En tiennytkään, että olen mukana kiivaassa kansainvälisessä infosodassa ennen kuin luin upouuden kirjan, josta asia selviää (Saara Jantunen: Infosota, Otava 2015). Nyt ei puhuta kylmästä sodasta, vaan kuumasta informaatiosodasta, joka roihuaa Venäjän ja lännen välillä.
Suomen ja Venäjän suhteet ovat virallisella tasolla hyvät. Virallisten kulissien takana käydään kuitenkin ankaraa informaatiosotaa, joskin sitä käy Jantusen kirjan mukaan lähinnä Venäjä.
Me kaikki netin käyttäjät olemme, jos emme sentään infosodan uhreja, niin kohteita joka tapauksessa. Infosodankin ensimmäinen uhri on totuus.
Tällainen vanhan liiton mies on hieman hämillään. Kyllä minä sen olen tiennyt, että netissä liikkuu kaikenlaista tietoa eikä kaikkea pidä ihan vakavasti ottaa. Väärilläkin tiedoilla yritetään vaikuttaa. Infosodan laajuus yllättää.
Poliittista vaikuttamista on ollut aina. Ei se mikään uusi keksintö ole. Kun tekniikka kehittyy, vaikuttamisen muodot muuttuvat. Neuvostoliiton aikana kotiryssät kietoivat poliitikot pauloihinsa perinteisin menetelmin. Oma kotiryssä oli menestyksen merkki.
Nyt saa sellaisen kuvan, että Johan Bäckman johtaa Venäjän trolliarmeijan joukkoja, jotka keinoja kaihtamatta syöttävät yötä päivää väärää tietoa Suomesta sekä Suomen että Venäjän kansalle. Mutta ei hätää. Suomi kouluttaa sata virkamiestä torjumaan trolliarmeijan iskuja.
Venäjällä Bäckmanin joukkojen sanoma uppoaa paremmin kuin Suomessa. Meillä hänen "tiedotustoimintaansa" lähinnä ihmetellään ja paheksutaan. Moni ei ole miehestä kuullutkaan.
Ukrainan sota oli Jantusen mukaan infosodan käännekohta. Juopa Venäjän ja lännen välillä repesi entistä syvemmäksi ja se heijastuu myös Suomeen. Kyse ei kuitenkaan ole siitä mitä Ukrainassa tapahtuu vaan Venäjästä.
Jantunen tiivistää: "Venäjä on sisäisessä kriisissä itsensä kanssa. Se ei ole sitä, mitä se haluaisi olla (suurvalta), se kieltää sen mitä se todellisuudessa on (aggressori) ja pyrkii päämääräänsä (vaikutusvaltaan) tavoilla, jotka se projisoi muihin ja sitten itse tuomitsee (uhkailu, muiden valtioiden sisäpolitiikkaan sekaantuminen ja kansalaisten perusoikeuksien alasajo).
Saara Jantunen on sotatieteen tohtori ja tuntee asiansa. Hänen kirjansa ei ole tieteellinen tutkimus, vaan lähinnä pamfletti, mutta ei se kirjan arvoa vähennä. Se on hyvä perusteos ja johdatus informaatiosodan ilmiöihin.
Jantunen on tulisieluinen tutkija. Hän heittäytyy infosotaan intohimoisesti ja panee itsensä likoon tavalla, mikä on harvinaista puolustusvoimain palkkalistoilla oleville henkilöille. Joskus tekisi mieli huutaa täältä katsomon puolelta: Jäitä hattuun!
Tunnustan kirjan ansiot, mutta ihmettelen tutkijan histoariatonta otetta. Hän heittää muitta mutkitta niin Paasikiven kuin Kekkosen historian roskatynnöriin eikä tunnu heille paljon arvoa antavan. He ovat symboleita menneille synneille.
Kirjan viimeisen luvun otsikko kertoo, mistä on kysymys: Paasikivi on kuollut, ja niin on Kekkonenkin. Jantunen kirjoittaa: "Minun on pakko ihmetellä, kuinka kukaan haluaa ylipäätään profiloitua kuolleen presidentin ajatusten tulkkina."
Historian tuntemus ei olisi pahitteeksi sotatieteen tohtorillekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti