Ylen Radio Suomessa lähetetään
lauantaisin mainiota ohjelmaa, joka on nimeltään Tohtori Raimo,
valtakunnan terapeutti. Hänen luonaan vierailee poliitikkoja ja
julkkiksia mitä moninaisimpine huolineen.
Meillä on myös tohtori Alpo, juuri
eläkkeelle jäänyt suurlähettiläs ja valtiotieteen tohtori Rusi.
Hän on julkaissut kirjan, jolla lienee myös terapeuttista
merkitystä meille suomettuneille kansalaisille (Etupiirin ote –
Suomen valtapeli Euroopan rajalla 1700-2014, Gummerus).
Tohtori Alpo haukkaa ison palan, yli
300 vuotta ja noin 400 sivua. Alpolla kuten yleensä eläkeläisillä
on kiire. Pitää kirjoittaa kirjoja ja kolumneja, eduskuntavaalit
painavat päälle, kampanjaakin pitäisi käydä ja kiertää
Uuttamaata. Alpo Rusi on keskustan ehdokkaana.
Mutta ei hätiä mitiä. Jos ei
valtiopäivämiehen ura urkene Arkadianmäellä, Rusi on julistettu
jo ennen vaaleja valtiomieheksi. Radio Ravussa menee ohjelmasarja,
joka on nimeltään Isäntänä valtiomies Alpo Rusi.
Rusi kertoo, että kirjan
kirjoittamiseen antoi lopullisen sysäyksen Ukrainan ja Venäjän
kriisin kärjistyminen syksyllä 2013. Syntyi tarve hakea
tapahtumille historiallista taustaa. Samalla nousi esille kysymys:
miten Venäjän muutos ja Ukrainan tapahtumat vaikuttavat Suomen
asemaan?
Lähtökohtana on vuosi 1700, jolloin
käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä Narvan taistelu. Siitä
lähtien Suomi on Rusin mukaan kuulunut Venäjän tai Neuvostoliiton
etupiiriin. Suomesta tuli Venäjän miehittämä väkivallan kohde ja
Ruotsilta yhä kauemmaksi karkaava rajamaa.
Rusin kirja on juuri sellainen kirja,
jollaisia näinä aikoina pitäisi lukea, jotta ymmärtäisimme mitä
maailmassa tapahtuu. Kovin helpoksi Rusi ei kirjan lukemista
kuitenkaan ole tehnyt. Raskasta on, eikä tyyliniekka Rusi, ehkä
kiireestä johtuen, näytä kirjallisia kykyjään.
Niin sanottu suomettuminen on yksi
kirjan teemoista. Mielenkiintoista on havaita, keitä Rusi nostaa
suomettuneiden poliittikkojen kärkeen. Pahimmat suomettuneisuuden
syntisäkit Rusin listalla ovat sosiaalidemokraatteja. Rusi muuten
taisi jossakin vaiheessa käväistä itsekin SDP:n jäsenenä.
Kalevi Sorsa pelasi avoimesti ja salaa
Moskovan kortilla, häntä säesti osastopäällikkö Paavo Lipponen,
joka ennusti, että sosialismi ei kaadu, mutta kapitalismi ajautuu
pysyvään kriisiin. Ja kaiken taustalla naruja veteli Urho Kekkonen,
joka kuulemma pelkäsi Neuvostoliittoa.
Rusi siteeraa paljon itseään ja
ulkoistaa usein itsensä tyyliin ”tämän kirjan tekijä” oli
silloin ja silloin tätä mieltä. Antaahan se tietysti ryhtiä
tekstiin, kun siteeraa itseään, mutta lukijaa se alkaa toistuessaan
häiritä.
Kun Rusi siteeraa muita, hän heittää
usein loppukaneetiksi: Klinge ei ole kokonaan väärässä tai
Niinistö ei ollut kokonaan väärässä, jos kohta ei täysin
oikeassakaan. Lukijan tehtäväksi jää arvailla, mitä mieltä Rusi
itse on.
Nuo ovat pikku asioita eivätkä tuhoa
sitä, että Rusin kirja on ansiokas kokonaiskatsaus Suomen
valtapelistä Euroopan rajalla. Loppuun kirjailija on laatinut neljän
kohdan ohjelman, mitä Suomen pitäisi tehdä. Ei mitää mullistavia
esityksiä: keskustelua, kansallinen konventti, politiikan päivitystä
ja jäntevöittämistä. Rusi taitaa olla Nato-miehiä.
Jos ei jaksa lukea koko kirjaa,
kannattaa lukea hyvä sisällysluettelo, johdanto ja viimeinen luku.
Nekin johdattavat hyvin kirjan teemoihin.
Rusi on pannut kirjan motoksi
lainauksen Vänrikki Stoolista. Onko se vihje, ettei kaikkea tarvitse
ihan todesta ottaa?
Ja ukon suust´ on tarutkin
Ne, joita laulan tässä
Niit´usein öisin kuuntelin
Pärehen liekinnässä
Ne korutont´ on kertomaa
Ne ota, kallis synnyinmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti