Kummisetä, Coppola ja Marimekko

Kun tutustuu ulkomaalaiseen, esimerkiksi Coppolaan, on ensin otettava selvää hänen kytköksistään, jotta voi esittää kuuluisan kysymyksen: mitä mieltä olet Suomesta. Elokuvaohjaaja Francis Ford Coppolan, 75, uudesta elämäkerrasta löysin kaksi pientä viittausta Suomeen.

Coppola ei halunnut työskennellä Hollywoodissa. Siksi hän perusti San Franciscoon oman Zoetrope –yhtiönsä vuonna 1969. Toimistossa kuulemma aisti heti, että sen erikoinen tunnelma oli kaukana Hollywoodista: seinillä roikkui suomalaisia Marimekon kankaita. Ei tainnut Armi Ratia tietää.

Suomessa Coppolasta tuskin moni muukaan tiesi mitään vielä 1969. Ensimmäinen Kummisetä, joka nosti elokuvaohjaajan maailmanmaineeseen valmistui 1972.

Kummisetä menestyi niin hyvin, että Coppola sijoitti rahojaan ostamalla 700 hehtaarin viinitilan. Siitä tuleekin toinen Suomi-kytkentä. Coppolan ostaman Niebaumin viinitilan Napa Valleyssa oli perustanut 1800-luvun lopulla suomalainen Gustave Niebaum (Nybom).

Niebaum oli värikäs merikapteeni, joka ansaitsi omaisuutensa kuljettamalla hylkeennahkoja Alaskasta muualle Yhdysvaltoihin. Bisnes menestyi hyvin ja Niebaum osti 38-vuotiaana pilkkahinnalla laajat viinirypäleiden viljelysalueet. Hän oli ranskalaisten viinien ystävä, mutta Coppola-elämäkerran mukaan myös ahne kauppias:

”Kerrotaan, että hän myi hylkeennahkansa intiaaneille, mutta ratsasti sitten reservaattiin kätyreidensä kanssa ja nappasi rahat takaisin, jotta hän saattoi myydä ne seuraaville uhreille.”

Ennen kuin rupesin lukemaan Coppola-elämäkertaa, tiesin miehestä lähinnä sen, että hän oli ohjannut Kummisedän (I-III) ja Ilmestyskirja. Nyt –elokuvan. Nyt tiedän vähän enemmän, vaikka kirja onkin piinallisen yksityiskohtainen kertomus lähinnä Coppolan ohjaamista elokuvista ja niiden tekemisestä. Henkilökuva rakentuu elokuvien kautta, jos on rakentuakseen.

Meille, jotka emme ole suoranaisia filmihulluja, kirja on paikoin rasittavaa luettavaa yksityiskohtiensa runsauden takia. Itse olisin lukenut Coppolan värikkäästä henkilöhistoriasta enemmän.

Coppola on saanut suunnilleen kaikki elokuva-alan arvostetuimmat palkinnot, jopa viisi henkilökohtaista Oscaria. Hänen uransa ei ole ollut kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Pitkään uraan mahtuu taloudellisia vaikeuksia, perhehuolia ja henkilökohtaisia pettymyksiä.

Coppolan suuriin saavutuksiin voitaneen lukea se, että hän on ollut naimisissa vaimonsa Eleanorin kanssa yli 50 vuotta. Ei kovin tavallista elokuvan tähtipiireissä.

Elokuvaohjaajana Coppola on jääräpäisyyteen asti pitänyt oman linjansa. Yhdellä sanalla häntä on mahdoton määritellä. Hän on kuin Rubicon-viininsä, jonka eräs lehti arvioi mm. näin: ”Tuoksuva. Pölyinen. Rikas. Voimapesä. Erinomainen potentiaali.”

Onneksi on Matti Klinge

On olemassa mies nimeltä Matti Klinge, joka esiintyy usein julkisuudessa. Joskus tuntuu, että mies joka esiintyy Matti Klingenä ei ole Klinge vaan roolihahmo, joka esittää Matti Klingeä.

Klinge on kuin suomalaisen sivistyneistön Kalle Päätalo; kirja tulee joka vuosi. Tänä syksynä kirjoja on julkaistu ainakin kolme: päiväkirjasarjan 16. osa, muistelmien toinen osa ja runokirja. 78-vuotiaana Klingen vauhti kiihtyy.

Päiväkirja jatkaa tutuilla teemoilla. Klinge suree angloamerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa, ymmärtää Venäjää, korostaa Saksan ja Ranskan merkitystä sekä pilkkaa sivistymättömiä toimittajia. Klinge kulkee usein valtavirtaa vastaan. Mielenkiintoisia ovat luonnehdinnat monista henkilöistä.

Olof Palmen, Erkki Tuomiojan ja Jörn Donnerin vertailu on kiinnostavaa. ”Palme oli kova, Tuomiojassa on kukkaisvallan sävyä, olen sanonut ihailevani hänen ujoa vakaumuksellisuuttaan”, Klinge kirjoittaa. Donnerin julkiseen esiintymiseen kuuluu Klingen mielestä ”jonkinlaisen pätemisen tarpeen ja epävarmuuden esiin nostama arroganssi”.

Tyylikysymykset ovat Klingelle tärkeitä. Tapainturmelusta vastaan ja hyvän käytöksen puolesta hän jaksaa puhua vuodesta toiseen. Itse Klinge pukeutuu aina tyylikkäästi, vaikka Jukka Kemppinen kirjoitti eräiden Otavan kokkareiden jälkeen, että "illan naurettavimmasta pukeutumisesta vastasi jälleen kerran Matti Klinge." Tyylikkyyden ja naurettavuuden raja on hiuksenhieno; se on katsojan silmissä.

Esikuvansa Klinge on löytänyt läheltä: ”Yleensä olen ajatellut isääni pukeutumisen ja käyttäytymisen esikuvana. Tosin minulla oli 60-luvulla useina vuosina viikset ja 70-luvulla vähän pitempi tukka kuin muulloin, ja joskus jopa samettipuku…”

Fascinoivaa!

Lukija voi valita näkökulmansa. Klinge on joko koominen hienostelija tai terävä historiantutkija,  yhteiskunnallinen vaikuttaja tai loistava seuramies, joka hallitsee poloneesit, seremoniat ja kauniit käytöstavat.

Klinge on mies menneisyydestä. Hänet on viskattu väärälle aikakaudelle; hän on rojalisti tasavallan kuokkavieraana.

Erkki Tuomioja sanoi Klingen 75-vuotisjuhlaseminaarissa: ”Jos Matti Klingeä ei olisi, hänet pitäisi äkkiä keksiä, sillä ilman häntä suomalainen historiankirjoitus ja –ymmärrys olisi paljon kapeammalla pohjalla kuin se nykyisin on.”

Klingen 80-vuotispäivät lähestyvät. Tuleva päivänsankari muistuttaa Tuomiojan toiveesta, jonka mukaan seuraavaan hallitusohjelmaan pitäisi kirjata, että ”hallitus käynnistää laajan poikkitieteellisen projektin professori Matti Klingen yhteiskunnallisen ja poliittisen vaikutuksen selvittämiseksi julkaistavaksi hänen 80-vuotispäivänään”. Alkaa tulla kiire, Klinge huokaa.

Joku määritteli Klingen osuvasti yhden miehen juhlakulkueeksi. Onneksi on yksi Matti Klinge, kahdessa olisi kestämistä. Joka tapauksessa on ilo lukea Klingen kirjoja.

Vuoden hauskin kirja

Minna Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset on hauskin kirja, jonka olen lukenut pitkiin aikoihin. Se saattaa olla jopa tämän vuoden hauskin kirja. Eikä kirja ole pelkästään hauska. Se on myös terävä puheenvuoro vanhojen ihmisten inhimillisen kohtelun puolesta.

Ehtoolehdon palvelutalossa alkaa remontti ja asukkaat joutuvat etsimään majapaikkaa muualta. Yli 90-vuotiaat naiset eivät jää voivottelemaan vaan tarttuvat toimeen ja muuttavat ex-suurlähettiläs Onnin suosiollisella myötävaikutuksella kimppakämppään Hakaniemeen.

Viime vuosina on kirjoitettu paljon vanhusten huonosta hoidosta. Sensaatiohakuisia juttuja on tehty ja kauhisteltu sitä miten vanhoja ihmisiä kohdellaan huonosti. Ehtoolehdon vanhusten mielestä jutuissa on väärä sävy:

”Ei vanhuuden pitäisi olla jokin modernin yhteiskunnan yllättänyt uusi ilmiö, ikävä haittatekijä, josta on päästävä nopeasti eroon. Sen kuvan näistä sensaatiohakuisista jutuista saa”, Anna-Liisa tuhahtaa.

Kirjassa on monia herkullisia henkilöhahmoja, kuten remontin projektipäällikkö Jerry Siilinpää, jonka reipas esiintyminen ei jätä ketään kylmäksi. ”Kartoitetaan ensin yhdessä ongelmat ja sitten etsitään action itemit ja maalataan tavoitemaisema. Teillähän on alkanut siellä joissain kämpissä jo asbestipintojen poistohommeli. Olisko siihen liittyen noussut jotain kriittistä rajapintaa?”

Juurikin näin elikkäs heipat ja hyvät joulut, kuten vaatekaupan myyjä kiteyttää.

Kun on elänyt yli 90-vuotiaaksi, on varaa suhtautua asioihin jo suurpiirteisesti. Kaikkea pelotteluja ei ota vakavasti, jos lääkärinäkin on varsinaisen lääkärin pojanpoika. Kaksi edellistä ehtivät kuolla.

Vanhukset nauravat iloisesti kuolleille lääkäreille ja Irma kertoo, miten Sibelius oli todennut kaikkien häneltä tupakoinnin kieltäneiden lääkärien kuolleen ennen häntä, ja siksi hän tuprutteli sikareita vielä yli 90-vuotiaana.

Irma: ”Ja nyt minä poltan yhden savukkeen, muuten minä en kuole koskaan! Döden, döden, döden.”

Kun puhutaan vanhuksista, kuolemasta, hautajaisista, eutanasiasta ja sairauksista, on vaara, että huumori luiskahtaa mauttomaksi. Lindgren väistää karikot eikä sorru mauttomuuksiin.

Ehtoolehdon pakolaiset on toinen osa vanhustrilogiasta. Ensimmäistä, Kuolema Ehtoolehdossa, en ole lukenut. Kolmas osa, Ehtoolehdon tuho, ilmestyy ensi keväänä. Elokuvakin on tekeillä.

Suhtauduin ensin epäillen, minä nuori mies, siihen, että viitsisin lukea vanhuksista kertovan kirjan. Arvovaltaiselta taholta tulleen vahvan suosituksen jälkeen luin kirjan, onneksi.

Nauru pidentää ikää.

Joulun suosituin lahjakirja?

Tämän joulun suosituin lahjakirja lienee Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Sen Anne Brunila valitsi Finlandia-voittajaksi. Valinta ei ollut huono. Jos puoletkin lahjakirjan saaneista jaksaa lukea kirjan loppuun, nostan hattua. Kirjassa on lähes 600 sivua.

Suomalainen kirjallisuuskeskustelu on sitä, että keskustellaan Finlandia-palkinnosta. Ja kun palkinto on jaettu, suomalaiset ostavat voittajakirjan joululahjaksi. Joulun alla myydään valtaosa kirjoista.

Anne Brunila kehui Valtosen kirjan tajunnan räjäyttäväksi teokseksi. Itse olen yhä tajuissani, vaikka lopetin juuri muutaman päivän luku-urakkani. Aikalaisarviot ovat usein menneet pieleen, kun on katsottu jälkikäteen, mitkä teokset kestävät ajan rientoa. Siksi onkin syytä olla varovainen, ettei julista kirjaa mestariteokseksi ennen aikojaan.

Valtosen kirja on laaja sekoitus perhesuhteita, ajankuvaa, tulevaisuuden visioita, eläinten oikeuksia ja ekoterrorismia. Se on myös sekoitus pamflettia, kaunokirjallisuutta ja tieteisromaania. Se on paikoin hyytävä kuvaus tulevaisuudesta, missä uudet tekniset laitteet hallitsevat ja pahimmillaan terrorisoivat elämää.

Ydinperheen teini-ikäinen tytär käyttää uutta iAm-kojetta. Se heijastaa suoraan aivoihin musiikkia, elokuvia, tunnetiloja ja muita ärsykkeitä. Vanhemmat ovat neuvottomia, kun lapsia vietellään lääke-, muoti- ja teknologiafirmojen koekaniineiksi.

Kirjan vahvuus ovatkin ajankohtaiset teemat, joihin Valtonen on hyvin perehtynyt. Jokaisena aikana lukijat ja kriitikot kaipaavat suurta aikalaisromaania, joka selittäisi, mistä on kysymys. Tässä on hyvä yritys sellaiseksi.

Jos kirjasta hakee heikkouksia, ne liittyvät suomen kieleen. Toisinaan teksti on kuin huonohkoa käännöstä; onneksi ei kaiken aikaa. Kiinnostavat teemat pitivät mielenkiintoa yllä, vaikka välillä tuli mieleen, että vähän olisi voinut tiivistääkin.

Kirjan tapahtumat liittyvät Suomeen ja Yhdysvaltoihin. Valtosella on teräviä huomioita molemmista yhteiskunnista. Helsingissä vähän aikaa työskennelleen amerikkalaisen tutkijan, Joen, silmin Suomi näyttäytyy erikoisena maana:

”Varsinkin miehet halusivat Suomessa tehdä kaiken yksin, olla itsenäisiä, rankkoja ja nerokkaita, eikä heidän työstään siksi voinut antaa palautetta eikä esittää kysymyksiä, niitäkään, joiden avulla heistä olisi voinut tulla nerokkaampia.”

On jo hyvä saavutus, että Valtonen pystyy pitämään järjellisesti koossa laajan aineistonsa. Psykologin tausta näkyy tekstissä ja ehkä myös pappis-isä Ollin vaikutus tuntuu. Raamatullisia äänenpainoja kirjasta löytyy nimestä alkaen: He eivät tiedä mitä tekevät.

Punaisen ja mustan välissä

Ruotsalainen Jan Guillou on ottanut itselleen kunnianhimoisen tehtävän: kirjoittaa romaanisarja suuresta vuosisadasta, 1900-luvusta. Juuri ilmestynyt kolmas osa, Punaisen ja mustan välissä, kertoo maailmansotien välisestä ajasta ja päättyy siihen, kun Hitler hyökkäsi Puolaan. Alkoi toinen maailmansota.

Norjalaissyntyiset Lauritzenin kolme veljestä sukkuloivat Ruotsin Saltsjöbadenin ja Berliinin välissä. Natsit  alkavat nousta valtaan Saksassa, Ruotsissa rakennetaan kansankotia sosiaalidemokraattien johdolla.

Historiallisten romaanien ystävien keskuudessa Guilloun hanke kuvata 1900-lukua on herättänyt suurta uteliaisuutta. Itsekin olen tarttunut kirjoihin innosta hehkuen. Nyt näyttää siltä, että Guillou haukkasi liian ison palan.

Alku oli lupaava. Ensimmäinen kirja, Sillanrakentajat, on sekoitus seikkailuja, sukukronikkaa ja historiaa, eräänlaista aikuisviihdettä. Teksti on parhaimmillaan konkreettista siltojen ja rautateiden rakentamista, lumessa rämpimistä, purjehtimista ja suuria tunteita. Pidin kirjasta.

Viime vuonna julkaistu toinen osa, Keikari, oli mahalasku. Se on laveaa ja pitkitettyä proosaa puisevine henkilöineen. Nyt julkaistu kolmas osa tuotti jälleen pettymyksen. Hyvistä aineksista huolimatta Guilloun teksti ei imaise mukaansa.

Kirjan henkilöt eivät herää eloon; hyvät ovat hyviä, pahat pahoja. Guillou kuvittaa historiaa tylsähkösti ja kaavamaisesti. Historiallisia romaaneja lukevat historian harrastajat. Meille ei tarvitse selittää ikään kuin uutena asiana kaikkien tuntemia historiallisia tapahtumia.

Kun suomentajakaan ei ole ollut parhaassa iskussa, sai pinnistellä tosissaan, että jaksoi taapertaa kirjan loppuun asti. Kirjassa väitetään, että norjalainen Ivar Ballangrud sai kultaa Garmisch-Partenkirchenin olympialaisissa 1936 kaikilta hiihtomatkoilta paitsi 1500 metriltä. Ballangrud oli luistelija, ei hiihtäjä.

Eniten pidin kirjan lopusta, kun sillanrakentaja Lauritz odottaa tietoja suuren siltahankkeen lopullisesta valmistumisesta. Vihdoin tuleekin tieto: maailman suurin kaarisilta on romahtanut.

Samalla romahtaa myös Lauritz, päässä lyö tyhjää: silta romahti, elämä romahti. Seuraavan päivän lehdet kuittaavat kuitenkin asian pikku-uutisella. Oli isompiakin uutisia. Hitler oli hyökännyt Puolaan.

Ei voi välttyä vertaamasta Guilloun tuoretta tuotantoa suomalaisiin historiallisten romaanien kirjoittajiin. Vertailu kääntyy suomalaisten eduksi, vaikka tietysti katson asioita puolueellisesti kotimaisten silmälasien läpi.

Viimeaikaisen tuotannon valossa esimerkiksi Laila Hirvisaari, Raija Oranen, Antti Tuuri ja Kjell Westö ovat mestarikertojia ruotsalaiseen verrattuna.

Tunnen yhden rikkaan miehen

Esko Seppänen varoittaa kirjansa alussa: ”Tämän kirjan kaikki henkilöt ovat todellisia, eikä joukkoon ole eksynyt yhtään köyhää. Ei kuitenkaan ole rikkaita ilman köyhiä.”

Tunnen minäkin yhden rikkaan miehen, Uuden Suomen kustantajan. Hän on Suomen rikkaimman miehen köyhempi veli. Rikkailla on varaa mielenkiintoisiin harrastuksiin. Kun rikkain mies harrastaa Helsingin Sanomia, köyhä veli joutuu tyytymään Uuteen Suomeen ja Aamulehteen.

Esko Seppänen on koonnut yksiin kansiin Suomen rikkaat. Hatunnosto eläkeläiselle! Hän on jälleen tehnyt perustyötä, josta sai aikoinaan kaksi tiedonjulkistamispalkintoa.

Seppäsen kokoama opus on juoru- ja tirkistelykirja, mutta siinä on myös tärkeää tietoa siitä, miten raha ja valta on jaettu uusiksi viime vuosina. Ennen laulettiin 20:stä perheestä, mutta nyt perheitä on Seppäsen mukaan 100. Hän väittää, ettei Suomessa ole koskaan ollut niin rikkaita ihmisiä kuin nyt.

Mikään kiehtova lukuromaani Seppäsen kirja ei ole. Kun olin päässyt suunnilleen puoleenväliin, nostin kädet pystyyn. Uuvuin pitkien nimi- ja numeroluetteloiden viidakossa. Jätin jopa muutaman sivun väliin. Jos joku lukee kirjan alusta loppuun, hän saakoon sitkeydestään kunniamaininnan.

Parhaiten kirja toimii hakuteoksena asiasta kiinnostuneille. Itse luen ennen nukkumaanmenoa mieluummin vaikkapa rikkaiden elämäkertoja kuin tilastoja varallisuuden uusjaosta. Seppäsen kirjassa lienee monta sellaista rikasta, josta tehdään tulevaisuudessa elämäkerta. Pidä arkistosi kunnossa, Niklas!

Seppänen osaa ujuttaa tekstiinsä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kekseliäs on laskelma siitä, millä aikataululla tavallinen duunari pääsisi esimerkiksi Aatos Erkon tulotasoon. Erkon viimeisistä vuosista on laskettu tuntipalkka, joka on noin 1900 euroa tunnilta yötä päivää.

Jos duunari tekisi kahdeksan tunnin työpäivää ja lepäisi yhtenä päivänä viikossa, hän yltäisi Erkon tuloihin vasta vuonna 31288. ”Tämä pyrkimys työläisen päästä Aatos Erkon tulotasolle tuntuu epärealistiselta”, Seppänen kuittaa.

Suomen rikkaat ovat maailmanmitassa nappikauppiaita. Ensimmäinen supisuomalainen Forbesin listalla oli Antti Herlin vuonna 2010 sijalla 773. Tänä vuonna hänen listasijansa oli 483. ja omaisuuden arvo 3 300 miljoonaa dollaria.

Seppänen toteaa, että Antti Herlin on rikkain suomalainen, mutta Suomen passilla matkustavista Suomen kansalaisista rikkain on venäläinen Gennadi Timtshenko. Kirjan mielenkiintoisinta antia onkin selvitys venäjänsuomalaisista rikkaista Putinin kavereista. Hyytävää luettavaa.

On hyvä tietää myös Esko Seppäsen asema rikkaiden listalla. Hänen verotettava ansiotulonsa vuoden 2012 verotuksessa oli 90 378 euroa ja pääomatulo 4 872 euroa. Seppänen itse on laskenut, että hänen tuloillaan ollaan Suomen tulonsaajien listalla noin sijalla 60 000 ja kaikista veronmaksajista suurituloisimman kahden prosentin tuloluokassa.

Loistavat Erkot ja Etelä-Pohjanmaa

Helsingissä asuvia eteläpohjalaisia kokoontui viime viikolla keskustelemaan Antti Blåfieldin tuoreesta kirjasta Loistavat Erkot. Pohojalaasten Lupin tilaisuutta Päivälehden museossa emännöi Heleena Savela (Lappajärvi), minulla (Lappajärvi) oli kunnia haastatella kirjailija Blåfieldiä (Kurikka).

Ensin käsiteltiin tietysti tärkein asia: mitkä olivat Erkkojen yhteydet Etelä-Pohjanmaalle? Jo kirjan kansikuva viritti teemaan. Kannessa poseeraa Me Naiset -lehden ensimmäisen mallikilpailun voittaja, kauhavalainen Hellevi Keko vuonna 1961. Kuvassa selin on 29-vuotias Aatos Erkko, jonka olkapäähän Hellevi nojaa.

Kilpailun raati ei ymmärtänyt valita ensin voittajaksi Hellevi Kekoa vaan hänet nosti omin käsin voittoon newyorkilaisen mallitoimiston johtaja Eileen Ford, jonka kanssa kilpailu järjestettiin. Rouva Ford tiesi, että kauhavalaiset loukkaantuvat, jos Helleviä ei valita.

Mutta aloitetaan alusta. Kun Helsingin Sanomain edeltäjää, Päivälehteä, perustettiin 1889, laihialainen Santeri Alkio kuului ns. Päivälehden piiriin, joka lehden perustamista ideoi. Alkio oli Eero Erkon ystävä.

Alkio irtautui pikkuhiljaa Päivälehden piiristä. Hän osallistui vielä tukikeräykseen, mutta Laihialla ei tavoitteisiin päästy. Tarkoitus oli, että lehden tukijat sitoutuisivat kukin vähintään sadan markan tukilupaukseen. Nuukat laihialaiset lähettivät kuitenkin tukilistan, johon oli merkitty vain viitosen tukilupauksia.

Erkkojen mielenkiintoisin kytkentä Etelä-Pohjanmaahan liittyy Eeron pojan, Eljaksen toimintaan vapaussodan aikana. Eljas Erkko oli Vimpelin Sotakoulussa, joka pidettiin joulukuusta 1917 tammikuuhun 1918.

Suomenkielinen komppania, johon Eljas Erkkokin kuului, oli majoitettu Pokelan kylään. Eljas asui Oskari Lakasen talossa eli nykyisessä Koivistossa.

Erkko määrättiin johtamaan Vöyrin pataljoonaa, joka Mannerheimin määräyksestä riisui venäläiset joukot aseista Etelä-Pohjanmaalla. Erkko johti Ylistarossa hyökkäystä venäläistä sotilasyksikköä vastaan ja osoitti poikkeuksellista rohkeutta.

Eljas Erkko oli talvisodan kiistelty ulkoministeri, joka nosti Helsingin Sanomat menestykseen. Hän oli lännen miehiä, Amerikan ystävä. Suomeen hän toi sekä Aku Ankan että Valitut Palat ja vaali suhteita Yhdysvaltoihin monella tasolla.

Helsingin Sanomat on Aatos Erkon kuoleman jälkeen siirtynyt uuteen aikaan. Nyt Sanomain johdossa ei ole enää yhtään Erkko–nimistä.

Mutta Järviseudun edustus on yhä vahva: yliasiamies Heleena Savela johtaa Helsingin Sanomain säätiötä ja Päivi Anttikoski (Evijärvi) on yksi Hesarin päätoimittajista.

(Kolumni on julkaistu Järviseudun Sanomissa 17.12.2014)

Kenttä, kasarmi ja Haanpään Pentti

Pentti Haanpään (1905-1955) kertomuskokoelma Kenttä ja kasarmi julkaistiin vuonna 1928, yli 85 vuotta sitten. Se jaksaa yhä herättää suuria intohimoja. Nyt on asialla Anssi Sinnemäki, joka uudessa kirjassaan vaatii Haanpään kunnian palauttamista, rehabilitointia.

Olin luullut, että Haanpään kunnia on palautettu jo ajat sitten, mutta Sinnemäki on toista mieltä. Hän vaatii Haanpäälle hyvitystä korkealta viralliselta taholta. ”Miten olisi seuraava manööveri: Puolustusvoimat ottaisi tavakseen jakaa Kentän ja kasarmin kaikille aliupseerioppilaille, joiden tulee läpäistä koulun päätteeksi sitä koskeva kuulustelu.”

Tämän saattaisi Haanpääkin hyväksyä, ehkä silmäänsä muljauttaen, kuten Askolan akan poika.

Sinnemäen kirja Sota kentästä ja kasarmista (Paasilinna, 2014) on perusteellinen selvitys aikansa kirjasodasta. Sinnemäki ryhtyy Haanpään puolustusasianajajaksi sellaisella vimmalla ja ammattitaidolla, että syytetyt ovat helisemässä. Pääsyytetty on Olavi Paavolainen, joka teilasi tylysti Kentän ja kasarmin. Haanpää jätettiin yksin.

Kentän ja kasarmin ydinteema on Sinnemäen mielestä valta ja erityisesti vallan väärinkäyttö. 23-vuotias Haanpää kirjoitti armeijasta omakohtaisten kokemustensa pohjalta. Arvostelijat olivat sitä mieltä, että Haanpää antoi väärän ja yksipuolisen kuvan sotalaitoksesta, suorastaan häpäisi armeijan. Herkkä asia silloin ja nyt.

Kun monet myöhemmätkin kriitikot ovat selittäneet Paavolaisen Haanpää-teilausta parhain päin, Sinnemäki on toista maata. Hän ei Loistavalle Olaville armoa anna.

Ennen Kenttää ja kasarmia Helsingin kirjalliset piirit, Paavolainen etunenässä,  olivat ottaneet Haanpään riemusaatossa vastaan. Takametsistä tullut ”tukkijätkä” oli kuin mallinukke, mutta Haanpää ei suostunutkaan annettuun rooliin. Hän olikin vapaa ja itsenäinen persoona.

Sinnemäki kirjoittaa, että Paavolaisen ääni tihkuu kateutta, kun hän käy Kentän ja kasarmin kimppuun. Se oli Sinnemäen mielestä raukkamainen ja epäreilu kollegan työtä vahingoittava teko, Paavolaisen julkisen uran häpeätahra.

Haanpää joutui kustantajien boikottiin. Hän ei tahtonut saada kirjojaan julki. Paavolaisen teilaus oli linjassa armeijan ja kirkollisten piirien jo aloittaman kampanjan kanssa.

Sinnemäen tutkimusten löytönä voidaan pitää Hannu Haahden väitöskirjaa, joka ilmestyi samana vuonna kuin Kenttä ja kasarmi. Haahden tutkimukset osoittivat, että Haanpää oli oikeilla jäljillä kuvatessaan armeijan oloja. Väitöskirja vaiettiin kuoliaaksi.

Sinnemäki on tullut jopa siihen tulokseen, että Kenttä ja kasarmi puhdisti ”armeijan augiaantallia” niin että talvisodan ihme tuli mahdolliseksi: ”Ja tämän sanon nimenomaan Jaakko Ilkan jälkeläisenä, jonka isä oli vapaussoturi, lapuanliikkeeseen osallistunut lapualainen körttipappi ja upseerikoulutuksen saanut kapteeni.”

Täydennetään vielä sen verran, että Anssi Sinnemäen omat poliittiset miehuusvuodet kuluivat taistolaisen liikkeen palveluksessa.

Aina kun puhutaan Pentti Haanpäästä, tulee mieleen Arvo Turtiaisen mainio runonpätkä:

Korttisakki,

pokka ja ventti.
Siinä on meillä
Haanpään Pentti.

Hänessä miestä
jokainen tuuma.
Ihmislämpöä.
Nauru kuuma.

Upporikkaan Auroran tarina

Raija Oranen on kirjoittanut yli 600-sivuisen järkäleen Aurora Karamzinista (1808-1902). Hän oli aikansa superjulkkis, Venäjän tsaarien ystävä, hovineito, kohukaunotar ja upporikas perijä, josta tuli Diakonissalaitoksen perustaja ja köyhien ystävä.

Helsingissä Aurorasta muistuttavat mm. Auroran sairaala ja Hakasalmen huvila, joka toimii kaupunginmuseona. Viimeiset vuotensa Aurora asui isäpuolensa rakennuttamassa Hakasalmen huvilassa. Siellä hän myös kuoli 93-vuotiaana.

Oranen kuljettaa lukijan läpi 1800-luvun ammattitaitoisesti ja kovalla rutiinilla. Kirja on ehkä enemmän kuva aikakaudesta kuin Auroran henkilöstä. Aurora jää usein sivuosaan, kun Oranen kuvaa vuosisadan tapahtumia.

Kirjan sivuilla esiintyy aikansa eliitti Snellmanista Topeliukseen. Korkea virkakunta vilisee tuttuja nimiä: Armfelt, Linder, Mannerheim, Haartman. Rahvas loistaa poissaolollaan.

Rouva Karamzin viilettää hengästyttävällä tahdilla pitkin Eurooppaa ja erityisesti Pietarin ja Helsingin väliä, vaikka matkustaminen 1800-luvulla oli hidasta ja vaivalloista. Juhlista toiseen riennetään kuitenkin vauhdikkaasti, silkkipuvut kahisevat ja ruokalistat selvitetään perusteellisesti.

Pietarin hovipiireihin Auroran johdatti hänen isäpuolensa, senaatin prokuraattori Walleen, joka antoi jo varhain nuorelle naiselle ulkopoliittista opetusta. ”Meidän on hyvä olla Venäjän kanssa, kun ollaan sovussa ja sievästi eikä ärsytetä turhan takia, emmehän me ole mitään terrierikoiria, emmehän?”

Aurora omaksui opit ja päivitteli vanhemmiten: ”Nuoret miehet ja valtion asiat! Se oli vaarallinen yhdistelmä, oli aina ollut. Valtioiden asioiden hoitoon tarvittiin miehiä, joilla oli takanaan pitkä elämä, paljon kokemusta ja laaja näkemys eri mahdollisuuksista.”

Aurora Karamzin saattoi rikkaimmillaan olla Euroopan rikkain nainen. Hänen rikkautensa perustuivat perintöön, jonka jätti nuorena kuollut ensimmäinen aviomies Paul Demidov. Kaivokset jauhoivat rikkauksia Demidovin suvulle. Toinen aviomies oli Andrei Karamzin, upseeri, joka kuoli Krimin sodassa.

Oranen on viime vuosina keskittynyt tekemään historiallisia romaaneja merkkimiehistä ja –naisista. Oma suosikkini on muutama vuosi sitten ilmestynyt Metsästäjän sydän. Siinä seikkailevat ystävykset Gustaf Mannerheim, myöhempi marsalkka, ja Hjalmar Linder, joka oli Aurora Karamzinin kummipoika. Samat suvut ovat tärkeissä rooleissa myös Orasen uutuudessa.

Metsästäjän sydän oli ensimmäinen Orasen kirja, jonka luin. Sen jälkeen olenkin lukenut kaikki. Oranen on vakavasti otettava viihdekirjailija. Hänen vahvuutensa ovat huolelliset taustatyöt. Historialliset faktat ovat kohdallaan ja hänen viimeaikaiset kirjansa käyvät hyvin myös historian oppitunneista.

Kun kirja pitää saada valmiiksi joka vuosi, aikaa ei tahdo jäädä tiivistämiseen. Lievä karsinta olisi tehnyt hyvää myös Auroran tarinalle. Toisaalta monet rakastavat tiilisikiviä, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin.

Rosa Liksom ja minä

Olen kerran tavannut Rosa Liksomin eli arkisemmin Anni Ylävaaran. Meistä otettiin jopa yhteiskuva. Itsekin otin kuvan Rosasta ja valokuvaaja Meeri Koutaniemestä. Sen jälkeen olinkin täpinöissä kuin Hannes Hynönen, 101, saatuaan poskisuudelman Jenni Haukiolta.

Kirjailijana usein raivokas Rosa esiintyi ansiomerkkeineen hillitysti kuin kulttuuriministeri ja Meeri Koutaniemi oli kuin Frida Kahlo suoraan Meksikosta. Moni mies katseli kateellisena sivusta, kun seurustelin heidän kanssaan. Kun on näin läheinen suhde kirjailijaan, ei voi puolueettomasti arvioida hänen teoksiaan.

Rosa Liksomin uutuuskirja Väliaikainen on hyytävän hauska. Se on täynnä pieniä kertomuksia isoista asioista. Itse pidin erityisesti loppuosan, Pohjoisen, meän kielellä kirjoitetuista tarinoista. Siellä on esimerkiksi kertomus siitä mitä tapahtuu, kun kannattava metallitehdas lakkautetaan.

Peräpohjolan paras karkasija ei tyydy kohtaloonsa vaan lähtee työnhakuun. Hän päätyy Helsingin, Tallinnan ja Moskovan kautta Kamputseaan, missä työ on sunnilleen samanlaista kuin Suomessakin, mutta ”kaikki muu onki sitte aika kamputsealaista”.

Tarina päättyy suorastaan villiin kutsuhuutoon: ”Mie huuan, että Kamputsehaan, Kamputsehaan, Kamputsehaan, tulkaa hyät veljet, työttömät, osa-aikaeläkeläiset, vuorovaphaala sinnittelevät, pätkätyöläiset, irtisanotut, muutamanlaiset ja sairaseläkheelä köttyyttävät, saihraat ja terhveet, kaikki tänne! Ja hopusta! Täälä ihminen saapi vielä tehä työtä!”

Kirjailija kirjoittaa myös Teuvo Hakkaraisen oloisesta miehestä, joka valitaan lähes pystymetsästä eduskuntaan. Mies tulee Helsinkiin, eksyy sekä kaupungilla että eduskuntatalossa, joutuu putkaankin, mutta takapiru Kaarlo selvittää aina ongelmat. Ensimmäinen ryhmäkokous alkaa ja puheenjohtaja ilmoittaa kolme tärkeintä asiaa: ”Noon suet, homot ja ruottin kieli.”

Rosa Liksom kirjoittaa julmaa tekstiä pohjoisen ihmisistä, eläimistä ja ongelmista. Teksti itkettää ja naurattaa, raivostuttaa ja hymyilyttää. Olen havaitsevinani kirjailijan raivokkaidenkin purkausten kyljessä usein ymmärtäväisen hymyn.

Liksom jatkaa ansiokkaasti Timo K. Mukan kirjallista perintöä. Tyyli on oma ja jäljittelemätön, mutta yksi on yhteistä: taustalla soi pohjoisen ääni ja vimma.

Suomesta hymyn suurvalta

Markku Toivosen satiireissa on paljon hyvää. Parasta on itse teema. Kirjailija esittelee uusia ammatteja, joiden ansiosta työttömyys jää historiaan. Kun lukee sisällysluettelon, odotukset ovat korkealla: Kadunmittaaja, Ammattimainen taputtaja, Virallinen herrasmies, Lautasentyhjentäjä, Lihavien sakottaja, Julkinen poropeukalo, Taivaantähystäjä…Unelmavirkoja?

Kunnanhymyilijän virkojen perustamisella Suomesta on tarkoitus tehdä oikea hymyn suurvalta,  Hymyn maa. Onhan Suomi ollut urheilun ja rauhanturvaamisen suurvalta ja Pohjolan Japanikin, niin miksei myös hymyn suurvalta. Hymyn mannekiineja voidaan esitellä ulkomaalaisille Helsingin ratikoissa tai metrossa. Naurakaa, kuulutte hymyn suurvaltaan!

 ”Ennen meille ehkä hymyiltiin, mutta nyt hymyilemisestä tulee kansallemme omaperäinen selviytymiskeino alati kovenevassa globaalissa kilpailussa”, kuuluu kirjailijan teesi.

Keitä sitten kelpuutettaisiin kunnanhymyilijän virkoihin. Toivosen mielestä virkaan otettaisiin mieluusti ikääntyviä, pyöreähköjä miehiä, joiden kasvoilla karehtii arkinen hymy ilman erityistä syytä.

Nykyisen tehtävänsä jälkeen Alexander Stubb on ilman muuta pätevä kunnanhymyilijän virkaan, vaikka hän ei pyöreä olekaan. Tosin Alexin hymy alkaa pikkuhiljaa hyytyä.

Kirjailija kaavailee, että kunnanhymyilijän työ on onnen omiaan myös psykiatrisista laitoksista (entisistä mielisairaaloista) ulkoistetuille, mentaalihygieenisesti desinfioiduille ja medikaalisesti formatoiduille avohoidokeille: kunnanhymyilijän viran kautta he löytävät paikkansa yhteiskunnassa.

Olisikohan kunnanhymyilijän virka yhdistettävissä julkisen poropeukalon tehtävään eikä tässä nyt vihjata mitään Suomen hallituksesta. Julkinen poropeukalo on katuterapeutti, hänen leipälajinsa on kekseliäs tahaton komiikka. Kirjailija kyselee, onko virallisella pellellä mitään virkaa ja vastaa: ”Ehkäpä hyvinkin on, sillä maailmamme tuntuu päivä päivältä enemmän sirkukselta – vain tirehtööri puuttuu.”

Toivosen tyyli on pehmeä pilkka. Hän ei iske moukarilla Erno Paasilinnan tapaan eikä leikittele suomen kielellä Seppo Ahdin (Bisquit) tyyliin. Kyllä pehmeällä tyynylläkin voi iskeä kovaa.

Kun olin lukenut kirjaa puoleenväliin, tuskailin, että Toivosen jututhan ovat kuin esitelmiä. Passiivia viljeltiin paljon ja pilkan kohde jäi vähän epämääräiseksi. Vika oli tietenkin lukijan ennakko-odotuksissa. Luulin, että saan luettavakseni iskeviä, konkreettisia pilkkakirveitä Paasilinnan tapaan, mutta Toivonen on Toivonen. Kukin taaplaa tyylillään.

Loppua kohti lukijan tunnelma parani. Satiiri on vaikea laji eikä satiirikkoja Suomessa ole liikaa. Markku Toivonen jatkaa hyvin satiiristen kirjoittajien perinteitä. Hän on jo paikkansa ansainnut.

Balkanin vuorilla vilua ja nälkää

Turkin sota (1877-78) synnytti ainakin kaksi marssia. Suomen Kaartin lähtölaulu alkaa näin:

”Tuhannenpa verran poikia lähti

Helsingin satamasta ja –masta

tuhannenpa verran poikia lähti

Helsingin satamasta.

Eikä ne ennen seisahtaneet

kuin Konstantinoopeliss´ vasta ja vasta.”

Suomen kaartin paluulaulu lienee tunnetumpi:

””Kauan on kärsitty vilua ja nälkää

Balkanin vuorilla taistellessa.

Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola,

ei löydy maata sen armaampaa.”

Venäjä hyökkäsi keväällä 1877 Osmanivaltakunnan kimppuun. Sodan alku sujui sen verran kehnosti, että apuun jouduttiin kutsumaan lisävoimia myös Suomesta. Kaartin pataljoonan lähes tuhannen miehen lisäksi suomalaisia sotilaita palveli sadoittain muissakin joukko-osastoissa.

Jouni Suistolan ja Heikki Tiilikaisen uunituore kirja Sodassa vieraalla maalla on kattava selvitys sotatapahtumista ja suomalaisten roolista. Se taustoittaa hyvin sekä sodan syyt että seuraukset. Sota oli julmaa ja taudit riehuivat.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia henkilökuvia. Kirjan päähenkilöitä ovat Matti Kuula (1854-1921) ja Victor Tuderus (1852-1925), joiden päiväkirjoista poimitut otteet elävöittävät tekstiä. Alavudella syntynyt Kuula oli säveltäjä Toivo Kuulan isä, Tuderus taas oli sekä taidemaalari että sotilas.

Tuderuksen toinen vaimo, ranskalainen Marguerite (1886-1983) oli toimittaja Erkki Toivasen opas ranskalaisuuteen. Legendaarinen madame Tuderus toimi talvisodan aikana lottana Helsingin varuskunnan keittiössä, perusti Helsinkiin ranskalaisen amatööriteatterin ja antoi ranskan tunteja. Näin lähelle nykyaikaa Turkin sotakin hänen kauttaan tulee.

Sotahistorian harrastajille Suistolan ja Tiilikaisen kirja on ohittamaton. Itseäni pitkät ja seikkaperäiset tapahtumakuvaukset puuduttivat aika ajoin, mutta mainiot henkilökuvat pitivät amatöörilukijankin hereillä.

Pari esimerkkiä erikoisista ihmiskohtaloista. Turkin sodasta tuli Suomeen myös lapsia. Tunnetuin on kreikkalaisen orpopojan, Aleksei Apostolin (1866-1927) tarina. Hän alkoi elellä kaartilaisten seurassa San Stefanossa ja seurasi sitten Kaartin mukana myös Suomeen. Apostolista tuli sotilasmuusikko ja Suomen armeijan ensimmäinen ylikapellimestari. Hän perusti Helsinkiin myös musiikkikaupan.

Nastolassa syntynyt kenraaliluutnantti Casimir Ehrnrooth (1833-1913) haavoittui Turkin sodassa, mutta kohosi myöhemmin käytännössä Bulgarian diktaattoriksi, kun hallitsijana oli nuori ja kokematon ruhtinas. Ehrnrooth oli hallitsijan neuvonantaja ja sotaministeri ja monet pitävät häntä yhä kansainvälisesti vaikutusvaltaisimpaan asemaan nousseena suomalaisena.

Ehrnrooth toimi Pietarissa myös Suomen ministerivaltiosihteerinä, joka oli Suomen kannalta tärkein mahdollinen tehtävä. Poikamies Ehrnrooth jätti jälkeensä Seestan kartanon taloudenhoitajan kanssa saamansa pojan, josta Jalmari Karan nimisenä tuli jääkäriupseeri, diplomi-insinööri ja kirjailija.

Turkin sota oli Euroopan ensimmäinen mediasota valokuvaajineen, lennättimineen ja kirjeenvaihtajineen. Siksi tapahtumat on rekisteröity tarkoin. Sodan jälkimaininkeja näkyy tänäkin päivänä.

Osmanivaltion imperiumin raunioille syntyi yli 30 valtiota. Tutkijat väittävät, että Turkin sodasta johti suora tie Balkanin sotiin, ensimmäiseen maailmansotaan sekä sen kautta myös toiseen maailmansotaan. Balkanin perintö näkyi myös Jugoslavian hajoamisessa 1990-luvulla lukuisiin sotiin.

Kaikki imperiumit romahtavat ennemmin tai myöhemmin. Ja mitä suurempi imperiumi, sitä suurempi sotku jälkipolville. Tarkkailkaamme Putinin puheita myös historian valossa.

Kunnianosoitus Paavo Rintalalle

Antti Arnkilin esseekokoelma oli ehdolla vuoden esikoiskirjaksi. Se on yksi hyvä syy lukea kirja, mutta ei suinkaan ainoa. Itse halusin lukea kokoelman, kun kuulin, että siinä on hieno essee kirjailija Paavo Rintalasta (1930-1999) ja hänen teoksestaan Maatyömies ja kuu (1983).

Arnkil tulkitsee monesta kulmasta aika vähän tunnettua kirjaa, joka on jäänyt Rintalan pääteosten varjoon. Esseistien tuleekin tarttua juuri tällaisiin aiheisiin, jotka eivät ole loppuun kaluttuja.

Rintala on rosoisuudestaan huolimatta vaikuttava kirjailija. Hän ei kaihtanut suuria aiheita. Historian käännekohdat, sota, rauha, valta ja vallan miehet, uskonto ja rakkaus, ovat usein Rintalan teemoja.

Maatyömies ja kuu oli taitekohta Rintalan tuotannossa. Suurten teemojen jälkeen hän halusi kirjoittaa yksinkertaisen tarinan. Maatyömies ja kuu on vähäeleinen kirja, kuten Arnkil sanoo, tapahtumat suurimmaksi osaksi jokapäiväisiä: kartanon töiden tekoa, kalastusta, risujen keräilyä, vaatteiden kuivattelua, traktorin huoltoa.

Maatyömies Väinön ohella kirjan päähenkilöitä ovat kirjailija Peni Harjulainen (Rintala itse) ja teollisuusmies Ilmari Ilmarinen (Pekka Herlin). Arnkil analysoi oivaltavasti miesten rooleja. Kirjailija ja teollisuusmies ovat turhautuneita, Väinö  taas ei turhia valita vaan kiteyttää: ”On elämä sentään, niin kauan kuin sitä voi kokea, on se jotakin.”

Kirjailija vuolee pajupillin ja tuskailee, että kukaan ei huomaisi ”jos nämä äänet jäisivät lurittamatta”. Esseen otsikkoonkin on pantu se mistä on kysymys: Hän voi jättää soittonsa kirjoittamatta. Mutta voiko sittenkään?

Rintala oli ristiriitainen persoona, entinen teologian ylioppilas, joka kipunoi Jeesuksen ja Kekkosen välissä. Oman lisänsä kirjailijan henkilökuvaan ja tähän kirjaan tuo se, että Rintala oli Pekka Herlinin ystävä. Rintala asui Herlinin Thorsvikin tilasta ostamallaan tontilla Kirkkonummella.

Kirjailijana Rintala ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Olen viime päivinäkin törmännyt useissa yhteyksissä Rintalan nimeen. Jukka Kemppinen kirjoitti vähän aikaa sitten Palvelijat hevosten selässä –kirjasta ja toivoi, ettei Rintalaa unohdettaisi:

”Jonkun pitäisi muistuttaa Paavo Rintalasta ja sanoa siinä yhteydessä, että väärä profeetta on ehkä tärkeämpi kuin oikeassa oleva profeetta. Myöhempien tapahtumien tiedossa Rintalan profetiat eivät kaikin osin toteutuneet. Se ei vie niiltä arvoa. Kuka vaatisi, että oma äiti ja isoäiti olisivat opetuksissaan ja ennustuksissaan aina oikeassa? Eikö välittävän ihmisen ääni ole se tärkeä?”

Antti Arnkil täyttää Kemppisen toiveen ja muistuttaa Paavo Rintalasta. Hänen esseensä on kunnianosoitus kirjailijalle. Se on myös hieno lahja Rintalan romaanitaiteen ystäville, kuten kirjailija Tommi Melender kirjoitti blogissaan.

Arnkilin esseitä oli miellyttävä lukea eikä esikoiskokoelma jää varmasti viimeiseksi. Suurta yleisöä nämä kirjoitukset tuskin tavoittavat, mutta se onkin jo toinen juttu.

Horna ja hornan tuutti

Kun sain Ilkka Remeksen kirjan käteeni, mietin ensimmäisenä mikä on horna. Jos minua käsketään painumaan hornan tuuttiin, minne menen? Jos olen hornan kattilassa, missä olen?

Horna tarkoittaa helvettiä tai ainakin turmion paikkaa, jossa on kuumat oltavat. Hornan kattilassa taas oltiin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen mielestä Olympiastadionilla silloin, kun Ruotsin ja Suomen yleisurheilumaaottelut herättivät vielä suuria intohimoja.

Ilkka Remes on jälleen ajan hermolla. Hänen faktaa ja fiktiota sekoittava trillerinsä alkaa siitä, kun Ruotsi päättää yllättäen liittyä Natoon ja Suomi aikoo seurata mukana. Suomi joutuu Venäjän ankaran painostuksen kohteeksi.

Kansainvälinen ilmapiiri on kireä mm. Ukrainan kriisin takia. Samaan aikaan paljastuu Yhdysvaltain ja Suomen sotilastiedustelun salainen operaatio Venäjällä. Kohta ollaankin hornan kattilassa. Paljon tapahtuu ihmeellisiä asioita.

Remes on kertonut, miten kirjoitusprosessin aikana uudenlaisista uhkakuvista alkoi tulla jokapäiväisiä uutisotsikoita, kun Ukraina joutui Venäjän informaatio-operaatioiden kohteeksi. "Vastaavia menetelmiä Venäjä on alkanut käyttää Suomessakin, jostain syystä.” Niin tapahtuu myös Hornassa.

Takakansi julistaa: "Ensin Ukraina. Nyt Suomi." Pelko myy. Nimimerkki Ilkka Remes, Petri Pykälä Luumäeltä, on vuodesta 1997 lähtien kirjoittanut joka vuosi trillerin lähes samalla kaavalla. Niitä on myyty Suomessa jo lähes 1,6 miljoonaa kappaletta.

Remes ei ole säkenöivä tyylitaituri, hänen henkilönsä ovat kaavamaisia ja tapahtumat saavat usein epäuskottavia käänteitä. Huumori loistaa poissaolollaan. Miksi hänen kirjansa sitten ovat niin suosittuja?

Remeksen vahvuus on itse tarina. Hän osaa kuljettaa tarinaa niin, että se koukuttaa lukijan. Hän on tehnyt taustatyöt huolella. Yksityiskohtaiset tiedot esim. asetekniikan hienouksista tuovat uskottavuutta. Remes tuntee myös poliittiset kuviot. Hornassa esiintyvät oikeilla nimillään Sauli Niinistö, Stubb ja Haglund.

Horna on paikka paikoin kuin mielipidekirja, pamfletti. Eikä tässä mielipidekirjassa Venäjä ole mahdollisuus vaan todellinen uhka. Yhdysvaltain presidentti puhuu: "Venäjä on valinnut strategiansa. Ruotsin Nato-jäsenyyttä he eivät pysty estämään, mutta Suomen he katsovat pystyvänsä. Suomi on vapaata riistaa."

En tiedä mitä mieltä ulkoministeri Erkki Tuomioja on nyt Remeksen Hornasta, mutta vuonna 2001 ulkoministeri Tuomioja paheksui Ruttokellot luettuaan, että Remeksen koko tuotannossa ”kaikki pahuus näyttää liittyvän Venäjään ja venäläisiin”. Kökkö kotimainen jännäri, ulkoministeri teilasi.

Korkean tason tyrmäyksestä huolimatta Remes on säilyttänyt yllättävän hyvin asemansa, vaikka uutuuden viehätys on jo kaikonnut. Meitä on paljon jotka ahmimme uuden Remeksen joka syksy. Remes on kuin Antti Tuuri, kirjatehdas, joka jauhaa vähintään kirja vuodessa -tahtia vuodesta toiseen. Molemmilla on uskollinen lukijakunta, jota suhdanteet eivät heilauta.

Pohjolan leijona ja nero kansleri

Historioitsija Mirkka Lappalainen on kehuttu ja palkittu niin moneen kertaan, joten ei kai se enää mikään yllätys ollut, että hän sai uudesta kirjastaan Tieto-Finlandian. Kirja kertoo Pohjolan leijonasta (Kustaa II Aadolf) ja siitä miten hän rakensi hajanaisesta ja köyhästä Ruotsista tehokkaan valtion.

Sekasortoiseen Suomeenkin saatiin jonkinlaista järjestystä. Ainakin veroja ryhdyttiin keräämään entistä tehokkaammin ja Suomi alkoi tuottaa sotilaita suurvallaksi kasvavan Ruotsin tarpeisiin. Pääarkkitehtina hääri kuninkaan legendaarinen kansleri Axel Oxenstierna.

Lappalainen kirjoittaa helppolukuista asiaproosaa. Hänen tekstissään on myös kirjallisia ansioita. Kirja alkaa kuin dekkari ja ensimmäisen luvun otsikko kertoo mistä on kyse: Murha Sipoossa. "Helluntain jälkeen 1615 pieni Jacob Mårtensson löysi ruumiin."

Myös kirjan loppu on hieno. Lappalainen vierailee Porkkalanniemen muinaisessa hopeakaivoksessa, jossa myös Kustaa II Aadolf aikoinaan kävi. "Neljäsataa vuotta myöhemmin kuninkaan hopeakaivos on hiljainen. Tieltä kuuluu moottoripyörän ääni, ja kun se kaikkoaa, vain hyttyset inisevät. Vettä valuu kallioilta kaivoksen pohjalle. Kivi tuntuu kylmältä kämmentä vasten."

Muistelen lukeneeni, että Lappalainen on haaveillut historiallisen romaanin kirjoittamisesta. Se häneltä varmasti onnistuisikin mainiosti, mutta jo nyt hänen kirjansa ovat kuin historiallisia romaaneja parhaimmillaan.

Romaaninsa päähenkilöksi Lappalainen voisi valita vaikkapa Axel Oxenstiernan. Hän on vaikuttava hahmo Ruotsin historiassa, ja hänestä olisin lukenut enemmänkin Pohjolan leijonan kyljessä.

Kustaa Aadolfin aikana luotu Ruotsin valtio oli nimenomaan Oxenstiernan luomus. Kuningas luotti kansleriinsa ja uskalsi delegoida valtaansa hänelle eikä Oxenstierna kaihtanut vallankäyttöä. Leijona ja kansleri kuuluivat yhteen.

Hitaat suomalaiset eivät ilmeisesti tajunneet Oxenstiernan merkitystä. Lappalainen kertoo, miten tylysti kansleria kohdeltiin Lammilla, kun tämä oli matkalla Riiasta Viipurin kautta Turkuun. Hänelle ei annettu sen paremmin sänkyä kuin sänkyvaatteitakaan yöpymistä varten. Joukko talonpoikia tuomittiin niskoittelusta sakkoihin.

Kustaa II Aadolf oli Ruotsin merkittävin kuningas, jonka taru päättyi taistelukentälle Lützenin mutaan. Tieto kuninkaan kuolemasta saapui Tukholmaan vasta kuukauden kuluttua tapahtumasta. Ruotsi siirtyi holhoojahallituksen ja erityisesti Oxenstiernojen sukupiirin aikaan.

Axel Oxenstierna on Lappalaisen mielestä yksi Euroopan historian suurista valtioneroista ja hän loi Kustaa II Aadolfin sellaisena kuin historia hänet tuntee.