Onneksi olkoon, Carl Haglund!

Puolustusministeri Carl Haglund on onnistunut tekemään itsestään eduskuntavaalien päähenkilön kampanjan loppusuoralla. Hyvä saavutus pienen puolueen puheenjohtajalta. Onneksi olkoon!

Pohjolan puolustusministerien yhteiskirjoitus Suomen vaalien alla antoi vauhtia Haglundille. Siinä oli sen verran sytykkeitä, että siihen tarttuivat presidentti Niinistön johdolla koko muu poliittinen kerma, Haglundin puolustajat ja vastustajat sekä tietysti Venäjä.

Kirjoitus perustuu jyrkkään vastakkainasetteluun. Siinä luodaan asetelma, jonka mukaan Venäjä on uhka (haaste) ja pohjoismaat tekevät yhteistyötä Venäjää vastaan. Suomessahan ei saa ääneen sanoa, että Venäjä on uhka. Sitä ei pidetä viisaana puheena vastuullisilta poliitikoilta.

Luin sattumalta juuri yhden lukuisista Nato-kirjoista (Jyrki Karvinen – Juha-Antero Puistola: Nato ja Suomi, Auditorium 2015). Siihen on haastateltu alkuvuonna myös Carl Haglundia, joka osallistui viime syksynä Naton Walesin huippukokoukseen. Siellä Suomi allekirjoitti ns. isäntämaasopimuksen Naton kanssa.

Puhuttiin myös sotaharjoituksista: ”Lähtökohtaisesti Naton uudet keihäänkärki- eli RAP-joukot ovat vain jäsenmaiden toimintaa, joten siihen meillä ei ole asiaa, mutta jos ne järjestävät laadukkaita harjoituksia, voimme tapauskohtaisesti harkita, ovatko ne meille hyödyksi ja onko meille poliittisesti suotavaa osallistua niihin”, Haglund pohti kirjan mukaan.

Nato-kokoukseen osallistunut kanadalainen diplomaatti väitti, että Suomi ei kerro suoraan kansalaisilleen, että kyseessä ovat todellisuudessa Naton yhteisen puolustuksen eli artikla viiden mukaiset harjoitukset. Hänen mielestään Suomi on antanut kuvan kriisinhallintaharjoituksista, joita ne eivät ole.

Silloin Haglund vastasi viisaan valtiomiehen tavoin: ”Suomi ei halua provosoida kolmansia osapuolia.” Kolmannella osapuolella tarkoitettiin varmaankin Venäjää.

Kirjassa Haglund täsmensi: ”Kyllähän me harjoitellaan Naton yhteistä puolustusta, se on ihan selvä, me harjoittelemme niitä molempia. Mutta harjoituksissa on aina sensitiivinen osa, että mikä on viholliskuva ja sen suhteen olemme tarkkoja, että emme loukkaa tai provosoi ketään.”

Jos ”harjoituksissa” sanan tilalle panee ”kirjoituksessa”, ohjetta voi hyvin soveltaa myös kirjallisiin sotaharjoituksiin.

Olisikohan Haglundin kannattanut noudattaa omaa ohjettaan, kun valmisteli kirjoitusta muiden puolustusministerien kanssa?