Jääkiekkofanien sesonki on nyt
kuumimmillaan, kun MM-kisat ovat käynnissä. Jos Suomi menestyy,
koko maa menee sekaisin. Joukkuelajien fanitukseen pätevät samat
lainalaisuudet, joskin jalkapallo pelaa aivan omassa sarjassaan.
Tuskin pelaajat kentällä tai fanit
katsomossa uhraavat paljonkaan aikaa filosofointiin, mutta onneksi
meillä on filosofeja, jotka kertovat, mistä on kysymys. Nuoret
suomalaiset filosofit ovat kirjoittaneet kokoelman jalkapallon
filosofiasta (Sokrateen syöksypusku, Docendo 2014).
Lähtökohta on se, että jalkapallo
(jääkiekko) on pohjimmiltaan leikkiä, vaikkakin usein todella
vakavaa leikkiä. Ammattiurheilu on myös kovaa työtä.
Pessi Lyyra tiivistää jalkapallon
olemuksen: ”Jalkapallon imuvoima on sen yhtäaikaisessa
maskuliinisessa seksuaalisuudessa ja viekoittelevassa runollisessa
liikkeessä, jonka päätepisteenä on maalinteon orgastinen
kliimaksi.” Että sellainen peli!
Entinen huippupelaaja Gary Lineker taas
on kiteyttänyt nykyjalkapallon keskeisen teesin: ”Jalkapallo on
yksinkertainen peli. Kaksikymmentäkaksi miestä jahtaa palloa
yhdeksänkymmentä minuuttia, ja lopulta Saksa aina voittaa.”
Kirjassa on mielenkiintoisia pohdintoja
siitä, miten jalkapallo on korvannut uskonnon. Parhaat pelaajat
ovat ikoneita, kuninkaita (Pele, Litmanen), keisareita (Beckkenbauer)
ja onpa joukossa yksi Jumalakin (Maradona). Peliareenat ovat
pyhättöjä. Jalkapallo on oopiumia kansalle.
Suosituimmat pelaajat ovat kuin vanhojen
myyttien sankareita, joiden ”jumalainen taito on yhdistynyt
traagiseen ihmiskohtaloon” (Diego Maradona, Paul Gascoigne).
Maradonan palvonta on oma lukunsa.
Faneilleen Maradona on kuin Jumala. Maradona-aktiivit korostavat,
että Diegon ”jumaluus” on siinä, että hän on tavallinen
kaveri, joka tuli köyhistä oloista, mutta teki ihmeitä viheriöllä
ja joskus sen ulkopuolellakin.
Lyyra kirjoittaa: ”Kristityillä on
pyhä kirja, Raamattu, kun taas Maradonan kirkolla on Diegon
omaelämäkerta. Paholaisen sijaan Maradonan kirkolla on omat
pimeyden voimansa: ne, jotka ovat laittaneet kapuloita Diegon
rattaisiin.”
Kaikki futisfanit tietävät, mikä on
Maradonan ”Jumalainen käsi”. Meksikon MM-kisoissa 1986 Maradona
teki Argentiinalle Englantia vastaan maalin kädellään, mutta
tuomari ei asiaa noteerannut. Englanti protestoi turhaan ja hävisi
pelin. Myöhemmin Maradona myönsi käsivirheen ja totesi vain, että
kyse oli ”Jumalan kädestä”.
Suomalaisittain Mikael Granlundin
ilmaveivi jääkiekon MM-kisoissa on myös saanut myyttisiä
ulottuvuuksia ja jopa oman postimerkin.
Jalkapallo ja jääkiekko ovat suuria
tunteita. Mikael Melan panee Sokrateen syöksypuskussa asiat
oikeisiin mittoihin puolustaessaan ensin intomielisiä faneja:
”Onpahan meillä intomielillä
ainakin monta tarinaa kerrottavana jälkipolville. Voimme kertoa
särkyneistä sydämistä ja voitetuista mestaruuksista. Siitä,
miten olemme juhlineet, itkeneet ja huutaneet kurkkumme käheiksi
sellaisten asioiden vuoksi, joilla ei loppujen lopuksi ole ollut
paljoakaan merkitystä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti