Parrasvaloihin unohduksen yöstä

Kun ryhdyin lukemaan tätä kirjalliseksi tapaukseksi julistettua romaania (John Williams: Stoner, Bazar 2015), olin jo kuullut siitä monta ylistävää arviota. Asetuin aluksi vastahankaan; se ei voi olla niin hyvä kuin väitetään. Taitaa olla kustantajien mainoskikka ”löytää” kirja uudelleen vuosikymmenten unohduksen jälkeen, ajattelin.

Stoner ilmestyi Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran 1965, mutta unohdettiin nopeasti. Kirjallinen tapaus siitä tuli, kun se käännettiin ranskaksi muutama vuosi sitten. Sen jälkeen sitä myytiin Euroopassa hyvin ja Yhdysvalloissakin kirja löydettiin uudelleen. Suomeksi se ilmestyi tänä vuonna.

Kirja on selkeästi rakennettu ja viileästi kerrottu elämäntarina. Siinä lienee paljon John Williamsin (1922-1994) omia kokemuksia, olihan hän kirjallisuuden opettaja, kuten Stonerkin.

Romaani on henkilökuva miehestä, William Stonerista, jonka elämä on täynnä epäonnistumisia. Yksityiselämä oli onnetonta alusta lähtien: ”Kuukauden kuluttua Stoner tiesi, että avioliitto oli epäonnistunut; vuoden päästä hän menetti toivonsa, että tilanne kohentuisi. Hän opetteli hiljaiseksi eikä tyrkyttänyt rakkauttaan.”

Avioliitto on rakkaudeton, avioliiton ulkopuolinen rakkaussuhde päättyy dramaattisesti, tyttärestä tulee alkoholisti ja työpaikallaan yliopistolla Stoner kohtaa monia vaikeuksia, mutta tyytyy kohtaloonsa. Joskus tekisi mieli potkaista Stoneria persuuksiin ja sanoa: Ryhdistäydy.

Nelikymppisenä yhteenveto Stonerin elämäntilanteesta on karu: ”Hän on neljäkymmentäkaksivuotias eikä nähnyt edessään mitään mistä olisi halunnut nauttia, eikä takanaankaan juuri mitään minkä olisi välittänyt muistaa.”

Stoner tyytyi yleensä vähään ja alistui lammasmaisesti kohtaloonsa, mutta löytyy yksi poikkeus. Työtään Stoner rakasti yli kaiken ja intohimoisesti. Kirjallisuuden opettaja oli tinkimätön ja jääräpäinen eikä suostunut kompromisseihin, kun oli kyse työstä. Hänestä tuli yliopistolla legenda, myyttinen hahmo, joka oli näkökulmasta riippuen sankari, narri tai konna.

Vaikka Stoner kulki elämässään päällisin puolin epäonnistumisesta toiseen, kirjasta ei jää ankeaa jälkimakua. Loppujen lopuksi Stoner itse oli tyytyväinen elämäänsä, kun mietti sitä kuolinvuoteellaan. Hän oli ollut oma itsensä ja hän tiesi mikä oli ollut. Loppu on koskettava, kun syöpää sairastava Stoner uupuu ja kuolee kirja kädessään.

Mitä enemmän luin, vastahankani mureni sivu sivulta. Eleettömästi kerrottu Stonerin tarina (306 sivua) koukutti ja luin sen lähes yhtä soittoa alusta loppuun. Liityn mielelläni kirjan kehujien kerhoon.