Suomalainen
pakinataide on kuollut, eläköön Bisquit. Eikä tässä ole kysymys
konjakkimerkistä, vaan pakinoitsija Seppo Ahdista, jolta on julkaistu
pakinakokoelma 10 vuoden tauon jälkeen (Taatamalliset säkeet, Siltala).
Bisquit pakinoi yhä
Ilta-Sanomiin, vaikka onkin ehtinyt jo 70 vuoden korkeaan ikään. Onko hän
pakinoitsijana lajinsa viimeinen? Ainakaan minulle ei heti tule mieleen toista
Bisquitin veroista tai ylipäätään sellaista pakinoitsijaa, jota viitsisi
saäännöllisesti seurata.
Kynäilijöitä ovat
lehdet ja verkkojulkaisut pullollaan. Kirjoituksia julkaistaan enemmän kuin
koskaan ennen, mutta suurin osa hukkuu tuhansien tyhjänpäiväisten blogien
valtamereen.
Pakinoitsijana
Bisquitin loistava edeltäjä oli Eino Leino, joka 1900-luvun alussa Teemuna
kirjoitti terävimmät pakinansa Helsingin Sanomiin ja sen edeltäjään
Päivälehteen. Pakinoitsija-Leino on jäänyt runoilija-Leinon varjoon, mutta
kyllä hänen pakinansa kestävät lukemista tänäkin päivänä.
Leino-elämäkerrassaan
L. Onerva luonnehti, että Teemu käytti taistelussa vääryyttä, pimeyttä ja
turmelevaa valtaa vastaan kaikkia hioutuneen pakinoitsijan ja näppärän
älyniekan temppuja:
"Kaskuja,
vuoropuheluja, huvittavia sanaleikkejä, satiirisia ilvehtimisiä ja paradokseja,
kekseliäitä lause- ja ajatuskäänteitä, pistävää ironiaa, hävytöntä
hyväntahtoisuutta, kollektiivista ja yksilöllistä sinkoamistaktiikkaa, mutta
aina suoraan, aina edestäpäin, aina rehellisesti, olematta koskaan
sala-ampuja."
Seppo Ahti on
Teemunsa lukenut. Onervan luonnehdinnat istuvat tämän päivän Bisquitin
pakinoihin kuin nenä päähän.
Ilmari Kivinen, joka
Tiituksena pakinoi Hesarissa Leinon jälkeen, oli sitä mieltä, että Teemun
pakinat olivat lajissaan pirteitä ja parasta mitä suomenkielellä on julkaistu.
Samat sanat voi tänä päivänä sanoa Bisquitista.
Bisquit on laajasti
sivistynyt mies. Hän ammentaa pakinoihinsa aineksia kirjallisuudesta,
musiikista, kulttuurista yleensä, politiikasta ja päivän tapahtumista. Mikään
inhimillinen ei ole hänelle vierasta. Jos pakinoiden lukija aikoo pysyä
Bisquitin vauhdissa, hänen olisi hyvä tuntea laajalti aikamme ilmiöitä ja
historiaa.
Kuten Bisquit yhdessä
pakinassaan kirjoittaa, median murros on ajanut päivälehdet ahdinkoon, joka on
pakottanut ne panostamaan yhä enemmän perustehtäväänsä, lukijoiden ohjaamiseen
verkkomediaan. Siellä niitä pakinahelmiä varmaan olisi, jos vaan löytäisi.
Pakinataiteen
tulevaisuutta Bisquit kommentoi kirjansa esipuheessa. Hän viittaa puheisiin,
joiden mukaan painetusta pakinasta uhkaa tulla katoavaa
savupiippukirjallisuutta. Mutta miten kävi Urho
Kekkosen syntymäkodin Lepikon torpan savupiipulle, joka retusoitiin kuvasta
pois, kun Kekkonen haluttiin markkinoida kansalle savupirtin poikana.
"Todellisuudessa
piippu ei kadonnut minnekään, ja palautettiinkin myöhemmin vähin äänin
paikalleen."
Tuo lienee
tulkittavissa niin, että toivo elää. Vai onko pakinataiteen tulevaisuus sama
kuin ihmisen elonkaari, jonka kuvailuun Bisquitin kokoelma päättyy: "Elämän alussa
haetaan päiväkodista hoivaa, lopussa soitetaan että hoivakodista päivää, nyt
olisi semmoisia ikävämpiä uutisia."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti