Pyöveleitä ja peeveleitä

Anneli Kanto on kirjoittanut peevelin hyvän kirjan pyöveleistä. Peeveli tulee sanasta pyöveli, joka oli ennen vanhaan kruunun virkamies. Hänen tehtäviinsä kuului mm. kuolemanrangaistusten toimeenpano. Pyöveli oli pelätty ja hyljeksitty ammattimies, joka usein käytännössä eristettiin muusta yhteiskunnasta.

Tämä on Anneli Kannon juuri ilmestyneen romaanin lähtökohta (Pyöveli, Gummerus 2015). Kirjan yhtenä esikuvana on Pohjanmaan lääninpyöveli Heikki Hakalainen, joka oli virassaan 1600-luvulla peräti 40 vuotta. Kirja perustuu tositapahtumiin ja sen sanomaksi voi pelkistää sen, että pyövelikin oli ihminen.

Kanto kuvaa 1600-luvun elämänmenoa tarkasti ja eleettömästi. Voi hyvin kuvitella, että sellaista elämä silloin oli: hajut ja mautkin melkein tuntee tekstin läpi.

Kirja ei sovi heikkohermoisille, vaikka Kanto ei mässäilekään julmuuksilla. Hän kuvaa taitavasti 1600-luvun suomalaista elämänmuotoa pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmasta. Pääpaikkana on Vaasa, mutta pyöveli ja apteekkari ovat myös kansainvälisiä seikkailijoita, sen ajan kosmopoliitteja.

Johann-pyöveli sai ensi tuntuman ammattiin isältään, mutta hän opiskeli myös Lyypekissä. Omatekoinen apteekkari taas haki oppinsa Nevanlinnasta, minne hän myöhemmin palasi pahimpia noitavainoja pakoon. Hänen vaimonsa oli venäläinen, jota haukuttiin juutalaiseksi.

Kanto kuvaa pyövelien kokousta, johon myös Johann osallistuu Hampurissa. Ärtyneet pyövelit valittavat, että pyöveleitä sorretaan kaikkialla, vaikka hurskaasti hoetaan, miten tarpeellisia he ovat.

”Hampurissa pitää pyövelin kapakanovelta huutaa, kuka hän on, ja pyytää lupaa astua sisään, mikä on nöyryyttävää. Kirkkokin hylkii, vaikka sen pitäisi osoittaa kristillistä rakkautta. Pyöveliltä saatetaan kieltää ehtoollinen, ja hänen paikkansa kirkossa on erillään muista, vino ja keikkuva penkki takarivienkin takana.”

Usein pyöveleitä ei haluttu edes kätellä. Kun ilmapiiri oli tällainen, ei ole ihme, että pyöveleistä oli pula. Pyövelin pojasta tuli usein pyöveli. Hänellä ei juuri muuta vaihtoehtoa ollut.

Hampurin kokouksessa pyövelit nostattivat itsetuntoaan kohottamalla maljan itselleen, mestarismiehille. Yhteen ääneen huudettiin tunnussanat: ”Kipu lyhyt, kuolo hyvä, Jumalan armo.”

Kun Pohjanmaan noitavainot riehuivat pahimmillaan 1670-luvulla, pyöveli osoittautui selväjärkisimmäksi ja inhimilliseksi. Hysteria vei monen harkintakyvyn: ”Kuin kuumetauti ja päänhulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.”

Noitia jahdattiin pitkin Pohjanmaata, kolmattasataa ilmiantoa tutkittiin. Pyöveli kiersi kärryineen Pohjanmaan lakeuksia ja palveli oikeutta. Hän ruoski pahimpana vuonna yhden naisen Vaasassa ja kolme Vöyrillä sekä seitsemän Lapualla. Hän mestasi naisen Närpiössä, toisen Mustasaaressa ja Vöyrillä kuusi.

Pyövelien aika ei ole ohi. Esimerkiksi sosiaalinen media on täynnä pyöveleitä. He ovat sekä tuomareita että pyöveleitä. Kun hysteria saa vallan, päitä pannaan pölkylle heppoisin perustein myös tänä päivänä.