Uuden kirjansa (Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012) Tarkka itse määrittelee niin, että se on akateemisella tutkimusasenteella tehty tietokirja, joka pyrkii laatujournalismin jaloon luokkaan. Mikä ettei. Tällaisia kirjoja kutsutaan usein pamfleteiksi.
Tarkka puhuu innokkaasti Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Jäsenyydessä hän ei näe mitään ongelmia. Hän ei problematisoi jäsenyyttä lainkaan. Tällainen Nato-kannastaan epävarma ei voi kuin salaa ihailla näitä jukkatarkkoja, joille kaikki on niin selvää.
Suomen viime vuosikymmenten ulkopoliittiset päättäjät kulkivat Tarkan mielestä onnensa ohi. ”Ahtisaari, Halonen, Lipponen, Vanhanen ja Tuomioja kantavat raskaan vastuun historian edessä. He eivät toteuttaneet Nato-jäsenyyttä silloin kun sen tarpeellisuus oli jo selvästi näkyvissä ja se olisi ollut helppo toteuttaa.”
Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien jalanjälkiä Tarkka kuvaa yhtä heiveröisiksi kuin Lauri Kristian Relanderin puoli vuosisataa aikaisemmin.
Erityisen halveksivasti Tarkka suhtautuu Haloseen ja Tuomiojaan ja kirjoittaa, että ”yleispasifistisella aatteilulla näyttää ainakin ennen Ukrainan kriisiä olleen jonkinlainen sillanpääasema turvallisuuspolitiikan ylimmän johdon piirissä”.
Tuomioja jäi Tarkan mielestä turvallisuuspolitiikan johtoryhmän viimeiseksi menneen ajan muistoa vaalivaksi sinetinvartijaksi. Halosen johtajuudesta Tarkka kirjoittaa, että sen keskeisiä piirteitä olivat äkkipikaisuus ja arvaamattomuus, jotka loivat presidentin ympärille pelon tai ainakin epämukavuuden ilmapiirin.
Tarkan lähtökohta on se, että hallitukset ovat rajoittaneet itse omaa toimintavapauttaan. Ne ottivat vapauden olla tarkkailematta ympäristön turvallisuuskehitystä ja olla reagoimatta muutoksiin, jos sellaisia havaitaan. ”Se on itsetyhmistymistä äärimmillään.”
Kaikki suuren luokan liikahdukset lännen suuntaan on Tarkan arvion mukaan tehty sumuverhon suojassa viivytellen ja pelonsekaisen huolestuneisuuden vallassa.
Tarkka on parhaimmillaan terävä kirjoittaja, vaikka ei sentään sellainen tyyliniekka kuin hänen ihailemansa Max Jakobson. Tarkka on usein myös oikeassa. Hänen uskottavuuttaan lisäisi kuitenkin, jos hän esittäisi johtopäätöksensä hieman monipuolisemman pohdinnan jälkeen.
Tarkka ei ilmeisesti halua olla tylsä toisaalta-toisaalta -mies. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että Jukka Tarkka on poliitikko tutkijan valekaavussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti