Pääsiäisen kunniaksi yritin hakea
hengellistä ravintoa papillisesta julistuksesta, teologian tohtori
Arto Luukkasen uudesta kirjasta (Vapaan pudotuksen Suomi –
Tyhjätaskuna karhun syleilyssä, Tammi 2015). Petyin pahasti. Kirja
olikin poliittinen pamfletti, vaalikirja. Dosentti Luukkanen on
toivioretkellä eduskuntaan.
On olemassa Upsalan ekonomi, Åbon
tohtori ja tämä Järvenpään dosentti. Eikä mikään
yksinkertainen dosentti vaan peräti kolminkertainen, päivystävä
dosentti parhaasta päästä, oikein dosenttien dosentti.
Dosentti Luukkanen on epäilemättä
viisas mies. Hän on Wikipedian mukaan yleisen kirkkohistorian
dosentti Helsingin yliopistossa, Venäjän historian dosentti
Tampereen yliopistossa ja poliittisen historian dosentti Turun
yliopistossa.
Kyllä noilla ansioilla
ulkoasiainvaliokunnan varajäsenen paikka aukeaa Timo Soinin
joukkueessa, jos Luukkanen valitaan kansanedustajaksi Uudeltamaalta.
Kun Luukkanen ilmoittautui
perussuomalaisten ehdokkaaksi, moni yllättyi, vaikka hän
olemukseltaan on kuin Timo Soinin kaksoisveli.Sutkauksiakin tulee
tarvittaessa kuin Soinin suusta.
Luukkanen on terävä kirjoittaja.
Kirjassaan hän käy laveasti läpi Suomen tien nykyiseen
talousahdinkoon, moittii kilpailevien puolueiden kellokkaita ja
tutkijakollegoitaan (Kangaspuro, Kivinen, Tiilikainen), mutta pappien
tapaan lopulta löytyy myös lohdutuksen sana: tästäkin selvitään.
Luukkanen kirjoittaa, että syyttely ja
raivo eivät auta silloin, kun on ryhmityttävä isänmaan taakse.
Syyttelyn syntiin hän lankeaa kuitenkin vähän väliä. Pääkonnia
tuntuvat olevan mm. Matti Vanhanen, Jyrki Katainen ja Alexander
Stubb. Sankareita ovat Paasikivi ja Mannerheim, joita hän mielellään
lainaa.
Kataisen ainoaksi avuksi hän nimeää
nautamaisen kyvyn kärsiä, kun hallituskumppanit potkivat häntä
nilkoille. Stubb taas tuo Luukkasen mieleen risteilyisännän, joka
ottaa toista olkapäästä, kuiskailee naisille ja kannattaa
tasa-arvoista avioliittoa.
Luukkanen irvailee Kataisen pakoa
Brysseliin, kun ”kansainvälinen maailma kuulemma imaisi mukanaan”.
Ja sehän oli Kataisen mielestä ”jumalattoman palkitsevaa”.
”Mitäpä jos marsalkka Mannerheim
olisi vuonna 1940 kesken talvisodan vaarallisten päivien todennut
haluavansa maistaa toisenlaista elämää? Entäpä jos presidentti
Ryti olisi vuonna 1944 sanoa lurpsauttanut, että hän tästä nyt
sitten lähtee, kansainvälinen maailma kun niin houkuttaa? Entä jos
Risto Rytin kommentti olisi silloin kuulunut: Se kansainvälinen
maailma on imaissut mukanaan...Sen kun huomaa ja näkee, että saa
omalla työllään muutosta aikaan Euroopassa – se on jumalattoman
palkitsevaa?”
Luukkasen kotimaan politiikan arvioiden
läpi paistaa propaganda. Asiantuntevimmillaan hän on, kun hän
taustoittaa Ukrainan kriisiä ja Venäjän viimeaikaisia tapahtumia.
Tässä kirjassa ne jäävät kuitenkin sivuosaan.
Poliitikko Luukkasen ja tutkija
Luukkasen roolit sekoittuvat iloisesti keskenään. Jos poliitikko
Luukkasen ura ei lähde lentoon, joku voi jossain vaiheessa
huomauttaa: Olen kuullut, että olette myös historiantutkija.
Keskittykää siihen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti