Hertta Kuusinen (1904-1974) kuuluu niihin suomalaisiin, joista emme eroon pääse. Sotien jälkeisen Suomen karismaattisin kommunisti kiehtoo vuodesta toiseen niin tutkijoita kuin taiteilijoita.
Kuka oli Hertta Kuusinen? Hän oli aatteen nainen ja liikkeen palveluksessa koko ikänsä, maanpetturina tuomittu kommunisti, josta tuli kansanedustaja ja ministeri.
Hertan yksityiselämä on viime vuosina herättänyt enemmän kiinnostusta kuin hänen poliittinen toimintansa. Suhteet Tuure Leheniin, Yrjö Leinoon ja Olavi Paavolaiseen on ruodittu moneen kertaan.
Hertan kestävin miessuhde oli kuitenkin suhde Otto-Villeen (1881-1964), isään, joka oli poliittisen selviytymisen mestari ja Suomen kommunistien tärkein taustapiru Moskovassa.
Tämän syksyn Hertta-sarjaan liittyy Heidi Köngäs uudella kirjallaan (Hertta, Otava 2015). Se on tarina Hertasta ja Yrjö Leinosta, jotka olivat läheisessä henkilökohtaisessa ja poliittisessa suhteessa kymmenkunta vuotta 1940-luvun lopulle asti.
Hertan ja Leinon suhde oli alkuhurmoksen jälkeen nimenomaan poliittinen liitto. Siinä kävi huonosti. Aiemmin raivoraitis Leino alkoholisoitui ja tuhoutui poliittisesti. Hertta selviytyi paremmin, vaikka kommunismi kuihtui ja on enää poliittista kansanperinnettä.
Heidi Köngäs on kirjoittanut sujuvan, historiallisiin faktoihin perustuvan romaanin, joka etenee lyhyin kappalein Hertan, Leinon ja Etsivän keskuspoliisin Esko Riekin yksinpuheluna. Hertta on Hertta, kun taas miehet esiintyvät sukunimillä.
Kirja on riipaiseva kuvaus inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista ja siitä, miten yksilöt musertuvat totalitäärisen joukkoliikkeen puristuksessa. Hertta suree jatkuvasti poikaansa Juria, jonka jätti Neuvostoliittoon alle 10-vuotiaana eikä häntä sen jälkeen nähnyt. Juri kuoli nuorena epäselvissä olosuhteissa työleirillä Siperiassa.
Köngäs lämmittelee historiantutkija Ilkka Hakalehdon aikoinaan esittämää väitettä, jonka mukaan Yrjö Leino olisi työskennellyt yhteistyössä Etsivän keskuspoliisin kanssa ja vuotanut kommunistien salaisuuksia. Muita tutkijoita väite ei ole vakuuttanut, mutta kirjailijalla on kirjailijan vapaudet.
Kun Köngäs otti yhdeksi kirjan punaiseksi langaksi Leinon vasikoinnin, hänellä oli käsissään vauhdikkaan poliittisen trillerin ainekset. Kovin vauhdikasta meno ei kuitenkaan ole, selittämistä ja selostamista kyllä riittää.
Kirjaa lukiessa Yrjö Leinosta kasvoi jopa kiintoisampi henkilö kuin Hertasta. Poliittisesti Hertta oli jo isänsä ansiosta vahvempi hahmo, mutta yksityiselämän puolella hän oli Köngäksen Leinon mielestä kuin lapsi.
Intiimissä suhteessa Leino koki Hertan aktiivisuuden painostavana: "Hertta katselee minua kuin mikäkin koiranpentu, ja minä yritän kaikin tavoin vältellä häntä." Ei ollut helppoa Yrjöllä.
Ansioistaan huolimatta Hertta-kirja ei oikein sytytä. Aihe alkaa olla jo kulunut, vaikka hyvän kirjoittajan tekstiä on helppo lukea. Jos unohtaa kirjan poliittiset taustat, sen voi tietysti lukea myös yleisinhimillisenä tragediana.
Hertta on todennäköisesti yksi syksyn parhaista kotimaisista romaaneista. Se ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin Köngäksen muutaman vuoden takainen Dora, Dora, joka oli Finlandia-ehdokkaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti