuossa teoksessaan natseihin; aivan kritiikitöntä.”

Panu Rajala on kirjoittanut sujuvan elämäkerran Paavolaisesta. Alun perusteellisten kuvausten jälkeen, Paavolaisen elämän traagiset loppuvaiheet mennään nopeasti läpi ikään kuin kirjailija olisi havahtunut, että kirja paisuu liian paksuksi.

Vanheneva Paavolainen oli traaginen hahmo, joka keskittyi juopottelemaan eikä juuri näyttäytynyt työpaikallaan Yleisradiossa. Matti Kurjensaaren lanseeraama Loistava Olavi Paavolainen oli muisto vain. Hän kuoli vain 61-vuotiaana.

Kieli keskellä suuta

Tapasin nuoren diplomaatin Jan Storen ensimmäisen kerran yli 30 vuotta sitten Wienissä. Silloin hän lahjoitti minulle Alfred Döblinin klassikkoteoksen Berlin Alexanderplatz. Siitä tein heti pikaisen johtopäätöksen, että tämä mies pääsee vielä pitkälle.

Hiljattain eläkkeelle jäänyt Store on julkaissut ansiokkaat muistelmat, jotka keskittyvät hänen toimintaansa Euroopan ytimessä, Brysselissä. Store työskenteli kahteen kertaan Brysselissä kaikkiaan 12 vuotta, viimeiset vuodet Suomen EU-edustuston päällikkönä.

Store kuului ulkoministeriön virkamiesten ehdottomaan eliittiin. EU-suurlähettilään pesti on UM:n tärkein ja ehkä myös työteliäin virka.

Storen kirjan tärkeintä antia ovat sisäpiirin kuvaus Brysselin kabinettien toiminnasta ja Suomen roolista EU:ssa. Kirja on paitsi henkilökohtaiset muistelmat myös oivallinen opaskirja.

Jos jaksaa kahlata kirjan läpi, se palkitsee lukijansa. Pitkien asiajaksojen oheen Store sirottelee mainioita anekdootteja ja henkilökuvia. Sävy on kohtelias. Työtoverit, niin esimiehet kuin alaiset, ovat olleet erinomaisia. Ulkomaiset kollegatkin kehutaan, erityisesti he, jotka osaavat asiansa ilman papereita ja joiden huumori miellyttää Storea.

Store on kuivan huumorin ystävä. Hän on kuin harmaaksi moitittu Herman van Rompuy, joka varoitti mediaa tekemästä liian suurta numeroa harmaudestaan.

Kieli keskellä suuta esitettyjen arvioiden kyljestä voi löytää pieniä piikkejäkin, jos haluaa. Hämmentäviä ovat Storen valitsemat episodit kohtaamisistaan presidentti Halosen kanssa.

Store oli presidentin luona Antti Satulin johdolla perustelemassa uusien edustustojen tarvetta, kun EU oli saamassa uusia jäseniä. Storen puheenvuoron jälkeen Halonen tokaisi tylysti: "Ei minua tarvitse vakuuttaa, että muissa jäsenmaissa tarvitaan edustusto."

Unkarin Helsingin -suurlähettilään illallisilla Store joutui puolustamaan golfin peluutaan sen jälkeen kun Halonen oli aloittanut keskustelun toteamalla, että formula ja golf eivät ole urheilua. Kinastelun keskellä Store alkoi jo pelätä uransa puolesta, mutta kansliapäällikö Jaakko Kalela viestitti pari päivää myöhemmin, että ei syytä huoleen.

Storen kirja on ylistyslaulu eurooppalaiselle yhteistyölle. Se on virkamiehen ylätason näkökulma, joskin Store tiedostaa arkielämästä vieraantumisen vaarat.

Kun Store oli taas kerran puhumassa yleisötilaisuudesa neuvotteluista ja siitä miten suomalaisilla oli tapana toimia EU:ssa, hänelle esitettiin kohtelias kysymys: kenen kanssa te oikein neuvottelette? Perusasiat ja alkuasetelma olivat jääneet selvittämättä.

Paavo Nurmi ja valkoinen mies

Istuin suurjuoksija Paavo Nurmen (1897-1973) olohuoneessa syyskuussa 1972 ja seurasin hänen kanssaan televisiosta Münchenin olympialaisten estejuoksun finaalia. Olin kesätoimittajana Helsingin Sanomien urheilutoimituksessa ja jostain syystä minut, kokemattomin toimittajakokelas, lähetettiin tekemään juttua Rajasaarentielle Taka-Töölöön.

Tuo vanha tapaaminen palautui mieleen, kun luin historiantutkija Erkki Vettenniemen uuden teoksen Suomen kestävyysjuoksun historiasta. Nurmi on tietysti yksi päähenkilöistä. Vettenniemen opus kokoaa kustantajan (SKS) mukaan ensimmäistä kertaa lajin satavuotisen taipaleen yksien kansien väliin.

Kirja on helppolukuinen perusteos, jossa ei koville urheilumiehille ja -naisille ole sinänsä paljon uutta tietoa, mutta silti teksti tempaa mukaansa. Lukija pysyy hyvin vauhdissa, vaikka ei olisikaan huippu-urheilun suurkuluttaja.

Vettenniemi kuvaa kiinnostavasti urheilun huippuhetkiä, kuten Münchenin estefinaalin, jota siis seurasin valokuvaaja Jarmo Matilaisen kanssa Nurmen kotona. Nurmi oli tuolloin jo sairas ja katkera mies. Hän kuolikin runsas vuosi tapaamisemme jälkeen.

Nurmi antoi ymmärtää, ettei urheilu häntä paljon kiinnosta. "Kultamitalia en pidä hiekkamurua arvokkaampana", hän tokaisi.

Estejuoksun aikana yhdeksän kultamitalin mies kuitenkin selvästi innostui. Hän eli juoksun vaiheet jännittynyt ja tarkkaavainen ilme kasvoillaan.

Innokkaimmat odottivat estejuoksusta Suomelle jopa kolmoisvoittoa. Mukana olivat Tapio Kantanen, Pekka Päivärinta ja Mikko Ala-Leppilampi. Kovimmat vastustajat tulivat Keniasta.

Ala-Leppilampi tyri mahdollisuutensa jo puoli tuntia ennen kilpailua. Hän loikoili pukukopissa, nousi ylös kevyen hieronnan jälkeen ja löi päänsä vaatekoukkuun. Otsaan tuli viiden sentin haava.

Valmentaja Kari Sinkkonen sitoi haavan hätäisesti ja Mikko juoksi pää näyttävästi siteessä. Jo toisella kierroksella Ala-Leppilampi törmäsi esteeseen ja kaatui; käsikin taisi murtua. Hän oli lopulta kymmenes. Myöhemmin hän myönsi veritankkauksen, joka kiellettiin vasta 1985.

Kisan voitti Kenian Kipchoge Keino, Kantanen sai pronssia, Päivärinta oli kahdeksas. Paavo Nurmi ylisti kursailematta kenialaisten ja erityisesti Keinon taktiikkaa: "Juoksi kuin valkoinen mies, järjellä."

Millaisen kohun Nurmen kommentti olisi aiheuttanut nykypäivänä? Eihän se ihan poliittisesti korrekti ollut 70-luvullakaan, mutta Nurmi on aina juossut omassa sarjassaan.

Mikä on ollut suomalaisten menestyksen salaisuus? Kirjassa esitetään kohteliaita kysymyksiä. Menestyivätkö Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi siksi, että he ottivat leikiksi tarkoitetun kilpailun tosissaan ja rikkoivat siinä ohessa amatöörisääntöjä? Palasivatko suomalaiset 1970-luvulla huipulle dopingin ansiosta, kuten yleisesti arvellaan?

Kun Nurmi ja muut suomalaiset juoksivat mitaleja, puhuttiin lentävistä suomalaisista. Nyt kun mitalit ovat muisto vain, Vettenniemi kiteyttää, että lentävien suomalaisten maasta on tullut hiipivien hölkkäreiden valtakunta.

Onneton Aatos ja ihana itsesääli

Kun luin Leena Liukkosen kirjan Aatos Erkosta (1932-2012), tulin siihen tulokseen, että Jörn Donnerin pitäisi tehdä elokuva Erkosta. Nythän Donnerilla on aikaa, kun tarina Armi Ratiasta on juuri valmistunut.

Liukkosen kirja voisi olla Erkko -elokuvan käsikirjoituksen pohjana. Kirja perustuu Liukkosen kymmenkunta vuotta kestäneeseen kanssakäymiseen Erkon kanssa 2000-luvulla: tapaamisia, autoajeluja, kirjeenvaihtoa, sähköposteja.

Liukkosella on ollut käytössään myös ruotsalaisen Anna Belfragen Tukholmassa nauhoittamat haastattelut, joita on noin kymmenen tuntia.

Erkko-elokuvan tunnuslauseeksi valitsemme Aatoksen oman huudahduksen: Itsesääli on ihanaa! Aatoksen rooliin sopisi esimerkiksi Oiva Lohtander.

Helpottaakseni Donnerin tulevia töitä, olen laatinut Liukkosen kirjan pohjalta elokuvan alkukohtauksen. Repliikit on poimittu lähes sellaisenaan kirjasta; taiteellista vapautta on käytetty harkitusti.

Aatos ja Leena ovat päämäärättömällä autoretkellä keskellä uusimaalaista peltomaisemaa. Aatos ajaa ja pitää pitkää yksinpuhelua onnettomasta elämästään. Leena haluaa vaihtaa puheenaihetta.

Leena: Aatos, miksi sinä haluat olla kanssani?

Aatos: Älä kysy, älä kysy. Sinä olet niin erilainen kuin kaikki muut naiset. Sinä suhtaudut minuun luonnollisesti. Kukaan muu ei ole saanut minua puhumaan itsestäni ja asioistani niin kuin sinä.

Leena hämmentyneenä: Voi Aatos, haaveiletko vielä jostakin?

Aatos: Kyllä vaan, haluaisin olla omassa rauhassani vaatimattomassa huvilassa meren rannalla. Siellä pitäisi olla puuhella ja pieni vene kalastamista varten. Ketään en sinne haluaisi.

Leena: Enkö minäkään saisi tulla sinne?

Aatos: No, totta kai, jos joskus haluaisit tulla, siellä voisi viettää ulkoilmaelämää merellä, nukkua ja kirjoittaa omaan tahtiinsa niin paljon kuin haluaisi.

Alkukohtaus päättyy, kun Aatos ajaa auton Tuusulan lottamuseon pihaan. Leena ja Aatos nousevat autosta ja menevät kahville.

Leena Liukkosen kirja pönkittää myyttiä Erkosta mystisenä miehenä, vaikka moneen kertaan vakuutetaan, että myyttiä ei ole tarkoitus rakentaa. Erkko itsekin taisi osallistua tietoisesti myytin rakentamiseen, kun hän kertoi surkeasta elämästään kahdelle naiselle, ruotsalaiselle Annalle ja suomalaiselle Leenalle. AE antoi naisille vapaat kädet aineiston käyttämiseen.

Liukkosen kirja on kyökkipsykologiaa tulvillaan, mutta saamme tietää myös paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten sen, että Aatos ei koskaan ollut onnellinen eikä pitänyt kuutamosta.

Erkkologeille Liukkosen opus on arvokas lähdeteos sitten kun Aatos Erkosta tehdään oikea elämäkerta. Nähtäväksi jää, toteutuuko Aatoksen Leenalle esittämä toive: "Ota minut sellaisena kuin olen, yritykset tehdä jotakin minusta ovat turhia.”

Hyvän avioliiton salaisuus

Jos joutuisin valitsemaan, mitä kirjoja ottaisin autiolle saarelle, yksi valinta olisi selvä: Michel de Montaignen esseitä. Esseistä on juuri ilmestynyt suomeksi kolmas ja viimeinen osa. Edelliset osat ilmestyivät 2003 ja 2008. Suomentaja Renja Salminen on tehnyt hyvää työtä ja WSOY kulttuuriteon.

Montaigne (1533-1592) on ajaton klassikko. Häntä pidetään maailman ensimmäisenä esseistinä. Nämä 1500-luvulla kirjoitetut esseet ovat yllättävän ajankohtaisia. Ajat muuttuvat, mutta ihmisluonto pysyy samanlaisena.

Montaignen kirjaston kattopalkkiin oli maalattu mietelause ”Per omnia vanitas”, joka viittaa Saarnaajaan: Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, kaikki on turhuutta. Mutta Montaigne ei kuvittele itsestään liikoja: Tuskin mikään on räikeämmin turhuutta kuin se, että turhuudesta kirjoitetaan näin turhanpäiväisesti. Ironia on usein Montaignen tyylilaji.

Ranskalainen aatelismies kirjoittaa häpeilemättömästi pääasiassa itsestään, mutta jostain syystä se ei häiritse lainkaan. Yksityisestä yleiseen; sehän on tänäkin päivänä yleinen tapa niin kirjoissa, lehti- ja televisiojutuissa kuin elokuvissa.

Kolmannessa osassa Montaigne kirjoittaa paljon kuolemasta, vaikka mikään inhimillinen ei ole hänelle vierasta. Lukujen otsikoista saa käsityksen aiheiden kirjosta: Hyödystä ja kunniallisuudesta, Katumuksesta, Kolmenlaisesta seurasta, Korkean aseman haitoista, Keskustelutaidosta, Turhuudesta, Kasvonpiirteistä, Kokemuksesta…

Aiheet vaihtelevat, mutta Montaigne myöntää itsekin, että hän kirjoittaa usein asian vierestä, ihan tietoisesti. Hän vähättelee itseään, usein hän on kuitenkin itsetietoinen ja oman arvonsa tunteva, mutta aina kohtuuden ystävä.

Kun Montaigne puhuu vallanpitäjistä, hän korostaa sattuman merkitystä. Hänen mielestään jopa viisauttamme ja harkintaammekin ohjaa enimmäkseen sattuma.

”Katsokaa ketkä ovat kaupunkien mahtimiehiä ja ketkä tekevät työnsä parhaiten: huomaatte että yleensä vähiten lahjakkaat. Toisinaan naiset, lapset ja mielipuolet ovat hallinneet laajoja valtakuntia yhtä hyvin kuin kyvykkäimmät ruhtinaat. Ja Thukydides sanoo, että hidasjärkiset onnistuvat siinä yleensä paremmin kuin teräväpäiset. Me selitämme heidän hyvän onnensa viisauden ansioksi.”

Ihminen on Montaignen mielestä etevä vain jos hänellä on onnea, ja ”sen jälkeen me kaikki kehumme häntä taitavaksi”. Ja viisaatkin puhuvat asioista usein sen mukaan, millaista hyötyä niistä on, eivät sen mukaan, millaisia ne ovat.

Montaigne kirjoittaa korkean aseman haitoista, mutta myöntää naureskellen, että koska ei voi sitä saavuttaa, hän kostaa puhumalla siitä halventavasti. Suurin ja kunniakkain mestarisuoritus esseistin mielestä on elää ihmisiksi. Kaikki muu – hallitseminen, aarteiden haaliminen, rakentaminen – on enintään lisuketta ja kylkiäistä.

Lopuksi pitää täyttää otsikon lupaus eli vastata kysymykseen, mikä on hyvän avioliiton salaisuus Montaignen mukaan: ”Minusta se mies, joka sanoi, että hyvään avioliittoon tarvitaan sokea vaimo ja kuuro mies, tiesi totisesti, mistä puhui.”