Pariisi, Picasso ja Vuitton

Olin viikonloppuna Pariisissa, tuossa ”uuden ajan Baabelissa, synnin ja suuruuden pesässä”, kuten Topelius kirjoitti vuonna 1854 lähestyessään kaupunkia ensi kertaa junalla Brysselistä. Totta puhui Topelius, vaikka satusetä olikin.

Pariisi on edelleen mahtipontinen ja syntinen suuruuden pesä. Ranska näyttelee suurvaltaa ja joissakin asioissa saattaa sitä ollakin. Otetaan nyt esimerkiksi tämä Vuitton –miljardöörin Bernard Arnaultin uusi museo, joka avattiin pari viikkoa sitten. Arnault on Ranskan rikkain mies.

Vuitton –museo on jälleen uusi maamerkki Pariisin kymmenien monumenttien maineikkaassa joukossa. Se on sellainen hökötys, että sen kuvaamiseen eivät minun taitoni riitä. Jonkun mielestä se on kuin valtava laiva, joka on heitetty puiston keskelle tai sortunut kerrostalo, jossa rakennelmat törröttävät miten sattuu.

Rakennuksen suunnitteli Frank Gehry, sama mies, joka on suunnitellut myös Bilbaon kuuluisan Guggenheimin. Tavanomaista ei ole haettukaan. On selvää, että tästä rakennuksesta puhutaan  pitkään.

Ei sillä ole väliä, onko uusi luomus hyvä vai huono, ruma vai kaunis. Joka tapauksessa se on vaikuttava ilmestys puiston keskellä ja kauneus on tunnetusti katsojan silmässä. Kun ammattilaiset riitelevät, ihmiset kaikkialta maailmasta rientävät katsomaan tätä ihmettä. Ja se on tarkoituskin.

Vuitton –konserni myy luksustuotteita käsilaukuista kosmetiikkaan, samppanjasta konjakkiin. Tuskin uudesta museosta on bisneksillekään haittaa. Näkyvyys on taattu.

Vuitton-Arnault on kiistelty mies. Hän muutti kirjansa Belgiaan, kun Ranska sääti ylimääräisen veron yli miljoona euroa vuodessa ansaitseville. Hän ei Ranskassa ole ollut kovin suosittu herra, vaikka museon rakentamiseen ei veronmaksajien rahoja suoraan ole käytettykään. Uusi museo kiillottaa Arnaultin tahraista kilpeä.

Pariisi on aina osannut hätkähdyttää. Vuitton -museon yksi varhainen edeltäjä on Eiffel-torni, maailman korkein rakennus, kun se valmistui maamerkiksi Pariisin maailmannäyttelyyn 1889.

Minulla oli matkalukemisena Juhani Ahon kirja Muistelmia ja matkakuvia. Siinä Aho kirjoitti 125 vuotta sitten Eiffeltornista aivan kuin olisi tuijottanut tämän päivän Vuitton –museota: ”Olen muuttunut pieneksi, tuhottoman tuhoiseksi kääpiöksi tämän jättiläisen haarojen alla. En voi muuta kuin suu auki ihmetellä ja masentumistani masentua. Ainoa lohdutus on, että tuolla yhäällä tornin ensimmäisellä sillalla ovat muut yhtä pieniä kuin minä. Jään tällä kertaa kaula kenossa tuijottamaan Eiffeltornin satoihin tuhansiin sälöksiin…”

Joku kysyi, oliko siellä Vuitton –museossa taidettakin. Olihan siellä, mutta se on sivuosassa. Suurin osa tulee ihmettelemään itse rakennusta, joka on tietysti myös taideteos.

Vuitton –museon kanssa lähes samaan aikaan avattiin viisi vuotta remontissa ollut Picasso –museo. Kyllä sielläkin ihmettelemistä riittää monessa kerroksessa.

Ja kun Pariisissa kaikki on suurta ja mahtavaa, niin ovat myös Picasso-museon remontin kustannukset. Remontin piti valmistua kahdessa vuodessa, se kesti viisi vuotta. Budjetti ylittyi 22 miljoonalla ja loppuhinnaksi tuli 52 miljoonaa.

Kyllä sillä hinnalla kelpaa Picassoja katsella. Tilat ovat hienot ja kokoelmat ainutlaatuiset. Eikä jonottamatta pääse tähänkään museoon.