Hatunnosto Idiootille!

Jos haluat nauraa venäläisille, muinaiselle Neuvostoliitolle ja vähän itsellesikin, kannattaa lukea Sergei Dovlatovin (1941-1990) kirjoja. Jokin aika sitten pieni haminalainen kustantamo Idiootti (www.idiootti.fi) julkaisi Dovlatovin viimeiseksi jääneen teoksen suomeksi (Haarakonttori 2014). Hatunnosto Idiootille!

Dovlatov on ainoa venäläinen prosaisti, jonka kirjoja ei jätetä kesken, kuten nobelisti Joseph Brodsky on sanonut. Dovlatovin seurassa ei tule ikävä. Hauskaa on. Ennen Haarakonttoria suomeksi ovat ilmestyneet Matkalaukku (2012) ja Meikäläiset (2012).

Dovlatovin kirjat ovat pieniä helmiä. Haarakonttorikin on yllättävän ajankohtainen, vaikka se julkaistiin Yhdysvalloissa jo 25 vuotta sitten. Radiotoimittaja Dalmatov matkustaa Kaliforniaan ja osallistuu kongressiin, jossa viinaanmenevät neuvostoemigrantit kiistelevät Venäjän tulevaisuudesta.

Osanottajat ovat yleensä eri mieltä asioista, mutta yhteinen sävelkin löytyy. Eikö tässä ole jotakin tuttua: ”Kaikki olivat sitä mieltä, että länsi on tuhoon tuomittu, sillä se on luopunut perinteisistä kristillisistä arvoista. Kaikki myönsivät auliisti, että Venäjä on tulevaisuuden valtio, sillä sen menneisyys on kauhistuttava ja nykyhetki sumuinen. Lopulta kaikki totesivat veljellisesti, että emigraatio on sen arvokas haarakonttori...”

Neuvostoliitossa Dovlatov sai julki vain kaksi novellia. Nyt häntä ylistetään venäläisen kirjallisuuden moderniksi klassikoksi.

Dovlatovista en tiennyt mitään ennen kuin eräs ystäväni suositteli Matkalaukkua, joka on suosikkini. Se on hulvaton pieni kirja, jossa Neuvostoliiton kummallisuudet saavat kyytiä nopein humoristisin iskuin. Kirja ilmestyi 1983 Yhdysvalloissa, jonne Dovlatov muutti 1978 neuvostoviranomaisten painostamana.

Kertomusten nimet, kuten Suomalaiset kreppisukat ja Puolue-eliitin puolikengät, kertovat hieman mistä on kyse. Suomalaisilla kreppisukilla tehtiin neuvostoaikana bisnestä. Kertomuksen kreppisukkabisnes epäonnistui, koska neuvostojärjestelmä alkoi yllättäen tuottaa omia kreppisukkia.

"Kaksikymmentä vuotta minun jalkojani koristivat herneenväriset sukat. Lahjoitin niitä kaikille tutuilleni. Säilytin niissä kuusenkoristeita. Pyyhin niillä pölyjä. Tukin niillä ikkunakarmien rakoja”.

Kreppisukkabisneksen yhteydessä kertoja tutustui Leningradissa suomalaisiin naisiin. Neuvostomiehen silmin kaikki tšuhnanaiset ovat samannäköisiä, luotettavia ja helposti huijattavia. Matkalaukusta voi löytää myös itsensä: "Suosin yksinoloa, mutta jonkun kanssa..."

Meikäläisetkin on lukemisen arvoinen. Se kertoo outoja tarinoita D:n sukulaisten kohtaloista Venäjällä, Neuvostoliitossa ja New Yorkissa. Dovlatovin omintakeinen huumori sopii minun makuuni. Se on useimmiten mustaa naurua tähän tapaan: "Elämä teki äidinpuoleisesta serkustani rikollisen. Luulen, että häntä onnisti. Muuten hänestä olisi väistämättä tullut korkea puoluevirkamies."

Haarakonttorissa kiistellään Venäjän tulevaisuudesta, mutta siinä on myös toinen taso. Radiotoimittaja Dalmatov tapaa Kaliforniassa yllättäen opiskeluajan rakastettunsa Leningradista, oikullisen Tasjan, joka on ennakkoimaton kuin Putinin Venäjä.

Paras kirjailija on usein kuollut kirjailija. Sergei Dovlatov on siitä hyvä esimerkki. Venäjällä Dovlatovin teoksia on julkaistu vasta hänen kuolemansa jälkeen 1990-luvun alusta alkaen.