Kuka hullu haluaa poliitikoksi?

Demokraattisessa menossa lähtökohta on yleensä se, että politiikka on aina väärää ja poliitikot huonoja. Siksi onkin yllättävää lukea kahden nuorehkon toimittajan ymmärtäväistä kirjaa politiikasta (Ville Blåfield – Reetta Räty: Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Teos 2015). Kysymys on ajankohtainen ja aiheellinen juuri eduskuntavaalien alla.

Kirja perustuu haastatteluille. Se on helppolukuinen kunnianosoitus politiikan puurtajille. Se käy myös opaskirjaksi poliitikon uraa suunnitteleville. Kirjan perusteella poliitikon osa ei ole kadehdittava:

”Kuka hullu haluaa kuulla aamusta iltaan olevansa kyvytön, typerä, hidas, päättämätön, historian huonoin, väärässä, tuhoamassa kaiken hyvän maailmasta?”

Kaikesta huolimatta moni haluaa. Pitkin kirjaa esitetään kysymys, hakeutuvatko kansakunnan parhaat voimat politiikkaan ikään kuin jossain piilossa olisi ylivertaisia parhaita voimia. Samalla kysytään, kenelle politiikka sopii?

Eduskuntatyö vaatii pitkäjänteisyyttä, päätöksenteko on hidasta. Ratkaisut ovat monien mielestä usein vesitettyjä kompromisseja. Tässä myllyssä pikavoittoja tavoittelevat sooloilijat eivät menesty.

Kirjan haastattelut ovat paljastavia. Pettyneimpiä politiikkaan tuntuvat olevan omiin ylivertaisiin kykyihinsä uskovat (Mikael Pentikäinen, Osmo Soininvaara) tai pikku kohuihin kompastuneet (Sampsa Kataja, Stefan Wallin). Isot kohut eivät ole vieneet esimerkiksi Ilkka Kanervan tai Antti Kaikkosen uskoa politiikkaan.

Osmo Soininvaara on viisas mies, mutta jos politiikassa ylentää itsensä muiden yläpuolelle, käy huonosti. Soininvaara siteeraa mielellään puoluetoverinsa Minerva Krohnin viisautta onnellisen elämän salaisuudesta: Stay away from the idiots. Tällä asenteella ei vaalitoreilla pärjää.

Mikael Pentikäisen nyreä suhtautuminen politiikkaan eurovaalien jälkeen yllättää. Kampanjointi oli hänelle suuri pettymys: ehdolla oleminen oli raskasta, rahan kerääminen epämiellyttävää, äänestäjien mielistely vastenmielistä.

Heti vaalien jälkeen Pentikäinen piti ehdokkuutta jopa elämänsä virheenä. Usko omiin kykyihin oli kova. Pettynyt mies lausui tällaisenkin viisauden: ”Politiikka ei ole tervettä, jos sitä tekevät vain poliitikot.”

Jos ei halua olla poliitikko, ei pidä pyrkiä poliittisiin tehtäviin.

Menestyneillä poliitikoilla on varaa olla suurpiirteinen. Kirjan perusteella presidentti Halonen on sisäistänyt hyvin demokratian olemuksen. Hän ei yhdy turhautuneiden kansanedustajien valitukseen vallan vähäisyydestä vaan muistuttaa: ”Se on demokratian periaate! Se, ettei joku Halonen yksin päätä asioista. Se, miten vähäinen on yksittäisen ihmisen valta.”

Turhautuneille kansanedustajille Halonen siteeraa äitinsä viisautta: sisätyö, eikä kukaan uhkaa henkeä. Mitä siinä valitat?