Dekkari historian hämärästä

Jyrki Heino on erikoinen tapaus rikoskirjailijaksi. Hän ei ole taustaltaan toimittaja eikä poliisi vaan Turun yliopiston biokemian professori. Hän on tutkinut erityisesti integriinien eli solujen tarttumisreseptorien toimintaa. Älkää kysykö minulta, mitä se tarkoittaa.

Kello on Heinon toinen dekkari. Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1700-luvun lopulle ja se on selonteko tapahtumista, jotka käynnistyivät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista. Majurin taskukello on tärkeä johtolanka tutkimuksissa.

Pidin jo Heinon esikoisdekkarista (Kellari). Kello ei ole mikään perinteinen dekkari vaan se on myös hyvin taustoitettu historiallinen romaani. On syytä olettaa, että professorin faktat ovat kohdallaan. Kirjan lukeminen käy myös historiatietojen päivittämisestä.

Heino tavoittaa hyvin 1700-luvun ilmapiirin, vaikka enhän minä siitä ilmapiiristä mitään tiedä. Voi kuitenkin hyvin kuvitella, että sellaista se oli kuin kirjailija kuvaa. Teksti ei aina ole kovin notkeaa, ja professori kirjoittaa välillä kuin luennoisi oppilailleen. Vanhahtavat termit ja sen ajan kömpelön puhetavan käyttö kiertoilmauksineen ovat myös kirjailijan tyylikeino.

Kun matkustaa Wennehielmin mukana hevoskyydissä Turusta Hämeenlinnaan ja jopa Pietariin asti, melkein tuntee nahoissaan kehnojen teiden tuottamat tuskat ja kuopat.

Päänäyttämönä on Turku, kuten edellisessäkin kirjassa. Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolfkin tavataan Turussa. Hän oli matkalla Pietariin kosimaan suuriruhtinatar Aleksandraa. Siitähän ei sitten mitään tullut.

Luutnantti Wennehielm ei ole mikään sankarietsivä. Hän on sotainvalidi, liikkuu huonosti ja ryhtyy vastahakoisesti selvittämään majurin katoamista tämän kenraali-isän pyynnöstä.

Heinon tekstistä voi halutessaan vetää pitkiä linjoja myös nykypäivään. Pieniä piikkejä ja huumoriakin löytyy. Wennehielm valittaa jo yli 200 vuotta sitten, miten Turussa on vaikea suojella vanhoja rakennuksia.

Kun Kustaa IV Adolf on kaupungissa, puhutaan tietysti kuninkaasta. Wennehielm ja hänen ystävänsä Appengren arvioivat jopa kuninkaan älynlahjoja, joita epäillään vähäisiksi. He muistelevat kansleri Oxenstiernan opetuksia pojalleen siitä, miten vähäisellä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Wennehielmin johtopäätös keskustelusta sopii tähänkin päivään: ”Todellisuudessa pienten kansojen kohtaloa ohjaa sattuma enemmän kuin valtaapitävien järki.”

Jos olet nopeatempoisen actionin ystävä, et ehkä pidä Kellosta. Sen sijaan Kello on onnen omiaan meille hitaille historian harrastajille, jotka tykkäämme fundeerata myös pitkiä linjoja huumorin ja jännittävien tapahtumien säestyksellä.