Kahden pääministerin Veteli

Havahduin eräänä päivänä siihen, että vanhan kotikyläni, Lappajärven Itäkylän, naapurikylissä on syntynyt peräti kaksi Suomen pääministeriä. Vetelin Kalliojärvellä syntyi Juha Sipilä ja Esko Aho puolestaan näki päivänvalon ensi kerran Räyringissä.

Kalliojärvi ja Räyrinki ovat tuttuja paikkoja jo poikavuosilta. Pitkään jopa kuvittelin, että Kalliojärvi on osa Lappajärveä. Poikavuosien jälkeen en ole Räyringissä ja Kalliojärvellä käynyt, joten oli korkea aika tehdä kulttuurimatka kyliin.

Ajoin viime viikolla Lapualta Kauhavan, Kortesjärven ja Evijärven kautta ensin Räyrinkiin. Kun saapuu kylään, maisemaa hallitsee Leivon leipomo, jolla on mielenkiintoinen historia. Leipurimestari Lindströmin jälkeläiset ovat leipureita jo neljännessä polvessa.

Räyringistä saa vireän vaikutelman, vaikka kylänraitilla ei mitään vilskettä olekaan. Ikään kuin merkki kovia kokeneiden syrjäkylien kohtalosta on ankea Kirjasto -kyltti, josta viimeinen o-kirjain puuttuu kokonaan.

Kalliojärvelle on Räyringistä matkaa vain 6-7 kilometriä. Se on huomattavasti pienempi ja hiljaisempi paikka kuin Vetelin mahtikyliin kuuluva Räyrinki. Kalliojärvellä ei näy ristinsielua, kun ajelen vähän aikaa edestakaisin.

Ajan Kalliojärven entisen koulun pihaan, jossa onneksi itse isäntä sattuu olemaan paikalla. Risto ja Maria Rauma ovat pyörittäneet mattokutomoa koulurakennuksessa jo kohta 30 vuotta. Nyt yrityksen nimi on Rauma Carpet.

Risto Rauma tuntee lappajärveläiset paremmin kuin hyvin. Hänen äitinsä on Itäkylästä ja vaimokin Lappajärveltä. Yhteisiä tuttuja löytyy paljon. Risto kertoo, että kiinnostus Kalliojärven koulua kohtaan on viime aikoina lisääntynyt selvästi.

Se johtuu siitä, että nykyinen pääministeri Juha Sipilä syntyi Kalliojärvellä 54 vuotta sitten vuonna 1961. Hänen isänsä toimi koululla opettajana. Pojan oleskelu kylässä jäi lyhyeksi, sillä perhe muutti Kainuuseen Puolangalle, kun Juha oli kolmen kuukauden ikäinen.

Kalliojärvi oli 1960-luvulla vilkkaampi paikka kuin nyt, mutta saluunaa siellä ei ollut. Aulis Pohjoisahon rakentama Rajaseudun saluuna keskellä ei mitään Vetelin ja Lappajärven rajalla on häkellyttävä näky. Lännen meininkiä Vetelissä!

Etelä- ja Keski-Pohjanmaa ovat erilaisia maakuntia, joiden rajoilla sijaitsevat Kalliojärvi, Räyrinki, Itäkylä ja monet muut erityisesti Evijärven ja Vimpelin kylät. Sijainti lyö leimansa myös ihmisiin ja heidän puheisiinsa.

Kun ajelin Itäkylän ja Vimpelin Saarikentän kautta Lapualle mietin, että pienistä oloista ovat pääministerit ponnistaneet politiikan huipulle. Taustalla ei ole ollut poliittista sukudynastiaa eikä suurta rahaa, vaikka Juha Sipilä myöhemmin rikastuikin yrityskaupoilla.

Taitaa Suomi olla sittenkin aika tasa-arvoinen maa.

Napoleonin reittiä Alppien yli

Tänä vuonna on kulunut 200 vuotta siitä, kun Ranskan keisari Napoleon (1769-1821) kukistui lopullisesti. Waterloon taistelu käytiin 18. kesäkuuta 1815. Napoleon hävisi, syöstiin vallasta ja karkotettiin St. Helenan saarelle.

Ennen Waterloota koettiin kuitenkin vielä Napoleonin sadan päivän keisarikunta. Venäjän katastrofin jälkeen Elballe karkotettu Napoleon pakeni saarelta ja kaappasi vallan kulkemalla tukijoukkonsa kanssa Välimeren rannalta Alppien yli Grenoblen kautta Pariisiin maaliskuussa 1815.

Juhlistin tätä Napoleonin ”juhlavuotta” ajamalla viikonvaihteessa autolla Napoleonin reitin (Route Napoleon) Golfe Juanista Grenobleen ja takaisin. Yhteen suuntaan reitti on esitteen mukaan 331 kilometriä. Reitti on hidas ja vaikeakulkuinen, mutta häikäisevän kaunis ja vaikuttava.

Mutkaisilla ja kapeilla alppiteillä katse harhautuu väkisin ihastelemaan myös huikeita maisemia. Lähtöpisteessä Golfe Juanissa oli täysi kesä, lähellä Grenoblea sakea sumu ja taivaalta vihmoi rännänsekaista vettä. Lumiset vuorenhuiput pilkahtivat silloin tällöin.

Miksi Napoleon valitsi näin hankalan reitin yli Alppien? Hän kai arvioi, että tämän reitin varrella hänet otetaan vastaan ystävällisesti. Ja näin myös tapahtui.

Napoleon palasi valtaan riemusaatossa eikä laukaustakaan ammuttu. Kun Napoleon saapui Pariisiin, kuningas Ludvig XVIII oli paennut edellisenä päivänä Belgiaan.

Autoilija voi varautua työpäivän mittaiseen ajoon, jos seuraa tarkasti Napoleonin reittiä. Meiltä meni pysähdyksineen 7-8 tuntia. Napoleon pääsi Grenobleen yhdessä, Pariisiin kolmessa viikossa.

Tunnettuja paikkoja Golfe Juanin jälkeen ovat mm. hajuvesikylä Grasse, Castellane, Digne, Sisteron, Gap ja päätepiste Grenoble, vuoden 1968 talviolympialaisten pitopaikka.

Napoleonin reitillä Napoleon häiritsee koko ajan ajatuksia. Mieleen tulee kummallisia kysymyksiä, kuten Juice Leskinen ja Napoleonin mopo. Karkaako auto mutkaisilla teillä käsistä kuin Napoleonin mopo? Onko olemassa Napoleon-konjakkia vai pelkästään tusinabrandyä? Oliko Napoleonilla Napoleon-kompleksi?

Juice Leskinen: ”Ranskan maalla kaunis päivä vaipui juuri iltaan. Napoleon on muistutuksen saanut anopiltaan. Kirje sanoo mopo sinun täytyy heti myydä, taikka jos et myy, niin älä mitään multa pyydä. Kansa tuntee, että sitä viilattu on linssiin, kun odotukset turhaan kohdistuvat kruununprinssiin.”

Väitetään, että pienet miehet kärsivär Napoleon-kompleksista ja korvaavat pienuutensa mahtailevalla käytöksellä. Napoleon oli todellisuudessa silloista miesten keskimittaa pitempi. Hän oli 168 senttiä, kun ranskalaisten miesten keskipituus oli vain 164.

Napoleonia ylistettiin sotapäällikkönä neroksi, mutta mitä ihmettä: suuri sotapäällikkö pelkäsi kissoja! Jos ei Napoleon-kompleksia, niin kissakompleksi ainakin.

Entäs sitten Napoleon ja Suomi? Pieni Suomi oli silloinkin kauppatavaraa suurten valtapelissä. Napoleon pakotti keisari Aleksanteri I:n julistamaan sodan Ruotsille vuonna 1808. Sen seurauksena Suomi irrotettiin Ruotsista ja syntyi Suomen suuriruhtinaskunta Venäjän kylkeen.

Suuriruhtinaskunnasta kasvoi itsenäinen Suomi. Napoleon on siis yksi itsenäisen Suomen kummisedistä.

Maradonan käsi ja Granlundin ilmaveivi

Jääkiekkofanien sesonki on nyt kuumimmillaan, kun MM-kisat ovat käynnissä. Jos Suomi menestyy, koko maa menee sekaisin. Joukkuelajien fanitukseen pätevät samat lainalaisuudet, joskin jalkapallo pelaa aivan omassa sarjassaan.

Tuskin pelaajat kentällä tai fanit katsomossa uhraavat paljonkaan aikaa filosofointiin, mutta onneksi meillä on filosofeja, jotka kertovat, mistä on kysymys. Nuoret suomalaiset filosofit ovat kirjoittaneet kokoelman jalkapallon filosofiasta (Sokrateen syöksypusku, Docendo 2014).

Lähtökohta on se, että jalkapallo (jääkiekko) on pohjimmiltaan leikkiä, vaikkakin usein todella vakavaa leikkiä. Ammattiurheilu on myös kovaa työtä.

Pessi Lyyra tiivistää jalkapallon olemuksen: ”Jalkapallon imuvoima on sen yhtäaikaisessa maskuliinisessa seksuaalisuudessa ja viekoittelevassa runollisessa liikkeessä, jonka päätepisteenä on maalinteon orgastinen kliimaksi.” Että sellainen peli!

Entinen huippupelaaja Gary Lineker taas on kiteyttänyt nykyjalkapallon keskeisen teesin: ”Jalkapallo on yksinkertainen peli. Kaksikymmentäkaksi miestä jahtaa palloa yhdeksänkymmentä minuuttia, ja lopulta Saksa aina voittaa.”

Kirjassa on mielenkiintoisia pohdintoja siitä, miten jalkapallo on korvannut uskonnon. Parhaat pelaajat ovat ikoneita, kuninkaita (Pele, Litmanen), keisareita (Beckkenbauer) ja onpa joukossa yksi Jumalakin (Maradona). Peliareenat ovat pyhättöjä. Jalkapallo on oopiumia kansalle.

Suosituimmat pelaajat ovat kuin vanhojen myyttien sankareita, joiden ”jumalainen taito on yhdistynyt traagiseen ihmiskohtaloon” (Diego Maradona, Paul Gascoigne).

Maradonan palvonta on oma lukunsa. Faneilleen Maradona on kuin Jumala. Maradona-aktiivit korostavat, että Diegon ”jumaluus” on siinä, että hän on tavallinen kaveri, joka tuli köyhistä oloista, mutta teki ihmeitä viheriöllä ja joskus sen ulkopuolellakin.

Lyyra kirjoittaa: ”Kristityillä on pyhä kirja, Raamattu, kun taas Maradonan kirkolla on Diegon omaelämäkerta. Paholaisen sijaan Maradonan kirkolla on omat pimeyden voimansa: ne, jotka ovat laittaneet kapuloita Diegon rattaisiin.”

Kaikki futisfanit tietävät, mikä on Maradonan ”Jumalainen käsi”. Meksikon MM-kisoissa 1986 Maradona teki Argentiinalle Englantia vastaan maalin kädellään, mutta tuomari ei asiaa noteerannut. Englanti protestoi turhaan ja hävisi pelin. Myöhemmin Maradona myönsi käsivirheen ja totesi vain, että kyse oli ”Jumalan kädestä”.

Suomalaisittain Mikael Granlundin ilmaveivi jääkiekon MM-kisoissa on myös saanut myyttisiä ulottuvuuksia ja jopa oman postimerkin.

Jalkapallo ja jääkiekko ovat suuria tunteita. Mikael Melan panee Sokrateen syöksypuskussa asiat oikeisiin mittoihin puolustaessaan ensin intomielisiä faneja:

”Onpahan meillä intomielillä ainakin monta tarinaa kerrottavana jälkipolville. Voimme kertoa särkyneistä sydämistä ja voitetuista mestaruuksista. Siitä, miten olemme juhlineet, itkeneet ja huutaneet kurkkumme käheiksi sellaisten asioiden vuoksi, joilla ei loppujen lopuksi ole ollut paljoakaan merkitystä.”

Donner: Vuoropuhelua kuoleman kanssa

Kun mies tulee tiettyyn ikään, vaivat lisääntyvät, pessimismi valtaa alla, ystävät harvenevat. Jörn Donner, 82, käy uudessa kirjassaan (Pikku mammutti, Otava 2015) jo vuoropuhelua kuoleman kanssa.

Pikku mammutti on päiväkirja heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015. Turhautunut Donner istuu eduskunnassa ja kommentoi happamasti politiikkaa. Epäily keuhkosyövän uusimisesta varjostaa kaikkea toimintaa.

Vaikka Donnerissa on havaittavissa jo luovuttamisen merkkejä, aina silloin tällöin hän iskee entiseen malliin. Alexander Stubbia Donner katselee kauhunsekaisin tuntein: "Katselen sitä omakehun sontaläjää, jolla Alex Stubb yrittää päästä Kokoomuksen puheenjohtajaksi. Se on lähestulkoon pelottavaa, kuin Hitler."

Donner siteeraa mielellään taksikuskia, joka pitää Stubbia sketsihahmona. Stubbin kupla on Donnerin mielestä jo puhjennut.

Herkullisia ovat Donnerin havainnot Veltto-Virtasesta saunassa ja Nalle Wahlroosista itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Terävä Donner on ollut aina. Hän on ennen kaikkea kirjailija, vaikka onkin puuhastellut monenlaista.

Donner vetäytyy yhä useammin omiin oloihinsa. Huono kuulo haittaa seurustelua suurissa joukoissa ja hän valittaa, ettei hänen hiljaisuuden tarvettaan ymmärretä. Ralf Friberg ja Arne Wessberg tuntuvat olevan hänen läheisimmät keskustelukumppaninsa.

Donner janoaa tunnustusta ja töitä hän paiskii yhä. Armi-elokuva valmistui ja uusia kirjallisia suunnitelmia on vireillä. Seuraavaksi lienee tulossa kirja Ruotsista. Donner kirjoittaa niin kauan kuin kynä pysyy kädessä.

Ruoka on Donnerille tärkempää kuin päivänpolitiikka, jossa hän ei juuri valopilkkuja näe: "On ehkä oman hajaannukseni merkki, että valinta kuhan ja hauen tai rucolan ja muun salaatin välillä on yhtä tärkeä kuin hallituksen ja opposition välillä, sillä erotuksella, että kuhasta ja hauesta saa maukasta, kun taas sekä hallitus että oppositio ovat kelvottomia juuri nyt."

Kirja saa traagisia ulottuvuuksia alusta loppuun, sillä sairaudet ja kuolema ovat koko ajan läsnä. Donner sanoo käyvänsä joka päivä vuoropuhelua kuoleman kanssa "ainoana tarkoituksenani voittaa se sikäli kuin mahdollista".

Metri juostu ja eväät syöty

Jaaha, metri juostu ja eväät syöty, sanoo 1500 metrin lähtölaukauksen jälkeen ikämies Martti. Siihen tiivistyy Jussi Seppäsen kertomuskokoelman (Kymmenottelu, WSOY 2015) ydin, kun viisi seitsemänkymppistä miestä ampaisee 10-ottelun viimeiseen lajiin 1500 metrin juoksuun.

Kertomuksen luvun Seppänen on nimennyt kuoleman kierrokseksi ja sitä se näille ikämiehille onkin. Kuolemankierros alkaa Seppäsen mukaan 700 metristä ja jatkuu 1100 metriin, siis toiseksi viimeinen kierros ja kymmenottelun hirvittävin asia. ”Sen jälkeen helpottaa taas, koska viimeisen kierroksen jaksaa aina.”

Mutta Paavo ei tällä kertaa jaksa. Hän lyyhistyy kesken kaiken, ambulanssi tilataan ja Paavo viedään sairaalaan. Hetken harkittuaan muut päättävät juosta kisan kaikesta huolimatta loppuun: ”Paavolle jäisi tosi tympeä fiilis, jos ei juostaisi loppuun.”

Jussi Seppäsen esikoisteos on erilainen urheilukirja. Se on rakennettu 10-ottelun lajien mukaan. Kirja on selkeästä rakenteestaan huolimatta hieman hajanainen. Seppänen kirjoittaa useimmiten muusta kuin urheilusta ja sitten kesken kaiken ikään kuin hätkähtää, että tämähän on urheilukirja, ja panee muutaman urheilullisen viittauksen.

Kirjan motoksi Seppänen on jostakin poiminut Tommi Evilän viisauden: ”Sanoja ilman tekoja. Kuka tahansa pystyy siihen.” Kirjan parhaita lukuja onkin pituushyppyyn keskittyvä luku, jossa neljä miestä muistelee Evilän MM-pronssia juhannusaamuna klo 5.20 ja päättää lähteä hyppäämään pituutta Eläintarhan kentälle. Sattuu kaikenlaista.

Muutama urheilun huippuhetki on kuvattu omintakeiseen tyyliin. Sellainen on esimerkiksi Kimmo Kinnusen MM-kulta Tokiossa 1991. Asiantuntijana on isä-Jorma, jota Kari Mänty haastattelee televisiossa. Saamme tietää senkin, miksi naiset heittävät huonosti keihästä:

”Mutta lantio ei saa antaa periksi! Siksi naiset heittävät huonosti. Niillä on joustava ja pyöreä lantio. Ei semmoisella lantiolla keihästä heitetä. Ei Heli Rantanen eikä kukaan muukaan nainen. Kuvittele, jos äitisi heittäisi keihästä.”

Urheiluhulluus voi johtaa todelliseen hulluuteen. Seppänen kertoo miehestä, joka yrittää elää niin, että voi joka vuosi ylittää riman korkeudessa oma ikä plus metri. Seiväshyppy-luvussa yksi lakaisee Huopalahden aseman ulkoportaita askelma kerrallaan alhaalta ylöspäin edeten ja toinen kiipeää valomainostorniin logojen kirjaimia pitkin. Kauko Röyhkäkin saa osansa, kun eräs nainen kostaa hänelle pieleen menneen elämänsä.

Kymmenottelussa kirjailija Seppäsen askel sopi aika hyvin lankulle, vaikka ihan nappisuoritusta ei vielä tullutkaan. Nuori mies ehtii hioa kuntoaan niin, että seuraavalla kerralla häntä voidaan jo verrata Juhani Peltoseen ja Elmoon, Tuomas Kyröön ja Miika Nousiaiseen, joiden vanavedessä hän yltää kirkkaasti pistesijoille, joskaan ei aivan mitalipallille.

Onneksi olkoon, Carl Haglund!

Puolustusministeri Carl Haglund on onnistunut tekemään itsestään eduskuntavaalien päähenkilön kampanjan loppusuoralla. Hyvä saavutus pienen puolueen puheenjohtajalta. Onneksi olkoon!

Pohjolan puolustusministerien yhteiskirjoitus Suomen vaalien alla antoi vauhtia Haglundille. Siinä oli sen verran sytykkeitä, että siihen tarttuivat presidentti Niinistön johdolla koko muu poliittinen kerma, Haglundin puolustajat ja vastustajat sekä tietysti Venäjä.

Kirjoitus perustuu jyrkkään vastakkainasetteluun. Siinä luodaan asetelma, jonka mukaan Venäjä on uhka (haaste) ja pohjoismaat tekevät yhteistyötä Venäjää vastaan. Suomessahan ei saa ääneen sanoa, että Venäjä on uhka. Sitä ei pidetä viisaana puheena vastuullisilta poliitikoilta.

Luin sattumalta juuri yhden lukuisista Nato-kirjoista (Jyrki Karvinen – Juha-Antero Puistola: Nato ja Suomi, Auditorium 2015). Siihen on haastateltu alkuvuonna myös Carl Haglundia, joka osallistui viime syksynä Naton Walesin huippukokoukseen. Siellä Suomi allekirjoitti ns. isäntämaasopimuksen Naton kanssa.

Puhuttiin myös sotaharjoituksista: ”Lähtökohtaisesti Naton uudet keihäänkärki- eli RAP-joukot ovat vain jäsenmaiden toimintaa, joten siihen meillä ei ole asiaa, mutta jos ne järjestävät laadukkaita harjoituksia, voimme tapauskohtaisesti harkita, ovatko ne meille hyödyksi ja onko meille poliittisesti suotavaa osallistua niihin”, Haglund pohti kirjan mukaan.

Nato-kokoukseen osallistunut kanadalainen diplomaatti väitti, että Suomi ei kerro suoraan kansalaisilleen, että kyseessä ovat todellisuudessa Naton yhteisen puolustuksen eli artikla viiden mukaiset harjoitukset. Hänen mielestään Suomi on antanut kuvan kriisinhallintaharjoituksista, joita ne eivät ole.

Silloin Haglund vastasi viisaan valtiomiehen tavoin: ”Suomi ei halua provosoida kolmansia osapuolia.” Kolmannella osapuolella tarkoitettiin varmaankin Venäjää.

Kirjassa Haglund täsmensi: ”Kyllähän me harjoitellaan Naton yhteistä puolustusta, se on ihan selvä, me harjoittelemme niitä molempia. Mutta harjoituksissa on aina sensitiivinen osa, että mikä on viholliskuva ja sen suhteen olemme tarkkoja, että emme loukkaa tai provosoi ketään.”

Jos ”harjoituksissa” sanan tilalle panee ”kirjoituksessa”, ohjetta voi hyvin soveltaa myös kirjallisiin sotaharjoituksiin.

Olisikohan Haglundin kannattanut noudattaa omaa ohjettaan, kun valmisteli kirjoitusta muiden puolustusministerien kanssa?

Nokian moka ja Koneen salaisuus

Kun kuulin, että Nokia neuvottelee fuusiosta ranskalais-amerikkalaisen Alcatel-Lucentin kanssa, pelästyin. Onko Nokia tekemässä jälleen jättimäisen bisnesmokan?

Juuri ilmestyneessä kirjassaan Markku Kuisma ja Pekka Seppänen listaavat Suomen pahimmat bisnesmokat (Siltala 2015). Ykköseksi heidän listallaan yltää Nokia, joka osti omia osakkeitaan lähes 19 miljardilla eurolla vuosina 2003-2008 ja mitätöi ne. Ne rahat menivät kuin hohtimet kaivoon.

Nokia on ylivoimainen ykkönen. Sonera hukkasi ”vain” neljä miljardia umts-seikkailuissaan ja Stora Enson Amerikan valloituksen tappiot olivat tätäkin vähäisemmät.

Suomalaiset ovat tiukkapipoja, joille kelpaa kansainvälisessä vertailussa vain ykkössija. Kun suomalaiset yrittävät kunnianhimoisesti kehittää vallankumouksellisia tuotteita, ruotsalaiset kauppaavat maailmalla yksinkertaisia ja halpoja huonekaluja sekä lähes ilmaisia huonosti kestäviä vaatteita.

Suomalaiset keksivät, ruotsalaiset myyvät. Olemmeko siis bisnesmokaajinakin maailman ykkösiä?

Kuisma ja Seppänen kirjoittavat mokista pilke silmäkulmassa, vaikka aihe on mitä vakavin. Herrat ymmärtävät mokaajia eivätkä halua leimata virheiden tekijöitä. He toivovat, että virheistä opitaan.

Kaikki eivät mokaa. Kirjassa on myös yksi menestystarina. Olkaamme siis positiivisia ja kertokaamme siitä, mikä on hissiyhtiö Koneen menestyksen salaisuus. Vastaus saattaa yllättää: menestyksen salaisuus ovat pikkujoulut!

Kone järjesti ensimmäisenä suomalaisena yrityksenä henkilöstölleen pikkujoulut jo 1930-luvulla. Se kertoo paljon yrityskulttuurista. ”Yhtiö, joka on ensimmäisenä järjestämässä työntekijöilleen juhlat, ei voi olla huono yritys.”

Kone on kirjoittajien mukaan tehnyt monet muutkin asiat nimenomaan ensimmäisenä, ennen muita, oman päänsä mukaan. Ehkä juuri se on menestyksen resepti.

Menestykseen voi tietysti olla muitakin syitä, kuten hyvä tuuri tai loistavat johtajat. Kuisman ja Seppäsen mielestä Koneessa on ainakin yksi ominaisuus, joka erottaa sen mokaajista. Kone on perheyritys, jossa on useiden sukupolvien ajan ollut yksi ja ainoa omistajan valtaa käyttävä henkilö. ”Omistuksella on ollut paitsi kasvot, myös korvat, silmät ja suu.”

Virkistävää on lukea, miten Kuisma ja Seppänen kyseenalaistavat ajan henkeen kuuluvan yrityspäättäjien ihailun. He irvailevat ns. huippujohtajille ja kirjoittavat, että hyvä johtaja hukkaa miljoonan, huippujohtaja miljardin. ”Huippujohtamista ei taida olla olemassakaan. On vain johtamista.”

Kirjassa käydään perusteellisesti läpi viime vuosikymmenien tunnetut epäonnistumiset, kuten Sonera, Talvivaara, Valco, Olkiluoto, Nokia ja Stora-Enson Amerikan valloitus. Teksti on asiantuntevaa ja opettavaista kenelle tahansa.

Kun aina sanotaan, että suomalaiset ovat huonoja myymään, Kuisman ja Seppäsen aineisto todistaa, että suomalaiset ovat huonoja ostamaan: Stora Enso, Metsä-Serla ja Kansa ovat surullisia esimerkkejä kehnoista ostajista. Yksikään suomalainen suuryritys ei ole koskaan onnistunut kunnolla Yhdysvalloissa.

Onkohan pipo ollut liian kireällä?