Kahden miehen sairaskertomus

En ole tätä mitenkään suunnitellut, mutta olen jostain kumman syystä ajautunut lukemaan vanhenevien miesten muisteluksia. Senioreille on yleensä kertynyt muisteltavaa. Tautejakin on kotitarpeiksi. Stephen Hawkingin ja Henning Mankellin kirjat ovat myös eräänlaisia sairaskertomuksia, mutta on kirjoissa muutakin.

Hawkingilla, 72, todettiin 21-vuotiaana hermostoa tuhoava ALS-oireyhtymä, ja hänen ennustettiin kuolevan pian. Hän elää yhä. Hawking kehitti tiedemaailmaa mullistaneet teoriat maailmankaikkeuden synnystä ja luonteesta. Elämä on ollut kuin elokuvaa.

Hawkingin ohut ja nopeasti lukaistu kirjanen onkin tehty vauhdittamaan H:n elämään perustuvaa elokuvaa Kaiken teoria, joka tulee elokuvateattereihin 6. helmikuuta.

Kirja on pinnallinen rykäisy harvinaisesta tiedemiehestä: ”On ollut upeaa olla elossa ja tutkia teoreettista fysiikkaa.” Hawkingin asenne on kohdallaan. Hän ei turhia valita.

Henning Mankell, 66, sai viime vuoden alussa kuulla sairastavansa syöpää. Kirjassa Mankell kertoo vaikuttavista ihmiskohtaloista, joihin hän on törmännyt maailmalla. Lyhyitä juttuja varjostaa koko ajan syöpä ja sen hoito.

Kirja ei kuitenkaan ole synkkä vaan toivoa täynnä. Hoidotkin tehoavat. Mankell saa ainakin hengähdystauon taudista. Tärkeimmäksi työkaluksi selviytymistaistelulleen Mankell nimeää lukemisen, kirjat.

Mankell kirjoittaa: ”Kun rakkaussuhde on päättynyt, olen tarttunut kirjaan. Epäonnistuneen teatterihankkeen tai kariutuneen kirjoitusprojektin jälkeen ovat kirjat olleet luonani. Ne ovat kuin linimenttiä tai ennemminkin työkalu, jolla voi kääntää ajatukset toiseen suuntaan. Voimien keräämiseen.”

Hawking ja Mankell etsivät omalla tavallaan elämän syntyä ja tarkoitusta. Heillä on ollut aikaa ajatella ja ihmetellä. On syntynyt mullistavia tieteellisiä teorioita ja paljon kirjoja.

Aikaa ajattelemiseen Mankell haluaisi varata niillekin, joille se nyt on saavuttamaton ylellisyys.

Elämän tarkoituksen etsiminen tulisi Mankellin mielestä jopa kirjata itsestäänselvyytenä suuriin globaaleihin oikeuksienjulistuksiin.

Cogito ergo sum. Ajattelen, siis olen olemassa.

Euroopan vaikutusvaltaisin nainen

Aina sitä oppii uusia asioita, kun kirjoja lukee. Eikö olekin hyvä tietää Euroopan vaikutusvaltaisimmasta naisesta, että hän ei pidä kovaäänisistä miehistä.

Korneliuksen kirjan mukaan Saksan liittokansleri Angela Merkel halveksii Putinin ylikorostunutta miehekkyyttä ja hänen metsästys- ja muskeliposeerauksiaan. Merkel ei pidä Berlusconin macho-olemuksesta eikä Sarkozyn itserakkaasta tyylistä.

Angela Merkel, 60, on asiallinen poliitikko. Hän kaihtaa paitsi kovaäänisiä miehiä myös suuria sanoja. Merkel tietää itsekin, että hän ei ole suuri puhuja. Hänen kuiva, faktapitoinen tyylinsä ei laukaise tunnereaktioita, kirjailija arvioi.

Liittokansleri on tehnyt vaikenemisesta suorastaan taidetta. Korneliuksen mielestä vaikenemisessa on Merkelille jopa jotain ylevää. ”Me käytämme vaiteliaisuutta yhteiskunnassamme liian vähän. Yhteiskunnasta on tullut hyvin kovaääninen.”

Elämä Euroopan huipulla on rajoittunutta ja tylsää. Merkel ei kirjoita sähköposteja turvallisuussyistä eikä työskentele tietokoneella. Poikkeuksena on iPad, jolla hän seuraa uutisia ja pörssikursseja sekä katselee uutisdokumentteja.

Tämä auktorisoitu elämäkerta on myötäsukainen kuvaus Merkelin vakuuttavasta noususta Euroopan vaikutusvaltaisimmaksi poliitikoksi. Helpolla ei ole Merkelkään päässyt. Kun itäsaksalainen papintytär tuli Saksan yhdistymisen jälkeen ministeriksi, häntä pilkattiin avoimesti: tukka oli huonosti ja vaatteet vääränlaisia.

Pilkka ulkoisesta olemuksesta on haihtunut. Nyt asiallinen ja vaatimaton tyyli ovat Merkelin valttikortit.

Merkelillä on kuulemma vain yksi esikuva, jonka muotokuvakin roikkuu hänen työhuoneensa seinällä hopeakehyksissä: saksalainen prinsessa Sophie von Anhalt-Zerbst, joka tunnettiin myöhemmin Katariina Suurena.

Katariina seinällä saattaa olla Merkelin huumoria, mutta todettakoon se, että valtakaudellaan Katariina oli häikäilemätön imperialisti, rakasti valtapelejä ja käytti hyväkseen miehiä. Katariina Suuri hallitsi Venäjää 34 vuotta. Kolmannen kanslerikautensa jälkeen Merkel on hallinnut Saksaa vasta 12 vuotta.

Jälleen kelpo jännäri Ruotsista

Ruotsista tulee jatkuvasti uusia, tasokkaita jännäreitä, jotka menestyvät myös maailmalla. Siitä hyvä esimerkki on juuri suomeksi ilmestynyt Pietarin kapellimestari. Onko Tukholmassa tehdas, joka tuottaa menestysteoksia vai mistä on kysymys?

Pietarin kapellimestari iskee alati ajankohtaiseen teemaan Venäjän uusrikkaista. Tapahtumat on sijoitettu pääasiassa Moskovaan ja vuoteen 2003, joskin kirja alkaa Pietarista 1993. Venäjästä annettu kuva ei ole kaunis vaan ruma ja pelottava.

Kirjan päähenkilö, ruotsalainen investointipankkiiri Tom Blixen järjestelee ökyrikkaiden sijoituksia ja yrityskauppoja, joissa joutuu toimimaan henkensä kaupalla. Ruumiita tulee ja vaarallisia tilanteita riittää.

Pietarin kapellimestari on Moskova noir –trilogian ykkösosa. Kirjoittajat ovat minulle uusia tuttavuuksia: Camilla Grebe ja Paul Leander-Engström, joka asui Venäjällä yli kymmenen vuotta. Hän oli ensin tiedustelutehtävissä ja sitten talouselämän palveluksessa. Hänellä lienee paljon myös sisäpiirin tietoa siitä, miten Venäjällä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen rikkaudet jaettiin uusiin käsiin, miten oligarkit syntyivät.

Kirja onkin parhaimmillaan, kun se taustoittaa uusrikkaiden raadollista toimintaa ja Venäjän hallinnon korruptiota tässä likaisessa pelissä. Hodorkovskin ja Putinin haamut voi kuvitella tapahtumien taustalle. Monen henkilön esikuvat tunnistaa hyvin.

Pietarin kapellimestarin motoksi on lainattu vanhaa venäläistä sananpartta, jonka mukaan pikkuvarkaat hirtetään, mutta suurrikollisia kunnioitetaan. ”Neuvostoliitto oli aikoinaan ollut todellinen poliisivaltio, mutta nyt maa oli muuttunut yksityiseksi vartiointivaltioksi.”

Ruotsalaiset ovat tehneet hyvin kotiläksynsä. He tuntevat asiat, joista kirjoittavat. Toisaalta henkilöt jäävät hieman etäisiksi.

Päälle liimatuilta tuntuvat myös tarinaan laskelmoidusti istutetut romanttiset nyyhkyjutut lapsineen. Ja entäs sitten venakot: he ovat usein kauniita ja isorintaisia, joskin yllättävän moni tuoksahtaa hieltä hienojen ruotsalaisten neniin.

Erään ruotsalaislehden arvion mukaan vuoden 2003 Moskovaan verrattuna Al Caponen Chicago 1920-luvulla oli lasten puuhamaa. Mikä lienee tilanne nyt? Ruotsalaiset esittänevät oman tulkintansa kirjan jatko-osissa.

Ajassa kiinni kuin Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci, 24, tietää mistä narusta pitää vetää, jotta syntyy menestyskirja. Kun sekoittaa muodikasta homoerotiikkaa, annoksen maahanmuuttajien ja entisen Jugoslavian ongelmia, perheväkivaltaa, kissoja ja käärmeitä eli eläinsymboliikkaa, syntyy "maaginen" esikoisromaani, joka voittaa Helsingin Sanomien vuoden esikoiskirjan tittelin.

Onnea voittajalle!

Kissani Jugoslavia on ajassa kiinni, kuten tavataan sanoa. Ajankohtaiset ja muodikkaat teemat uppoavat niihin, jotka kirjallisuuspalkinnoista päättävät. Ja lukijoita riittää.

Jussi Valtosen Finlandia-voittajakin (He eivät tiedä mitä tekevät) on ajassa kiinni. Se on sekoitus perhesuhteita, ajankuvaa, tulevaisuuden visioita ja pelottavia keksintöjä, eläinten oikeuksia ja ekoterrorismia.

Ennen vanhaan olikin tapana pitää hyvänä sellaista kirjallisuutta, joka on ajankohtaista ja puuttuu yhteiskunnallisiin ongelmiin. Tämän kammottavan velvoitteen sälyttivät viime vuosikymmeninä kirjallisuudelle ja teatterille tekopyhät porvarit ja tylsät vasemmistolaiset, kirjoittaa Juha Hurme Nyljetyt ajatukset -kirjassaan.

Hurme kärjistää: "Taide ei ole ikinä ajassa kiinni. Taide ei ole mukavaa. Taide ei selitä eikä opeta. Taide ei vikise, se vie ja panee sinut selkä seinää vasten, tarttuu raivelista kiinni ja sanoo: ajattele itse, kukaan ei nyt ehdi avuksi."

Itse olen niin mukavuudenhaluinen, että en ajattele sen enempää, kun Hurme ajatteli noin hyvin puolestani. Jos joku ajattelee huomenna toisin ja paremmin, käännän takkini.

Kirjailijoita ei voi syyllistää siitä mitä he tekevät. He kirjoittavat mitä kirjoittavat. Lukijat lukevat ja kriitikot arvioivat eikä kirjoja kukaan voi asettaa objektiivisin perustein paremmuusjärjestykseen.

Kirjallisuuspalkinnot ovat luku sinänsä. Ne jos mitkä ovat ajassa kiinni ja se näkyy, kun palkintoja jaetaan.

Ei kirja tietenkään ole huono pelkästään sen takia, että käsittelee ajankohtaisia, ilmassa leijuvia aiheita. Vaikka esimerkiksi vuoden esikoiskirjailija tietoisesti flirttaileekin muodikkailla teemoilla, hän tekee sen taitavasti. Hän osaa kirjoittaa hyvää suomea. Pajtim Statovci on lahjakas nuorimies.

Jos joku kirjoittaisi nyt loistavan, mutta täysin epäajankohtaisen romaanin, jossa ei olisi homosuhteita, maahanmuuttajia eikä muutakaan ajankohtaista, vaiettaisiinko hänet unhon yöhön. Voiko nyt käydä niin, että kirjan erinomaisuus paljastuu vasta vuosien, ehkä vuosikymmenien jälkeen?

Kysyn vaan, kun en tiedä.

Pakinataiteen kuolema

Suomalainen pakinataide on kuollut, eläköön Bisquit. Eikä tässä ole kysymys konjakkimerkistä, vaan pakinoitsija Seppo Ahdista, jolta on julkaistu pakinakokoelma 10 vuoden tauon jälkeen (Taatamalliset säkeet, Siltala).

Bisquit pakinoi yhä Ilta-Sanomiin, vaikka onkin ehtinyt jo 70 vuoden korkeaan ikään. Onko hän pakinoitsijana lajinsa viimeinen? Ainakaan minulle ei heti tule mieleen toista Bisquitin veroista tai ylipäätään sellaista pakinoitsijaa, jota viitsisi saäännöllisesti seurata.

Kynäilijöitä ovat lehdet ja verkkojulkaisut pullollaan. Kirjoituksia julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen, mutta suurin osa hukkuu tuhansien tyhjänpäiväisten blogien valtamereen.

Pakinoitsijana Bisquitin loistava edeltäjä oli Eino Leino, joka 1900-luvun alussa Teemuna kirjoitti terävimmät pakinansa Helsingin Sanomiin ja sen edeltäjään Päivälehteen. Pakinoitsija-Leino on jäänyt runoilija-Leinon varjoon, mutta kyllä hänen pakinansa kestävät lukemista tänäkin päivänä.

Leino-elämäkerrassaan L. Onerva luonnehti, että Teemu käytti taistelussa vääryyttä, pimeyttä ja turmelevaa valtaa vastaan kaikkia hioutuneen pakinoitsijan ja näppärän älyniekan temppuja:

"Kaskuja, vuoropuheluja, huvittavia sanaleikkejä, satiirisia ilvehtimisiä ja paradokseja, kekseliäitä lause- ja ajatuskäänteitä, pistävää ironiaa, hävytöntä hyväntahtoisuutta, kollektiivista ja yksilöllistä sinkoamistaktiikkaa, mutta aina suoraan, aina edestäpäin, aina rehellisesti, olematta koskaan sala-ampuja."

Seppo Ahti on Teemunsa lukenut. Onervan luonnehdinnat istuvat tämän päivän Bisquitin pakinoihin kuin nenä päähän.

Ilmari Kivinen, joka Tiituksena pakinoi Hesarissa Leinon jälkeen, oli sitä mieltä, että Teemun pakinat olivat lajissaan pirteitä ja parasta mitä suomenkielellä on julkaistu. Samat sanat voi tänä päivänä sanoa Bisquitista.

Bisquit on laajasti sivistynyt mies. Hän ammentaa pakinoihinsa aineksia kirjallisuudesta, musiikista, kulttuurista yleensä, politiikasta ja päivän tapahtumista. Mikään inhimillinen ei ole hänelle vierasta. Jos pakinoiden lukija aikoo pysyä Bisquitin vauhdissa, hänen olisi hyvä tuntea laajalti aikamme ilmiöitä ja historiaa.

Kuten Bisquit yhdessä pakinassaan kirjoittaa, median murros on ajanut päivälehdet ahdinkoon, joka on pakottanut ne panostamaan yhä enemmän perustehtäväänsä, lukijoiden ohjaamiseen verkkomediaan. Siellä niitä pakinahelmiä varmaan olisi, jos vaan löytäisi.

Pakinataiteen tulevaisuutta Bisquit kommentoi kirjansa esipuheessa. Hän viittaa puheisiin, joiden mukaan painetusta pakinasta uhkaa tulla katoavaa savupiippukirjallisuutta. Mutta miten kävi Urho Kekkosen syntymäkodin Lepikon torpan savupiipulle, joka retusoitiin kuvasta pois, kun Kekkonen haluttiin markkinoida kansalle savupirtin poikana.

"Todellisuudessa piippu ei kadonnut minnekään, ja palautettiinkin myöhemmin vähin äänin paikalleen."

Tuo lienee tulkittavissa niin, että toivo elää. Vai onko pakinataiteen tulevaisuus sama kuin ihmisen elonkaari, jonka kuvailuun Bisquitin kokoelma päättyy: "Elämän alussa haetaan päiväkodista hoivaa, lopussa soitetaan että hoivakodista päivää, nyt olisi semmoisia ikävämpiä uutisia."

Miehistä ihminen oppii

Olen kuullut joidenkin naisten sanovan, että miehistä ihminen oppii. Olli Jalonen saattaa olla samoilla linjoilla, jos kirjan nimeä (Miehiä ja ihmisiä, Otava) tulkitsee. Nimi viittaa John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä. Lienee tulkittava niin, että Steinbeck on Jaloselle eräänlainen esikuva.

Minullekin Jalosen teema miehistä ja ihmisistä oli läheinen jo pikkupoikana. Leikimme poikaporukassa kylätiellä, kun vieras mies tuli kysymään tietä johonkin läheiseen paikkaan. Osasimme neuvoa ja kun mies oli poistunut, olin kuulemma ihmetellyt: "Voi poijat, tuo setä luuli meitä ihmisiks."

Olli Jalonen on kirjoittanut sympaattisen kirjan. Se kertoo 17-vuotiaan lukiolaisen silmin kesästä 1972. Nuori mies on kesätöissä peltifirmassa ja opiskelee elämää siinä sivussa.

Naisiinkin tutustutaan sillä tavalla ja koiruuksia tehdään laillisuuden rajoja koetellen. Epävarmasta ja vähäpuheisesta nuorukaisesta kasvaa pikkuhiljaa mies, joka tietää mitä hän tahtoo.

Jalonen kuljettaa tarinaa eleettömästi ja ammattitaitoisesti. Olen pitänyt häntä hieman tosikkona, eikä tämäkään mikään vitsikirja ole, mutta nyt pinnan alla pilkistää koko ajan komedia, joskus tragikomedia.

Jalonen kytkee tekstiinsä paljon vuoden 1972 oikeita tapahtumia. Vasala ja Viren juoksevat, ja Muska laulaa: "Ja yö vaipui helmahan nousevan koin ja aurinko kukkaset taas purppuroi."

Politiikassa pauhaavat Kekkonen ja Vennamo vai onko tässä sittenkin kyse Timo Soinista: "Vennamosta sanotaan, että se on itseään täynnä, paksu puhisija ja diktaattori ja sanellut liian kauan mitä eduskuntaryhmän täytyy tehdä ja äänestää. Sen kelkasta lähteneitä kansanedustajia pidetään kahjuina mutta eronsa jälkeen kuitenkin kunnian miehinä."

Tohtori Jalonen on kirjoittanut oivallisen kirjan, joka ainakin 1970-luvulla eläneessä herättää nostalgisia tunnelmia.

Salaperäinen Vimpelin lady

Arvo Tuomisen erinomainen dokumentti Karen & Grigori eilisiltana (7.1.2015) tv-ykkösellä oli koskettava tarina kahdesta agentista, amerikkalaisesta Karenista (Erickson) sekä Neuvostoliiton ja KGB:n Grigorista (Golub), jotka ystävystyivät kylmän sodan Helsingissä 1960-luvun alussa.

Dosentti Hannu Rautkallio löysi Karenin Yhdysvalloista. Hän toimitti kirjan Karenin tekemistä suomalaisten poliitikkojen haastatteluista (Tehtävä Helsingissä, Paasilinna) ja Arvo Tuominen sai hyvän aiheen dokumentille.

Tässä kirjoituksessa keskityn Karin Ericksonin sukujuuriin, joita dokumentissa ei tarkemmin käsitelty. Dokumentistakin huomasimme, miten Karen, 78, puhuu edelleen kelvollista suomea. Minua kiinnostavat erityisesti hänen sukujuurensa Vimpeliin ja suureen Strangin ja Spangarin sukuun, johon itsekin kuulun.

Kun Karen kävi Suomessa, Helsingin Sanomat hehkutti tähän tapaan: "Mutta ihme lady tämä Karen, äitinsä suvun puolelta vimpeliläisiä – lennähtää keskellä kylmää sotaa Ameriikoista Helsinkiin ja ui oitis poliittisen kerman suosioon! CIA antoi hänelle jopa agenttikoodin – turhaan."

Vimpelin lady jututti koko Suomen politiikan kärkikaartin Kekkosesta Leskiseen, Kuusisesta Tanneriin, Karjalaisesta Virolaiseen. Amerikkalainen nuori nainen poliitikkojen haastattelijana oli outo lintu eduskunnan käytävillä. Hän herätti huomiota.

Kuka oli tämä salaperäinen Vimpelin lady? Seuraavat sukutiedot perustuvat sukututkija Irma-Liisa Juutin selvityksiin. Karen Erickson kävi jo 1950-luvulla ainakin kaksi kertaa Vimpelissä.

Juuti kertoo: "Ylipekan pihaan ajoi kesällä 1956 pirssi, ja siitä nousi nuori nainen, jolla oli ruusu kädessä. Hän ei osannut suomea kuin jonkun sanan. Hän esitteli itsensä Karen Ericksoniksi, amerikkalaiseksi sukulaistytöksi. Väelle selvisi, että hän toi terveisiä Amerikasta vaariltaan, Joel Haavistolta, joka oli Ylipekan Petterin Kaisa-äidin veli."

Ylipekasta oli pidetty yhteyttä Amerikan sukulaisiin. Sodan aikana Joelin tyttäret Gertrude ja Julia (Karenin äiti) olivat lähettäneet amerikanpaketteja. Karenin tupsahtaminen pihaan oli kuitenkin yllätys. Hän oli saamansa stipendin turvin matkustanut kesäksi Tampereelle ja poikkesi sieltä Vimpeliin kertomaan vaarinsa terveiset sukulaisille.

Karenin isoisä oli siis Joel Antinpoika Haavisto (1879-1960), joka muutti Amerikkaan 1902 veljiensä Jaakon ja Juhon perässä. Näiden vanhemmat olivat Antti Antinpoika Riihimäki ja Loviisa Juhontytär Spangar, jotka saivat nimen Haavisto muutettuaan Lindbackan Haavistoon.

Joel Haavisto avioitui Messukylässä syntyneen Edla Takasen kanssa, ja he saivat Washingtonin valtiossa sijaitsevassa Aberdeenissä kolme lasta Charleyn, Julian ja Gertruden. Julia ja ruotsalaista syntyperää oleva puoliso, Lloyd Erickson ovat Karenin vanhemmat.

Juutin tietojen mukaan Karen kävi Ylipekassa uudestaan vuonna 1959, ja silloin hän puhui suomea ihan sujuvasti. Tällöin hän oli haastatellut mm. vimpeliläisen kansanedustajan Väinö Rankilan ja paikalliset vaikuttajat Väinö Salon ja F.E. Takalan.

Erickson väitteli tohtoriksi Harvardin yliopistossa ja hän on työskennellyt Yhdysvaltojen lisäksi myös Norjassa ja Kanadassa. Hän on saanut lukuisia tunnustuksia tieteellisestä työstään. Hän toimii Tuomisen dokumentin mukaan yhä Southern New Hampshiren yliopiston dekaanina.

Kyllä me tällaisen ladyn sukuun hyväksymme.

Kirjeenvaihtoa ennen ja nyt

Pakkaspäivien ratoksi hotkaisin välipaloina kaksi pientä kirjaa, jotka perustuvat kirjeenvaihtoon. Ranskalainen Gustave Flaubert kirjoitti Matkakirjeitä ystävälle 1849-51 matkoiltaan moniin Lähi-idän maihin ja mm. Ateenaan, Istanbuliin, Roomaan.

Vanha metsuri ja Metsähippi taas perustuu Matti Mäkelän ja Tero Tähtisen kirjeenvaihtoon vuoden ajalta. Viimeiset kirjeet ovat viime toukokuulta. Kirjoilla on sama kustantaja, pieni Savukeidas, joka julkaisee suurten kustantajien varjossa mielenkiintoista kirjallisuutta.

Turha tässä on ruveta referoimaan kirjojen sisältöä, sanonpahan vain, että aina sitä jotakin oppii, kun lukee itseään viisaampien tekstejä.

Flaubertin kirjeet on julkaistu Savukeitaan Eroottiset klassikot -sarjassa. Erotiikkaa kirjassa ei kovin paljon ole, mutta kylläkin ronskeja, etten sanoisi härskejä kuvauksia useista ilotaloista, joissa kolmekymppinen kirjailijanalku vieraili ahkerasti.

Flaubert noudattaa kirjeissä omaa ohjettaan, jonka mukaan hyvä maku ja huonon pelko estävät kehityksen. Hän kirjoitti ystävälleen, kirjailija Louis Bouilhet´lle: "On nimittäin yksi asia, jossa me sorrumme, typerä asia, joka meidät ahdistaa nurkkaan, se on maku, hyvä maku."

Rouva Bovaryn kirjoittajan mielestä ns. hyvää makua tavoitellaan aivan liikaa, kun pitäisi olla rohkea. Hän vertaa itseään ja ystäväänsä munkkiparkoihin, jotka eivät helvetin pelossaan osaa elää.

Mäkelä ja Tähtinen ovat Flaubertiin verrattuna poliittisesti korrekteja pyhäkoulupoikia eivätkä loppujen lopuksi saa aikaan edes suuria erimielisyyksiä, vaikka Tähtinen on buddhalainen cityvihreä ja Mäkelä keskustalaiseksi heittäytynyt maaseudun puolustaja.

Herrojen kirjeitä on helppo lukea ja ne ovat usein mielenkiintoisia. Keskustelu lainehtii laidasta laitaan jääkiekosta jälleensyntymään, metsienhoidosta metafysiikkaan ja Teemu Selänteestä Krishnamurtiin.

Jostain syystä erityisesti Matti Mäkelän puheet kriitikoista lämmittivät mieltäni. Yhdessä kirjeessään hän kertoi, mitkä ovat kriitikon tärkeimmät ominaisuudet: "Ei tarvitse olla lahjakas, dead linen pito ja lyhyiden ja pitkien lauseiden vuorottelu riittää."

Eurooppa on parrakas akka

Professori Timo Vihavaisen uuden esseekokoelman nimi on Vanhan Venäjän paluu. Se on kirja, jonka soisi kuluvan suomalaisten poliitikkojen, erityisesti nuorehkojen avainministerien, kuten Alexander Stubbin ja Carl Haglundin, käsissä. Historian tuntemus ei taida olla nykypoliitikkojen vahva laji.

Ei tarvitse hyväksyä kaikkea mitä Venäjä tekee, mutta hyvä on ymmärtää taustoja. Vihavainen kirjoittaa, että nyt tarjotaan venäläisille Suurta Venäjää ja vedotaan isänmaallisuuteen viime vuosisadan alun pääministerin Stolypinin hengessä: "Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän."

Venäjällä uskotaan taas vahvasti slaavilaisten kansojen ylivertaiseen kulttuuriin. Slavofiilit ovat korkeassa kurssissa. Itsetuntoa nostatetaan propagandalla länttä vastaan. Lännenvastaisuuden lisäksi tärkeitä teemoja ovat Vihavaisen mukaan homofobia ja pedofilian vastustaminen.

Symboliksi lännen rappiosta kelpaa euroviisuvoittaja, parrakas nainen. Koko Eurooppa on parrakas akka, kuuluu halventavaksi tarkoitettu määritelmä, jonka esitti venäläisessä tv-ohjelmassa tunnettu päätoimittaja.

Vihavainen ymmärtää venäläisiä, koska "kulttuurin nimellä kulkevissa esityksissä tarjoillaan Euroopassa ja Amerikassa nykyään kaikenlaisia helppohintaisia tekeleitä, joiden ottaminen vakavasti osoittaisi vain huumorintajun puutetta".

Professori Timo Vihavainen kuuluu suomalaisten Venäjä-asiantuntijoiden eturiviin. Hän vetää historiallisia pitkiä linjoja ja hänellä on myös kanttia kulkea valtavirran poliittisia pintaliitäjiä ja ns. asiantuntijoita vastaan.

"Hysteerinen kohkaaminen Venäjän uhasta ja krampinomainen turvaaminen sotilaalliseen liittoutumiseen on älyllisesti helppohintaista käytöstä, joka sopii vanhoille änkyröille ja iltapäivälehdille, mutta ei vastuunalaisille päättäjille. Siinä myydään sotiemme henkinen perintö laihasta hernekeitosta", Vihavainen kirjoittaa.

Jos Suomi olisi Naton jäsen, me saisimme kunnian istua joissakin pöydissä Brysselissä, mutta missä me istuisimme Venäjällä, Vihavainen kysyy. "Olisiko suurikin kunnia, ettemme enää olisi mikään erikoistapaus tai peräti kummajainen, kuten sanovat ne, jotka eivät ole Suomen historiasta mitään oppineet."

Professori kehottaa rauhallisuuteen, vaikka kitkaa Suomen ja Venäjän suhteisiin saattaa syntyä myös syistä, joihin itse emme voi vaikuttaa EU:n pakotteiden vuoksi. "Voi olla, että Putin ansaitsisi turpaansa, mutta me voimme vain menettää, jos säntäämme eturiviin sitä vaatimaan."

Jos Vihavainen olisi poliitikko, hänet olisi ajat sitten leimattu suomettuneeksi menneisyyden mieheksi, joka liikkuu harmaalla alueella. Vaikka ei olisi Vihavaisen kanssa samaa mieltä, kirja kannattaa lukea. Tieto lisää paitsi tuskaa myös ymmärrystä.

Nyljetyt ajatukset

On hankala arvioida kirjaa, kun on kuullut ennakkoon siitä pelkästään myönteisiä arvioita. Kun on lisäksi tavannut kirjailijan, ja hän osoittautui viisaaksi ja mukavaksi mieheksi, kriitikon umpikuja on valmis.

Tuskaa lisää tietoisuus siitä, että kirjan on kustantanut Teos, jolla on läheiset kytkennät Uuteen Suomeen (huom: blogi myös Uudessa Suomessa). Arvostelukappaletta tosin en ole saanut.

Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset (Teos, 2014) on ylistyslaulu kirjoille ja lukemiselle. Se on pitkä esitelmä myös taiteesta yleensä, korkeakirjallinen 700 kilometrin ja lähes 500 sivun souturetki Kustavista Hailuotoon. Nyljetyt ajatukset on enemmän tietokirja kuin kaunokirjallinen teos.

Päähenkilöt ovat Aimo ja Köpi, soutukaverukset. Aimo ylistää lukemista tähän tapaan: ”Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain.”

Tällaista ylistystä ei voi purematta niellä. Lukemisella täytyy olla myös haittapuolia. Jo Narrien laivassa (1494) väitettiin, että ”ken lukee paljon, muuttuu haaveilijaksi”. Ja roomalainen tuomari tiuskaisi muinoin apostoli Paavalille: Liika lukeminen tekee sinut hulluksi.

Hulluus onkin hyvä teema. Se kulkee punaisena lankana läpi Hurmeen paksun kirjan. Johtopäätös on, että arvostetuimman kirjallisuuden ytimessä asuu hulluus.

Esimerkkejä riittää: Shakespeare, Cervantes, Dostojevski, Gogol, Kafka, Kivi… ”Mieli on murrettava, jotta selviäisi mikä mieli on, mikä on mielekästä.” Hullun hommaa!

Hurmeen suomalainen esimerkki Aleksis Kivi kuvasi Simeonin persoonassa Raamatun, viinapullon ja masennuksen kolmiyhteyden, syyllisyydensekaisen juoppohulluuden ja itsemurhayritykseen päätyvän oireyhtymän. Eli suomalaisen miehen.

Köpi ylistää myös Kari Peitsamoa, joka on hänen mielestään herkkä reagoimaan tämän maailman hullutuksiin. Peitsamo nimetään viisaaksi narriksi.

Hulluuden keskellä yksi Hurmeen kirjan viisauksista on toteamus, että taide ei ole ikinä ajassa kiinni eikä se selitä eikä opeta. Kirjoittaminen on rehellistä valehtelua ja taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta.

Kirjailijat ovat nykypäivän julkkiksia, joista osa patsastee ihailtuna tähtenä mielellään lehdissä ja televisiossa. Maine voi kuitenkin mennä, kuten ranskalainen esimerkki osoittaa. Se on pienestä kiinni.

Sartre kertoo eräässä kirjassaan, miten hänen isoisänsä ihaili erästä kirjailijaa, kunnes luuli nähneensä tämän menevän sikahumalassa kapakkaan. Siitä lähtien isoisään juurtui halveksunta ammattikirjailijoita, ”noita mitättömiä ihmeentekijöitä kohtaan, jotka pyysivät kultakolikkoa näyttääkseen kuun ja näyttivätkin lopulta parista pennistä takapuolensa”.

Siinäkö nykyisenkin julkkiskirjailijan koko kuva?