Seppo Meriläisen kesäyllätys

Olen viime päivinä lukenut erityisesti kahden kirjailijan teoksia. Toinen on juuri kuollut vanha mestari Veijo Meri ja toinen lupaava esikoiskirjailija Seppo Meriläinen, takavuosien koulukaverini Lappajärveltä.

Veijo Meri kirjoittaa eräässä esseessään, että hänen sukunimensä Meri on lyhennelmä pohjoissuomalaisesta sukunimestä Meriläinen. Veijon isoisän isä sai sotilasnimen Meri Krimin sodan aikana. Ovatkohan Veijo Meri ja Seppo Meriläinen sukulaisia?

Seppo Meriläinen lähetti minulle pari viikkoa sitten sähköpostia. Siinä hän ilmoitti lyhyesti, että on kirjoittanut jännitysromaanin (Pimeän rahan uhrit, Nordbooks), joka on juuri julkaistu. Aikamoinen yllätys!

Tiesinhän toki, että Seppo on monipuolisesti lahjakas ja yhteiskunnallisesti valveutunut kansalainen. Lappajärvellä näsäviisasta pikkupoikaa pidettiin jo ennen kouluikää tulevaisuuden miehenä.

Byrokraatin elämä työhallinnon virkamiehenä, viimeksi Hämeessa Akaalla, ei riittänyt Sepolle. Juuri eläkkeelle jäämisen kynnyksellä miehestä sukeutui esikoiskirjailija.

Esikoiskirjailijat eivät yleensä ole heti mestareita. Heitä pitääkin ymmärtää ja kannustaa sekä käsitellä silkkihansikkain. Pimeän rahan uhrit kertoo yhden tarinan, joka on tavallinen lamavuosina.

Kirjan aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä, ja aihevalinnasta onkin syytä antaa kirjailijalle plussaa. Seppo Meriläinen hyödyntää kirjassa työhallinnon asiantuntemustaan.

Vaikeuksiin joutunut yrittäjä joutuu lainaamaan pimeiltä markkinoilta rahaa kovalla korolla. Yrittäjä kuolee hämärissä oloissa, mutta syyt jäävät kunnolla tutkimatta. Yrittäjä Aimo, yksi päähenkilöistä, ryhtyy omiin tutkimuksiin, ja poliisikin kiinnostuu uudelleen tapauksesta.

Kaipasin kirjaan enemmän toimintaa ja huumoria, vähemmän selityksiä. Nyt kirja on kuin pamfletin ja jännityskirjan yhdistelmä olematta oikein kumpaakaan. Se on kuitenkin hyvä alku uudelle uralle.

Seppo osaa kirjoittaa ymmärrettävää suomea, repliikeissä käytetään paikallista murretta. Hän kuvaa sitä ympäristöä (Häme ja Lappi) ja niitä ihmisiä, joiden parissa hän liikkui ja työskenteli viimeiset 30 vuotta.

Seppo Meriläistä ei tietenkään pidä verrata Veijo Mereen, jonka esseitä olen lukenut innosta puhkuen. Ne ovat kuin raikas tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Ne eivät ole vanhentuneet lainkaan.

Meri oli himolukija. Hän kirjoitti, että hänellä on kesämökillä 200 kirjan tehokirjasto, johon mahtuu kaikki tärkeä ja kolmisenkymmentä roskakirjaa, ”joiden lukeminen on kuin rypisi lämpimässä ja puhtaassa mutavellissä jonkun tuhman naisen kanssa”.

Suomen vähälumisessa kesässä ilo on otettava irti pienistäkin asioista. Ei muuta kuin roskakirja käteen ja mutakylpyyn. Se on tervehdyttävä kokemus.

(Kirjoitus on julkaistu Järviseudun Sanomissa ja Uudessa Suomessa 15.7.2015)