Amerikkalaisia unelmia

Keijo Korhonen kirjoittaa YK:n entisestä pääsihteeristä Kurt Waldheimista: ”Henkilönä Waldheim oli vastenmielinen. Hänen hymynsä muistutti mielistelevää irvistystä. Hänen tervehtimistapansa harmitti monia. Kun hän kätteli vastaanottojonoa, hän ojensi kätensä veltosti, tuskin puristi tervehdittävän kättä eikä hetkeäkään katsonut toista silmiin.”

Näyte kuvaa hyvin Korhosen tyyliä. Hän on suorasukainen ja joskus suorastaan tyly, kun hän arvioi maailman mahtimiehiä. Ääni on toinen, kun hän kirjoittaa maan matosista, tavallisista ihmisistä. Hän muuttuu pehmoksi.

Korhonen, 80, on asunut Yhdysvalloissa pitkään, ja hän on aiemmin kirjoittanut kirjankin Amerikasta. Tässä uutuudessa hän arvioi lyhyesti myös tapaamiaan Yhdysvaltain presidenttejä, jotka ovat eräänlaisia amerikkalaisen unelman mallinukkeja.

Jimmy Carterista presidenttinä on jäänyt päällimmäiseksi epäonnistujan mielikuva. Korhonen sanookin, että Carter on presidenttikautensa jälkeen saanut aikaan paljon enemmän hyvää kuin presidenttinä ollessaan. Maapähkinäviljelijä ja maallikkosaarnaaja Carter saa Korhoselta lopulta hyvän arvosanan: ”Hän on puutteineen ja heikkouksineenkin harvinainen poliitikko: epäitsekäs, hyvä mies.”

Carterin seuraaja Ronald Reagan, The Great Communicator, oli mies, josta ei voinut olla pitämättä. RR oli ”juuri sellainen leppoisa hyväntuulinen naapurin setämies, jolle voit matkalle lähtiessäsi jättää talosi avaimet ja pyytää häntä kastelemaan kukat ja syöttämään kissan”.

Mutta Reaganissa oli myös kääntöpuoli, jota hänen vastustajansa ruokkivat. Hän aloitti kehityksen, jonka tuloksena Yhdysvalloista on tullut teollisuusmaailman eriarvoisin maa. Amerikan keskiluokan alamäki alkoi Reaganin toimien takia. Juuri Reagan tuhosi amerikkalaisen unelman.

George Bush vanhempi on Korhosen mielestä Yhdysvaltain presidenteistä viimeinen viileästi harkitseva ja rohkea reaalipoliitikko, joka ansaitsisi kunniapaikan kansakunnan kaapin päällä.

Clinton, Bush nuorempi ja Obama taas ovat hyvää tavoitellessaan saaneet aikaan arvaamattoman paljon pahaa sekä kohdemaissa että Yhdysvalloissa. Heidän syntinsä on se, että he ovat demokratian ja vapauden levittäjän innolla rynnänneet Balkanin niemimaalle, Irakiin, Afganistaniin, Pakistaniin, Libyaan ”harjoittamaan miekkalähetystä pahaa vastaan hyvän puolesta”.

Miten tähän on tultu? Sen selvittää Tommi Uschanov pitkässä esseessään, jonka on julkaissut Long Play, hitaan journalismin yhdistys. Vielä 1960-luvulla Yhdysvallat oli mallimaa Euroopalle. Puhuttiin lännen onnellisesta demokratiasta (Tingsten) ja leppeästä onnelasta, jossa talouden mylly jauhaa vuorokauden ympäri hyvää kaikille ja kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa (Puukari).

Hyvinvointivaltion voittokulku Lyndon Johnsonin presidenttikaudella jäi lyhyeksi. Yhdysvalloista ei koskaan tullut hyvinvointivaltiota. Kehityksen tuhosivat etelän rotukysymys ja Vietnamin sota. Tuloerot, jotka pienenivät Yhdysvalloissa vuosikymmenten ajan, lähtivät 1970-luvulla kasvuun ja ovat siitä lähtien kasvaneet lähes keskeytyksettä.

Johnson oli Uschanovin kuvauksen mukaan texasilainen maalaisjuntti, joka vaihtoi virkahuoneensa tuoliksi helikopterin istuimen. Hän esitteli sappileikkausarpeaan toimittajille kesken lehdistötilaisuuden ja nosteli koiriaan korvista ilmaan.

Varapresidenttinä Johnson kävi Suomessakin ja herätti laajaa hämminkiä. Hän myöhästyi juhlapäivällisiltä, koska istui Marskissa ja joi viskiä pullosta. Kekkonen inhosi Johnsonia ja kuvasi häntä naiiviksi ja hölmöksi mieheksi. Turun yliopiston rehtori Tauno Nurmela taas puuskahti Max Jakobsonille: ”Älä enää toiste tuo tänne tuollaisia hampuuseja.”

Suurin toivein valittu Johnson ei asettunut ehdolle enää 1968. Pettynyt mies menetti elämänhalunsa täysin, ryhtyi taas tupakoimaan ja juomaan viinaa. Hän lihoi kymmenen kiloa ja kasvatti takatukan. Neljän vuoden kuluttua hän kuoli.

Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri on muuttunut 50 vuodessa radikaalisti. Uschanov kiteyttää, että muille mallia näyttänyt sopuisa onnela vaihtui maaksi, jonka kiihkoileva ääriaines pakottaa polkemaan paikallaan. Kehityskulun juuret ovat Uschanovin mielestä 1960-luvun sosiaalisissa mullistuksissa.

Tommi Uschanov on noussut esseistien kärkikaartiin viime vuosina. Hänellä on tuoreita näkökulmia, hän perustelee kirjoituksensa uskottavasti tutkimuksilla ja tilastoilla. Toivottavasti kynä pysyy terävänä, vaikka hänet on hyväksytty jopa Helsingin Sanomien kolumnistiksi.