Suomessa ollaan harvinaisen kiinnostuneita, jopa huolissaan, siitä mitä meistä ulkomailla ajatellaan. Totuus on, että ei meistä paljon ajatella eikä tiedetä, naapurimaissa sentään jotain.
Ruotsalaisesta näkökulmasta Suomi on ollut toteutumattomien katastrofien maa. Näitä sanoja käytti vuonna 1962 ruotsalainen kenraali Bo Westin. Samanniminen tutkielma julkaistiin vuonna 2000 Ruotsin turvallisuuspoliittisen eliitin Suomi-kuvasta.
Veteraanidiplomaatti Jaakko Iloniemi ymmärtää ruotsalaisia: "Suomi on varmaankin aivan aidosti ollut itsenäisyytensä aikana monta kertaa katastrofin partaalla, jos maamme kohtaloita katselee Tukholman horisontista."
Iloniemi, 83, on kirjoittanut selkokielisen kirjan Suomen turvallisuuspolitiikasta, Suomen asemasta maailmassa (Maantieteelle emme mahda mitään, Docendo 2015). Se koostuu kymmenistä lyhyistä luvuista, joiden lukemista häiritsevät vain lukuisat painovirheet ja muut tekniset huolimattomuudet.
Kirja on kuin katekismus. Se on Iloniemen ulkopoliittinen testamentti, yhteenveto hänen pitkän uransa kokemuksista.
Ulkomailla ihmetellään joskus Suomen olemassaoloa itsenäisenä valtiona. Tähän kiinnittää huomiota myös Iloniemi, joka kysyy, miten on mahdollista, että niin pieni kansakunta on voinut elää omaehtoista elämäänsä niin lähellä suurvalta-Venäjän ydinalueita?
"Miten on selitettävissä se, että venäläinen kulttuuripiiri ei näy eikä vaikuta Suomessa sen enempää kuin miten Paasikivi sen määritteli: blinit ja borssisoppa?"
Suomalaista paradoksia Iloniemi on joutunut selittämään vuosikymmenestä toiseen monessa roolissa, myös diplomaattina. Ei siis ihme, että ensimmäinen luku on otsikoitu 'Suomi - olemassaolon paradoksi' ja viimeinen luku 'Suomen olemassaolon paradoksi'.
Olemme jälleen katastrofin partaalla. Otetaan Iloniemi avuksi.
Iloniemi vertaa Suomen nykyisiä ongelmia sodanjälkeiseen tilanteeseen. Sodan jälkeen edessä olivat ankarat haasteet: siirtoväen asuttaminen, rintamamiesten kotiuttaminen, suuret sotakorvaukset ja jälleenrakennuksen suunnaton tarve.
"Kun kaiken tämän muistaa, tuntuvat suomalaisten tämän päivän huolet kovin keveiltä. Eiköhän niistäkin selvitä - jos tahtoa riittää. Menestys on tahdosta kiinni."
Hyvää itsenäisyyspäivää!
(Uusi Suomi 6.12.2015)
keskiviikko 9. joulukuuta 2015
lauantai 5. joulukuuta 2015
Muslimi Ranskan presidentiksi
Eletään vuotta 2022. Ranskan presidentiksi on valittu Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes. Ensimmäiset muutokset katukuvassa alkavat pian näkyä. Naisten pukeutuminen muuttuu.
Ranskan kirjallisuuden kuumin nimi Michel Houellebecq kuvittelee uudessa kirjassaan (Alistuminen, WSOY 2015), mitä tapahtuu, kun Ranska saa presidentiksi muslimin.
Houellebecq on hävytön, poliittisesti täysin epäkorrekti, sovinisti ja kyynikko, mutta loistava kirjailija. Hän vie tässä uutuudessaan lukijaa, myös minua, kuin pässiä narussa. Hän liioittelee ja viihdyttää, mutta panee myös ajattelemaan.
Presidentinvaalien jälkeen uudessa hallituksessa Muslimiveljeskunta ottaa hallintaansa opetustoimen ja islamisoi yliopistot. Kohta naiset käyttävät huntua, moniavioisuudesta tulee laillista ja muslimit alkavat valloittaa virkapaikkoja.
Kirjan minäkertoja, kirjallisuuden professori Francois, 44, harkitsee kääntymistä islaminuskoon monen kollegansa tavoin, jotta säilyttäisi virkansa. Häntä kiehtoo ajatus useasta vaimosta, mutta häntä harmittaa, että naisten muodot eivät enää erotu peittävien vaatteiden alta. Onneksi naimakaupan välittäjien ammattikunta auttaa vaimojen valinnassa.
"Naisten takamusten katselu, tuo haaveellinen lohdun rahtunen, oli siis sekin käynyt mahdottomaksi. Muutos oli kuin olikin käynnissä, silmin nähtävä mullistus oli alkanut."
Musliminaiset alkavat kiinnostaa professoria, kun hän on havainnut, että rikkaat saudinaiset verhoutuvat päivisin mustaan burkaan, mutta illalla korsetteihin, punoskoristeisiin rintaliiveihin, helmin ja värikkäin pitsein koristeltuihin stringeihin.
"He olivat täysi vastakohta länsimaisille naisille, jotka päivisin olivat tyylikkäitä ja seksikkäitä, koska pelissä oli heidän yhteiskunnallinen statuksensa, mutta jotka illalla kotiin päästyään lyyhistyivät väsymyksestä, pukeutuivat löysiin, muodottomiin asuihin ja luopuivat kaikista viettely-yrityksistä."
Presidentti Abbes on suosittu virkakautensa alussa, suositumpi kuin yksikään presidentti ennen häntä. Rikollisuus vähenee ja työttömyys laskee, koska naisia poistuu työmarkkinoilta. Perhetukia korotetaan, koulutusrahoja leikataan. Puhutaan kolmannesta tiestä. Perheyritykset ovat kunniassa.
Abbes haluaa olla uusi Augustus. Hänen ihanteenaan on muinainen Rooman valtakunta ja Euroopan yhdentyminen on hänelle vain keino päästä tuohon päämäärään islamilaisen Ranskan johdolla. Hän haluaa EU:n jäseneksi Marokon, Turkin, Tunisian, Algerian, Libanonin, Egyptin...
Houellebecq antaa ranskalaista shokkihoitoa samaan aikaan kun islamilaiset maahanmuuttajat vyöryvät kaikkialle Eurooppaan. Kirja on satiiri ja provokaatio. Huumori on hävytöntä eikä ihme, että erityisesti feministit ovat vetäneet herneitä neniinsä.
Houellebecqin visioita ei pidä tietenkään ottaa kirjaimellisesti tulevaisuuden ennusteina. Ne kertovat pikemminkin tästä päivästä, peloista ja toiveista. Kirjailija luo eteemme sellaisen kuvan, ettei siitä ihan helposti tokene.
Ranskan kirjallisuuden kuumin nimi Michel Houellebecq kuvittelee uudessa kirjassaan (Alistuminen, WSOY 2015), mitä tapahtuu, kun Ranska saa presidentiksi muslimin.
Houellebecq on hävytön, poliittisesti täysin epäkorrekti, sovinisti ja kyynikko, mutta loistava kirjailija. Hän vie tässä uutuudessaan lukijaa, myös minua, kuin pässiä narussa. Hän liioittelee ja viihdyttää, mutta panee myös ajattelemaan.
Presidentinvaalien jälkeen uudessa hallituksessa Muslimiveljeskunta ottaa hallintaansa opetustoimen ja islamisoi yliopistot. Kohta naiset käyttävät huntua, moniavioisuudesta tulee laillista ja muslimit alkavat valloittaa virkapaikkoja.
Kirjan minäkertoja, kirjallisuuden professori Francois, 44, harkitsee kääntymistä islaminuskoon monen kollegansa tavoin, jotta säilyttäisi virkansa. Häntä kiehtoo ajatus useasta vaimosta, mutta häntä harmittaa, että naisten muodot eivät enää erotu peittävien vaatteiden alta. Onneksi naimakaupan välittäjien ammattikunta auttaa vaimojen valinnassa.
"Naisten takamusten katselu, tuo haaveellinen lohdun rahtunen, oli siis sekin käynyt mahdottomaksi. Muutos oli kuin olikin käynnissä, silmin nähtävä mullistus oli alkanut."
Musliminaiset alkavat kiinnostaa professoria, kun hän on havainnut, että rikkaat saudinaiset verhoutuvat päivisin mustaan burkaan, mutta illalla korsetteihin, punoskoristeisiin rintaliiveihin, helmin ja värikkäin pitsein koristeltuihin stringeihin.
"He olivat täysi vastakohta länsimaisille naisille, jotka päivisin olivat tyylikkäitä ja seksikkäitä, koska pelissä oli heidän yhteiskunnallinen statuksensa, mutta jotka illalla kotiin päästyään lyyhistyivät väsymyksestä, pukeutuivat löysiin, muodottomiin asuihin ja luopuivat kaikista viettely-yrityksistä."
Presidentti Abbes on suosittu virkakautensa alussa, suositumpi kuin yksikään presidentti ennen häntä. Rikollisuus vähenee ja työttömyys laskee, koska naisia poistuu työmarkkinoilta. Perhetukia korotetaan, koulutusrahoja leikataan. Puhutaan kolmannesta tiestä. Perheyritykset ovat kunniassa.
Abbes haluaa olla uusi Augustus. Hänen ihanteenaan on muinainen Rooman valtakunta ja Euroopan yhdentyminen on hänelle vain keino päästä tuohon päämäärään islamilaisen Ranskan johdolla. Hän haluaa EU:n jäseneksi Marokon, Turkin, Tunisian, Algerian, Libanonin, Egyptin...
Houellebecq antaa ranskalaista shokkihoitoa samaan aikaan kun islamilaiset maahanmuuttajat vyöryvät kaikkialle Eurooppaan. Kirja on satiiri ja provokaatio. Huumori on hävytöntä eikä ihme, että erityisesti feministit ovat vetäneet herneitä neniinsä.
Houellebecqin visioita ei pidä tietenkään ottaa kirjaimellisesti tulevaisuuden ennusteina. Ne kertovat pikemminkin tästä päivästä, peloista ja toiveista. Kirjailija luo eteemme sellaisen kuvan, ettei siitä ihan helposti tokene.
torstai 3. joulukuuta 2015
Anteeksi vaan!
On kaunista pyytää ja antaa anteeksi. Politiikassa anteeksipyynnöt ovat muotia. Poliitikot pyytävät anteeksi, mutta herkästi he myös vaativat anteeksipyyntöjä, kun loukkaantuvat tai ovat loukkaantuvinaan. Herkkää väkeä.
Olen viime päivinä ainakin kymmenen kertaa jo kuullut, miten eräs Alex pyytää anteeksi, nöyrimmästi anteeksi tai sori siitä. Voi tätä nöyryyden määrää! Vai onko se sittenkin röyhkeyttä?
Alex ei ole yksin. Julkiset anteeksipyynnöt ovat suorastaan maailmanlaajuinen trendi. Samaan aikaan kun Alex pyyteli anteeksi luin Umberto Econ uutuuskirjaa, satiiria sanomalehdestä, jolle tiedonvälitys on toissijaista ja totuuden vääristeleminen arkipäivää (Numero Zeron tapaus, WSOY 2015).
Kirjassa eräs henkilö päivittelee: "Ja anteeksipyynnöt sitten! Anglikaaninen kirkko pyytää anteeksi Darwinilta, Virginian osavaltio pyytää anteeksi orjuutta, Enel pyytää anteeksi sähkökatkoksia, Kanadan hallitus pyytää virallisesti anteeksi inuiiteilta. Ei saa sanoa, että kirkko on muuttanut suhtautumistaan Maan kiertoliikkeestä, vaan että paavi pyytää anteeksi Galileolta."
Toinen henkilö taputtaa käsiään ja sanoo, ettei ole koskaan tajunnut, onko tämä anteeksipyytelyvimma nöyryyden vai röyhkeyden merkki: ensin tehdään jotakin väärää ja sitten pyydetään anteeksi ja pestään kädet koko asiasta.
"Tulee mielen vanha vitsi cowboysta, joka ratsastaa preerialla, kuulee taivaalta äänen, joka käskee hänen mennä Abileneen, Abilenessa ääni käskee hänen mennä saluunaan ja satsata ruletissa kaikki rahansa numero viiteen, taivaallisen äänen viettelemänä cowboy tottelee, ruletissa tulee numero kahdeksantoista ja ääni kuiskaa: harmi, me hävisimme."
Anteeksipyydettävää maailmassa riittää. Historia on täynnä vanhoja ja nykypäivä uusia vääryyksiä.
Netissä on jopa erityinen sivusto (www.anteeksi.fi) jonne voi kirjoittaa anteeksipyyntöjä. Ne julkaistaan sivulla tarkistusten jälkeen.
Pyydän nöyrimmästi anteeksi tätä kirjoitusta. Sori siitä.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 2.12.2015)
Olen viime päivinä ainakin kymmenen kertaa jo kuullut, miten eräs Alex pyytää anteeksi, nöyrimmästi anteeksi tai sori siitä. Voi tätä nöyryyden määrää! Vai onko se sittenkin röyhkeyttä?
Alex ei ole yksin. Julkiset anteeksipyynnöt ovat suorastaan maailmanlaajuinen trendi. Samaan aikaan kun Alex pyyteli anteeksi luin Umberto Econ uutuuskirjaa, satiiria sanomalehdestä, jolle tiedonvälitys on toissijaista ja totuuden vääristeleminen arkipäivää (Numero Zeron tapaus, WSOY 2015).
Kirjassa eräs henkilö päivittelee: "Ja anteeksipyynnöt sitten! Anglikaaninen kirkko pyytää anteeksi Darwinilta, Virginian osavaltio pyytää anteeksi orjuutta, Enel pyytää anteeksi sähkökatkoksia, Kanadan hallitus pyytää virallisesti anteeksi inuiiteilta. Ei saa sanoa, että kirkko on muuttanut suhtautumistaan Maan kiertoliikkeestä, vaan että paavi pyytää anteeksi Galileolta."
Toinen henkilö taputtaa käsiään ja sanoo, ettei ole koskaan tajunnut, onko tämä anteeksipyytelyvimma nöyryyden vai röyhkeyden merkki: ensin tehdään jotakin väärää ja sitten pyydetään anteeksi ja pestään kädet koko asiasta.
"Tulee mielen vanha vitsi cowboysta, joka ratsastaa preerialla, kuulee taivaalta äänen, joka käskee hänen mennä Abileneen, Abilenessa ääni käskee hänen mennä saluunaan ja satsata ruletissa kaikki rahansa numero viiteen, taivaallisen äänen viettelemänä cowboy tottelee, ruletissa tulee numero kahdeksantoista ja ääni kuiskaa: harmi, me hävisimme."
Anteeksipyydettävää maailmassa riittää. Historia on täynnä vanhoja ja nykypäivä uusia vääryyksiä.
Netissä on jopa erityinen sivusto (www.anteeksi.fi) jonne voi kirjoittaa anteeksipyyntöjä. Ne julkaistaan sivulla tarkistusten jälkeen.
Pyydän nöyrimmästi anteeksi tätä kirjoitusta. Sori siitä.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 2.12.2015)
maanantai 30. marraskuuta 2015
Likainen Harri Erkon renkinä
Toimittaja-kirjailija Harri Nykänen kirjoittaa itsestään: "Kun pääsin vauhtiin, olin kuin vainun saanut ajokoira jäniksen perässä, jahtia oli joskus äärimmäisen vaikea lopettaa."
Nykänen jahtasi 20 vuotta (1981-2001) rötösherroja Helsingin Sanomien rikostoimittajana. Siitä ajasta hän on nyt julkaissut muistelmansa (Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä, Docendo 2015).
Nykänen kehaisee, miten hän on niistänyt poliitikkoja, korkeita virkamiehiä ja päättäjiä niin, että siitä on jäänyt monelle ainakin punainen nenä, joillekin vakavampiakin sielullisia vammoja. "Muutama on joutunut jopa eroamaan."
Nykänen ei ollut ihan tavallinen toimittaja. Uutishankinnassaan hän käytti epätavallisia, häikäilemättömiäkin keinoja. Hänen ympärillään väreili Juha Nummisen luonnehdinnan mukaan ikuinen kriisi. Nykänen oli hankala tapaus Hesarin johdolle.
Nykänen rakentaa itsestään kuvaa sankaritoimittajana, joka käytti joskus likaisia keinoja, mutta aina puhtaan asian puolesta. Itsekritiikin syntiin hän sortuu harvoin.
Nykäsen kirja on kiinnostava kuvaus rikostoimittajan työstä. Hänellä oli hyvät suhteet sekä poliiseihin että alamaailmaan. Hän oli innostunut työstään ja aina valmis uusiin seikkailuihin. Ja lehti sai skuuppeja, uutisvoittoja, kerta toisensa jälkeen.
Nykäsen esimerkit tapaamisistaan alamaailman edustajien ja poliisien kanssa ovat kuin seikkailukertomuksia. Ei ihme, että hän on hyödyntänyt niitä dekkareissaan.
Tapaamiaan rikollisia Nykänen kuvaa tavallisiksi ihmisiksi, joitakin jopa sympaattisiksi: "Yksikään heistä ei ollut elokuvista tuttu nero tai mistään piittaamaton psykopaatti. Mielipuolia ja narsisteja varmasti löytyy Suomen vankiloista, mutta luultavasti vähemmän kuin suuryritysten johdosta."
Jutuillaan Nykänen koetteli monenlaisia rajoja. Hän tuli Hesarille kalliiksi. "Olen varmasti Helsingin Sanomien kaikkien aikojen kallein toimittaja. Niin paljon jutuistani on maksettu korvauksia ja oikeudenkäyntikuluja." Oikeudessa Nykästä ei kuitenkaan koskaan tuomittu.
Nykänen kuvaa yksityiskohtaisesti muutaman tapauksen Hesarin sisäpiiristä, kun hänen suksensa menivät ristiin päätoimittajien kanssa. Peli meni sen verran kovaksi, että Nykänen kirjoitti valituskirjeitä päätoimittajien ohi suoraan Aatos Erkolle.
Nykäsen tulilinjalla ovat erityisesti Janne Virkkunen ja Reetta Meriläinen, nyt jo eläkkeellä olevat Hesarin päätoimittajat. Kun Nykänen jahtasi rötösherroja, päätoimittajat suojelivat Nykäsen mielestä kavereitaan, kuten Matti Ahdetta.
Viimeinen niitti Nykäsen Hesari-uralle olikin Veikkauksen Ahteen käpälöintikohu. Ahteen väitettiin ahdistelleen naisia työpaikallaan.
Hesari julkaisi aluksi uutisen vesitettynä ja ilman Ahteen nimeä. Siitä suivaantuneena Nykänen paljasti Ahteen nimen suorassa tv-lähetyksessä vastoin Hesarin johdon kieltoa. Potkut tulivat sekä Nykäselle että Ahteelle.
Harri Nykänen edustaa ulkoista olemustaan myöten toimittajatyyppiä, joka alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Romanttisen käsityksen mukaan parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt.
Nykänen jahtasi 20 vuotta (1981-2001) rötösherroja Helsingin Sanomien rikostoimittajana. Siitä ajasta hän on nyt julkaissut muistelmansa (Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä, Docendo 2015).
Nykänen kehaisee, miten hän on niistänyt poliitikkoja, korkeita virkamiehiä ja päättäjiä niin, että siitä on jäänyt monelle ainakin punainen nenä, joillekin vakavampiakin sielullisia vammoja. "Muutama on joutunut jopa eroamaan."
Nykänen ei ollut ihan tavallinen toimittaja. Uutishankinnassaan hän käytti epätavallisia, häikäilemättömiäkin keinoja. Hänen ympärillään väreili Juha Nummisen luonnehdinnan mukaan ikuinen kriisi. Nykänen oli hankala tapaus Hesarin johdolle.
Nykänen rakentaa itsestään kuvaa sankaritoimittajana, joka käytti joskus likaisia keinoja, mutta aina puhtaan asian puolesta. Itsekritiikin syntiin hän sortuu harvoin.
Nykäsen kirja on kiinnostava kuvaus rikostoimittajan työstä. Hänellä oli hyvät suhteet sekä poliiseihin että alamaailmaan. Hän oli innostunut työstään ja aina valmis uusiin seikkailuihin. Ja lehti sai skuuppeja, uutisvoittoja, kerta toisensa jälkeen.
Nykäsen esimerkit tapaamisistaan alamaailman edustajien ja poliisien kanssa ovat kuin seikkailukertomuksia. Ei ihme, että hän on hyödyntänyt niitä dekkareissaan.
Tapaamiaan rikollisia Nykänen kuvaa tavallisiksi ihmisiksi, joitakin jopa sympaattisiksi: "Yksikään heistä ei ollut elokuvista tuttu nero tai mistään piittaamaton psykopaatti. Mielipuolia ja narsisteja varmasti löytyy Suomen vankiloista, mutta luultavasti vähemmän kuin suuryritysten johdosta."
Jutuillaan Nykänen koetteli monenlaisia rajoja. Hän tuli Hesarille kalliiksi. "Olen varmasti Helsingin Sanomien kaikkien aikojen kallein toimittaja. Niin paljon jutuistani on maksettu korvauksia ja oikeudenkäyntikuluja." Oikeudessa Nykästä ei kuitenkaan koskaan tuomittu.
Nykänen kuvaa yksityiskohtaisesti muutaman tapauksen Hesarin sisäpiiristä, kun hänen suksensa menivät ristiin päätoimittajien kanssa. Peli meni sen verran kovaksi, että Nykänen kirjoitti valituskirjeitä päätoimittajien ohi suoraan Aatos Erkolle.
Nykäsen tulilinjalla ovat erityisesti Janne Virkkunen ja Reetta Meriläinen, nyt jo eläkkeellä olevat Hesarin päätoimittajat. Kun Nykänen jahtasi rötösherroja, päätoimittajat suojelivat Nykäsen mielestä kavereitaan, kuten Matti Ahdetta.
Viimeinen niitti Nykäsen Hesari-uralle olikin Veikkauksen Ahteen käpälöintikohu. Ahteen väitettiin ahdistelleen naisia työpaikallaan.
Hesari julkaisi aluksi uutisen vesitettynä ja ilman Ahteen nimeä. Siitä suivaantuneena Nykänen paljasti Ahteen nimen suorassa tv-lähetyksessä vastoin Hesarin johdon kieltoa. Potkut tulivat sekä Nykäselle että Ahteelle.
Harri Nykänen edustaa ulkoista olemustaan myöten toimittajatyyppiä, joka alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Romanttisen käsityksen mukaan parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt.
Raha ja rakkaus - rikos ja rangaistus
Kun kirjassa on 600 sivua, vaatii tiettyjä rituaaleja ennen kuin ryhtyy lukemaan. Asenteen pitää olla kohdallaan. Sitä kiertelee ja kaartelee, tunnustelee, että kannattaako uhrata aikaansa kirjan lukemiseen. Tunnen suuria ennakkoluuloja näitä tiiliskiviä kohtaan.
On kuitenkin hyväksyttävä se tosiseikka, että Amerikassa kaikki on suurta. Jonathan Franzenin uutuuskirjan (Purity, Siltala 2015) kertoja: "Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus, pituus."
Jos haluaa tietää, millaisia kirjoja amerikkalaiset lukevat, on luettava Franzenia. Hän on yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista kirjailijoista juuri nyt. Ei siis auta muu kuin lukea Purityn 600 sivua.
Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä.
Purityä voi lukea monella tavalla. Se on yhteiskunnallinen romaani, mutta myös rikosromaani, rakkausromaani, viihderomaani. Se on korkeakirjallinen viihdyttäjä, jota joku kutsui älykköjen saippuaoopperaksi.
Kirja koostuu seitsemästä pitkästä luvusta, joissa käsitellään päähenkilöiden menneisyyttä. Yhdistävänä lenkkinä on Purity eli Pip, nuori nainen, joka liittyy tavalla tai toisella kaikkiin henkilöihin.
Pip on saanut opintonsa päätökseen ja taakkana on iso opintolaina. Hän asuu anarkistiporukan valtaamassa talossa Kaliforniassa. Suhde erikoiseen yksinhuoltajaäitiin on hankala, isästä ei ole tietoakaan, kunnes kaikki paljastuu.
Pip päätyy harjoittelijaksi Kolumbiaan projektiin, jota johtaa Itä-Berliinissä kasvanut Andreas Wolf, karismaattinen ja ristiriitainen mies. Wolf on noussut maailmanmaineeseen internetin suurten salaisuuksien paljastajana. Esikuvat on helppo tunnistaa: Assange ja Snowden.
"Andreas Wolf on niin täynnä omia likaisia salaisuuksiaan, että näkee koko maailman likaisina salaisuuksina."
Wolf teki 1980-luvulla Itä-Berliinissä vakavan rikoksen, josta ei jäänyt kiinni. Wolfin ympärille kietoutuu moni asia ja henkilö. On kyse myös moraalista, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta sekä vallasta.
"Pip nyökkäsi, mutta hän ajatteli kuinka hirveä maailma oli, kuinka siellä taisteltiin ikuisesti vallasta. Salaisuudet olivat valtaa. Raha oli valtaa. Sillä jota joku tarvitsi oli valtaa. Valtaa, valtaa, valtaa: kuinka maailma saattoi järjestyä valtataistelun ympärille, kun valta teki ihmisen niin yksinäiseksi ja tyrannimaiseksi?"
Purityn henkilö- ja perhekuviot ovat monimutkaisia. Henkilöt eivät ole mustavalkoisia, hyviä tai pahoja, kuten eivät ihmiset yleensäkään. Paljon tapahtuu eikä Franzen täysin onnistu tapahtumien yhteen nivomisessa. Joskus menee vähän sekavaksi.
Purityn lukeminen oli työvoitto. Puolivälissä olin vähällä uupua, mutta pakersin sivu sivulta eteenpäin, kunnes loppu taas palkitsi vaivan. Loppu oli hieno eikä selittänyt kaikkea puhki, vaan jätti tilaa lukijan mielikuvitukselle.
Kirjan teemat ovat ikuisia, mutta se on hyvällä tavalla myös ajassa kiinni.
On kuitenkin hyväksyttävä se tosiseikka, että Amerikassa kaikki on suurta. Jonathan Franzenin uutuuskirjan (Purity, Siltala 2015) kertoja: "Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus, pituus."
Jos haluaa tietää, millaisia kirjoja amerikkalaiset lukevat, on luettava Franzenia. Hän on yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista kirjailijoista juuri nyt. Ei siis auta muu kuin lukea Purityn 600 sivua.
Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä.
Purityä voi lukea monella tavalla. Se on yhteiskunnallinen romaani, mutta myös rikosromaani, rakkausromaani, viihderomaani. Se on korkeakirjallinen viihdyttäjä, jota joku kutsui älykköjen saippuaoopperaksi.
Kirja koostuu seitsemästä pitkästä luvusta, joissa käsitellään päähenkilöiden menneisyyttä. Yhdistävänä lenkkinä on Purity eli Pip, nuori nainen, joka liittyy tavalla tai toisella kaikkiin henkilöihin.
Pip on saanut opintonsa päätökseen ja taakkana on iso opintolaina. Hän asuu anarkistiporukan valtaamassa talossa Kaliforniassa. Suhde erikoiseen yksinhuoltajaäitiin on hankala, isästä ei ole tietoakaan, kunnes kaikki paljastuu.
Pip päätyy harjoittelijaksi Kolumbiaan projektiin, jota johtaa Itä-Berliinissä kasvanut Andreas Wolf, karismaattinen ja ristiriitainen mies. Wolf on noussut maailmanmaineeseen internetin suurten salaisuuksien paljastajana. Esikuvat on helppo tunnistaa: Assange ja Snowden.
"Andreas Wolf on niin täynnä omia likaisia salaisuuksiaan, että näkee koko maailman likaisina salaisuuksina."
Wolf teki 1980-luvulla Itä-Berliinissä vakavan rikoksen, josta ei jäänyt kiinni. Wolfin ympärille kietoutuu moni asia ja henkilö. On kyse myös moraalista, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta sekä vallasta.
"Pip nyökkäsi, mutta hän ajatteli kuinka hirveä maailma oli, kuinka siellä taisteltiin ikuisesti vallasta. Salaisuudet olivat valtaa. Raha oli valtaa. Sillä jota joku tarvitsi oli valtaa. Valtaa, valtaa, valtaa: kuinka maailma saattoi järjestyä valtataistelun ympärille, kun valta teki ihmisen niin yksinäiseksi ja tyrannimaiseksi?"
Purityn henkilö- ja perhekuviot ovat monimutkaisia. Henkilöt eivät ole mustavalkoisia, hyviä tai pahoja, kuten eivät ihmiset yleensäkään. Paljon tapahtuu eikä Franzen täysin onnistu tapahtumien yhteen nivomisessa. Joskus menee vähän sekavaksi.
Purityn lukeminen oli työvoitto. Puolivälissä olin vähällä uupua, mutta pakersin sivu sivulta eteenpäin, kunnes loppu taas palkitsi vaivan. Loppu oli hieno eikä selittänyt kaikkea puhki, vaan jätti tilaa lukijan mielikuvitukselle.
Kirjan teemat ovat ikuisia, mutta se on hyvällä tavalla myös ajassa kiinni.
keskiviikko 25. marraskuuta 2015
Mikä on Hectorin valinta?
Asetin itselleni tavoitteeksi lukea kaikki kuusi kirjallisuuden Finlandia-ehdokasta ennen kuin voittaja julkistetaan. Tavoite toteutui kalkkiviivoilla. Valitsijadiktaattori Hector paljastaa valintansa huomenna (26.11.2015).
Viimeksi luin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015). Ahavan Finlandia-ehdokkuus yllätti monet eikä vähiten kirjailijaa itseään.
Ahava on nimennyt teoksensa hiljaiseksi kirjaksi, jossa ei ole ulkokirjallisia "ansioita". Uutisotsikoissa Ahavaa eikä hänen kirjaansa ole näkynyt.
Sen sijaan kirjallisuusblogeissa, joita silmäilin, Taivaalta tippuvat asiat on kehuttu laajalti. Pikaisen silmäilyn jälkeen en huomannut yhtään kielteistä arviota. Silmiin pisti myös, että kehujat olivat yleensä naisia.
Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, jotka tavalla tai toisella liittyvät toisiinsa. Puhe on sattumasta, kuolemasta, surusta ja ajan kulumisesta. On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle, nainen, joka voittaa lotossa kahdesti jättipotin, mies, jota salama iskee viisi kertaa ja paljon muita.
Mihinkään ei voi luottaa, kuten lottovoittaja Annu Heiskanen kirjoittaa salamoiden suosikille, kirjeenvaihtoystävälleen: "Että jos taivas ja meri eivät ole luotettavia, ei sitä ole aina maakaan! Jääkokkareet tippuvat, salamat lyövät, aallot pyyhkäisevät, ja joskus maa vain yksinkertaisesti repeää."
Synkkää siis on ja kaikenlaista outoa tapahtuu. Aluksi en pitänyt kirjasta lainkaan. Se vaikutti jotenkin teennäiseltä, väkisin väännetyltä, vaikka tekstiä Ahava tuottaa keveästi. Ehkä en ikämiehenä oikein osannut samaistua lapsen näkökulmiin, jotka ovat kirjan keskeistä antia.
Selja Ahava on koulutukseltaan dramaturgi. Se näkyy tekstissä. Taivaalta tippuvat asiat ei ole pitkää proosaa vaan episodimaisia katkelmia. Teksti on kurinalaista ja helposti luettavaa.
Jos en olisi asettanut itselleni tavoitetta lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat, tuskin olisin tarttunut Ahavan kirjaan. Todennäköisesti en olisi lukenut myöskään Markku Pääskysen kirjaa (Sielut, Tammi), joka on kuin Ahavan opuksen pikkuserkku. Lasten näkökulma on molemmissa keskeinen.
On siis Finlandia-palkinnosta ainakin se ilo, että tulee luettua sellaisiakin kirjoja, joita ei muuten lukisi.
Ahavan ja Pääskysen kirjat ovat omassa lajissaan hienoja teoksia. Minun ykkössuosikkejani Finlandia-voittajaksi ne eivät kuitenkaan ole.
Arvioni muista Finlandia-ehdokkaista löytyvät täältä:
Hotakainen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/201630-avioero-vai-murha
Lindstedt: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206426-seitseman-naisen-hurja-joukko
Lassila: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206734-dosentin-armain-aika
Rajala: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206903-panu-rajala-intoilee-inhasta
Pääskynen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/207092-paaskynen-ja-muita-lintuja
Viimeksi luin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015). Ahavan Finlandia-ehdokkuus yllätti monet eikä vähiten kirjailijaa itseään.
Ahava on nimennyt teoksensa hiljaiseksi kirjaksi, jossa ei ole ulkokirjallisia "ansioita". Uutisotsikoissa Ahavaa eikä hänen kirjaansa ole näkynyt.
Sen sijaan kirjallisuusblogeissa, joita silmäilin, Taivaalta tippuvat asiat on kehuttu laajalti. Pikaisen silmäilyn jälkeen en huomannut yhtään kielteistä arviota. Silmiin pisti myös, että kehujat olivat yleensä naisia.
Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, jotka tavalla tai toisella liittyvät toisiinsa. Puhe on sattumasta, kuolemasta, surusta ja ajan kulumisesta. On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle, nainen, joka voittaa lotossa kahdesti jättipotin, mies, jota salama iskee viisi kertaa ja paljon muita.
Mihinkään ei voi luottaa, kuten lottovoittaja Annu Heiskanen kirjoittaa salamoiden suosikille, kirjeenvaihtoystävälleen: "Että jos taivas ja meri eivät ole luotettavia, ei sitä ole aina maakaan! Jääkokkareet tippuvat, salamat lyövät, aallot pyyhkäisevät, ja joskus maa vain yksinkertaisesti repeää."
Synkkää siis on ja kaikenlaista outoa tapahtuu. Aluksi en pitänyt kirjasta lainkaan. Se vaikutti jotenkin teennäiseltä, väkisin väännetyltä, vaikka tekstiä Ahava tuottaa keveästi. Ehkä en ikämiehenä oikein osannut samaistua lapsen näkökulmiin, jotka ovat kirjan keskeistä antia.
Selja Ahava on koulutukseltaan dramaturgi. Se näkyy tekstissä. Taivaalta tippuvat asiat ei ole pitkää proosaa vaan episodimaisia katkelmia. Teksti on kurinalaista ja helposti luettavaa.
Jos en olisi asettanut itselleni tavoitetta lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat, tuskin olisin tarttunut Ahavan kirjaan. Todennäköisesti en olisi lukenut myöskään Markku Pääskysen kirjaa (Sielut, Tammi), joka on kuin Ahavan opuksen pikkuserkku. Lasten näkökulma on molemmissa keskeinen.
On siis Finlandia-palkinnosta ainakin se ilo, että tulee luettua sellaisiakin kirjoja, joita ei muuten lukisi.
Ahavan ja Pääskysen kirjat ovat omassa lajissaan hienoja teoksia. Minun ykkössuosikkejani Finlandia-voittajaksi ne eivät kuitenkaan ole.
Arvioni muista Finlandia-ehdokkaista löytyvät täältä:
Hotakainen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/201630-avioero-vai-murha
Lindstedt: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206426-seitseman-naisen-hurja-joukko
Lassila: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206734-dosentin-armain-aika
Rajala: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206903-panu-rajala-intoilee-inhasta
Pääskynen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/207092-paaskynen-ja-muita-lintuja
tiistai 24. marraskuuta 2015
Pääskynen ja muita lintuja
Kun kirjailijan nimi on Pääskynen, on selvää, että linnut ovat hänelle tärkeitä. Markku Pääskysen uudessa kirjassa (Sielut, Tammi 2015), joka on yksi Finlandia-ehdokkaista, jopa kaikki tiet, kadut ja kujat ovat lintuja: Palokärjenkatu, Telkänkatu, Rastaankatu, Pöllönkuja, Kehrääjänkatu, Teerenkatu, Huuhkajankatu...
Sielut ei kuitenkaan ole lintukirja. Koulutyttö Maija ei ole aamulla ilmestynyt kouluun. Häntä etsitään koko päivän yhä isommalla joukolla. Vanhempien ahdistus kasvaa.
Kirjan päähenkilöiksi kasvavat koulupojat Taito ja Ilari, jotka puhuvat viisaita ja ratkaisevat lopulta Maijan katoamisen arvoituksen. Kirjassa lasten näkökulma hallitsee.
Takerruin aluksi yksityiskohtaan, lintuihin, kun en oikein osannut päättää, miten tähän Pääskysen kirjaan pitäisi suhtautua. Sen minäkin ymmärrän, että Pääskynen kirjoittaa kaunista suomea, teksti on paikoin kuin runoa lukisi.
Kun olen taipuvainen uskomaan auktoriteetteihin, kuten Finlandia-palkinnon esiraatiin ja Hesarin arvosteluihin, tulin siihen tulokseen, että Pääskysen kirjan täytyy olla taidetta. Ei siis tyhjänpäiväistä tekotaidetta, kuten heikkona hetkenä ajattelin.
Matti Mäkelä opasti Hesarissa, että Sielut on "syvähenkistä taideproosaa dekkarivetoisessa juoniajassamme" sekä yhtä paljon runoutta ja ajattelua kuin juonta.
Lukemisen jälkeen kirja jäi vaivaamaan. Kun vielä huomasin, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen lause on täsmälleen sama, hämmennys kasvoi: "Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti sillä eihän ole mahdollista että näin oli tapahtunut."
Mutta palataan vielä lintuihin. Kun Maija jo nukkui omassa sängyssään, hän näki unia linnuista. Hän seisoi kotipihalla ja hänen ylitseen lensi tuhansittain erivärisiä lintuja.Yhdessä unessa Maija lensi lintujen mukana trooppiselle saarelle joka oli niiden koti ja jonne pääsi vain lentämällä.
Jo ennen varsinaisen kirjan alkua Pääskynen lainaa motoksi Platonin lennokasta tekstiä: "Jos sielu on omillaan ja siivekäs, se lentää ilmojen halki ja hallitsee koko maailmaa, mutta siivettömänä se vaipuu kunnes osuu johonkin kiinteään, johon se asettuu ja ottaa maallisen muodon..."
Sielut istuu hyvin siihen Finlandia-palkinnon esiraadin linjanvetoon, jonka mukaan ehdokkaat on valittu nimenomaan sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina.
Sielut ei kuitenkaan ole lintukirja. Koulutyttö Maija ei ole aamulla ilmestynyt kouluun. Häntä etsitään koko päivän yhä isommalla joukolla. Vanhempien ahdistus kasvaa.
Kirjan päähenkilöiksi kasvavat koulupojat Taito ja Ilari, jotka puhuvat viisaita ja ratkaisevat lopulta Maijan katoamisen arvoituksen. Kirjassa lasten näkökulma hallitsee.
Takerruin aluksi yksityiskohtaan, lintuihin, kun en oikein osannut päättää, miten tähän Pääskysen kirjaan pitäisi suhtautua. Sen minäkin ymmärrän, että Pääskynen kirjoittaa kaunista suomea, teksti on paikoin kuin runoa lukisi.
Kun olen taipuvainen uskomaan auktoriteetteihin, kuten Finlandia-palkinnon esiraatiin ja Hesarin arvosteluihin, tulin siihen tulokseen, että Pääskysen kirjan täytyy olla taidetta. Ei siis tyhjänpäiväistä tekotaidetta, kuten heikkona hetkenä ajattelin.
Matti Mäkelä opasti Hesarissa, että Sielut on "syvähenkistä taideproosaa dekkarivetoisessa juoniajassamme" sekä yhtä paljon runoutta ja ajattelua kuin juonta.
Lukemisen jälkeen kirja jäi vaivaamaan. Kun vielä huomasin, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen lause on täsmälleen sama, hämmennys kasvoi: "Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti sillä eihän ole mahdollista että näin oli tapahtunut."
Mutta palataan vielä lintuihin. Kun Maija jo nukkui omassa sängyssään, hän näki unia linnuista. Hän seisoi kotipihalla ja hänen ylitseen lensi tuhansittain erivärisiä lintuja.Yhdessä unessa Maija lensi lintujen mukana trooppiselle saarelle joka oli niiden koti ja jonne pääsi vain lentämällä.
Jo ennen varsinaisen kirjan alkua Pääskynen lainaa motoksi Platonin lennokasta tekstiä: "Jos sielu on omillaan ja siivekäs, se lentää ilmojen halki ja hallitsee koko maailmaa, mutta siivettömänä se vaipuu kunnes osuu johonkin kiinteään, johon se asettuu ja ottaa maallisen muodon..."
Sielut istuu hyvin siihen Finlandia-palkinnon esiraadin linjanvetoon, jonka mukaan ehdokkaat on valittu nimenomaan sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)