On kaunista pyytää ja antaa anteeksi. Politiikassa anteeksipyynnöt ovat muotia. Poliitikot pyytävät anteeksi, mutta herkästi he myös vaativat anteeksipyyntöjä, kun loukkaantuvat tai ovat loukkaantuvinaan. Herkkää väkeä.
Olen viime päivinä ainakin kymmenen kertaa jo kuullut, miten eräs Alex pyytää anteeksi, nöyrimmästi anteeksi tai sori siitä. Voi tätä nöyryyden määrää! Vai onko se sittenkin röyhkeyttä?
Alex ei ole yksin. Julkiset anteeksipyynnöt ovat suorastaan maailmanlaajuinen trendi. Samaan aikaan kun Alex pyyteli anteeksi luin Umberto Econ uutuuskirjaa, satiiria sanomalehdestä, jolle tiedonvälitys on toissijaista ja totuuden vääristeleminen arkipäivää (Numero Zeron tapaus, WSOY 2015).
Kirjassa eräs henkilö päivittelee: "Ja anteeksipyynnöt sitten! Anglikaaninen kirkko pyytää anteeksi Darwinilta, Virginian osavaltio pyytää anteeksi orjuutta, Enel pyytää anteeksi sähkökatkoksia, Kanadan hallitus pyytää virallisesti anteeksi inuiiteilta. Ei saa sanoa, että kirkko on muuttanut suhtautumistaan Maan kiertoliikkeestä, vaan että paavi pyytää anteeksi Galileolta."
Toinen henkilö taputtaa käsiään ja sanoo, ettei ole koskaan tajunnut, onko tämä anteeksipyytelyvimma nöyryyden vai röyhkeyden merkki: ensin tehdään jotakin väärää ja sitten pyydetään anteeksi ja pestään kädet koko asiasta.
"Tulee mielen vanha vitsi cowboysta, joka ratsastaa preerialla, kuulee taivaalta äänen, joka käskee hänen mennä Abileneen, Abilenessa ääni käskee hänen mennä saluunaan ja satsata ruletissa kaikki rahansa numero viiteen, taivaallisen äänen viettelemänä cowboy tottelee, ruletissa tulee numero kahdeksantoista ja ääni kuiskaa: harmi, me hävisimme."
Anteeksipyydettävää maailmassa riittää. Historia on täynnä vanhoja ja nykypäivä uusia vääryyksiä.
Netissä on jopa erityinen sivusto (www.anteeksi.fi) jonne voi kirjoittaa anteeksipyyntöjä. Ne julkaistaan sivulla tarkistusten jälkeen.
Pyydän nöyrimmästi anteeksi tätä kirjoitusta. Sori siitä.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 2.12.2015)
torstai 3. joulukuuta 2015
maanantai 30. marraskuuta 2015
Likainen Harri Erkon renkinä
Toimittaja-kirjailija Harri Nykänen kirjoittaa itsestään: "Kun pääsin vauhtiin, olin kuin vainun saanut ajokoira jäniksen perässä, jahtia oli joskus äärimmäisen vaikea lopettaa."
Nykänen jahtasi 20 vuotta (1981-2001) rötösherroja Helsingin Sanomien rikostoimittajana. Siitä ajasta hän on nyt julkaissut muistelmansa (Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä, Docendo 2015).
Nykänen kehaisee, miten hän on niistänyt poliitikkoja, korkeita virkamiehiä ja päättäjiä niin, että siitä on jäänyt monelle ainakin punainen nenä, joillekin vakavampiakin sielullisia vammoja. "Muutama on joutunut jopa eroamaan."
Nykänen ei ollut ihan tavallinen toimittaja. Uutishankinnassaan hän käytti epätavallisia, häikäilemättömiäkin keinoja. Hänen ympärillään väreili Juha Nummisen luonnehdinnan mukaan ikuinen kriisi. Nykänen oli hankala tapaus Hesarin johdolle.
Nykänen rakentaa itsestään kuvaa sankaritoimittajana, joka käytti joskus likaisia keinoja, mutta aina puhtaan asian puolesta. Itsekritiikin syntiin hän sortuu harvoin.
Nykäsen kirja on kiinnostava kuvaus rikostoimittajan työstä. Hänellä oli hyvät suhteet sekä poliiseihin että alamaailmaan. Hän oli innostunut työstään ja aina valmis uusiin seikkailuihin. Ja lehti sai skuuppeja, uutisvoittoja, kerta toisensa jälkeen.
Nykäsen esimerkit tapaamisistaan alamaailman edustajien ja poliisien kanssa ovat kuin seikkailukertomuksia. Ei ihme, että hän on hyödyntänyt niitä dekkareissaan.
Tapaamiaan rikollisia Nykänen kuvaa tavallisiksi ihmisiksi, joitakin jopa sympaattisiksi: "Yksikään heistä ei ollut elokuvista tuttu nero tai mistään piittaamaton psykopaatti. Mielipuolia ja narsisteja varmasti löytyy Suomen vankiloista, mutta luultavasti vähemmän kuin suuryritysten johdosta."
Jutuillaan Nykänen koetteli monenlaisia rajoja. Hän tuli Hesarille kalliiksi. "Olen varmasti Helsingin Sanomien kaikkien aikojen kallein toimittaja. Niin paljon jutuistani on maksettu korvauksia ja oikeudenkäyntikuluja." Oikeudessa Nykästä ei kuitenkaan koskaan tuomittu.
Nykänen kuvaa yksityiskohtaisesti muutaman tapauksen Hesarin sisäpiiristä, kun hänen suksensa menivät ristiin päätoimittajien kanssa. Peli meni sen verran kovaksi, että Nykänen kirjoitti valituskirjeitä päätoimittajien ohi suoraan Aatos Erkolle.
Nykäsen tulilinjalla ovat erityisesti Janne Virkkunen ja Reetta Meriläinen, nyt jo eläkkeellä olevat Hesarin päätoimittajat. Kun Nykänen jahtasi rötösherroja, päätoimittajat suojelivat Nykäsen mielestä kavereitaan, kuten Matti Ahdetta.
Viimeinen niitti Nykäsen Hesari-uralle olikin Veikkauksen Ahteen käpälöintikohu. Ahteen väitettiin ahdistelleen naisia työpaikallaan.
Hesari julkaisi aluksi uutisen vesitettynä ja ilman Ahteen nimeä. Siitä suivaantuneena Nykänen paljasti Ahteen nimen suorassa tv-lähetyksessä vastoin Hesarin johdon kieltoa. Potkut tulivat sekä Nykäselle että Ahteelle.
Harri Nykänen edustaa ulkoista olemustaan myöten toimittajatyyppiä, joka alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Romanttisen käsityksen mukaan parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt.
Nykänen jahtasi 20 vuotta (1981-2001) rötösherroja Helsingin Sanomien rikostoimittajana. Siitä ajasta hän on nyt julkaissut muistelmansa (Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä, Docendo 2015).
Nykänen kehaisee, miten hän on niistänyt poliitikkoja, korkeita virkamiehiä ja päättäjiä niin, että siitä on jäänyt monelle ainakin punainen nenä, joillekin vakavampiakin sielullisia vammoja. "Muutama on joutunut jopa eroamaan."
Nykänen ei ollut ihan tavallinen toimittaja. Uutishankinnassaan hän käytti epätavallisia, häikäilemättömiäkin keinoja. Hänen ympärillään väreili Juha Nummisen luonnehdinnan mukaan ikuinen kriisi. Nykänen oli hankala tapaus Hesarin johdolle.
Nykänen rakentaa itsestään kuvaa sankaritoimittajana, joka käytti joskus likaisia keinoja, mutta aina puhtaan asian puolesta. Itsekritiikin syntiin hän sortuu harvoin.
Nykäsen kirja on kiinnostava kuvaus rikostoimittajan työstä. Hänellä oli hyvät suhteet sekä poliiseihin että alamaailmaan. Hän oli innostunut työstään ja aina valmis uusiin seikkailuihin. Ja lehti sai skuuppeja, uutisvoittoja, kerta toisensa jälkeen.
Nykäsen esimerkit tapaamisistaan alamaailman edustajien ja poliisien kanssa ovat kuin seikkailukertomuksia. Ei ihme, että hän on hyödyntänyt niitä dekkareissaan.
Tapaamiaan rikollisia Nykänen kuvaa tavallisiksi ihmisiksi, joitakin jopa sympaattisiksi: "Yksikään heistä ei ollut elokuvista tuttu nero tai mistään piittaamaton psykopaatti. Mielipuolia ja narsisteja varmasti löytyy Suomen vankiloista, mutta luultavasti vähemmän kuin suuryritysten johdosta."
Jutuillaan Nykänen koetteli monenlaisia rajoja. Hän tuli Hesarille kalliiksi. "Olen varmasti Helsingin Sanomien kaikkien aikojen kallein toimittaja. Niin paljon jutuistani on maksettu korvauksia ja oikeudenkäyntikuluja." Oikeudessa Nykästä ei kuitenkaan koskaan tuomittu.
Nykänen kuvaa yksityiskohtaisesti muutaman tapauksen Hesarin sisäpiiristä, kun hänen suksensa menivät ristiin päätoimittajien kanssa. Peli meni sen verran kovaksi, että Nykänen kirjoitti valituskirjeitä päätoimittajien ohi suoraan Aatos Erkolle.
Nykäsen tulilinjalla ovat erityisesti Janne Virkkunen ja Reetta Meriläinen, nyt jo eläkkeellä olevat Hesarin päätoimittajat. Kun Nykänen jahtasi rötösherroja, päätoimittajat suojelivat Nykäsen mielestä kavereitaan, kuten Matti Ahdetta.
Viimeinen niitti Nykäsen Hesari-uralle olikin Veikkauksen Ahteen käpälöintikohu. Ahteen väitettiin ahdistelleen naisia työpaikallaan.
Hesari julkaisi aluksi uutisen vesitettynä ja ilman Ahteen nimeä. Siitä suivaantuneena Nykänen paljasti Ahteen nimen suorassa tv-lähetyksessä vastoin Hesarin johdon kieltoa. Potkut tulivat sekä Nykäselle että Ahteelle.
Harri Nykänen edustaa ulkoista olemustaan myöten toimittajatyyppiä, joka alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Romanttisen käsityksen mukaan parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt.
Raha ja rakkaus - rikos ja rangaistus
Kun kirjassa on 600 sivua, vaatii tiettyjä rituaaleja ennen kuin ryhtyy lukemaan. Asenteen pitää olla kohdallaan. Sitä kiertelee ja kaartelee, tunnustelee, että kannattaako uhrata aikaansa kirjan lukemiseen. Tunnen suuria ennakkoluuloja näitä tiiliskiviä kohtaan.
On kuitenkin hyväksyttävä se tosiseikka, että Amerikassa kaikki on suurta. Jonathan Franzenin uutuuskirjan (Purity, Siltala 2015) kertoja: "Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus, pituus."
Jos haluaa tietää, millaisia kirjoja amerikkalaiset lukevat, on luettava Franzenia. Hän on yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista kirjailijoista juuri nyt. Ei siis auta muu kuin lukea Purityn 600 sivua.
Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä.
Purityä voi lukea monella tavalla. Se on yhteiskunnallinen romaani, mutta myös rikosromaani, rakkausromaani, viihderomaani. Se on korkeakirjallinen viihdyttäjä, jota joku kutsui älykköjen saippuaoopperaksi.
Kirja koostuu seitsemästä pitkästä luvusta, joissa käsitellään päähenkilöiden menneisyyttä. Yhdistävänä lenkkinä on Purity eli Pip, nuori nainen, joka liittyy tavalla tai toisella kaikkiin henkilöihin.
Pip on saanut opintonsa päätökseen ja taakkana on iso opintolaina. Hän asuu anarkistiporukan valtaamassa talossa Kaliforniassa. Suhde erikoiseen yksinhuoltajaäitiin on hankala, isästä ei ole tietoakaan, kunnes kaikki paljastuu.
Pip päätyy harjoittelijaksi Kolumbiaan projektiin, jota johtaa Itä-Berliinissä kasvanut Andreas Wolf, karismaattinen ja ristiriitainen mies. Wolf on noussut maailmanmaineeseen internetin suurten salaisuuksien paljastajana. Esikuvat on helppo tunnistaa: Assange ja Snowden.
"Andreas Wolf on niin täynnä omia likaisia salaisuuksiaan, että näkee koko maailman likaisina salaisuuksina."
Wolf teki 1980-luvulla Itä-Berliinissä vakavan rikoksen, josta ei jäänyt kiinni. Wolfin ympärille kietoutuu moni asia ja henkilö. On kyse myös moraalista, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta sekä vallasta.
"Pip nyökkäsi, mutta hän ajatteli kuinka hirveä maailma oli, kuinka siellä taisteltiin ikuisesti vallasta. Salaisuudet olivat valtaa. Raha oli valtaa. Sillä jota joku tarvitsi oli valtaa. Valtaa, valtaa, valtaa: kuinka maailma saattoi järjestyä valtataistelun ympärille, kun valta teki ihmisen niin yksinäiseksi ja tyrannimaiseksi?"
Purityn henkilö- ja perhekuviot ovat monimutkaisia. Henkilöt eivät ole mustavalkoisia, hyviä tai pahoja, kuten eivät ihmiset yleensäkään. Paljon tapahtuu eikä Franzen täysin onnistu tapahtumien yhteen nivomisessa. Joskus menee vähän sekavaksi.
Purityn lukeminen oli työvoitto. Puolivälissä olin vähällä uupua, mutta pakersin sivu sivulta eteenpäin, kunnes loppu taas palkitsi vaivan. Loppu oli hieno eikä selittänyt kaikkea puhki, vaan jätti tilaa lukijan mielikuvitukselle.
Kirjan teemat ovat ikuisia, mutta se on hyvällä tavalla myös ajassa kiinni.
On kuitenkin hyväksyttävä se tosiseikka, että Amerikassa kaikki on suurta. Jonathan Franzenin uutuuskirjan (Purity, Siltala 2015) kertoja: "Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus, pituus."
Jos haluaa tietää, millaisia kirjoja amerikkalaiset lukevat, on luettava Franzenia. Hän on yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista kirjailijoista juuri nyt. Ei siis auta muu kuin lukea Purityn 600 sivua.
Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä.
Purityä voi lukea monella tavalla. Se on yhteiskunnallinen romaani, mutta myös rikosromaani, rakkausromaani, viihderomaani. Se on korkeakirjallinen viihdyttäjä, jota joku kutsui älykköjen saippuaoopperaksi.
Kirja koostuu seitsemästä pitkästä luvusta, joissa käsitellään päähenkilöiden menneisyyttä. Yhdistävänä lenkkinä on Purity eli Pip, nuori nainen, joka liittyy tavalla tai toisella kaikkiin henkilöihin.
Pip on saanut opintonsa päätökseen ja taakkana on iso opintolaina. Hän asuu anarkistiporukan valtaamassa talossa Kaliforniassa. Suhde erikoiseen yksinhuoltajaäitiin on hankala, isästä ei ole tietoakaan, kunnes kaikki paljastuu.
Pip päätyy harjoittelijaksi Kolumbiaan projektiin, jota johtaa Itä-Berliinissä kasvanut Andreas Wolf, karismaattinen ja ristiriitainen mies. Wolf on noussut maailmanmaineeseen internetin suurten salaisuuksien paljastajana. Esikuvat on helppo tunnistaa: Assange ja Snowden.
"Andreas Wolf on niin täynnä omia likaisia salaisuuksiaan, että näkee koko maailman likaisina salaisuuksina."
Wolf teki 1980-luvulla Itä-Berliinissä vakavan rikoksen, josta ei jäänyt kiinni. Wolfin ympärille kietoutuu moni asia ja henkilö. On kyse myös moraalista, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta sekä vallasta.
"Pip nyökkäsi, mutta hän ajatteli kuinka hirveä maailma oli, kuinka siellä taisteltiin ikuisesti vallasta. Salaisuudet olivat valtaa. Raha oli valtaa. Sillä jota joku tarvitsi oli valtaa. Valtaa, valtaa, valtaa: kuinka maailma saattoi järjestyä valtataistelun ympärille, kun valta teki ihmisen niin yksinäiseksi ja tyrannimaiseksi?"
Purityn henkilö- ja perhekuviot ovat monimutkaisia. Henkilöt eivät ole mustavalkoisia, hyviä tai pahoja, kuten eivät ihmiset yleensäkään. Paljon tapahtuu eikä Franzen täysin onnistu tapahtumien yhteen nivomisessa. Joskus menee vähän sekavaksi.
Purityn lukeminen oli työvoitto. Puolivälissä olin vähällä uupua, mutta pakersin sivu sivulta eteenpäin, kunnes loppu taas palkitsi vaivan. Loppu oli hieno eikä selittänyt kaikkea puhki, vaan jätti tilaa lukijan mielikuvitukselle.
Kirjan teemat ovat ikuisia, mutta se on hyvällä tavalla myös ajassa kiinni.
keskiviikko 25. marraskuuta 2015
Mikä on Hectorin valinta?
Asetin itselleni tavoitteeksi lukea kaikki kuusi kirjallisuuden Finlandia-ehdokasta ennen kuin voittaja julkistetaan. Tavoite toteutui kalkkiviivoilla. Valitsijadiktaattori Hector paljastaa valintansa huomenna (26.11.2015).
Viimeksi luin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015). Ahavan Finlandia-ehdokkuus yllätti monet eikä vähiten kirjailijaa itseään.
Ahava on nimennyt teoksensa hiljaiseksi kirjaksi, jossa ei ole ulkokirjallisia "ansioita". Uutisotsikoissa Ahavaa eikä hänen kirjaansa ole näkynyt.
Sen sijaan kirjallisuusblogeissa, joita silmäilin, Taivaalta tippuvat asiat on kehuttu laajalti. Pikaisen silmäilyn jälkeen en huomannut yhtään kielteistä arviota. Silmiin pisti myös, että kehujat olivat yleensä naisia.
Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, jotka tavalla tai toisella liittyvät toisiinsa. Puhe on sattumasta, kuolemasta, surusta ja ajan kulumisesta. On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle, nainen, joka voittaa lotossa kahdesti jättipotin, mies, jota salama iskee viisi kertaa ja paljon muita.
Mihinkään ei voi luottaa, kuten lottovoittaja Annu Heiskanen kirjoittaa salamoiden suosikille, kirjeenvaihtoystävälleen: "Että jos taivas ja meri eivät ole luotettavia, ei sitä ole aina maakaan! Jääkokkareet tippuvat, salamat lyövät, aallot pyyhkäisevät, ja joskus maa vain yksinkertaisesti repeää."
Synkkää siis on ja kaikenlaista outoa tapahtuu. Aluksi en pitänyt kirjasta lainkaan. Se vaikutti jotenkin teennäiseltä, väkisin väännetyltä, vaikka tekstiä Ahava tuottaa keveästi. Ehkä en ikämiehenä oikein osannut samaistua lapsen näkökulmiin, jotka ovat kirjan keskeistä antia.
Selja Ahava on koulutukseltaan dramaturgi. Se näkyy tekstissä. Taivaalta tippuvat asiat ei ole pitkää proosaa vaan episodimaisia katkelmia. Teksti on kurinalaista ja helposti luettavaa.
Jos en olisi asettanut itselleni tavoitetta lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat, tuskin olisin tarttunut Ahavan kirjaan. Todennäköisesti en olisi lukenut myöskään Markku Pääskysen kirjaa (Sielut, Tammi), joka on kuin Ahavan opuksen pikkuserkku. Lasten näkökulma on molemmissa keskeinen.
On siis Finlandia-palkinnosta ainakin se ilo, että tulee luettua sellaisiakin kirjoja, joita ei muuten lukisi.
Ahavan ja Pääskysen kirjat ovat omassa lajissaan hienoja teoksia. Minun ykkössuosikkejani Finlandia-voittajaksi ne eivät kuitenkaan ole.
Arvioni muista Finlandia-ehdokkaista löytyvät täältä:
Hotakainen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/201630-avioero-vai-murha
Lindstedt: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206426-seitseman-naisen-hurja-joukko
Lassila: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206734-dosentin-armain-aika
Rajala: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206903-panu-rajala-intoilee-inhasta
Pääskynen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/207092-paaskynen-ja-muita-lintuja
Viimeksi luin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015). Ahavan Finlandia-ehdokkuus yllätti monet eikä vähiten kirjailijaa itseään.
Ahava on nimennyt teoksensa hiljaiseksi kirjaksi, jossa ei ole ulkokirjallisia "ansioita". Uutisotsikoissa Ahavaa eikä hänen kirjaansa ole näkynyt.
Sen sijaan kirjallisuusblogeissa, joita silmäilin, Taivaalta tippuvat asiat on kehuttu laajalti. Pikaisen silmäilyn jälkeen en huomannut yhtään kielteistä arviota. Silmiin pisti myös, että kehujat olivat yleensä naisia.
Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, jotka tavalla tai toisella liittyvät toisiinsa. Puhe on sattumasta, kuolemasta, surusta ja ajan kulumisesta. On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle, nainen, joka voittaa lotossa kahdesti jättipotin, mies, jota salama iskee viisi kertaa ja paljon muita.
Mihinkään ei voi luottaa, kuten lottovoittaja Annu Heiskanen kirjoittaa salamoiden suosikille, kirjeenvaihtoystävälleen: "Että jos taivas ja meri eivät ole luotettavia, ei sitä ole aina maakaan! Jääkokkareet tippuvat, salamat lyövät, aallot pyyhkäisevät, ja joskus maa vain yksinkertaisesti repeää."
Synkkää siis on ja kaikenlaista outoa tapahtuu. Aluksi en pitänyt kirjasta lainkaan. Se vaikutti jotenkin teennäiseltä, väkisin väännetyltä, vaikka tekstiä Ahava tuottaa keveästi. Ehkä en ikämiehenä oikein osannut samaistua lapsen näkökulmiin, jotka ovat kirjan keskeistä antia.
Selja Ahava on koulutukseltaan dramaturgi. Se näkyy tekstissä. Taivaalta tippuvat asiat ei ole pitkää proosaa vaan episodimaisia katkelmia. Teksti on kurinalaista ja helposti luettavaa.
Jos en olisi asettanut itselleni tavoitetta lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat, tuskin olisin tarttunut Ahavan kirjaan. Todennäköisesti en olisi lukenut myöskään Markku Pääskysen kirjaa (Sielut, Tammi), joka on kuin Ahavan opuksen pikkuserkku. Lasten näkökulma on molemmissa keskeinen.
On siis Finlandia-palkinnosta ainakin se ilo, että tulee luettua sellaisiakin kirjoja, joita ei muuten lukisi.
Ahavan ja Pääskysen kirjat ovat omassa lajissaan hienoja teoksia. Minun ykkössuosikkejani Finlandia-voittajaksi ne eivät kuitenkaan ole.
Arvioni muista Finlandia-ehdokkaista löytyvät täältä:
Hotakainen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/201630-avioero-vai-murha
Lindstedt: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206426-seitseman-naisen-hurja-joukko
Lassila: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206734-dosentin-armain-aika
Rajala: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206903-panu-rajala-intoilee-inhasta
Pääskynen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/207092-paaskynen-ja-muita-lintuja
tiistai 24. marraskuuta 2015
Pääskynen ja muita lintuja
Kun kirjailijan nimi on Pääskynen, on selvää, että linnut ovat hänelle tärkeitä. Markku Pääskysen uudessa kirjassa (Sielut, Tammi 2015), joka on yksi Finlandia-ehdokkaista, jopa kaikki tiet, kadut ja kujat ovat lintuja: Palokärjenkatu, Telkänkatu, Rastaankatu, Pöllönkuja, Kehrääjänkatu, Teerenkatu, Huuhkajankatu...
Sielut ei kuitenkaan ole lintukirja. Koulutyttö Maija ei ole aamulla ilmestynyt kouluun. Häntä etsitään koko päivän yhä isommalla joukolla. Vanhempien ahdistus kasvaa.
Kirjan päähenkilöiksi kasvavat koulupojat Taito ja Ilari, jotka puhuvat viisaita ja ratkaisevat lopulta Maijan katoamisen arvoituksen. Kirjassa lasten näkökulma hallitsee.
Takerruin aluksi yksityiskohtaan, lintuihin, kun en oikein osannut päättää, miten tähän Pääskysen kirjaan pitäisi suhtautua. Sen minäkin ymmärrän, että Pääskynen kirjoittaa kaunista suomea, teksti on paikoin kuin runoa lukisi.
Kun olen taipuvainen uskomaan auktoriteetteihin, kuten Finlandia-palkinnon esiraatiin ja Hesarin arvosteluihin, tulin siihen tulokseen, että Pääskysen kirjan täytyy olla taidetta. Ei siis tyhjänpäiväistä tekotaidetta, kuten heikkona hetkenä ajattelin.
Matti Mäkelä opasti Hesarissa, että Sielut on "syvähenkistä taideproosaa dekkarivetoisessa juoniajassamme" sekä yhtä paljon runoutta ja ajattelua kuin juonta.
Lukemisen jälkeen kirja jäi vaivaamaan. Kun vielä huomasin, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen lause on täsmälleen sama, hämmennys kasvoi: "Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti sillä eihän ole mahdollista että näin oli tapahtunut."
Mutta palataan vielä lintuihin. Kun Maija jo nukkui omassa sängyssään, hän näki unia linnuista. Hän seisoi kotipihalla ja hänen ylitseen lensi tuhansittain erivärisiä lintuja.Yhdessä unessa Maija lensi lintujen mukana trooppiselle saarelle joka oli niiden koti ja jonne pääsi vain lentämällä.
Jo ennen varsinaisen kirjan alkua Pääskynen lainaa motoksi Platonin lennokasta tekstiä: "Jos sielu on omillaan ja siivekäs, se lentää ilmojen halki ja hallitsee koko maailmaa, mutta siivettömänä se vaipuu kunnes osuu johonkin kiinteään, johon se asettuu ja ottaa maallisen muodon..."
Sielut istuu hyvin siihen Finlandia-palkinnon esiraadin linjanvetoon, jonka mukaan ehdokkaat on valittu nimenomaan sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina.
Sielut ei kuitenkaan ole lintukirja. Koulutyttö Maija ei ole aamulla ilmestynyt kouluun. Häntä etsitään koko päivän yhä isommalla joukolla. Vanhempien ahdistus kasvaa.
Kirjan päähenkilöiksi kasvavat koulupojat Taito ja Ilari, jotka puhuvat viisaita ja ratkaisevat lopulta Maijan katoamisen arvoituksen. Kirjassa lasten näkökulma hallitsee.
Takerruin aluksi yksityiskohtaan, lintuihin, kun en oikein osannut päättää, miten tähän Pääskysen kirjaan pitäisi suhtautua. Sen minäkin ymmärrän, että Pääskynen kirjoittaa kaunista suomea, teksti on paikoin kuin runoa lukisi.
Kun olen taipuvainen uskomaan auktoriteetteihin, kuten Finlandia-palkinnon esiraatiin ja Hesarin arvosteluihin, tulin siihen tulokseen, että Pääskysen kirjan täytyy olla taidetta. Ei siis tyhjänpäiväistä tekotaidetta, kuten heikkona hetkenä ajattelin.
Matti Mäkelä opasti Hesarissa, että Sielut on "syvähenkistä taideproosaa dekkarivetoisessa juoniajassamme" sekä yhtä paljon runoutta ja ajattelua kuin juonta.
Lukemisen jälkeen kirja jäi vaivaamaan. Kun vielä huomasin, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen lause on täsmälleen sama, hämmennys kasvoi: "Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti sillä eihän ole mahdollista että näin oli tapahtunut."
Mutta palataan vielä lintuihin. Kun Maija jo nukkui omassa sängyssään, hän näki unia linnuista. Hän seisoi kotipihalla ja hänen ylitseen lensi tuhansittain erivärisiä lintuja.Yhdessä unessa Maija lensi lintujen mukana trooppiselle saarelle joka oli niiden koti ja jonne pääsi vain lentämällä.
Jo ennen varsinaisen kirjan alkua Pääskynen lainaa motoksi Platonin lennokasta tekstiä: "Jos sielu on omillaan ja siivekäs, se lentää ilmojen halki ja hallitsee koko maailmaa, mutta siivettömänä se vaipuu kunnes osuu johonkin kiinteään, johon se asettuu ja ottaa maallisen muodon..."
Sielut istuu hyvin siihen Finlandia-palkinnon esiraadin linjanvetoon, jonka mukaan ehdokkaat on valittu nimenomaan sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina.
maanantai 23. marraskuuta 2015
Paljon melua Normasta
Sofi Oksanen on Suomen menestynein nykykirjailija. Hänen uusi kirjansa on aina tapaus. Hänen ympärilleen on rakennettu vertaansa vailla oleva markkinointikoneisto ja vaikuttaa siltä, että Sofi on mielellään mukana tuotteistamassa itseään.
Kun Oksasen uutuus (Norma, Like 2015) julkaistiin tänä syksynä suurin juhlamenoin Aleksanterin teatterissa, seurasin suoraa lähetystä kotona Hesarin nettisivujen kautta. Oli burleskia, soittoa ja laulua, Pekka Haavisto haastatteli ja loppuunmyty sali taputti.
Olin Akateemisessa kirjakaupassa, kun Sofin kustannustoimittaja Harri Haanpää haastatteli häntä. Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Suuret banderollit mainostivat Normaa näkyvillä paikoilla.
Normalla ja Sofilla on komeat nettisivut. Kirjailijasta on otettu näyttäviä valokuvia, joita olen nähnyt mm. Instagramissa. Sofi poseeraa mielellään. Tukka on aina hyvin ja asut huomiotaherättäviä.
Normaa on mainostettu myös laajalla Suomi-kiertueella koko syksyn. Kiertueella on liikuttu sponsorin mainosautolla, jonka kyljissä komeilevat Norman mainokset. Kiertueen on sanottu tukevan Naisten Pankin toimintaa.
Tämä pitkä johdanto on tarpeen, kun puhutaan Sofi Oksasen uudesta kirjasta. Sen kohdalla ei voi ohittaa ulkokirjallisia asioita. Kirja tahtoo jäädä sivuseikaksi.
Kaiken rummutuksen jälkeen sain vihdoin luetuksi Norman. Se osoittautui pettymykseksi. Norma on keskinkertainen kirja.
Norman pääasia ovat hiukset. Kukapa muu sopisi aiheesta paremmin kirjoittamaan kuin Sofi Oksanen, joka tunnetaan näyttävästä tukkalaitteestaan. Ensin tulee tukka, sitten vasta Sofi.
Kirjan punaisena lankana hiusbisneksen lisäksi on naisten asema yleensäkin kauneusalan markkinoilla. Aihevalinta sinänsä on hyvä ja yllättävä, toteutus vain ontuu. Normassa on liian paljon asioita, jotta se pysyisi koossa.
Sofi Oksanen on hyvän puolella pahaa vastaan. Kukapa ei olisi. Tästä asetelmasta ei vain useinkaan synny hyvää kaunokirjallisuutta. Vivahteet puuttuvat, henkilöt jäävät etäisiksi ja yksiulotteisiksi.
Sofi Oksasen ydinsanoma on tässä: "Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa."
Norma on melkein enemmän tietokirja, pamfletti, hiusbisneksestä, kohdunvuokrauksesta ja kauneusteollisuudesta kuin kaunokirjallinen teos. Se sopiikin hyvin kampanjakirjaksi Naisten Pankille. Norma on kampanjakirjallisuutta.
Kun Oksasen uutuus (Norma, Like 2015) julkaistiin tänä syksynä suurin juhlamenoin Aleksanterin teatterissa, seurasin suoraa lähetystä kotona Hesarin nettisivujen kautta. Oli burleskia, soittoa ja laulua, Pekka Haavisto haastatteli ja loppuunmyty sali taputti.
Olin Akateemisessa kirjakaupassa, kun Sofin kustannustoimittaja Harri Haanpää haastatteli häntä. Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Suuret banderollit mainostivat Normaa näkyvillä paikoilla.
Normalla ja Sofilla on komeat nettisivut. Kirjailijasta on otettu näyttäviä valokuvia, joita olen nähnyt mm. Instagramissa. Sofi poseeraa mielellään. Tukka on aina hyvin ja asut huomiotaherättäviä.
Normaa on mainostettu myös laajalla Suomi-kiertueella koko syksyn. Kiertueella on liikuttu sponsorin mainosautolla, jonka kyljissä komeilevat Norman mainokset. Kiertueen on sanottu tukevan Naisten Pankin toimintaa.
Tämä pitkä johdanto on tarpeen, kun puhutaan Sofi Oksasen uudesta kirjasta. Sen kohdalla ei voi ohittaa ulkokirjallisia asioita. Kirja tahtoo jäädä sivuseikaksi.
Kaiken rummutuksen jälkeen sain vihdoin luetuksi Norman. Se osoittautui pettymykseksi. Norma on keskinkertainen kirja.
Norman pääasia ovat hiukset. Kukapa muu sopisi aiheesta paremmin kirjoittamaan kuin Sofi Oksanen, joka tunnetaan näyttävästä tukkalaitteestaan. Ensin tulee tukka, sitten vasta Sofi.
Kirjan punaisena lankana hiusbisneksen lisäksi on naisten asema yleensäkin kauneusalan markkinoilla. Aihevalinta sinänsä on hyvä ja yllättävä, toteutus vain ontuu. Normassa on liian paljon asioita, jotta se pysyisi koossa.
Sofi Oksanen on hyvän puolella pahaa vastaan. Kukapa ei olisi. Tästä asetelmasta ei vain useinkaan synny hyvää kaunokirjallisuutta. Vivahteet puuttuvat, henkilöt jäävät etäisiksi ja yksiulotteisiksi.
Sofi Oksasen ydinsanoma on tässä: "Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa."
Norma on melkein enemmän tietokirja, pamfletti, hiusbisneksestä, kohdunvuokrauksesta ja kauneusteollisuudesta kuin kaunokirjallinen teos. Se sopiikin hyvin kampanjakirjaksi Naisten Pankille. Norma on kampanjakirjallisuutta.
perjantai 20. marraskuuta 2015
Panu Rajala intoilee Inhasta
Panu Rajala on niin tuottelias kirjailija, että hän ei ehdi keksiä tekstejään vain omasta päästään. Hänen täytyy lainata, tai jos rumasti sanoo, varastaa muidenkin tekstejä.
Rajalan uudesta kirjasta (Intoilija, Fotografin muistikuvat, WSOY 2015) syntyi pienimuotoinen kohu, kun Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen paljasti, että Intoilijassa on parikymmentä sivua suoria lainauksia I.K. Inhan (1865-1930) kirjoista: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/12/onko-panu-rajalan-finlandia-ehdokaskirja-plagiaatti.
Rajalaa ryhtyi puolustamaan Hesarin Jukka Petäjä, joka pilkkasi Puttosta: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1447494038652. Rajalan lainaukset eivät ole juridinen ongelma, mutta moraalista kannattaa keskustella. Lukijalla on oikeus tietää, miten teksti on syntynyt. Seppo Puttonen on oikealla asialla.
Intoilija on taiteilijatarina miehestä, joka jäi kultakauden taiteilijoiden, kuten Sibeliuksen, Edelfeltin, Halosen ja Eero Järnefeltin varjoon. Inha oli monipuolinen taiteilija: valokuvaaja, tutkimusmatkailija, tietokirjailija, kääntäjä, keksijä ja innokas polkupyöräilijä.
Sibelius oli Inhan koulutoveri, johon hän vertasi itseään: "Hän on suurenmoinen, minä en ole mitään hänen rinnallaan, vaikka samaa koulua kävimme."
Inhalla ei ollut onnea myöskään rakkaudessa. Hän vertasi taas itseään Sibeliukseen: "Jos minulla olisi oma Ainoni, kelpaisin taiteilijana heidän piiriinsä siellä, nyt olen korpeen karkotettu kummajainen, koijan peikko, maan menninkäinen. Heille säihkyvät suosion säilät ja kajahtavat glorian fanfaarit!"
Rajala innostuu Inhasta ja tavoittaa vanhahtavalla tyylillään hyvin ajan ilmapiirin. Rajala osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Hänen tuotantonsa kivijalka ovat taiteilijaelämäkerrat, jotka ovat kautta linjan olleet korkeatasoisia.
Kirjailijan työ on siitä kummallista, että se on suurelta osin valehtelemista ja varastamista. Siinä mielessä Panu Rajala ei ole mikään outo tapaus.
Eräät kriitikot, kuten Ylen Seppo Puttonen ja Nadja Nowak, valittavat, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole ajassa kiinni: "Kuusi teosta antavat erikoisen kuvan kirjallisuuden suhteesta tämän hetken yhteiskuntaan. Esiraadin valitsemat teokset eivät tunnu olevan tiukasti kiinni ajan merkittävissä ja ihmisten mieliä mylläävissä asioissa."
Toisenlaisen näkökulman tarjoaa Juha Hurme (Nyljetyt ajatukset), jonka mielestä taide ei ole ikinä ajassa kiinni eikä se selitä eikä opeta. Kirjoittaminen on rehellistä valehtelua ja taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta.
Valintaraati suosi ajatonta kirjallisuutta ja etsi hyvällä suomella kirjoitettuja kirjoja. Pintajulkisuus ei ollut mikään meriitti.
Esiraadin puheenjohtaja Iris Schwanck tiivisti: "On hienoa, että kirjallisuudesta puhutaan nykyisin paljon, myös ulkokirjallisista seikoista. Sitä tärkeämpää on, että Finlandia-palkintoehdokkaat valitaan ja esitellään sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina."
Näihin raameihin Rajalan Intoilija sopii hyvin. On hyvä, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole tänä vuonna muodikkaasti ajassa kiinni. Ensi vuonna kaikki voi taas olla toisin.
Rajalan uudesta kirjasta (Intoilija, Fotografin muistikuvat, WSOY 2015) syntyi pienimuotoinen kohu, kun Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen paljasti, että Intoilijassa on parikymmentä sivua suoria lainauksia I.K. Inhan (1865-1930) kirjoista: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/12/onko-panu-rajalan-finlandia-ehdokaskirja-plagiaatti.
Rajalaa ryhtyi puolustamaan Hesarin Jukka Petäjä, joka pilkkasi Puttosta: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1447494038652. Rajalan lainaukset eivät ole juridinen ongelma, mutta moraalista kannattaa keskustella. Lukijalla on oikeus tietää, miten teksti on syntynyt. Seppo Puttonen on oikealla asialla.
Intoilija on taiteilijatarina miehestä, joka jäi kultakauden taiteilijoiden, kuten Sibeliuksen, Edelfeltin, Halosen ja Eero Järnefeltin varjoon. Inha oli monipuolinen taiteilija: valokuvaaja, tutkimusmatkailija, tietokirjailija, kääntäjä, keksijä ja innokas polkupyöräilijä.
Sibelius oli Inhan koulutoveri, johon hän vertasi itseään: "Hän on suurenmoinen, minä en ole mitään hänen rinnallaan, vaikka samaa koulua kävimme."
Inhalla ei ollut onnea myöskään rakkaudessa. Hän vertasi taas itseään Sibeliukseen: "Jos minulla olisi oma Ainoni, kelpaisin taiteilijana heidän piiriinsä siellä, nyt olen korpeen karkotettu kummajainen, koijan peikko, maan menninkäinen. Heille säihkyvät suosion säilät ja kajahtavat glorian fanfaarit!"
Rajala innostuu Inhasta ja tavoittaa vanhahtavalla tyylillään hyvin ajan ilmapiirin. Rajala osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Hänen tuotantonsa kivijalka ovat taiteilijaelämäkerrat, jotka ovat kautta linjan olleet korkeatasoisia.
Kirjailijan työ on siitä kummallista, että se on suurelta osin valehtelemista ja varastamista. Siinä mielessä Panu Rajala ei ole mikään outo tapaus.
Eräät kriitikot, kuten Ylen Seppo Puttonen ja Nadja Nowak, valittavat, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole ajassa kiinni: "Kuusi teosta antavat erikoisen kuvan kirjallisuuden suhteesta tämän hetken yhteiskuntaan. Esiraadin valitsemat teokset eivät tunnu olevan tiukasti kiinni ajan merkittävissä ja ihmisten mieliä mylläävissä asioissa."
Toisenlaisen näkökulman tarjoaa Juha Hurme (Nyljetyt ajatukset), jonka mielestä taide ei ole ikinä ajassa kiinni eikä se selitä eikä opeta. Kirjoittaminen on rehellistä valehtelua ja taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta.
Valintaraati suosi ajatonta kirjallisuutta ja etsi hyvällä suomella kirjoitettuja kirjoja. Pintajulkisuus ei ollut mikään meriitti.
Esiraadin puheenjohtaja Iris Schwanck tiivisti: "On hienoa, että kirjallisuudesta puhutaan nykyisin paljon, myös ulkokirjallisista seikoista. Sitä tärkeämpää on, että Finlandia-palkintoehdokkaat valitaan ja esitellään sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina."
Näihin raameihin Rajalan Intoilija sopii hyvin. On hyvä, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole tänä vuonna muodikkaasti ajassa kiinni. Ensi vuonna kaikki voi taas olla toisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)