Kun puhutaan Natosta, ensimmäisenä ei
tule mieleen Uuno Turhapuro. Mutta kun suomalaista Nato-keskustelua
tarkastelee tarinoiden kautta, kuten Raimo Pesonen tekee uudessa
kirjassaan (Nato hampaankolossa, Like 2015), sekin onnistuu.
Pesonen ymppää Nato-keskusteluun
puoliväkisin niin Uuno Turhapuron kuin Saarijärven Paavon. Vanhat
stereotypiat ja uskomukset ohjailevat Pesosen mielestä keskustelua.
Paavon ja Uunon kautta kuvataan Suomea ja suomalaisuutta.
Uuno edustaa kirjailijan mielestä
kavahdettavaa punaryssää: hän on viinaanmenevä, kiero, ahne,
laiska ja likainen, mutta ikuisesti kieroudellaan ja hyvällä
onnellaan pärjäävä ryssän stereotypia. Onko Uuno siis Naton
salainen ase? Ei onnistu. Suomalaisethan rakastavat Uunoa.
Paavoa Pesonen kuvaa näin: ”Naapuriaan
pyyteettömästi auttava mutta kivääriäkin kantava ja tarvittaessa
veritekoihin kykenevä Saarijärven Paavo jatkaa elämäänsä myös
unelmien ja toiveiden projektioina niissä kuvissa, joita Suomessa
maalaillaan Natosta.”
Toivottavasti pysyitte kärryillä.
Minulla oli vaikeuksia. Joskus tuntuu, että kirjailija yrittää
vähän liikaa.
Nato-keskustelun taustalla kummittelee
Pesosen mielestä ryssäviha heimosoturi Erkki Räikkösen hengessä:
Ryssästä saa puhua vain hammasta purren.
Pesonen vastustaa Suomen
Nato-jäsenyyttä. Kovin paljon faktatietoa kirjassa ei ole
jäsenyyden puolesta eikä sitä vastaan. Pääosassa ovat tunteet ja
tarinat. Se on outoa meille, joille toitotetaan, että päätökset
on tehtävä järjellä eikä tunteella.
Olisi ollut hyvä, jos kirjailija olisi
noudattanut omaa ohjettaan, jonka mukaan helposti myytävän tarinan
on oltava yksinkertainen.
Keskustelu Suomen poliittisesta
liikkumavarasta on mielenkiintoista. Paasikiven ja Kekkosen keskeinen
tavoite oli liikkumavaran laventaminen. Kataisen-Stubbin hallituksen
ohjelmaan kirjattu Nato-lauseke taas kavensi Suomen liikkumavaraa. Ei
harkita jäsenyyttä tällä vaalikaudella.
Samat henkilöt, jotka arvostelevat
hallitusohjelman Nato-linjausta, usein kannattavat Suomen
Nato-jäsenyyttä. Kirjailija Pesosen mielestä jäsenyys kuitenkin
kaventaisi olennaisesti Suomen poliittista liikkumavaraa: Nato toisi
enemmän turvattomuutta kuin turvallisuutta ja lisäisi
vastakkainasettelua Euroopassa.
Julkisessa keskustelussa Venäjän
näkökulman huomioon ottaminen ei ole ollut suosittua. Siinä saa
helposti leiman otsaansa. Siksi presidentti Niinistön taannoiset
lausunnot kuulostavat tuoreilta, vaikka ovatkin itsestäänselvyyksiä:
”Jos Suomi hakisi Natoon, se heiluttaisi aika lailla
Venäjä-suhdettamme. Ei meidän kannata ajatella ollenkaan niin,
että on yhdentekevää, missä väleissä me Venäjän kanssa
olemme.”
Suomen Nato-jäsenyyden ajaminen on
median ja eliitin projekti. Pesonen antaakin kyytiä medialle ja
kirjoittaa, että käytännössä yhtä totuutta julistava media on
kelvoton jäänne menneisyydestä. Hän epäilee, että
suomalaismedian Venäjä-hysteria on ehkä vastareaktio hyvien
naapurisuhteiden pakollisen korostamisen aikakauteen.
Jos
joku tietää, ovatko kansalaiset tyhmiä vai viisaita, kun enemmistö
vastustaa yhä Suomen Nato-jäsenyyttä, kertokoon sen minulle. Minä
en vielä tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti