Metri juostu ja eväät syöty

Jaaha, metri juostu ja eväät syöty, sanoo 1500 metrin lähtölaukauksen jälkeen ikämies Martti. Siihen tiivistyy Jussi Seppäsen kertomuskokoelman (Kymmenottelu, WSOY 2015) ydin, kun viisi seitsemänkymppistä miestä ampaisee 10-ottelun viimeiseen lajiin 1500 metrin juoksuun.

Kertomuksen luvun Seppänen on nimennyt kuoleman kierrokseksi ja sitä se näille ikämiehille onkin. Kuolemankierros alkaa Seppäsen mukaan 700 metristä ja jatkuu 1100 metriin, siis toiseksi viimeinen kierros ja kymmenottelun hirvittävin asia. ”Sen jälkeen helpottaa taas, koska viimeisen kierroksen jaksaa aina.”

Mutta Paavo ei tällä kertaa jaksa. Hän lyyhistyy kesken kaiken, ambulanssi tilataan ja Paavo viedään sairaalaan. Hetken harkittuaan muut päättävät juosta kisan kaikesta huolimatta loppuun: ”Paavolle jäisi tosi tympeä fiilis, jos ei juostaisi loppuun.”

Jussi Seppäsen esikoisteos on erilainen urheilukirja. Se on rakennettu 10-ottelun lajien mukaan. Kirja on selkeästä rakenteestaan huolimatta hieman hajanainen. Seppänen kirjoittaa useimmiten muusta kuin urheilusta ja sitten kesken kaiken ikään kuin hätkähtää, että tämähän on urheilukirja, ja panee muutaman urheilullisen viittauksen.

Kirjan motoksi Seppänen on jostakin poiminut Tommi Evilän viisauden: ”Sanoja ilman tekoja. Kuka tahansa pystyy siihen.” Kirjan parhaita lukuja onkin pituushyppyyn keskittyvä luku, jossa neljä miestä muistelee Evilän MM-pronssia juhannusaamuna klo 5.20 ja päättää lähteä hyppäämään pituutta Eläintarhan kentälle. Sattuu kaikenlaista.

Muutama urheilun huippuhetki on kuvattu omintakeiseen tyyliin. Sellainen on esimerkiksi Kimmo Kinnusen MM-kulta Tokiossa 1991. Asiantuntijana on isä-Jorma, jota Kari Mänty haastattelee televisiossa. Saamme tietää senkin, miksi naiset heittävät huonosti keihästä:

”Mutta lantio ei saa antaa periksi! Siksi naiset heittävät huonosti. Niillä on joustava ja pyöreä lantio. Ei semmoisella lantiolla keihästä heitetä. Ei Heli Rantanen eikä kukaan muukaan nainen. Kuvittele, jos äitisi heittäisi keihästä.”

Urheiluhulluus voi johtaa todelliseen hulluuteen. Seppänen kertoo miehestä, joka yrittää elää niin, että voi joka vuosi ylittää riman korkeudessa oma ikä plus metri. Seiväshyppy-luvussa yksi lakaisee Huopalahden aseman ulkoportaita askelma kerrallaan alhaalta ylöspäin edeten ja toinen kiipeää valomainostorniin logojen kirjaimia pitkin. Kauko Röyhkäkin saa osansa, kun eräs nainen kostaa hänelle pieleen menneen elämänsä.

Kymmenottelussa kirjailija Seppäsen askel sopi aika hyvin lankulle, vaikka ihan nappisuoritusta ei vielä tullutkaan. Nuori mies ehtii hioa kuntoaan niin, että seuraavalla kerralla häntä voidaan jo verrata Juhani Peltoseen ja Elmoon, Tuomas Kyröön ja Miika Nousiaiseen, joiden vanavedessä hän yltää kirkkaasti pistesijoille, joskaan ei aivan mitalipallille.

Onneksi olkoon, Carl Haglund!

Puolustusministeri Carl Haglund on onnistunut tekemään itsestään eduskuntavaalien päähenkilön kampanjan loppusuoralla. Hyvä saavutus pienen puolueen puheenjohtajalta. Onneksi olkoon!

Pohjolan puolustusministerien yhteiskirjoitus Suomen vaalien alla antoi vauhtia Haglundille. Siinä oli sen verran sytykkeitä, että siihen tarttuivat presidentti Niinistön johdolla koko muu poliittinen kerma, Haglundin puolustajat ja vastustajat sekä tietysti Venäjä.

Kirjoitus perustuu jyrkkään vastakkainasetteluun. Siinä luodaan asetelma, jonka mukaan Venäjä on uhka (haaste) ja pohjoismaat tekevät yhteistyötä Venäjää vastaan. Suomessahan ei saa ääneen sanoa, että Venäjä on uhka. Sitä ei pidetä viisaana puheena vastuullisilta poliitikoilta.

Luin sattumalta juuri yhden lukuisista Nato-kirjoista (Jyrki Karvinen – Juha-Antero Puistola: Nato ja Suomi, Auditorium 2015). Siihen on haastateltu alkuvuonna myös Carl Haglundia, joka osallistui viime syksynä Naton Walesin huippukokoukseen. Siellä Suomi allekirjoitti ns. isäntämaasopimuksen Naton kanssa.

Puhuttiin myös sotaharjoituksista: ”Lähtökohtaisesti Naton uudet keihäänkärki- eli RAP-joukot ovat vain jäsenmaiden toimintaa, joten siihen meillä ei ole asiaa, mutta jos ne järjestävät laadukkaita harjoituksia, voimme tapauskohtaisesti harkita, ovatko ne meille hyödyksi ja onko meille poliittisesti suotavaa osallistua niihin”, Haglund pohti kirjan mukaan.

Nato-kokoukseen osallistunut kanadalainen diplomaatti väitti, että Suomi ei kerro suoraan kansalaisilleen, että kyseessä ovat todellisuudessa Naton yhteisen puolustuksen eli artikla viiden mukaiset harjoitukset. Hänen mielestään Suomi on antanut kuvan kriisinhallintaharjoituksista, joita ne eivät ole.

Silloin Haglund vastasi viisaan valtiomiehen tavoin: ”Suomi ei halua provosoida kolmansia osapuolia.” Kolmannella osapuolella tarkoitettiin varmaankin Venäjää.

Kirjassa Haglund täsmensi: ”Kyllähän me harjoitellaan Naton yhteistä puolustusta, se on ihan selvä, me harjoittelemme niitä molempia. Mutta harjoituksissa on aina sensitiivinen osa, että mikä on viholliskuva ja sen suhteen olemme tarkkoja, että emme loukkaa tai provosoi ketään.”

Jos ”harjoituksissa” sanan tilalle panee ”kirjoituksessa”, ohjetta voi hyvin soveltaa myös kirjallisiin sotaharjoituksiin.

Olisikohan Haglundin kannattanut noudattaa omaa ohjettaan, kun valmisteli kirjoitusta muiden puolustusministerien kanssa?

Nokian moka ja Koneen salaisuus

Kun kuulin, että Nokia neuvottelee fuusiosta ranskalais-amerikkalaisen Alcatel-Lucentin kanssa, pelästyin. Onko Nokia tekemässä jälleen jättimäisen bisnesmokan?

Juuri ilmestyneessä kirjassaan Markku Kuisma ja Pekka Seppänen listaavat Suomen pahimmat bisnesmokat (Siltala 2015). Ykköseksi heidän listallaan yltää Nokia, joka osti omia osakkeitaan lähes 19 miljardilla eurolla vuosina 2003-2008 ja mitätöi ne. Ne rahat menivät kuin hohtimet kaivoon.

Nokia on ylivoimainen ykkönen. Sonera hukkasi ”vain” neljä miljardia umts-seikkailuissaan ja Stora Enson Amerikan valloituksen tappiot olivat tätäkin vähäisemmät.

Suomalaiset ovat tiukkapipoja, joille kelpaa kansainvälisessä vertailussa vain ykkössija. Kun suomalaiset yrittävät kunnianhimoisesti kehittää vallankumouksellisia tuotteita, ruotsalaiset kauppaavat maailmalla yksinkertaisia ja halpoja huonekaluja sekä lähes ilmaisia huonosti kestäviä vaatteita.

Suomalaiset keksivät, ruotsalaiset myyvät. Olemmeko siis bisnesmokaajinakin maailman ykkösiä?

Kuisma ja Seppänen kirjoittavat mokista pilke silmäkulmassa, vaikka aihe on mitä vakavin. Herrat ymmärtävät mokaajia eivätkä halua leimata virheiden tekijöitä. He toivovat, että virheistä opitaan.

Kaikki eivät mokaa. Kirjassa on myös yksi menestystarina. Olkaamme siis positiivisia ja kertokaamme siitä, mikä on hissiyhtiö Koneen menestyksen salaisuus. Vastaus saattaa yllättää: menestyksen salaisuus ovat pikkujoulut!

Kone järjesti ensimmäisenä suomalaisena yrityksenä henkilöstölleen pikkujoulut jo 1930-luvulla. Se kertoo paljon yrityskulttuurista. ”Yhtiö, joka on ensimmäisenä järjestämässä työntekijöilleen juhlat, ei voi olla huono yritys.”

Kone on kirjoittajien mukaan tehnyt monet muutkin asiat nimenomaan ensimmäisenä, ennen muita, oman päänsä mukaan. Ehkä juuri se on menestyksen resepti.

Menestykseen voi tietysti olla muitakin syitä, kuten hyvä tuuri tai loistavat johtajat. Kuisman ja Seppäsen mielestä Koneessa on ainakin yksi ominaisuus, joka erottaa sen mokaajista. Kone on perheyritys, jossa on useiden sukupolvien ajan ollut yksi ja ainoa omistajan valtaa käyttävä henkilö. ”Omistuksella on ollut paitsi kasvot, myös korvat, silmät ja suu.”

Virkistävää on lukea, miten Kuisma ja Seppänen kyseenalaistavat ajan henkeen kuuluvan yrityspäättäjien ihailun. He irvailevat ns. huippujohtajille ja kirjoittavat, että hyvä johtaja hukkaa miljoonan, huippujohtaja miljardin. ”Huippujohtamista ei taida olla olemassakaan. On vain johtamista.”

Kirjassa käydään perusteellisesti läpi viime vuosikymmenien tunnetut epäonnistumiset, kuten Sonera, Talvivaara, Valco, Olkiluoto, Nokia ja Stora-Enson Amerikan valloitus. Teksti on asiantuntevaa ja opettavaista kenelle tahansa.

Kun aina sanotaan, että suomalaiset ovat huonoja myymään, Kuisman ja Seppäsen aineisto todistaa, että suomalaiset ovat huonoja ostamaan: Stora Enso, Metsä-Serla ja Kansa ovat surullisia esimerkkejä kehnoista ostajista. Yksikään suomalainen suuryritys ei ole koskaan onnistunut kunnolla Yhdysvalloissa.

Onkohan pipo ollut liian kireällä?

Parrasvaloihin unohduksen yöstä

Kun ryhdyin lukemaan tätä kirjalliseksi tapaukseksi julistettua romaania (John Williams: Stoner, Bazar 2015), olin jo kuullut siitä monta ylistävää arviota. Asetuin aluksi vastahankaan; se ei voi olla niin hyvä kuin väitetään. Taitaa olla kustantajien mainoskikka ”löytää” kirja uudelleen vuosikymmenten unohduksen jälkeen, ajattelin.

Stoner ilmestyi Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran 1965, mutta unohdettiin nopeasti. Kirjallinen tapaus siitä tuli, kun se käännettiin ranskaksi muutama vuosi sitten. Sen jälkeen sitä myytiin Euroopassa hyvin ja Yhdysvalloissakin kirja löydettiin uudelleen. Suomeksi se ilmestyi tänä vuonna.

Kirja on selkeästi rakennettu ja viileästi kerrottu elämäntarina. Siinä lienee paljon John Williamsin (1922-1994) omia kokemuksia, olihan hän kirjallisuuden opettaja, kuten Stonerkin.

Romaani on henkilökuva miehestä, William Stonerista, jonka elämä on täynnä epäonnistumisia. Yksityiselämä oli onnetonta alusta lähtien: ”Kuukauden kuluttua Stoner tiesi, että avioliitto oli epäonnistunut; vuoden päästä hän menetti toivonsa, että tilanne kohentuisi. Hän opetteli hiljaiseksi eikä tyrkyttänyt rakkauttaan.”

Avioliitto on rakkaudeton, avioliiton ulkopuolinen rakkaussuhde päättyy dramaattisesti, tyttärestä tulee alkoholisti ja työpaikallaan yliopistolla Stoner kohtaa monia vaikeuksia, mutta tyytyy kohtaloonsa. Joskus tekisi mieli potkaista Stoneria persuuksiin ja sanoa: Ryhdistäydy.

Nelikymppisenä yhteenveto Stonerin elämäntilanteesta on karu: ”Hän on neljäkymmentäkaksivuotias eikä nähnyt edessään mitään mistä olisi halunnut nauttia, eikä takanaankaan juuri mitään minkä olisi välittänyt muistaa.”

Stoner tyytyi yleensä vähään ja alistui lammasmaisesti kohtaloonsa, mutta löytyy yksi poikkeus. Työtään Stoner rakasti yli kaiken ja intohimoisesti. Kirjallisuuden opettaja oli tinkimätön ja jääräpäinen eikä suostunut kompromisseihin, kun oli kyse työstä. Hänestä tuli yliopistolla legenda, myyttinen hahmo, joka oli näkökulmasta riippuen sankari, narri tai konna.

Vaikka Stoner kulki elämässään päällisin puolin epäonnistumisesta toiseen, kirjasta ei jää ankeaa jälkimakua. Loppujen lopuksi Stoner itse oli tyytyväinen elämäänsä, kun mietti sitä kuolinvuoteellaan. Hän oli ollut oma itsensä ja hän tiesi mikä oli ollut. Loppu on koskettava, kun syöpää sairastava Stoner uupuu ja kuolee kirja kädessään.

Mitä enemmän luin, vastahankani mureni sivu sivulta. Eleettömästi kerrottu Stonerin tarina (306 sivua) koukutti ja luin sen lähes yhtä soittoa alusta loppuun. Liityn mielelläni kirjan kehujien kerhoon.

Ennen kuin kaikki muuttuu

Ennen kuin kaikki muuttuu ei ole viittaus eduskuntavaalien kampanjointiin vaan Taina Latvalan kertomuskokoelman nimi (Otava 2015). Se kertoo niistä iloista ja suruista, joita nuori nainen kohtaa aikuistumisen tiellä.

Kirjan alku on aina tärkeä. Se voi joko houkuttaa lukemaan tai karkottaa lukemasta. Taina Latvala aloittaa uuden kirjansa näin: ”He kävelevät kuumalla asfaltilla, sormet toistensa lomassa kuin taipuneina rukoukseen. Heinäkuu tuoksuu nurmikolta ja nuorilta naisilta, linnut laulavat suruista joita he eivät vielä tunne.”

Taina Latvala osaa kirjoittaa kaunista suomea. Hänen tyylinsä on konstailematonta ja yksinkertaista, mutta ei tylsää. Hän tietää, että tarinan juju on yksityiskohdissa.

Nuo alun lauseet ja kirja muutenkin vahvistavat käsitystä, jonka mukaan Taina Latvala on yksi nuoren polven lahjakkaimmista kirjailijoista. Hänellä on oma ääni, joka erottuu massasta. Hänen tarinansa ovat usein huumorin sävyttämiä, surumielisiä. Pohjalaistyttö tarkkailee sivullisena helsinkiläistä elämänmenoa.

Vaikka en varmastikaan kuulu Latvalan lukijoiden ydinryhmään, minun oli ikäerosta huolimatta helppo samaistua kirjan tunnelmiin: ulkopuolisuus, huumori, surumielisyys ja yksinäisyys joukkojen keskellä eivät sukupuolta tai ikää kysele.

Jostain syystä pidin erityisesti luvusta Kissan yksityisyys. Siinä kirjailija irvailee taidokkaasti, miten kertoja joutui poliisin kynsiin, kun häntä epäiltiin kissan yksityisyyttä loukkaavan tiedon levittämisestä.

Taustalla on vakava asia (yksityisyyden suoja), mutta jos viranomaiset ottavat kaiken tosissaan, se voi johtaa järjettömyyksiin. Kafkamainen tarina naisesta joka muuttui kissaksi!

Osaan kuvitella paikat ja monet henkilötkin, joista Latvala kirjoittaa. Isä on tässäkin kirjassa keskeisessä roolissa, kuten aiemminkin Tainan tuotannossa. Suorastaan riipaiseva on luku Keskeneräinen, joka päättyy isän kuolemaan: ”Minusta tuntuu, että kaikki oli jäänyt kesken hänen elämässään; oli niin paljon mitä hän olisi vielä halunnut tehdä.”

Kiinnostustani Taina Latvalan tuotantoon lisää se, että tunsin hänen isänsä. Olimme yhden vuoden lukiossa jopa samalla luokalla.

Sain tämän uutuuskirjan yllättäen netistä HelMet -systeemin kautta sähkökirjana eilen (9.4.2015), vaikka kirja ei taida olla vielä edes kaupoissa. Ajan hermolla siis ollaan. Kiitos hyvälle kirjastolle!

Elämää ja erotiikkaa

Kun puhutaan Milan Kunderasta, ei voi erottaa elämää, politiikkaa ja erotiikkaa. Näillä teemoilla juuri 86 vuotta täyttänyt Kundera leikittelee myös uudessa kirjassaan (Merkityksettömyyden juhla, Siltala 2015). Keskeisessä osassa ovat naisen napa, Stalin tovereineen ja hyväntuulisuuden ylistys.

Pariisilaistunut tsekki on edelleen hyvässä iskussa, vaikka ei tässä pienoisromaanissa parhaiden kirjojen (Olemisen sietämätön keveys, Elämä on toisaalla, Pila) tasolle päästä. Mestarismies osaa kirjoittaa kiinnostavasti niin aidasta kuin aidanseipäistä. Kirja, jossa on vain 128 sivua, on kuin esseen ja romaanin välimuoto.

Kundera on lumoutuneena pannut merkille, että erityisesti nuorilla naisilla on tapana kulkea julkisesti napa paljaana. Ennen naisen eroottisessa vartalossa kultaisia kohtia olivat sääret, pakarat ja rinnat. ”Kunnes eräänä päivänä tajusin, että mukaan on luettava vielä neljäs: napa”, yksi kirjan henkilöistä sanoo. Tämän mullistuksen merkitystä pohditaan ja tullan siihen johtopäätökseen, että yksilöllisyys on illuusio. Kaikilla on suunnilleen samanlainen napa.

Suomessa vietetään juuri nyt eduskuntavaalien alla syyttelyn, syyllistämisen ja tuomiolle vetämisen riemujuhlaa. Hyväntuulinen huumori loistaa poissaolollaan.

Otetaan Kundera avuksi ja pohdiskellaan hyväntuulisuutta. Meitä ympäröivän merkityksettömyyden tunnustaminen on Kunderan mielestä avain viisauteen ja hyväntuulisuuteen.

Merkityksettömyyttä on kaikkialla. Mieltä vailla voidaan olla niin taistelu- kuin vaalikentillä, sekä kokkareilla että metsästysretkillä. Eräänlaisia merkityksettömyyden merkkejä ovat kirjan kuvaukset Stalinin peltopyyn metsästyksestä ja coctail-tilaisuuden rituaalit soidinmenoineen.

Kundera on nostanut kätensä pystyyn. Kun maailmaa ei voi mullistaa tai uudistaa eikä onnetonta etenemistä pysäyttää, on vain yksi vastarinnan muoto: maailmaa ei pidä ottaa vakavasti.

Kirjan Ramon opastaa Hegelin tyyliin: ”Vasta äärettömän hyväntuulisuuden korkeuksista voit tarkastella alapuolellasi leviävää ihmisten ikuista typeryyttä ja nauraa sille.”

Avoimeksi jää kuitenkin kysymys, miten hyväntuulisuuden voi löytää. Yksi vaihtaa jatkuvasti tyttöystäviä, jotta ei ikävystyisi: ”Kuten tiedät, mikään ei ole pahempaa kuin ikävystyminen. Siksi vaihdan tyttöystäviä. Ilman sitä ei löydy hyväntuulisuutta.”

Jotenkin Kundera onnistuu istuttamaan Stalinin matelevine tovereineen kirjaansa ilman että se häiritsee. Kun Molotov kuiskii Stalinille, että ne aikovat kaataa sinun patsaasi, Stalin ärähtää: ”Sellaista kutsutaan unelman lopuksi! Kaikki unelmat loppuvat aikanaan. Se on yhtä odottamatonta kuin väistämätöntäkin. Ettekö te moukat sitä tienneet?”

Juha Sipilä - mies vailla vilppiä

Juha Sipilän nousu keskustan puheenjohtajaksi ja todennäköisesti seuraavaksi pääministeriksi on sellainen sankaritarina, jota Suomen politiikassa ei ole ennen nähty. Risto Uimosen kirja (Juha Sipilä – Keskustajohtajan henkilökuva, Minerva 2015) pönkittää tarinaa ja rakentaa legendaa miljonääristä, josta tuli huippupoliitikko.

Sipilä on jo nyt ilmiö vähän samaan tapaan kuin Mauno Koivisto aikanaan. Koivisto rikkinäisine sukkineen oli aikansa poliittinen julkkis. Sipilä kulkee kenkineen ja sukkineen Koiviston jalanjäljillä.

Uimosen kirjassa on tuttavan kertomus tv-haastattelusta sen jälkeen kun Sipilästä oli tullut monimiljonääri: ”Toimittaja kysyi Juhalta, mitä tämä aikoi tehdä ensimmäiseksi rahoillaan. Juha vastasi, että ainakin uudet kengät voisi ostaa. Hänen toisesta kengästään pilkisti sukka, kun kengän pohja oli lähes irti.”

Näin rakennetaan myyttiä, näin syntyvät legendat.

Kokenut politiikan tarkkailija Risto Uimonen on aivan lääpällään Sipilän edessä. Kriittisiä arvioita kirjasta on turha etsiä. Se on yhtä ylistyslaulua Sipilän kunniaksi.

Uimonen esittää kysymyksiä: Miten on mahdollista, että politiikan diletantti, harrastelija, voi onnistua näin hyvin? Onko kyse jonkinlaisesta pöljän pojan tuurista vai poikkeuksellisesta taitavuudesta?

Yksi Sipilän menestyksen avain on Uimosen mielestä hänen hiljainen karismansa, joka herättää luottamusta ja vakuuttaa ihmisiä. ”Sipilä vaikuttaa vilpittömyydessään ja konstailemattomuudessaan aidolta. Hänen tapoihinsa eivät kuulu isottelu, mahtailu, pompottelu eikä pomoilu.”

Sipilä on kunnianhimoinen poliitikko, paljon kunnianhimoisempi kuin moni arvaakaan. Hän haluaa tuloksia, mutta omalla tyylillään. Hän on omaksunut hyvin ohjeen, joka kuuluu: Ole oma itsesi.

Tässäkään suhteessa vertailu Mauno Koivistoon ei ole kovin kaukaa haettu. Koivistokin oli taitavampi poliitikko kuin muut olematta tyypillinen poliitikko.

Uimosen kirjan perusteella Juha Sipilä on kuin Uuden Testamentin Natanael, mies vailla vilppiä. Kun Filippus kertoi Natanaelille, että he ovat löytäneet kunnon miehen, sen josta Mooses ja profeetat ovat kirjoittaneet eli Jeesuksen, Natanael kysyi kuuluisan kysymyksen: Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?

Joku voi kysyä Natanaelia mukaillen: Voiko Keskustasta tulla mitään hyvää? Vaalikentillä olen kuulevinani teologian ylioppilas Timo Laanisen vastaavan epäileville kansalaisille: Tulkaa ja katsokaa. Juha Sipilä on kunnon suomalainen, jossa ei vilppiä ole.

Kun Jeesus ja Natanael tapasivat ensi kerran, Jeesus sanoi heti Natanaelista: Katso, oikea israelilainen, jossa ei vilppiä ole!

Aika näyttää, miten pitkälle sankaritarina kantaa. Juha Sipilä joutuu todelliseen testiin vasta eduskuntavaalien jälkeen, jos hänestä tulee pääministeri.

Järvenpään dosentti toivioretkellä

Pääsiäisen kunniaksi yritin hakea hengellistä ravintoa papillisesta julistuksesta, teologian tohtori Arto Luukkasen uudesta kirjasta (Vapaan pudotuksen Suomi – Tyhjätaskuna karhun syleilyssä, Tammi 2015). Petyin pahasti. Kirja olikin poliittinen pamfletti, vaalikirja. Dosentti Luukkanen on toivioretkellä eduskuntaan.

On olemassa Upsalan ekonomi, Åbon tohtori ja tämä Järvenpään dosentti. Eikä mikään yksinkertainen dosentti vaan peräti kolminkertainen, päivystävä dosentti parhaasta päästä, oikein dosenttien dosentti.

Dosentti Luukkanen on epäilemättä viisas mies. Hän on Wikipedian mukaan yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa, Venäjän historian dosentti Tampereen yliopistossa ja poliittisen historian dosentti Turun yliopistossa.

Kyllä noilla ansioilla ulkoasiainvaliokunnan varajäsenen paikka aukeaa Timo Soinin joukkueessa, jos Luukkanen valitaan kansanedustajaksi Uudeltamaalta.

Kun Luukkanen ilmoittautui perussuomalaisten ehdokkaaksi, moni yllättyi, vaikka hän olemukseltaan on kuin Timo Soinin kaksoisveli.Sutkauksiakin tulee tarvittaessa kuin Soinin suusta.

Luukkanen on terävä kirjoittaja. Kirjassaan hän käy laveasti läpi Suomen tien nykyiseen talousahdinkoon, moittii kilpailevien puolueiden kellokkaita ja tutkijakollegoitaan (Kangaspuro, Kivinen, Tiilikainen), mutta pappien tapaan lopulta löytyy myös lohdutuksen sana: tästäkin selvitään.

Luukkanen kirjoittaa, että syyttely ja raivo eivät auta silloin, kun on ryhmityttävä isänmaan taakse. Syyttelyn syntiin hän lankeaa kuitenkin vähän väliä. Pääkonnia tuntuvat olevan mm. Matti Vanhanen, Jyrki Katainen ja Alexander Stubb. Sankareita ovat Paasikivi ja Mannerheim, joita hän mielellään lainaa.

Kataisen ainoaksi avuksi hän nimeää nautamaisen kyvyn kärsiä, kun hallituskumppanit potkivat häntä nilkoille. Stubb taas tuo Luukkasen mieleen risteilyisännän, joka ottaa toista olkapäästä, kuiskailee naisille ja kannattaa tasa-arvoista avioliittoa.

Luukkanen irvailee Kataisen pakoa Brysseliin, kun ”kansainvälinen maailma kuulemma imaisi mukanaan”. Ja sehän oli Kataisen mielestä ”jumalattoman palkitsevaa”.

”Mitäpä jos marsalkka Mannerheim olisi vuonna 1940 kesken talvisodan vaarallisten päivien todennut haluavansa maistaa toisenlaista elämää? Entäpä jos presidentti Ryti olisi vuonna 1944 sanoa lurpsauttanut, että hän tästä nyt sitten lähtee, kansainvälinen maailma kun niin houkuttaa? Entä jos Risto Rytin kommentti olisi silloin kuulunut: Se kansainvälinen maailma on imaissut mukanaan...Sen kun huomaa ja näkee, että saa omalla työllään muutosta aikaan Euroopassa – se on jumalattoman palkitsevaa?”

Luukkasen kotimaan politiikan arvioiden läpi paistaa propaganda. Asiantuntevimmillaan hän on, kun hän taustoittaa Ukrainan kriisiä ja Venäjän viimeaikaisia tapahtumia. Tässä kirjassa ne jäävät kuitenkin sivuosaan.

Poliitikko Luukkasen ja tutkija Luukkasen roolit sekoittuvat iloisesti keskenään. Jos poliitikko Luukkasen ura ei lähde lentoon, joku voi jossain vaiheessa huomauttaa: Olen kuullut, että olette myös historiantutkija. Keskittykää siihen!

Naton salainen ase: Uuno Turhapuro

Kun puhutaan Natosta, ensimmäisenä ei tule mieleen Uuno Turhapuro. Mutta kun suomalaista Nato-keskustelua tarkastelee tarinoiden kautta, kuten Raimo Pesonen tekee uudessa kirjassaan (Nato hampaankolossa, Like 2015), sekin onnistuu.

Pesonen ymppää Nato-keskusteluun puoliväkisin niin Uuno Turhapuron kuin Saarijärven Paavon. Vanhat stereotypiat ja uskomukset ohjailevat Pesosen mielestä keskustelua. Paavon ja Uunon kautta kuvataan Suomea ja suomalaisuutta.

Uuno edustaa kirjailijan mielestä kavahdettavaa punaryssää: hän on viinaanmenevä, kiero, ahne, laiska ja likainen, mutta ikuisesti kieroudellaan ja hyvällä onnellaan pärjäävä ryssän stereotypia. Onko Uuno siis Naton salainen ase? Ei onnistu. Suomalaisethan rakastavat Uunoa.

Paavoa Pesonen kuvaa näin: ”Naapuriaan pyyteettömästi auttava mutta kivääriäkin kantava ja tarvittaessa veritekoihin kykenevä Saarijärven Paavo jatkaa elämäänsä myös unelmien ja toiveiden projektioina niissä kuvissa, joita Suomessa maalaillaan Natosta.”

Toivottavasti pysyitte kärryillä. Minulla oli vaikeuksia. Joskus tuntuu, että kirjailija yrittää vähän liikaa.

Nato-keskustelun taustalla kummittelee Pesosen mielestä ryssäviha heimosoturi Erkki Räikkösen hengessä: Ryssästä saa puhua vain hammasta purren.

Pesonen vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Kovin paljon faktatietoa kirjassa ei ole jäsenyyden puolesta eikä sitä vastaan. Pääosassa ovat tunteet ja tarinat. Se on outoa meille, joille toitotetaan, että päätökset on tehtävä järjellä eikä tunteella.

Olisi ollut hyvä, jos kirjailija olisi noudattanut omaa ohjettaan, jonka mukaan helposti myytävän tarinan on oltava yksinkertainen.

Keskustelu Suomen poliittisesta liikkumavarasta on mielenkiintoista. Paasikiven ja Kekkosen keskeinen tavoite oli liikkumavaran laventaminen. Kataisen-Stubbin hallituksen ohjelmaan kirjattu Nato-lauseke taas kavensi Suomen liikkumavaraa. Ei harkita jäsenyyttä tällä vaalikaudella.

Samat henkilöt, jotka arvostelevat hallitusohjelman Nato-linjausta, usein kannattavat Suomen Nato-jäsenyyttä. Kirjailija Pesosen mielestä jäsenyys kuitenkin kaventaisi olennaisesti Suomen poliittista liikkumavaraa: Nato toisi enemmän turvattomuutta kuin turvallisuutta ja lisäisi vastakkainasettelua Euroopassa.

Julkisessa keskustelussa Venäjän näkökulman huomioon ottaminen ei ole ollut suosittua. Siinä saa helposti leiman otsaansa. Siksi presidentti Niinistön taannoiset lausunnot kuulostavat tuoreilta, vaikka ovatkin itsestäänselvyyksiä: ”Jos Suomi hakisi Natoon, se heiluttaisi aika lailla Venäjä-suhdettamme. Ei meidän kannata ajatella ollenkaan niin, että on yhdentekevää, missä väleissä me Venäjän kanssa olemme.”

Suomen Nato-jäsenyyden ajaminen on median ja eliitin projekti. Pesonen antaakin kyytiä medialle ja kirjoittaa, että käytännössä yhtä totuutta julistava media on kelvoton jäänne menneisyydestä. Hän epäilee, että suomalaismedian Venäjä-hysteria on ehkä vastareaktio hyvien naapurisuhteiden pakollisen korostamisen aikakauteen.

Jos joku tietää, ovatko kansalaiset tyhmiä vai viisaita, kun enemmistö vastustaa yhä Suomen Nato-jäsenyyttä, kertokoon sen minulle. Minä en vielä tiedä.