Jörn Donner, 81, on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa
13:een vuoteen. Vuonna 1986 hän sai Finlandia-palkinnon kirjastaan Isä ja
poika, nyt on vuorossa Poika ja isä. Koko elämän jatkunut isän etsintä jatkuu.
Samalla Jörkka etsii itseään. Kuka minä olen, mistä tulen, minne menen?
Jörnin isä Kai Donner, kielitieteilijä ja
suomalaisuusaktivisti, kuoli vuonna 1935. Jörn oli silloin juuri täyttänyt
kaksi vuotta.
Kai Donner teki tutkimusmatkoja Siperiaan ankarissa
olosuhteissa ja kirjoitti kokemuksistaan
kirjan Siperian samojedien keskuudessa 1911-13 ja 1914. Jörn on etsinyt
isäänsä myös Siperiasta ja kirjoitti muutama vuosi sitten erinomaisen
raporttikirjan Isän jalanjäljillä. Jörn on isänsä poika.
Poika ja isä vaikuttaa nopeasti kirjoitetulta ja onhan se
nopeasti luettukin. Kirjan alaotsikoksi on pantu Erään rikoksen tarina.
Päähenkilö David Anders joutuu omituisen rikoksen kohteeksi: häntä ammutaan,
kun hän on romanttisella maaseutumatkalla naisystävänsä kanssa. David
halvaantuu.
Davidin poika Erik, joka ei juuri isäänsä tunne, yrittää
selvittää rikosta, mutta huonoin tuloksin. Pääasia on isän etsintä. Kuka hän
on? Mitä hän on puuhastellut? Myös Davidin vanhalla isällä on merkittävä rooli
kirjassa.
Näin kulkee isän ja pojan keskustelu: ”Haluan tietää, Erik
sanoi ravintolassa, jonka nimi oli Salve. - Mitä tapahtui. Yksityiskohtaisesti.
- Miksi? – Minä etsin sinua? – Minähän olen tässä. – Mutta entinen David
Anders?”
Paljon kirjassa puuhastellaan. Kuvataan monenlaisia
rakkauksia ja halvaantuneen Davidin arkea, käydään matkoilla Lähi-idässä asti
ja koko ajan etsitään jotakin. Lopulta kaikki jää avoimeksi.
Jörn Donner on huseerannut monenlaista. Hän on ollut
elokuvaohjaaja ja elokuvabyrokraatti, näyttelijä ja kirjailija, poliitikko
monessa puolueessa sekä diplomaatti ja paljon muuta. Mutta suurin rooli on hän
itse, Donner.
Omalla listallani Jörn Donner on ennen kaikkea kirjailija.
Hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa en niinkään ole ihastunut, mutta hänen
matkaraporttinsa ovat parasta a-luokkaa. Donner on jatkanut kunniakkaasti
Waltarin, Paavolaisen ja eräiden muiden perinteitä.
Berliini-raportti ja Raportti Tonavalta, jotka Donner
kirjoitti alle 30-vuotiaana, saattavat yhä olla hänen parasta tuotantoaan. Ne
olivat myös minun ensi tuntumani Donnerin kirjoihin.
Donner ei aina tunnu itsekään tietävän, mitä hän lopulta
haluaa. Hän janoaa julkista tunnustusta, vaikka usein toista väittää.
Turhamaisuuttaan Donner ajaa yhä 500 kilometriä Viialaan vastaanottamaan Vuoden
vasenkätisen palkintoa, on puoli tuntia paikalla ja ajaa takaisin Tammisaareen.
Tapaus on kerrottu Mammutissa.
Donner on näytellyt boheemia, mutta ainakin kirjoituspöydän
ääressä hän on kurinalainen ja ahkera. Hänen kirjallinen tuotantonsa onkin
kunnioitusta herättävän laaja. Donnerilla on edelleen paljon sanottavaa.
Kirjoittaminen jatkuu niin kauan kuin kynä pysyy kädessä.
Parhaimmillaan Donner on loistava, huonoimmillaan rasittava.
Parhaimmillaan Donner on loistava, huonoimmillaan rasittava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti