Panu Rajala on niin tuottelias kirjailija, että hän ei ehdi keksiä tekstejään vain omasta päästään. Hänen täytyy lainata, tai jos rumasti sanoo, varastaa muidenkin tekstejä.
Rajalan uudesta kirjasta (Intoilija, Fotografin muistikuvat, WSOY 2015) syntyi pienimuotoinen kohu, kun Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen paljasti, että Intoilijassa on parikymmentä sivua suoria lainauksia I.K. Inhan (1865-1930) kirjoista: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/12/onko-panu-rajalan-finlandia-ehdokaskirja-plagiaatti.
Rajalaa ryhtyi puolustamaan Hesarin Jukka Petäjä, joka pilkkasi Puttosta: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1447494038652. Rajalan lainaukset eivät ole juridinen ongelma, mutta moraalista kannattaa keskustella. Lukijalla on oikeus tietää, miten teksti on syntynyt. Seppo Puttonen on oikealla asialla.
Intoilija on taiteilijatarina miehestä, joka jäi kultakauden taiteilijoiden, kuten Sibeliuksen, Edelfeltin, Halosen ja Eero Järnefeltin varjoon. Inha oli monipuolinen taiteilija: valokuvaaja, tutkimusmatkailija, tietokirjailija, kääntäjä, keksijä ja innokas polkupyöräilijä.
Sibelius oli Inhan koulutoveri, johon hän vertasi itseään: "Hän on suurenmoinen, minä en ole mitään hänen rinnallaan, vaikka samaa koulua kävimme."
Inhalla ei ollut onnea myöskään rakkaudessa. Hän vertasi taas itseään Sibeliukseen: "Jos minulla olisi oma Ainoni, kelpaisin taiteilijana heidän piiriinsä siellä, nyt olen korpeen karkotettu kummajainen, koijan peikko, maan menninkäinen. Heille säihkyvät suosion säilät ja kajahtavat glorian fanfaarit!"
Rajala innostuu Inhasta ja tavoittaa vanhahtavalla tyylillään hyvin ajan ilmapiirin. Rajala osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Hänen tuotantonsa kivijalka ovat taiteilijaelämäkerrat, jotka ovat kautta linjan olleet korkeatasoisia.
Kirjailijan työ on siitä kummallista, että se on suurelta osin valehtelemista ja varastamista. Siinä mielessä Panu Rajala ei ole mikään outo tapaus.
Eräät kriitikot, kuten Ylen Seppo Puttonen ja Nadja Nowak, valittavat, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole ajassa kiinni: "Kuusi teosta antavat erikoisen kuvan kirjallisuuden suhteesta tämän hetken yhteiskuntaan. Esiraadin valitsemat teokset eivät tunnu olevan tiukasti kiinni ajan merkittävissä ja ihmisten mieliä mylläävissä asioissa."
Toisenlaisen näkökulman tarjoaa Juha Hurme (Nyljetyt ajatukset), jonka mielestä taide ei ole ikinä ajassa kiinni eikä se selitä eikä opeta. Kirjoittaminen on rehellistä valehtelua ja taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta.
Valintaraati suosi ajatonta kirjallisuutta ja etsi hyvällä suomella kirjoitettuja kirjoja. Pintajulkisuus ei ollut mikään meriitti.
Esiraadin puheenjohtaja Iris Schwanck tiivisti: "On hienoa, että kirjallisuudesta puhutaan nykyisin paljon, myös ulkokirjallisista seikoista. Sitä tärkeämpää on, että Finlandia-palkintoehdokkaat valitaan ja esitellään sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina."
Näihin raameihin Rajalan Intoilija sopii hyvin. On hyvä, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole tänä vuonna muodikkaasti ajassa kiinni. Ensi vuonna kaikki voi taas olla toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti