Olen kuullut
joidenkin naisten sanovan, että miehistä ihminen oppii. Olli Jalonen saattaa
olla samoilla linjoilla, jos kirjan nimeä (Miehiä ja ihmisiä, Otava) tulkitsee.
Nimi viittaa John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä. Lienee tulkittava
niin, että Steinbeck on Jaloselle eräänlainen esikuva.
Minullekin Jalosen
teema miehistä ja ihmisistä oli läheinen jo pikkupoikana. Leikimme
poikaporukassa kylätiellä, kun vieras mies tuli kysymään tietä johonkin
läheiseen paikkaan. Osasimme neuvoa ja kun mies oli poistunut, olin kuulemma
ihmetellyt: "Voi poijat, tuo setä luuli meitä ihmisiks."
Olli Jalonen on
kirjoittanut sympaattisen kirjan. Se kertoo 17-vuotiaan lukiolaisen silmin
kesästä 1972. Nuori mies on kesätöissä peltifirmassa ja opiskelee elämää siinä
sivussa.
Naisiinkin
tutustutaan sillä tavalla ja koiruuksia tehdään laillisuuden rajoja koetellen.
Epävarmasta ja vähäpuheisesta nuorukaisesta kasvaa pikkuhiljaa mies, joka
tietää mitä hän tahtoo.
Jalonen kuljettaa
tarinaa eleettömästi ja ammattitaitoisesti. Olen pitänyt häntä hieman
tosikkona, eikä tämäkään mikään vitsikirja ole, mutta nyt pinnan alla pilkistää
koko ajan komedia, joskus tragikomedia.
Jalonen kytkee tekstiinsä
paljon vuoden 1972 oikeita tapahtumia. Vasala ja Viren juoksevat, ja Muska
laulaa: "Ja yö vaipui helmahan nousevan koin ja aurinko kukkaset taas
purppuroi."
Politiikassa
pauhaavat Kekkonen ja Vennamo vai onko tässä sittenkin kyse Timo Soinista:
"Vennamosta sanotaan, että se on itseään täynnä, paksu puhisija ja
diktaattori ja sanellut liian kauan mitä eduskuntaryhmän täytyy tehdä ja
äänestää. Sen kelkasta lähteneitä kansanedustajia pidetään kahjuina mutta
eronsa jälkeen kuitenkin kunnian miehinä."
Tohtori Jalonen on
kirjoittanut oivallisen kirjan, joka ainakin 1970-luvulla eläneessä herättää
nostalgisia tunnelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti