Olen kerran tavannut Rosa Liksomin eli arkisemmin Anni
Ylävaaran. Meistä otettiin jopa yhteiskuva. Itsekin otin kuvan Rosasta ja
valokuvaaja Meeri Koutaniemestä. Sen jälkeen olinkin täpinöissä kuin Hannes
Hynönen, 101, saatuaan poskisuudelman Jenni Haukiolta.
Kirjailijana usein raivokas Rosa esiintyi ansiomerkkeineen hillitysti kuin kulttuuriministeri ja Meeri Koutaniemi oli kuin Frida Kahlo
suoraan Meksikosta. Moni mies katseli kateellisena sivusta, kun seurustelin
heidän kanssaan. Kun on näin läheinen suhde kirjailijaan, ei voi
puolueettomasti arvioida hänen teoksiaan.
Rosa Liksomin uutuuskirja Väliaikainen on hyytävän hauska.
Se on täynnä pieniä kertomuksia isoista asioista. Itse pidin erityisesti
loppuosan, Pohjoisen, meän kielellä kirjoitetuista tarinoista. Siellä on
esimerkiksi kertomus siitä mitä tapahtuu, kun kannattava metallitehdas
lakkautetaan.
Peräpohjolan paras karkasija ei tyydy kohtaloonsa vaan
lähtee työnhakuun. Hän päätyy Helsingin, Tallinnan ja Moskovan kautta Kamputseaan,
missä työ on sunnilleen samanlaista kuin Suomessakin, mutta ”kaikki muu onki
sitte aika kamputsealaista”.
Tarina päättyy suorastaan villiin kutsuhuutoon: ”Mie huuan,
että Kamputsehaan, Kamputsehaan, Kamputsehaan, tulkaa hyät veljet, työttömät,
osa-aikaeläkeläiset, vuorovaphaala sinnittelevät, pätkätyöläiset, irtisanotut,
muutamanlaiset ja sairaseläkheelä köttyyttävät, saihraat ja terhveet, kaikki
tänne! Ja hopusta! Täälä ihminen saapi vielä tehä työtä!”
Kirjailija kirjoittaa myös Teuvo Hakkaraisen oloisesta
miehestä, joka valitaan lähes pystymetsästä eduskuntaan. Mies tulee Helsinkiin,
eksyy sekä kaupungilla että eduskuntatalossa, joutuu putkaankin, mutta takapiru
Kaarlo selvittää aina ongelmat. Ensimmäinen ryhmäkokous alkaa ja puheenjohtaja
ilmoittaa kolme tärkeintä asiaa: ”Noon suet, homot ja ruottin kieli.”
Rosa Liksom kirjoittaa julmaa tekstiä pohjoisen ihmisistä,
eläimistä ja ongelmista. Teksti itkettää ja naurattaa, raivostuttaa ja
hymyilyttää. Olen havaitsevinani kirjailijan raivokkaidenkin purkausten kyljessä
usein ymmärtäväisen hymyn.
Liksom jatkaa ansiokkaasti Timo K. Mukan kirjallista perintöä. Tyyli on oma ja jäljittelemätön, mutta yksi on yhteistä: taustalla soi pohjoisen ääni ja vimma.
Liksom jatkaa ansiokkaasti Timo K. Mukan kirjallista perintöä. Tyyli on oma ja jäljittelemätön, mutta yksi on yhteistä: taustalla soi pohjoisen ääni ja vimma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti