Hyvät, pahat ja Haavikko

Hannu Mäkelä, 72, saattaa olla Suomen tuotteliain kirjailija, jonka ura jatkuu vauhdikkaasti. Hänen muistelmasarjansa on edennyt neljänteen osaan (Muistan - Otavan aika, Tammi 2015). Se on   herkkupala, kurkistus kulissien taakse, tirkistelijän unelma.

Mäkelä palveli Otavaa lähes 20 vuotta (1967-1986). Kuvaus kustantajan työstä on herkullinen ja hämmentävä, riemastuttava ja traaginen, täynnä julmia ihmiskohtaloita, hyviä ja pahoja. Kirjan keskeinen hahmo Paavo Haavikko on ensin hyvä, sitten paha.

Hyviä ovat Antti Tuuri, Erno Paasilinna ja Samuli Paronen, mutta myös Antti Hyry ja Veikon veli Pentti Huovinen, kollega Otavasta. Pahat Mäkelä kuittaa lyhyellä, ilkeällä pistolla: Pekka Tarkka potkaisee nilkkaan jalkapallo-ottelussa, vaikka on samassa joukkueessa, Matti Rossi lyö turpaan Kirjailijaliiton kokouksessa niin, että veri lentää.

Ilkeimmät kommentit menevät Otavan väelle. Pekan veli Jukka Tarkka ei ole tehtäviensä tasalla, Jukka Kemppisen kanssa välit ovat huonot eikä ilmapiiriä paranna se, että Jukan vaimo Marja heilastelee Haavikon kanssa.

Meno Otavassa on kuin saippuaoopperassa. Reenpäät eivät ole tehtäviensä tasalla ja konkurssikypsää yritystä pestataan pelastamaan Paavo Haavikko. Tehtävä onnistui, mutta Haavikolle kävi huonosti.

Nuori Haavikko oli Mäkelän mielestä nopea, älykäs ja viisas runoilija. Vanheneva Haavikko taas oli jotakin aivan muuta: "Vuosien myötä joudun seuraamaan metamorfoosia, jossa viisaasta runoilijasta ja etevästä talousmiehestä kehittyy narsistinen, pienestä loukkaantuva, vähästä suuttuva ja omaa egoaan rakastava linnake, joka henkistä taantumistaan sekä hoitaa että pönkittää viinin ja naisten avulla."

Mäkelän kirja on myös juorukirja. Siinä on kymmeniä henkilökuvia kirjailijoista, joista monet ovat jo kuolleet. He eivät kysele intimiteettisuojansa perään.

Kirjailijat ovatkin "vaarallista" väkeä. Jos olet kirjailijan kaveri, voit olla kohta materiaalia hänen kirjassaan. Ennen kirjoitettiin kirjeitäkin. Ne Hannu Mäkelä on arkistoinut tarkkaan ja käyttää niitä nyt muistelmiensa aineistona.

Kirjan ansioihin kuuluu se, että Mäkelä tuo esille unohdettuja kirjailijoita, jotka eivät elinaikanaan  saaneet ansaitsemaansa arvostusta. Sellaisia ovat mm. Hannu Salakka ja Maila Pylkkönen, miksei myös Eeva-Kaarina Suosalmi.

Mielenkiintoisia ovat Mäkelän kuvaukset siitä, miten alkoi esimerkiksi Antti Tuurin ja Laila Hirvisaaren ura kirjailijana. Lailan silloinen aviomies Heikki Hietamies soitteli Mäkelälle ja toitotti, että "vaimoni on tullut hulluksi" ja kirjoittanut kirjan.

Teekkari Antti Tuurin ensi tarjouksen Otavalle Hannu Mäkelä hylkää, mutta kirjoittaa saatekirjeeseen sentään kannustavan viestin: "Jos vielä joskus kirjoitatte jotakin, lukisimme uusia tekstejänne mielellämme."

Otavassa henkilösuhteet olivat rempallaan, viina virtasi, naisissa käytiin ja pirssillä ajeltiin kustantajan laskuun pitkiä matkoja.

Mäkelällä oli monenlaisia rooleja: hän oli sosiaalityöntekijä, rahanlainaaja, seurustelu-upseeri, hoitoon ohjaaja ja pitihän kustantajan lukea myös käsikirjoituksia sekä kirjoittaa omiakin kirjoja.

Laajaan teokseen mahtuu pikku virheitäkin. Rauna-Riitta Lahtela ei ole Mikael Jungnerin äiti vaan äidin sisko. Äidin etunimi on Marketta. Jungnerin Mäkelä lyhentää muotoon Junger.

Mäkelä viljelee toistuvasti sanaa ulkolainen. Joko se on hyväksytty suomen kieleen?

Lappajärven kuningas

Lappajärven suurin saari Kärnä ja sen asukkaat ovat aina olleet jotakin erityistä. Kärnästä voi löytää kärnäiittiä, siellä on asunut Lappajärven kuningas ja Kekkosen kaveri Kustaa Vilkunakin vietti siellä kesiään yhdessä monen Herlinin kanssa.

Kärnäläisiin kuuluu myös kapteeni Kaarna, joka on tuttu Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Kaarnan esikuva oli Lappajärvellä syntynyt jääkärikapteeni Toivo Kärnä.

Kärnän asukkaiden vaiheisiin olen tutustunut Timo Hyytisen julkaiseman sähkökirjan pohjalta (Kapteeni Kaarna ja Kärnän jääkärit, www.armafennica.fi). Kirjan pääasia ovat Kärnän jääkärit (16) ja heidän sukuselvityksensä, mutta on siinä paljon muutakin mielenkiintoista.

Vaikuttavin kärnäläisten kavalkadissa on ehdottomasti Lappajärven kuninkaaksi kutsuttu Taavi Tuomaanpoika Kärnä (1658–1738). Hänellä on sellainen henkilöhistoria, että nykypäivän kärnäläinen ja Lappajärven kuningas, valtuuston puheenjohtaja Eero Ahvenniemikin kalpenee hänen rinnallaan, vaikka on kunnallisneuvos.

Taavi Kärnä oli kirkkoväärti ja lautamies, kotiseutunsa huomattavin talonpoika. Kärnän sanotaan tarkoittavan myös kärttyisää ja äreää tyyppiä ja sellainen taisi olla myös Taavi Kärnä.

Harmia Taaville aiheuttivat niin lapualaiset kuin venäläiset. Hän joutui isonvihan aikana luovuttamaan talonsa venäläisten majapaikaksi. Venäläiset ryöstivät Taavilta kaiken irtaimen omaisuuden, polttivat rakennuksia ja tekivät muitakin tihutöitä.

Taavi oli usein käräjillä. Hänet tuomittiin alioikeudessa jopa murhasta, mutta ylemmissä oikeusasteissa juttu kuivui kokoon. Lapualaisia vastaan sekä isä että poika Kärnä käräjöivät usein erityisesti Lappajärven kalavesien hyödyntämisestä.

Kun Taavi oli kirkkoväärti, häntä syytettiin 450 kuparitalarin varastamisesta Lappajärven kappelilta. Sekin juttu raukesi, kun Taavi kertoi ostaneensa Viipurista viiniä, vehnäjauhoja ja öylättejä kappelia varten. Perättömän ilmiannon tehnyt tuomittiin sakkoihin.

Isonvihan aikana Taavi köyhtyi paitsi venäläisten takia myös siksi, että tuki taloudellisesti kotiseutunsa puolustajia, sissipartioita, ja luovutti karjaa sekä ruokatavaroita sissien ylläpitämiseksi.

Lappajärvi kuului muiden Järviseudun pitäjien tavoin vuoteen 1812 Pietarsaareen. Siellä Taavi kävi myös koulua; hän oli oppilaana pedagogiossa, koulussa, jossa opetettiin virsilaulun lisäksi lukemaan ja kirjoittamaan ruotsia.

Lappajärvestä kehittyi 1700-luvulla merkittävä kauppapaikka. Ähtävänjokea pitkin tavaroita, mm. tervaa, vietiin Ruotsiin asti. Taavi oli etujoukoissa ja sai kunnianimen Lappajärven kuningas.

Taavi eli harvinaisen vanhaksi, 80-vuotiaaksi, kun suomalaisten keski-ikä tuolloin oli alle 40 vuotta. Taavin isä Tuomas eli vielä vanhemmaksi, 89-vuotiaaksi. Vaikuttavia persoonia molemmat.

Hirmuinen mies Allin pauloissa

Kun olin lukenut Raija Orasen uusimman tiiliskiven, kirjan J.K. Paasikiven elämästä (Hirmuinen mies, Teos 2015), mietin, mitä jäi käteen. Kehtaako tätä edes sanoa: parhaiten jäi mieleen Alli Paasikivi.

En saa mielestäni kuvaa siitä, kun jo ikämieheksi varttunut Paasikivi suutelee Allin halukkaita huulia tai taputtelee häntä takapuolelle, kuten Oranen moneen kertaan kirjoittaa.

Orasen historiallisten romaanien vakiosisältöön kuuluu ns. romanttinen aspekti, tällä kertaa aika viattomassa muodossa. Joku voi jopa kysyä, onko se romanttista, kun Paasikivi suutelee tekohampaat lonksuen Allia suoraan suulle tai taputtelee pakaroille.

Kunnon aviovaimon tavoin Alli piti miestään viisaana, ellei suorastaan nerona. Kun Paasikivi oli lähdössä ennen talvisotaa Moskovaan neuvotteluihin, Alli valoi uskoa. Näyte siitä, millaisena Oranen näkee Allin roolin:

"Minähän rakastan sinua. Sinä olet maailman paras ja viisain mies, muista se, kun ne siellä hyökkäävät sinua vastaan. Älä välitä niistä, älä anna niiden loukata, tee vain se mikä sinun täytyy. Minä luotan sinuun."

Kiinnostukseni Alliin kertoo tietenkin enemmän minusta kuin kirjailijasta. En ilmeisesti jaksa keskittyä suuriin linjoihin vaan takerrun yksityiskohtiin.

Oranen on tehnyt suurtyön. Romaani Paasikivestä on 745-sivuinen järkäle, joka kirjaa uskollisesti niin pienet kuin suuret asiat. Kirja käy jälleen myös historian kertauskurssista. Se on romaanin vahvuus ja heikkous.

Hirmuinen mies on pikemminkin historiallinen kronikka Paasikiven ajan tapahtumista kuin kaunokirjallinen teos. Paasikivestä toistetaan tutut asiat: hän oli äreä ja koleerinen, hirmuista toistetaan kyllästymiseen asti. Kaipasin uusia näkökulmia, särmää.

Minun makuuni olisi ollut, jos Oranen olisi vähän irrotellut ja ottanut sitä kautta kenties pienoisen riskin. Enemmän tulkintaa, vähemmän itsestään selvyyksiä!

Orasen historiallisten romaanien tietopohja on yleensäkin ollut laaja ja vahvalla pohjalla, mistä pitää antaa tunnustus kirjailijalle. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa.

Vähän kärjistäen voi sanoa, että Hirmuinen mies on kuin raakaversio kaunokirjallisen työn pohjaksi. Siinä on paljon asiaa ja tietoa, jota jalostamalla voisi syntyä upea taideteos. Laajan aineiston jalostaminen taiteeksi vaatii kuitenkin aikaa, jota ei kai ole tarpeeksi, jos kirja pitää sysätä markkinoille joka vuosi.

Mies joka vihasi häviämistä

Intohimoinen pitkänmatkan juoksija Karo Hämäläinen on tunkeutunut Paavo Nurmen pään sisään. Tuloksena on Nurmen monologimainen tilitys elämästään (Yksin, WSOY 2015).

Hämäläinen tavoittaa hyvin Nurmen äänen. Juoksijoiden kuningas oli kova paitsi itselleen myös muille. Teksti nakuttaa tasaisen tappavaa tahtia kuin Nurmi juoksuradalla; rytmi on yksitoikkoisen armoton, lauseet lyhyitä.

Mitään sankaritarinaa Hämäläinen ei ole tehnyt, pikemminkin päin vastoin. Nurmi oli onneton ihminen, vaikka voitti paljon niin urheilussa kuin myöhemmin bisnesmiehenä. Hän oli ikuisesti tyytymätön ja julma itselleen.

Hämäläinen kiteyttää Nurmen suulla: "Voitto oli minulle toissijainen asia. Ensisijaista oli häviämisen välttäminen. Vihasin häviämistä. Vihaan yhä. Kaikki eivät vihaa. Se on heidän heikkoutensa."

Nurmi vihasi häviämistä niin, että jäi rikkaanakin köyhäksi. "Menestystä janosin, en onnea."

Hämäläinen käy läpi Nurmen elämän lapsuudesta viimeisiin hetkiin. Taustalla on vankka faktapohja, tapahtumat ovat todellisia, Nurmen puheet keksittyjä, mutta hyvin uskottavan tuntuisia. Niin se olisi voinut mennä kuin Hämäläinen kuvaa.

Nurmen monologit saattavat pitkästyttää niitä, jotka eivät urheilusta piittaa, mutta Nurmen elämästä kiinnostuneille Hämäläisen kirja on antoisaa luettavaa. Sen voi nähdä myös yleispätevänä kuvauksena poikkeusyksilön elämästä. Onhan harvinaisia huippuja kaikilla aloilla.

Ilmeisesti pehmentääkseen kovaa kokonaisuutta Hämäläinen on keksinyt Nurmen haaveilemaan unelmiensa naisesta, jonka hän oli menettänyt nuorena miehenä. Se toimii ja lukija alkaa tuntea  säälinsekaista myötätuntoa Nurmea kohtaan.

Nurmi oli monella tavalla poikkeusyksilö ja sellaiset menestyvät urheilussa. Hän loi itse menestyksensä, vaikka kilpakentillä oli todennäköisesti paljon lahjakkaampiakin juoksijoita: "Minun ominaisuuksillani ei olisi juostu mitaleita ilman kaiken kohtuuden ylittävää työtä."

Hämäläinen on pannut Nurmen laukomaan repliikkejä, jotka toimivat kuin haavikkomaiset aforismit: "Niin paljon vihasin tappiota, että menetin voitot. Niin tuhlasin elämäni."

Vain kuolleista sankareista voi tehdä tällaisia kirjoja. Tasaisen vauhdin taulukon mukaan Lasse Virenistä joku tekee vastaavanlaisen monologiromaanin joskus vuonna 2067.

Uutisankkuri kirjailijana

Matti Rönkä on kaikkien tietämä Ylen tv-uutisten uutisankkuri. Hän on myös kirjailija, usean dekkarin tekijä, Viktor Kärpän luoja. Syksyn uutuudellaan Rönkä suuntaa uusille urille (Eino, Gummerus 2015).

Eino on sympaattinen, pieni kirja, jonka päähenkilö on ysikymppinen entinen yrittäjä Eino Heikkinen. Kirja on kertomus kolmen sukupolven miehistä savolais-karjalaisessa Leppäkosken kuvitteellisessa kunnassa.

Kirja on myös arvokkaan vanhuuden puolustus: "Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen vanhuus", Rönkä filosofoi Einon suulla.

Einon terveys alkaa reistailla, muistisairaus vaanii nurkan takana, mutta se ei estä muistamasta sota-ajan kipeitä tapahtumia, joista Eino ei tosin halua paljon puhua.

Einon pojanpoika Joonas kiinnostuu ukkinsa menneisyydestä, kun hän näkee vanhat arvet tämän vartalossa. Kiinnostusta lisäävät vanhat valokuvat. Pala palalta selviää takautumien kautta, mistä on kysymys.

Tiedän, että Rönkä on kätevä käsistään. Romaaninsakin hän rakentaa kuin kirvesmies. Hän tekee etukäteen kehikon ja piirustukset, joiden mukaan kirjoitustyö etenee. Rönkä on kuin vanhan ajan käsityöläinen.

On vaikea kuvitella, että Rönkä vain menisi päätteen äärelle etsimään inspiraatiota ja alkaisi kirjoittaa tajunnanvirran hurmiossa. Ennakkosuunnittelu on Röngän taiteen vankka perusta.

Tarkassa ennakkosuunnittelussa piilee myös sudenkuoppia. Se voi johtaa tylsään lopputulokseen ja kirjoitusvaiheessa spontaanisuus saattaa loistaa lähinnä poissaolollaan.

Kirjailijoita on moneksi eikä Röngältä kannata odottaa rönsyilevää pitkää proosaa, joka yltyy vauhdikkaaseen irrotteluun. Ylisanoja hän ei viljele ja huumorikin kuplii usein pikemminkin pinnan alla kuin kovaäänisissä vitseissä. Uutismiehelle sopii asialinja.

Rönkä tekee tavallisuudesta taidetta. Muotien perässä hän ei juokse vai ovatko vanhat miehet kenties tulossa muotiin, kun suuret ikäluokat ovat kohta vanhuksia?
Röngän teksti on kurinalaista, mutta ei tylsää. Kieli on sujuvaa suomea, ja miksei olisi, onhan Rönkä ollut myös suomen kielen oikeaoppisuutta vaalivan lautakunnan jäsen.
Eino on vanhanaikainen romaani, ihan hyvässä mielessä.

Veikko Savelan viimeinen matka

(Kirjoitus on julkaistu Järviseudun Sanomissa 5.8.2015)

Entinen kansanedustaja ja ministeri, maanviljelysneuvos Veikko Savela (1919-2015) haudattiin lauantaina Lappajärvellä. Vaikka Savela asui viimeiset vuotensa Seinäjoella, on luontevaa, että hän sai viimeisen leposijansa Lappajärven rannalle.

Veikko Savelan hautajaiset oli vaikuttava tilaisuus. Samalla kun Savela haudattiin, päättyi yksi aikakausi Lappajärven historiassa. Veikko Savela oli 1900-luvun vaikutusvaltaisin lappajärveläinen.

Veikko Savelan arkulle laskettiin myös sotaveteraanien seppele. Se muistutti siitä, että Savela oli sodan kokenut mies, joka joutui nuorena miehenä koviin paikkoihin jatkosodan rintamalla.

Sodasta Veikko selvisi hengissä, vaikka haavoittuikin Kiestingissä. Sotareissulta muistoksi jäi rintaan lentänyt kranaatin sirpale.

Veikko Savelan poliittinen ura oli merkittävä sekä valtakunnallisesti että paikallisesti. Hän oli myös korkea virkamies maatilahallituksessa eikä sovi unohtaa, että hän toimi myös maanviljelijänä kotitilallaan.

Veikko oli viimeinen elossa ollut Ahti Karjalaisen ensimmäisen hallituksen (1962-63) jäsen, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri, kuten silloinen termi kuului. Sen jälkeen ei Lappajärveltä ole tullut ministeriä eikä kansanedustajaa. Kansanedustajan ura kesti 12 vuotta (1958-1970).

Muistan miten meillä kotona jännitettiin vuonna 1962, tuleeko Veikosta ministeri. Isällä oli ilmeisesti jotakin ennakkotietoa asiasta, koska asetuimme radion äärelle kuuntelemaan uutisia, kun ministerilista luettiin.

Veikko oli käytännönläheinen ja jalat maassa oleva poliitikko. Suhteellisuudentaju oli kohdallaan. Kansanedustajista ja ministereistä hän kertoi mielipiteensä, kun Esa Hyytinen haastatteli häntä sukukirjaan:

”Tavallisia ihmisiä ne on, ei niitä tartte kumarrella. Minäkin olen tällainen sattumakorpraali. Olen vaan sattunut olemaan joskus oikeaan aikaan oikeassa paikassa.”

Kun tulin Helsinkiin opiskelemaan, tapasin satunnaisesti silloin tällöin Veikon. Asuin jossain vaiheessa Kruununhaassa ja Veikon työpaikka oli samoilla kulmilla. Aina kun vastaan satuttiin, Veikolla oli aikaa vaihtaa muutama sana nuoren opiskelijankin kanssa.

Mukava muisto on vuodelta 1972, kun olin Helsingin Sanomien kesätoimittajana. Minut lähetettiin Saimaan kanavan 10-vuotisjuhlaristeilylle, jossa Veikko Savela oli kunniavieraana. Hän oli ministeri, kun Neuvostoliitto vuokrasi alueitaan Saimaan kanavan rakentamiseksi. Vuokrasopimuksessa on ministeri Savelan nimi.

Viimeisen kerran tapasin Veikon, kun hän täytti 90 vuotta. Hän oli yhä terävässä kunnossa ja muisti pelasi hämmästyttävän hyvin.

Veikko Savela teki pitkän päivätyön Lappajärven, Järviseudun ja koko Suomen hyväksi. Hän oli suomalainen ja lappajärveläinen merkkimies.

JORMA MELLERI