Maailman paras painija

Käväisin viikonloppuna Lappajärven markkinoilla ja tapasin ensi kertaa Petra Ollin. Hän on siitä harvinainen suomalainen urheilija, että hän on maailman paras. Väite pitää paikkansa siinä mielessä, että Petra on sarjansa ranking-listalla maailman ykkönen.

Petra Olli on juniorisarjoissa moninkertainen arvokisamitalisti. Syyskuussa ovat aikuisten MM-painit Las Vegasissa, minne Petra nyt tähtää tosissaan. Siellä jaetaan myös olympiapaikkoja tuleviin kisoihin.

Petra Olli on yksi niistä harvoista suomalaisista urheilijoista, joilla on realistisia mitalimahdollisuuksia Rion olympialaisissa. Minun listoillani hän on Suomen suurin mitalitoivo.

Mutta kilpailu on kovaa ja paini on arvaamaton laji. Ei ole mikään läpihuutojuttu päästä olympialaisiin. Ensin pitää lunastaa paikka kisoihin kovien karsintojen kautta.

Petra Ollia haastateltiin Lappajärven markkinoilla. Hän osoittautui sanavalmiiksi ja huumorintajuiseksi. Hänellä on kova halu menestyä.

Petra harjoittelee paljon ulkomailla, koska kotimaasta ei kunnon harjoitusvastustajia löydy. Esimerkiksi Venäjän leirit ovat olleet yksi menestyksen tekijöistä.

Petra Ollilla on urheilijan geenit. Hänen isoisänsä Paavo Olli oli Lappajärven Veikkojen pikajuoksija ja häntä sanottiin 1950-luvulla Suomen nopeimmaksi suutariksi. Painimolskillakin pitää olla nopea. Myös Petran äidin (Takala) sukulaisissa on ollut hyviä urheilijoita. Ja pikkuveli voitti juuri SM-hopeaa pesäpallossa Vimpelin Vedon juniorijoukkueessa.

Vielä muutama vuosi sitten ei voitu kuvitellakaan, että naiset kilpailisivat painissa eikä varsinkaan olympialaisissa. Nyt sekin on arkipäivää.

Petra Olli edustaa Lappajärven Veikkoja, joka on maineikas painiseura. Alaset ja Övermarkit painivat Suomen huipulla. Nyt kun he ovat lopettaneet ja miesten paini on alamaissa, Petra pitää LaVen lippua korkealla maailman molskeilla.

Paini ja huumori kuuluvat yhteen. Painijat ovat usein huumorimiehiä ja -naisia. Ennen vanhaan painikilpailuissa haitari soi ja musiikki pelasi. Kaikki tietävät, miksi.

Kauhavalla syntynyt Jukka Kemppinen kirjoitti kerran blogissaan, miten hänen äitinsä luokkatoveri puhutteli tuntematonta herraa junassa: "Anteeksi mutta satutteko tuntemaan painija Huhtalaa Vaasan Tovereista? Mä oon sattumalta se sama mies."

Sellaistakin on kuulemma sattunut, että painitrikoot ovat revenneet kesken ottelun ilman että painija itse on huomannut mitään vaan ihmetellyt, miksi kansa katsomossa hurrasi suoraa huutoa.
Paini on hieno laji. Kysykää vaikka kirjailija John Irvingilta (Välisarja avioliitto) tai Daniel Katzilta (Mikko Papirossin taivaallinen niskalenkki).

Seppo Meriläisen kesäyllätys

Olen viime päivinä lukenut erityisesti kahden kirjailijan teoksia. Toinen on juuri kuollut vanha mestari Veijo Meri ja toinen lupaava esikoiskirjailija Seppo Meriläinen, takavuosien koulukaverini Lappajärveltä.

Veijo Meri kirjoittaa eräässä esseessään, että hänen sukunimensä Meri on lyhennelmä pohjoissuomalaisesta sukunimestä Meriläinen. Veijon isoisän isä sai sotilasnimen Meri Krimin sodan aikana. Ovatkohan Veijo Meri ja Seppo Meriläinen sukulaisia?

Seppo Meriläinen lähetti minulle pari viikkoa sitten sähköpostia. Siinä hän ilmoitti lyhyesti, että on kirjoittanut jännitysromaanin (Pimeän rahan uhrit, Nordbooks), joka on juuri julkaistu. Aikamoinen yllätys!

Tiesinhän toki, että Seppo on monipuolisesti lahjakas ja yhteiskunnallisesti valveutunut kansalainen. Lappajärvellä näsäviisasta pikkupoikaa pidettiin jo ennen kouluikää tulevaisuuden miehenä.

Byrokraatin elämä työhallinnon virkamiehenä, viimeksi Hämeessa Akaalla, ei riittänyt Sepolle. Juuri eläkkeelle jäämisen kynnyksellä miehestä sukeutui esikoiskirjailija.

Esikoiskirjailijat eivät yleensä ole heti mestareita. Heitä pitääkin ymmärtää ja kannustaa sekä käsitellä silkkihansikkain. Pimeän rahan uhrit kertoo yhden tarinan, joka on tavallinen lamavuosina.

Kirjan aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä, ja aihevalinnasta onkin syytä antaa kirjailijalle plussaa. Seppo Meriläinen hyödyntää kirjassa työhallinnon asiantuntemustaan.

Vaikeuksiin joutunut yrittäjä joutuu lainaamaan pimeiltä markkinoilta rahaa kovalla korolla. Yrittäjä kuolee hämärissä oloissa, mutta syyt jäävät kunnolla tutkimatta. Yrittäjä Aimo, yksi päähenkilöistä, ryhtyy omiin tutkimuksiin, ja poliisikin kiinnostuu uudelleen tapauksesta.

Kaipasin kirjaan enemmän toimintaa ja huumoria, vähemmän selityksiä. Nyt kirja on kuin pamfletin ja jännityskirjan yhdistelmä olematta oikein kumpaakaan. Se on kuitenkin hyvä alku uudelle uralle.

Seppo osaa kirjoittaa ymmärrettävää suomea, repliikeissä käytetään paikallista murretta. Hän kuvaa sitä ympäristöä (Häme ja Lappi) ja niitä ihmisiä, joiden parissa hän liikkui ja työskenteli viimeiset 30 vuotta.

Seppo Meriläistä ei tietenkään pidä verrata Veijo Mereen, jonka esseitä olen lukenut innosta puhkuen. Ne ovat kuin raikas tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Ne eivät ole vanhentuneet lainkaan.

Meri oli himolukija. Hän kirjoitti, että hänellä on kesämökillä 200 kirjan tehokirjasto, johon mahtuu kaikki tärkeä ja kolmisenkymmentä roskakirjaa, ”joiden lukeminen on kuin rypisi lämpimässä ja puhtaassa mutavellissä jonkun tuhman naisen kanssa”.

Suomen vähälumisessa kesässä ilo on otettava irti pienistäkin asioista. Ei muuta kuin roskakirja käteen ja mutakylpyyn. Se on tervehdyttävä kokemus.

(Kirjoitus on julkaistu Järviseudun Sanomissa ja Uudessa Suomessa 15.7.2015)

Siipiveikon elämää

Kun kulkee siipiveikkona eli hienosti sanottuna avecina maailmalla, täytyy olla tarkkana, ettei oma identiteetti häviä taivaan tuuliin. Vanhoina hyvinä aikoina olin ministerin mies tai runoilijan veli. Joskus, kuten viime kesänä Seinäjoen tangomarkkinoilla, olin pelkkä avec vailla nimeä.

Viikonloppuna siipeilin Kokkolassa. Siellä minua tituleerattiin kirjailija Melleriksi. Joskus on tehnyt mieli huudahtaa niin kuin entinen tv-toimittaja ravintolan jonossa, kun häntä ei päästetty sisään jonon ohi: ”Ettekö tiedä, kuka minä olen!”

On siipimiehen elämässä paljon hyvääkin. Olen päässyt kättelemään monia mielenkiintoisia henkilöitä, kuten Vladimir Putin, George W. Bush, paavi Johannes Paavali II, Jacques Chirac ja Silvio Berlusconi.

Kerran istuin entisen Neuvostoliiton ulkoministerin, sittemmin Georgian presidentin Eduard Shevardnadzen vieressä lounaspöydässä. Keskustelu muuttui, mikäli mahdollista, astetta jäykemmäksi, kun rupesin utelemaan Georgiassa syntyneestä Stalinista. Eduard ei ollut juttutuulella.

Siipiveikko pääsee silloin tällöin myös mielenkiintoisiin paikkoihin, kuten nyt viikonloppuna Kokkolaan. Vaikka Kokkola on lähellä, täytyy tunnustaa, että tunnen kaupunkia huonosti. Lähellä olevien paikkojen arvoa ei aina huomaa.

Kokkola on kaunis kaupunki. Keski-Pohjanmaan maakuntamuseo, joka on samalla K.H. Renlundin museo, on vierailun arvoinen paikka. Mielenkiintoisen lisän museokäyntiin toi se, että oppaana paikalla sattui olemaan Johanna Holmbäck, omaa sukua Olli, Lappajärven Tarvolasta.

Museo toimii komeassa Roosin talossa. Sen arvokkaat taidekokoelmat perustuvat Kokkolassa syntyneen, Helsingissä elämäntyönsä tehneen rautakauppias Renlundin lahjoituksiin. Kannattaa käydä yksin taiteenkin vuoksi.

Minua kiinnosti erityisesti keisari Aleksanteri I:n vierailu Kokkolassa ja Roosin talossa syyskuussa 1819. Siitä liikkuu monenlaisia tarinoita.

Roosin perhe oli pannut parastaan ja valmistautunut keisarin vierailuun vaivojaan säästämättä. Talo oli pantu juhlakuntoon. Pettymys oli suuri, kun keisari häipyi paikalta ennen aikojaan. Hän kuulemma närkästyi, kun näki köyhässä maassa sellaista loistoa ja rikkautta. Herkut jäivät syömättä.

Historia huokuu kaikkialla, kun kävelee Kokkolan keskustassa. J.V. Snellmankin vietti kaupungissa poikasena kymmenen vuotta. Siitä muistuttaa Pekka Jylhän mainio Snellman -muistomerkki, jota piti käydä katsomassa pikaisesti kaksikin kertaa.

Tämän tarinan opetus olkoon se, että kannattaa tarkkailla lähiympäristöä. Naapurikunnassa, naapurikylässä tai jopa ihan omassa lähipiirissä voi olla sellaisia harvinaisuuksia, joita ei arjen keskellä tule ajatelleeksi.

(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa sekä vähän muokattuna Järviseudun Sanomissa 1.7.2015)

Kahden pääministerin Veteli

Havahduin eräänä päivänä siihen, että vanhan kotikyläni, Lappajärven Itäkylän, naapurikylissä on syntynyt peräti kaksi Suomen pääministeriä. Vetelin Kalliojärvellä syntyi Juha Sipilä ja Esko Aho puolestaan näki päivänvalon ensi kerran Räyringissä.

Kalliojärvi ja Räyrinki ovat tuttuja paikkoja jo poikavuosilta. Pitkään jopa kuvittelin, että Kalliojärvi on osa Lappajärveä. Poikavuosien jälkeen en ole Räyringissä ja Kalliojärvellä käynyt, joten oli korkea aika tehdä kulttuurimatka kyliin.

Ajoin viime viikolla Lapualta Kauhavan, Kortesjärven ja Evijärven kautta ensin Räyrinkiin. Kun saapuu kylään, maisemaa hallitsee Leivon leipomo, jolla on mielenkiintoinen historia. Leipurimestari Lindströmin jälkeläiset ovat leipureita jo neljännessä polvessa.

Räyringistä saa vireän vaikutelman, vaikka kylänraitilla ei mitään vilskettä olekaan. Ikään kuin merkki kovia kokeneiden syrjäkylien kohtalosta on ankea Kirjasto -kyltti, josta viimeinen o-kirjain puuttuu kokonaan.

Kalliojärvelle on Räyringistä matkaa vain 6-7 kilometriä. Se on huomattavasti pienempi ja hiljaisempi paikka kuin Vetelin mahtikyliin kuuluva Räyrinki. Kalliojärvellä ei näy ristinsielua, kun ajelen vähän aikaa edestakaisin.

Ajan Kalliojärven entisen koulun pihaan, jossa onneksi itse isäntä sattuu olemaan paikalla. Risto ja Maria Rauma ovat pyörittäneet mattokutomoa koulurakennuksessa jo kohta 30 vuotta. Nyt yrityksen nimi on Rauma Carpet.

Risto Rauma tuntee lappajärveläiset paremmin kuin hyvin. Hänen äitinsä on Itäkylästä ja vaimokin Lappajärveltä. Yhteisiä tuttuja löytyy paljon. Risto kertoo, että kiinnostus Kalliojärven koulua kohtaan on viime aikoina lisääntynyt selvästi.

Se johtuu siitä, että nykyinen pääministeri Juha Sipilä syntyi Kalliojärvellä 54 vuotta sitten vuonna 1961. Hänen isänsä toimi koululla opettajana. Pojan oleskelu kylässä jäi lyhyeksi, sillä perhe muutti Kainuuseen Puolangalle, kun Juha oli kolmen kuukauden ikäinen.

Kalliojärvi oli 1960-luvulla vilkkaampi paikka kuin nyt, mutta saluunaa siellä ei ollut. Aulis Pohjoisahon rakentama Rajaseudun saluuna keskellä ei mitään Vetelin ja Lappajärven rajalla on häkellyttävä näky. Lännen meininkiä Vetelissä!

Etelä- ja Keski-Pohjanmaa ovat erilaisia maakuntia, joiden rajoilla sijaitsevat Kalliojärvi, Räyrinki, Itäkylä ja monet muut erityisesti Evijärven ja Vimpelin kylät. Sijainti lyö leimansa myös ihmisiin ja heidän puheisiinsa.

Kun ajelin Itäkylän ja Vimpelin Saarikentän kautta Lapualle mietin, että pienistä oloista ovat pääministerit ponnistaneet politiikan huipulle. Taustalla ei ole ollut poliittista sukudynastiaa eikä suurta rahaa, vaikka Juha Sipilä myöhemmin rikastuikin yrityskaupoilla.

Taitaa Suomi olla sittenkin aika tasa-arvoinen maa.

Napoleonin reittiä Alppien yli

Tänä vuonna on kulunut 200 vuotta siitä, kun Ranskan keisari Napoleon (1769-1821) kukistui lopullisesti. Waterloon taistelu käytiin 18. kesäkuuta 1815. Napoleon hävisi, syöstiin vallasta ja karkotettiin St. Helenan saarelle.

Ennen Waterloota koettiin kuitenkin vielä Napoleonin sadan päivän keisarikunta. Venäjän katastrofin jälkeen Elballe karkotettu Napoleon pakeni saarelta ja kaappasi vallan kulkemalla tukijoukkonsa kanssa Välimeren rannalta Alppien yli Grenoblen kautta Pariisiin maaliskuussa 1815.

Juhlistin tätä Napoleonin ”juhlavuotta” ajamalla viikonvaihteessa autolla Napoleonin reitin (Route Napoleon) Golfe Juanista Grenobleen ja takaisin. Yhteen suuntaan reitti on esitteen mukaan 331 kilometriä. Reitti on hidas ja vaikeakulkuinen, mutta häikäisevän kaunis ja vaikuttava.

Mutkaisilla ja kapeilla alppiteillä katse harhautuu väkisin ihastelemaan myös huikeita maisemia. Lähtöpisteessä Golfe Juanissa oli täysi kesä, lähellä Grenoblea sakea sumu ja taivaalta vihmoi rännänsekaista vettä. Lumiset vuorenhuiput pilkahtivat silloin tällöin.

Miksi Napoleon valitsi näin hankalan reitin yli Alppien? Hän kai arvioi, että tämän reitin varrella hänet otetaan vastaan ystävällisesti. Ja näin myös tapahtui.

Napoleon palasi valtaan riemusaatossa eikä laukaustakaan ammuttu. Kun Napoleon saapui Pariisiin, kuningas Ludvig XVIII oli paennut edellisenä päivänä Belgiaan.

Autoilija voi varautua työpäivän mittaiseen ajoon, jos seuraa tarkasti Napoleonin reittiä. Meiltä meni pysähdyksineen 7-8 tuntia. Napoleon pääsi Grenobleen yhdessä, Pariisiin kolmessa viikossa.

Tunnettuja paikkoja Golfe Juanin jälkeen ovat mm. hajuvesikylä Grasse, Castellane, Digne, Sisteron, Gap ja päätepiste Grenoble, vuoden 1968 talviolympialaisten pitopaikka.

Napoleonin reitillä Napoleon häiritsee koko ajan ajatuksia. Mieleen tulee kummallisia kysymyksiä, kuten Juice Leskinen ja Napoleonin mopo. Karkaako auto mutkaisilla teillä käsistä kuin Napoleonin mopo? Onko olemassa Napoleon-konjakkia vai pelkästään tusinabrandyä? Oliko Napoleonilla Napoleon-kompleksi?

Juice Leskinen: ”Ranskan maalla kaunis päivä vaipui juuri iltaan. Napoleon on muistutuksen saanut anopiltaan. Kirje sanoo mopo sinun täytyy heti myydä, taikka jos et myy, niin älä mitään multa pyydä. Kansa tuntee, että sitä viilattu on linssiin, kun odotukset turhaan kohdistuvat kruununprinssiin.”

Väitetään, että pienet miehet kärsivär Napoleon-kompleksista ja korvaavat pienuutensa mahtailevalla käytöksellä. Napoleon oli todellisuudessa silloista miesten keskimittaa pitempi. Hän oli 168 senttiä, kun ranskalaisten miesten keskipituus oli vain 164.

Napoleonia ylistettiin sotapäällikkönä neroksi, mutta mitä ihmettä: suuri sotapäällikkö pelkäsi kissoja! Jos ei Napoleon-kompleksia, niin kissakompleksi ainakin.

Entäs sitten Napoleon ja Suomi? Pieni Suomi oli silloinkin kauppatavaraa suurten valtapelissä. Napoleon pakotti keisari Aleksanteri I:n julistamaan sodan Ruotsille vuonna 1808. Sen seurauksena Suomi irrotettiin Ruotsista ja syntyi Suomen suuriruhtinaskunta Venäjän kylkeen.

Suuriruhtinaskunnasta kasvoi itsenäinen Suomi. Napoleon on siis yksi itsenäisen Suomen kummisedistä.

Maradonan käsi ja Granlundin ilmaveivi

Jääkiekkofanien sesonki on nyt kuumimmillaan, kun MM-kisat ovat käynnissä. Jos Suomi menestyy, koko maa menee sekaisin. Joukkuelajien fanitukseen pätevät samat lainalaisuudet, joskin jalkapallo pelaa aivan omassa sarjassaan.

Tuskin pelaajat kentällä tai fanit katsomossa uhraavat paljonkaan aikaa filosofointiin, mutta onneksi meillä on filosofeja, jotka kertovat, mistä on kysymys. Nuoret suomalaiset filosofit ovat kirjoittaneet kokoelman jalkapallon filosofiasta (Sokrateen syöksypusku, Docendo 2014).

Lähtökohta on se, että jalkapallo (jääkiekko) on pohjimmiltaan leikkiä, vaikkakin usein todella vakavaa leikkiä. Ammattiurheilu on myös kovaa työtä.

Pessi Lyyra tiivistää jalkapallon olemuksen: ”Jalkapallon imuvoima on sen yhtäaikaisessa maskuliinisessa seksuaalisuudessa ja viekoittelevassa runollisessa liikkeessä, jonka päätepisteenä on maalinteon orgastinen kliimaksi.” Että sellainen peli!

Entinen huippupelaaja Gary Lineker taas on kiteyttänyt nykyjalkapallon keskeisen teesin: ”Jalkapallo on yksinkertainen peli. Kaksikymmentäkaksi miestä jahtaa palloa yhdeksänkymmentä minuuttia, ja lopulta Saksa aina voittaa.”

Kirjassa on mielenkiintoisia pohdintoja siitä, miten jalkapallo on korvannut uskonnon. Parhaat pelaajat ovat ikoneita, kuninkaita (Pele, Litmanen), keisareita (Beckkenbauer) ja onpa joukossa yksi Jumalakin (Maradona). Peliareenat ovat pyhättöjä. Jalkapallo on oopiumia kansalle.

Suosituimmat pelaajat ovat kuin vanhojen myyttien sankareita, joiden ”jumalainen taito on yhdistynyt traagiseen ihmiskohtaloon” (Diego Maradona, Paul Gascoigne).

Maradonan palvonta on oma lukunsa. Faneilleen Maradona on kuin Jumala. Maradona-aktiivit korostavat, että Diegon ”jumaluus” on siinä, että hän on tavallinen kaveri, joka tuli köyhistä oloista, mutta teki ihmeitä viheriöllä ja joskus sen ulkopuolellakin.

Lyyra kirjoittaa: ”Kristityillä on pyhä kirja, Raamattu, kun taas Maradonan kirkolla on Diegon omaelämäkerta. Paholaisen sijaan Maradonan kirkolla on omat pimeyden voimansa: ne, jotka ovat laittaneet kapuloita Diegon rattaisiin.”

Kaikki futisfanit tietävät, mikä on Maradonan ”Jumalainen käsi”. Meksikon MM-kisoissa 1986 Maradona teki Argentiinalle Englantia vastaan maalin kädellään, mutta tuomari ei asiaa noteerannut. Englanti protestoi turhaan ja hävisi pelin. Myöhemmin Maradona myönsi käsivirheen ja totesi vain, että kyse oli ”Jumalan kädestä”.

Suomalaisittain Mikael Granlundin ilmaveivi jääkiekon MM-kisoissa on myös saanut myyttisiä ulottuvuuksia ja jopa oman postimerkin.

Jalkapallo ja jääkiekko ovat suuria tunteita. Mikael Melan panee Sokrateen syöksypuskussa asiat oikeisiin mittoihin puolustaessaan ensin intomielisiä faneja:

”Onpahan meillä intomielillä ainakin monta tarinaa kerrottavana jälkipolville. Voimme kertoa särkyneistä sydämistä ja voitetuista mestaruuksista. Siitä, miten olemme juhlineet, itkeneet ja huutaneet kurkkumme käheiksi sellaisten asioiden vuoksi, joilla ei loppujen lopuksi ole ollut paljoakaan merkitystä.”

Donner: Vuoropuhelua kuoleman kanssa

Kun mies tulee tiettyyn ikään, vaivat lisääntyvät, pessimismi valtaa alla, ystävät harvenevat. Jörn Donner, 82, käy uudessa kirjassaan (Pikku mammutti, Otava 2015) jo vuoropuhelua kuoleman kanssa.

Pikku mammutti on päiväkirja heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015. Turhautunut Donner istuu eduskunnassa ja kommentoi happamasti politiikkaa. Epäily keuhkosyövän uusimisesta varjostaa kaikkea toimintaa.

Vaikka Donnerissa on havaittavissa jo luovuttamisen merkkejä, aina silloin tällöin hän iskee entiseen malliin. Alexander Stubbia Donner katselee kauhunsekaisin tuntein: "Katselen sitä omakehun sontaläjää, jolla Alex Stubb yrittää päästä Kokoomuksen puheenjohtajaksi. Se on lähestulkoon pelottavaa, kuin Hitler."

Donner siteeraa mielellään taksikuskia, joka pitää Stubbia sketsihahmona. Stubbin kupla on Donnerin mielestä jo puhjennut.

Herkullisia ovat Donnerin havainnot Veltto-Virtasesta saunassa ja Nalle Wahlroosista itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Terävä Donner on ollut aina. Hän on ennen kaikkea kirjailija, vaikka onkin puuhastellut monenlaista.

Donner vetäytyy yhä useammin omiin oloihinsa. Huono kuulo haittaa seurustelua suurissa joukoissa ja hän valittaa, ettei hänen hiljaisuuden tarvettaan ymmärretä. Ralf Friberg ja Arne Wessberg tuntuvat olevan hänen läheisimmät keskustelukumppaninsa.

Donner janoaa tunnustusta ja töitä hän paiskii yhä. Armi-elokuva valmistui ja uusia kirjallisia suunnitelmia on vireillä. Seuraavaksi lienee tulossa kirja Ruotsista. Donner kirjoittaa niin kauan kuin kynä pysyy kädessä.

Ruoka on Donnerille tärkempää kuin päivänpolitiikka, jossa hän ei juuri valopilkkuja näe: "On ehkä oman hajaannukseni merkki, että valinta kuhan ja hauen tai rucolan ja muun salaatin välillä on yhtä tärkeä kuin hallituksen ja opposition välillä, sillä erotuksella, että kuhasta ja hauesta saa maukasta, kun taas sekä hallitus että oppositio ovat kelvottomia juuri nyt."

Kirja saa traagisia ulottuvuuksia alusta loppuun, sillä sairaudet ja kuolema ovat koko ajan läsnä. Donner sanoo käyvänsä joka päivä vuoropuhelua kuoleman kanssa "ainoana tarkoituksenani voittaa se sikäli kuin mahdollista".