Kiintotähti Tervon Pyrstötähti

Tapasin toissapäivänä sattumalta kovan lukumiehen, pankkimiehenäkin tunnetun Erkki Liikasen, joka ihmetteli, miksi en ole lukemassa kirjoja vaan luuhaan kaupungilla. Hän pilkkasi minua siitä, etten vielä ollut lukenut Jari Tervon uutta kirjaa, vaikka se oli julkaistu jo viikko sitten. Vikkelänä miehenä Liikanen ehti poistua ennen kuin ehdin selvittää, mitä mieltä hän oli Tervon uutuudesta.

Oli pakko hankkia heti Tervon kirja (Pyrstötähti, WSOY 2015). Se paljastui sympaattiseksi, pieneksi kirjaksi. Rovaniemeläinen koulupoika kirjoittaa muistelmia pienistä asioista, joista äiti oli neuvonut poikaa kirjoittamaan.

Esikoinen aloitti muistelmasarjan, Revontultentie jatkoi ja Pyrstötähti on kolmas osa. Sarja jatkunee pitkään, koska kolmannessa osassa muistelija on edelleen koulupoika.

Tervo on taitava tekemään tavallisista, arkisista asioista mielenkiintoisia. Jokaisen ihmisen elämässä tapahtuu samankaltaisia asioita kuin Tervolle Rovaniemellä. Tervo pystyy vilkkaan mielikuvituksensa ansiosta muokkaamaan arkensa kaunokirjallisuudeksi, minä en.

Tervo kirjoittaa yksinkertaista, selvää suomea, jota on helppo lukea. Tylsää Tervon seurassa ei ole koskaan. Pyrstötähdestä tulee hyvälle tuulelle. Tervo on terävä ja osaa olla ilkeäkin, mutta tässä hän on yleensä sympaattinen ja lempeä.

Kaikki tiedämme mitä steppaus on, mutta Tervo selittää pikkuveljelleen mitä se oikeasti on: ”Steppaus on oikeasti hulluksi tulemista. Selitin sille miltä steppaus näyttää: siinä suurta kiirettä pitäen yritetään ravistella housuista jotain sinne joutunutta, mutta sinne kuulumatonta.”

Tällaista puhetta pikkuveli Unto Abraham ymmärsi, koska oli joutunut vastaavaan tilanteeseen usein.

Joitakin tiedemiehiä ja kirjailijoitakin on kutsuttu neroiksi. Onpa joku kirjailija saattanut itsekin julistaa itsensä neroksi. Tervosta en ole ihan varma. Tunnetuin tiedenero on Albert Einstein, josta Tervo kirjoittaa:

”Vanhana miehenä se näytti valokuvaajalle kieltä. Kun Turusen Seppo näytti kieltä luokkakuvassa, meidän opettaja ei kutsunut sitä neroksi.”

Tervo on ollut suomalaisen kirjallisuuden kiintotähti jo 1980-luvulta alkaen. Silloin minäkin ensi kerran tapasin Jarin, kun työskentelimme erään iltapäivälehden toimituksessa.

Jari Tervo oli 1980-luvun alussa nuori runoilija, jota suuri yleisö ei vielä tuntenut. Niinpä hänen tapanaan oli tehdä itseään tunnetuksi ravintoloissa huutelemalla kovaan ääneen: ”Minä olen Jari Tervo.” Tällaista pr-työtä Jarin ei enää tarvitse tehdä. Hänet tunnetaan.

Tervo on useimmista kirjailijoista poiketen julkisuuden henkilö. Hänet tuntevat television Uutisvuodon ansiosta kaikki. Siitä on hänen kirjailijanuralleen ollut sekä hyötyä että haittaa. Viime vuosina Tervon kirjat ovat menneet hyvin kaupaksi. Kustantajalleen WSOY:lle Tervo on kultakimpale.

Jos Tervo ei hääräisi hovinarrina Uutisvuodossa, hän olisi ns. vakavissa kulttuuripiireissä nykyistä arvostetumpi kirjailija. Tervo on liian menestynyt jokapaikan höylä, jotta esimerkiksi kirjallisuuspalkintojen jakajat ottaisivat hänet vakavasti.