Itä-Aasiassa sijaitsevan Mongolian pääkaupunki Ulaan Baatar (Ulan Bator) on maailman kylmin pääkaupunki. Mongolia on myös maailman harvimmin asuttu valtio ja pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin sisämaavaltio. Erikoinen, superlatiivien maa.
Vietin Ulaan Baatarissa ja sen liepeillä juuri viikon (4.-11.11.). Lensin Helsingistä Moskovan kautta Ulaan Baatariin. Lento Moskovasta kesti vain kuutisen tuntia.
Mongoliassa on yli kolme miljoonaa asukasta, joista pääkaupungissa asuu toista miljoona ihmistä. Kun saapuu Tšingis-kaanin lentoasemalle, ensi vaikutelma on kuin olisi tullut johonkin Euroopan pieneen sosialistimaahan muutama kymmenen vuotta sitten.
Vaikutelma vahvistuu, kun saapuu kaupunkiin. Vanhat kerrostalot ovat tuttua Stalinin ajan tyyliä. Nenään pistävät ikävät hajut: hiilen käyttö lämmitykseen aiheuttaa saasteongelmia. Ulaan Baatarin yllä leijuu sankka saastepilvi.
Pienellä Mongolialla on vain kaksi rajanaapuria, Kiina ja Venäjä. Mongolia yrittää ottaa kaiken hyödyn suurista naapureistaan. Pienellä ei ole varaa ryppyillä. Mongolialla onkin hyvät suhteet naapureihinsa.
Ulaan Baatarin keskusta on vilkas paikka. Autoja on niin paljon liikenteessä, että jalankulkija ei tahdo sekaan mahtua. Autoilija on myös katujen kuningas. Jalankulkija saa olla varuillaan.
Autokanta on yllättävän uutta. Japanilaiset ja eteläkorealaiset automerkit hallitsevat. Silmään pistää, että ratti on usein oikealla puolella päin vastoin kuin meillä, vaikka Mongoliassa on oikeanpuoleinen liikenne.
Ulaan Baatarin ydinkeskustaa hallitsee Tšingis-kaanin valtava aukio, jonka laidalla on parlamenttitalo ja uudenaikaisia toimistorakennuksia. Kaikesta huomaa, että mongolit ovat ylpeitä historiastaan. Tšingis-kaanin patsaita ja kuvia on paljon.
Patsaista tyrmäävin on vähän pääkaupungin ulkopuolella keskellä ei mitään oleva 50 metriä korkea ratsastajapatsas, jonka korkeuksiin pääsee hissillä ihailemaan laajaa lakeutta.
Tšingis-kaani rakensi 1200-luvulla imperiumin, joka ulottui aina Eurooppaan saakka. Viimeinen suurkaani, Kublai-kaani, hallitsi valtakuntaa, joka lienee ollut kaikkien aikojen laajin imperiumi, jos merialueita ei oteta lukuun. Se ulottui Koreasta Unkariin ja Siperiasta Pohjois-Intiaan.
Ulaan Baatar on melko nykyaikainen kaupunki, mutta Mongolian sielu on maaseudulla. Kolmasosa väestöstä on edelleen paimentolaisia, jotka jurttineen kiertävät paikasta toiseen.
Minullakin oli mahdollisuus yöpyä jurtassa Gorkhi-Tereljin kansallispuistossa. Vaikka yöllä oli pakkasta reilusti yli kymmenen astetta, jurtassa tarkeni hyvin. Pökköä piti panna pesään pari-kolme kertaa yön aikana.
Mongolia on painijoiden, hevosten, jurttien, kotkametsästäjien, tammanmaidon, kurkkulaulun ja hevosenpääviulujen maa. Jos haluat erilaisia elämyksiä, mene Mongoliaan.
torstai 19. marraskuuta 2015
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Dosentin armain aika
Jos kuvittelisi, millaisen romaanin yli 60-vuotias kirjallisuuden dosentti kirjoittaisi, se olisi juuri sellainen kuin Pertti Lassilan Armain aika (Teos 2015). Lassila, 66, onkin Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti.
Armain aika on Lassilan toinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut lukuisia teoksia kirjallisuudesta. Lassila on kirjallisuuden ammattimies.
Armain aika kertoo lapsuudesta ja muistamisesta. Eletään sodanjälkeisessä Suomessa 1950-luvulla. Äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Sota on yhä vahvasti läsnä. Eila-äiti on menettänyt sodissa peräti kaksi aviomiestä.
Lassila kirjoittaa kaunista suomea. Hän ei kikkaile erikoisilla sanoilla tai sanonnoilla. Hänen kielestään äidinkielenopettajat voisivat olla ylpeitä. Tunnelman luojana Lassila on parhaimmillaan.
Lassilan esikuvia lienevät Haavikko, Hyry ja Meri, nuo 1950-luvulla kirjailijanuransa aloittaneet modernit klassikot.
Jos olisin ilkeä, voisin pilkata, että Armain aika on tylsä ja tasapaksu kirja, jossa ei ole laaksoa ei kukkulaa. Tämä on niin "kirjallisuutta", että välillä haukottaa. Missä rosot, missä särmä?
Mutta kun en ole ilkeä, kehun, että Lassilan ohut romaani (148 sivua) on pieni helmi. Se pitää lukea hitaasti ja nautiskellen. Eihän se mikään itsestään selvyys ole, että kirjallisuuden tutkija osaa myös kirjoittaa hyvin.
Lassilan kyydissä ainakin tällainen suurten ikäluokkien kasvatti voi aistia jopa hajut ja maut, 1950-luvun tunnelman. Jos kirjassa ei paljon tapahdu, lukijan pään sisässä voi tapahtua sitäkin enemmän.
Armain aika on ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Sen täytyy siis olla hyvä kirja, kun arvovaltainen raati on rankannut sen kuuden parhaan suomalaisen kaunokirjan joukkoon tänä vuonna.
On hyvä, että Lassila on ehdokkaiden joukossa. Hänen köyhällä kustantajallaan ei liene varaa valtaviin maanlaajuisiin markkinointikiertueisiin, jollaisilla esimerkiksi Sofi Oksanen on kiertänyt koko syksyn.
Ei tule kaupungilla vastaan sponsoriautoa, jonka kyljissä komeilisi teksti: Armain aika. Ei ole käsitelty kirjan teemoja burleskin keinoin Aleksanterin teatterissa. Miesten pankki, jos sellainen on, ei ole tukenut Lassilan kirjaa. Huomion herättämiseksi Lassila ei ole tietääkseni pannut peruukkia päähänsä eikä pukeutunut pellepukuun.
Armain aika on kirja, joka ilman Finlandia-ehdokkuutta olisi unohdettu vähin äänin. Kirja ansaitsee paikkansa ehdokkaiden kärkikuusikossa siinä kuin muutkin, vaikka itse olisin pudottanut sen täpärästi seitsemänneksi.
Armain aika on Lassilan toinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut lukuisia teoksia kirjallisuudesta. Lassila on kirjallisuuden ammattimies.
Armain aika kertoo lapsuudesta ja muistamisesta. Eletään sodanjälkeisessä Suomessa 1950-luvulla. Äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Sota on yhä vahvasti läsnä. Eila-äiti on menettänyt sodissa peräti kaksi aviomiestä.
Lassila kirjoittaa kaunista suomea. Hän ei kikkaile erikoisilla sanoilla tai sanonnoilla. Hänen kielestään äidinkielenopettajat voisivat olla ylpeitä. Tunnelman luojana Lassila on parhaimmillaan.
Lassilan esikuvia lienevät Haavikko, Hyry ja Meri, nuo 1950-luvulla kirjailijanuransa aloittaneet modernit klassikot.
Jos olisin ilkeä, voisin pilkata, että Armain aika on tylsä ja tasapaksu kirja, jossa ei ole laaksoa ei kukkulaa. Tämä on niin "kirjallisuutta", että välillä haukottaa. Missä rosot, missä särmä?
Mutta kun en ole ilkeä, kehun, että Lassilan ohut romaani (148 sivua) on pieni helmi. Se pitää lukea hitaasti ja nautiskellen. Eihän se mikään itsestään selvyys ole, että kirjallisuuden tutkija osaa myös kirjoittaa hyvin.
Lassilan kyydissä ainakin tällainen suurten ikäluokkien kasvatti voi aistia jopa hajut ja maut, 1950-luvun tunnelman. Jos kirjassa ei paljon tapahdu, lukijan pään sisässä voi tapahtua sitäkin enemmän.
Armain aika on ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Sen täytyy siis olla hyvä kirja, kun arvovaltainen raati on rankannut sen kuuden parhaan suomalaisen kaunokirjan joukkoon tänä vuonna.
On hyvä, että Lassila on ehdokkaiden joukossa. Hänen köyhällä kustantajallaan ei liene varaa valtaviin maanlaajuisiin markkinointikiertueisiin, jollaisilla esimerkiksi Sofi Oksanen on kiertänyt koko syksyn.
Ei tule kaupungilla vastaan sponsoriautoa, jonka kyljissä komeilisi teksti: Armain aika. Ei ole käsitelty kirjan teemoja burleskin keinoin Aleksanterin teatterissa. Miesten pankki, jos sellainen on, ei ole tukenut Lassilan kirjaa. Huomion herättämiseksi Lassila ei ole tietääkseni pannut peruukkia päähänsä eikä pukeutunut pellepukuun.
Armain aika on kirja, joka ilman Finlandia-ehdokkuutta olisi unohdettu vähin äänin. Kirja ansaitsee paikkansa ehdokkaiden kärkikuusikossa siinä kuin muutkin, vaikka itse olisin pudottanut sen täpärästi seitsemänneksi.
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
Anarkisti kravatti kaulassa
Professori Matti Klingestä ei tule ensimmäisenä mieleen anarkisti. Hän katsookin tarpeelliseksi selittää muistelmiensa kolmannen osan (Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa - Muistelmia 1972-1982, Siltala 2015) aluksi, mistä on kysymys.
Klinge viittaa vanhaan ranskalaiseen määritelmään: liberaali on (vain) anarkisti kravatti kaulassa. Myöhemmin hän tekee pienen lisäyksen, kun 1970-luvulla eräät kommunistien ajatukset kiinnostivat. "Mutta sittenkin olen enemmän anarkisti kuin kommunisti. Ja anarkisti on samaa kuin liberaali punaisessa kravatissa."
Samettipukujen ja maihinnousutakki-kulttuurin aikakaudella kravatista tuli Klingen mielestä manifestaatio - siis henkisen itsenäisyyden eli intellektuaalisen anarkismin tunnus.
Klingen muistelmat ovat hämmentävää, mutta myös kiehtovaa luettavaa. Hän on häpeämättömän itsekeskeinen eikä peittele muidenkaan kehuja. Kun kirjoja ilmestyi, niitä yleensä kehuttiin ja "otettiin erittäin laajasti vastaan innostuksella". Jos kritiikkiä tuli, siitä ei paljon puhuta.
Muistelmien kansikuva kertoo yhden olennaisen asian Klingestä. Illallispöydässä hän istuu Ranskan presidentin Giscard d'Estaingin ja Urho Kekkosen takana. Klinge toimi valtiovierailulla Kekkosen tulkkina. Klinge viihtyy vallanpitäjien ja presidenttien seurassa.
Kun Kekkonen suostui maaliskuussa 1977 vielä kerran presidenttiehdokkaaksi, Klinge kirjoitti päiväkirjaansa: "Nähtävästi olen valistuneen despotismin tai bonapartelaisen kansankeisariuden kannattaja."
1970-luku oli Klingelle hyvää aikaa. Hänet nimitettiin professoriksi, hän löi itsensä läpi seurapiireissä ja pääsi vallanpitäjien suosioon. Klinge ymmärsi Kekkosen politiikkaa ja vierasti suomettumispuheita.
Klingeä on sanottu yhden miehen juhlakulkueeksi, joka näyttelee hyvin Matti Klingeä. Näyttelemisen Klinge ohimennen itsekin myöntää, kun hän kirjoittaa: "Yritän luoda kuvaa jonkinlaisesta persoonallisesta professorista, joka tyyppinä inhimillisine - osin ehkä näyteltyinekin tai korostettuine - piirteineen antaisi yliopistolle jonkinlaista väriä."
Riemastuttavia ovat Klingen kuvaukset herrasväen illallisilta, joihin Klingen pariskunta osallistui aina, kun kutsu kävi. Kuvauksiin sisältyy tavallisen tallaajan näkökulmasta runsaasti koomisia piirteitä. Usein kutsuilta mentiin "nachspielille" Klingen kotiin.
Klinge kirjaa ruokalistat ja istumajärjestykset tarkasti. Saamme tietää, että Klingen illallisilla alkupalat syötiin seisaaltaan snapsin kanssa, pääruokana oli vasikanpaistia lisukkeineen. Jälkiruokana nautiskeltiin usein jäätelöä punssikastikkeen kera.
Klinge tuli hyvin toimeen opiskelijoiden kanssa. Hän kertoo, miten vielä 40 vuotta myöhemmin silloiset opiskelijat muistelivat, miten hänellä oli luennoilla joka kerta erilaiset manshetinnapit. Ja luennot Klinge tietysti piti aina kokopuvussa.
Ottakaamme opiksi Klingen neuvot, joiden mukaan ratkaisevia ovat ensivaikutelmat: ryhti, pukeutuminen, ilmeet, kohteliaisuus ja iloisuus ratkaisevat.
Matti Klinge on ilmiö. Hän on jaksanut pilkkapuheista välittämättä puhua vuosikymmenet hyvien tapojen puolesta. Jos unohtaa tyyliseikat, historiantutkijana Klinge on ehdottoman pätevä ja aina kiinnostava.
Matti Klinge täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Juhlavalmistelut lienee jo aloitettu. Juhlavuonna Klinge saattaisi arvostaa valtioneuvoksen arvonimeä. Jos Klinge ei täytä kriteerejä, nimitän hänet todelliseksi valtioneuvokseksi.
Klinge viittaa vanhaan ranskalaiseen määritelmään: liberaali on (vain) anarkisti kravatti kaulassa. Myöhemmin hän tekee pienen lisäyksen, kun 1970-luvulla eräät kommunistien ajatukset kiinnostivat. "Mutta sittenkin olen enemmän anarkisti kuin kommunisti. Ja anarkisti on samaa kuin liberaali punaisessa kravatissa."
Samettipukujen ja maihinnousutakki-kulttuurin aikakaudella kravatista tuli Klingen mielestä manifestaatio - siis henkisen itsenäisyyden eli intellektuaalisen anarkismin tunnus.
Klingen muistelmat ovat hämmentävää, mutta myös kiehtovaa luettavaa. Hän on häpeämättömän itsekeskeinen eikä peittele muidenkaan kehuja. Kun kirjoja ilmestyi, niitä yleensä kehuttiin ja "otettiin erittäin laajasti vastaan innostuksella". Jos kritiikkiä tuli, siitä ei paljon puhuta.
Muistelmien kansikuva kertoo yhden olennaisen asian Klingestä. Illallispöydässä hän istuu Ranskan presidentin Giscard d'Estaingin ja Urho Kekkosen takana. Klinge toimi valtiovierailulla Kekkosen tulkkina. Klinge viihtyy vallanpitäjien ja presidenttien seurassa.
Kun Kekkonen suostui maaliskuussa 1977 vielä kerran presidenttiehdokkaaksi, Klinge kirjoitti päiväkirjaansa: "Nähtävästi olen valistuneen despotismin tai bonapartelaisen kansankeisariuden kannattaja."
1970-luku oli Klingelle hyvää aikaa. Hänet nimitettiin professoriksi, hän löi itsensä läpi seurapiireissä ja pääsi vallanpitäjien suosioon. Klinge ymmärsi Kekkosen politiikkaa ja vierasti suomettumispuheita.
Klingeä on sanottu yhden miehen juhlakulkueeksi, joka näyttelee hyvin Matti Klingeä. Näyttelemisen Klinge ohimennen itsekin myöntää, kun hän kirjoittaa: "Yritän luoda kuvaa jonkinlaisesta persoonallisesta professorista, joka tyyppinä inhimillisine - osin ehkä näyteltyinekin tai korostettuine - piirteineen antaisi yliopistolle jonkinlaista väriä."
Riemastuttavia ovat Klingen kuvaukset herrasväen illallisilta, joihin Klingen pariskunta osallistui aina, kun kutsu kävi. Kuvauksiin sisältyy tavallisen tallaajan näkökulmasta runsaasti koomisia piirteitä. Usein kutsuilta mentiin "nachspielille" Klingen kotiin.
Klinge kirjaa ruokalistat ja istumajärjestykset tarkasti. Saamme tietää, että Klingen illallisilla alkupalat syötiin seisaaltaan snapsin kanssa, pääruokana oli vasikanpaistia lisukkeineen. Jälkiruokana nautiskeltiin usein jäätelöä punssikastikkeen kera.
Klinge tuli hyvin toimeen opiskelijoiden kanssa. Hän kertoo, miten vielä 40 vuotta myöhemmin silloiset opiskelijat muistelivat, miten hänellä oli luennoilla joka kerta erilaiset manshetinnapit. Ja luennot Klinge tietysti piti aina kokopuvussa.
Ottakaamme opiksi Klingen neuvot, joiden mukaan ratkaisevia ovat ensivaikutelmat: ryhti, pukeutuminen, ilmeet, kohteliaisuus ja iloisuus ratkaisevat.
Matti Klinge on ilmiö. Hän on jaksanut pilkkapuheista välittämättä puhua vuosikymmenet hyvien tapojen puolesta. Jos unohtaa tyyliseikat, historiantutkijana Klinge on ehdottoman pätevä ja aina kiinnostava.
Matti Klinge täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Juhlavalmistelut lienee jo aloitettu. Juhlavuonna Klinge saattaisi arvostaa valtioneuvoksen arvonimeä. Jos Klinge ei täytä kriteerejä, nimitän hänet todelliseksi valtioneuvokseksi.
Seitsemän naisen hurja joukko
Nyt otetaan miehestä mittaa. Syksyn kehutuimman kirjan (Laura Lindstedt: Oneiron - Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, Teos 2015) päähenkilöinä on seitsemän naista ja se on leimattu feministiseksi. Kirjan teema tosin koskettaa niin miehiä kuin naisia ja on kohtalaisen iso: kuolema.
Kirjan motto on lainattu Leo Tolstoilta: "Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään. Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?"
Seitsemän naista, newyorkilainen performanssitaiteilija, moskovalainen pääkirjanpitäjä, brasilialainen sydänsiirtopotilas, marseillelainen hienostorouva, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen, mallintöistä haaveileva senegalilainen ja itävaltalainen teinityttö ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan.
Lindstedt kuvittelee, miltä kuolemisen hetki saattaisi tuntua. Aika on menettänyt merkityksensä. Naiset ovat kuolleet, mutta henki elää. Heillä ei ole yhteistä kieltä, mutta he ymmärtävät toisiaan.
Tartuin kirjaan vähän epäröiden. Alku tökki pahasti, se oli suorastaan makaaberi, ja ensimmäinen luku oli nimettykin Danse macabreksi. Sitten yhtäkkiä jossain 100:n sivun jälkeen huomaan ahmivani kirjaa. Loppu meni lähes yhdeltä istumalta.
Lindstedt sekoittaa tyylilajeja taitavasti. Repertuaariin kuuluvat esseet, runot, sadut, näytelmät, lyhyet vuoropuhelut ja mahtuu sinne tieteellinen tutkielmakin. Teos pysyy yllättävän hyvin kasassa, vaikka tyyli vaihtelee.
Tunnetilatkin vaihtelevat. Kirjailija itse kertoo päätyneensä Oneironissa seitsemään tunnetilaan: tyyneydestä paniikkiin, vihasta välinpitämättömyyteen.
Me jotka olemme elävien kirjoissa, emme useinkaan osaa suhtautua kuolemaan luontevasti. Siitä ei paljon puhuta. Lindstedt näköjään osaa, mutta hän onkin kuoleman asiantuntija.
Oneironia Lindstedt kirjoitti kahdeksan vuotta. Hänen gradunsa aiheena oli Sanat elämän ja kuoleman välissä. Tutkimuksen kohteena oli ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten kaksi teosta. Sarrautesta hän viimeistelee myös väitöskirjaansa.
Oneironin johtavaksi hahmoksi kasvaa performanssitaiteilija Shlomith, joka saa myös viimeisen sanan: "Me olimme melko hurja joukko, eikö totta? Olimme kuoleman joukkojakin hurjempia."
Oneiron on vaativa teos, vaikka sitä on helppo lukea. Teksti soljuu luontevasti. Se on hyvässä mielessä korkeakirjallisuutta, jonka luulisi kiinnostavan myös kansainvälisiä lukijoita.
Lindstedt kirjoittaa venäläisestä kirjanpitäjästä: "Polina halusi, että kirjat todella merkitsivät, muuten niitä oli aivan turha lukea. Hän ei lukenut turhia kirjoja, sellaisia joista puhumalla pystyi tekemään itsestään helposti lähestyttävän työpaikalla."
Polina olisi pitänyt Oneironista, vaikka onkin turhan tiukkapipoinen lukija. Lukea voi myös huvin vuoksi ja aikansa kuluksi. Aina sitä jotakin oppii huonoistakin kirjoista.
Nyt kun olen vielä Oneironin vaikutuksen alaisena, heppoisilta tuntuvat monet ns. merkkihenkilöistä tehdyt romaanit, joita luen mielelläni. Kohtaukseni menee todennäköisesti kohta ohi ja palaan normaaliin olotilaan.
Tänä vuonna lukemistani kirjoista Lindstedtin Oneiron on vaikuttavin suomalainen kaunokirjallinen teos. Oneironin kaltaisia kirjoja ei julkaista kovin monta vuodessa eikä edes vuosikymmenessä.
Kirjan motto on lainattu Leo Tolstoilta: "Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään. Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?"
Seitsemän naista, newyorkilainen performanssitaiteilija, moskovalainen pääkirjanpitäjä, brasilialainen sydänsiirtopotilas, marseillelainen hienostorouva, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen, mallintöistä haaveileva senegalilainen ja itävaltalainen teinityttö ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan.
Lindstedt kuvittelee, miltä kuolemisen hetki saattaisi tuntua. Aika on menettänyt merkityksensä. Naiset ovat kuolleet, mutta henki elää. Heillä ei ole yhteistä kieltä, mutta he ymmärtävät toisiaan.
Tartuin kirjaan vähän epäröiden. Alku tökki pahasti, se oli suorastaan makaaberi, ja ensimmäinen luku oli nimettykin Danse macabreksi. Sitten yhtäkkiä jossain 100:n sivun jälkeen huomaan ahmivani kirjaa. Loppu meni lähes yhdeltä istumalta.
Lindstedt sekoittaa tyylilajeja taitavasti. Repertuaariin kuuluvat esseet, runot, sadut, näytelmät, lyhyet vuoropuhelut ja mahtuu sinne tieteellinen tutkielmakin. Teos pysyy yllättävän hyvin kasassa, vaikka tyyli vaihtelee.
Tunnetilatkin vaihtelevat. Kirjailija itse kertoo päätyneensä Oneironissa seitsemään tunnetilaan: tyyneydestä paniikkiin, vihasta välinpitämättömyyteen.
Me jotka olemme elävien kirjoissa, emme useinkaan osaa suhtautua kuolemaan luontevasti. Siitä ei paljon puhuta. Lindstedt näköjään osaa, mutta hän onkin kuoleman asiantuntija.
Oneironia Lindstedt kirjoitti kahdeksan vuotta. Hänen gradunsa aiheena oli Sanat elämän ja kuoleman välissä. Tutkimuksen kohteena oli ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten kaksi teosta. Sarrautesta hän viimeistelee myös väitöskirjaansa.
Oneironin johtavaksi hahmoksi kasvaa performanssitaiteilija Shlomith, joka saa myös viimeisen sanan: "Me olimme melko hurja joukko, eikö totta? Olimme kuoleman joukkojakin hurjempia."
Oneiron on vaativa teos, vaikka sitä on helppo lukea. Teksti soljuu luontevasti. Se on hyvässä mielessä korkeakirjallisuutta, jonka luulisi kiinnostavan myös kansainvälisiä lukijoita.
Lindstedt kirjoittaa venäläisestä kirjanpitäjästä: "Polina halusi, että kirjat todella merkitsivät, muuten niitä oli aivan turha lukea. Hän ei lukenut turhia kirjoja, sellaisia joista puhumalla pystyi tekemään itsestään helposti lähestyttävän työpaikalla."
Polina olisi pitänyt Oneironista, vaikka onkin turhan tiukkapipoinen lukija. Lukea voi myös huvin vuoksi ja aikansa kuluksi. Aina sitä jotakin oppii huonoistakin kirjoista.
Nyt kun olen vielä Oneironin vaikutuksen alaisena, heppoisilta tuntuvat monet ns. merkkihenkilöistä tehdyt romaanit, joita luen mielelläni. Kohtaukseni menee todennäköisesti kohta ohi ja palaan normaaliin olotilaan.
Tänä vuonna lukemistani kirjoista Lindstedtin Oneiron on vaikuttavin suomalainen kaunokirjallinen teos. Oneironin kaltaisia kirjoja ei julkaista kovin monta vuodessa eikä edes vuosikymmenessä.
perjantai 13. marraskuuta 2015
Jännitystä elämään
Joskus tasainenkin mies haluaa irti arjesta ja jännitystä elämäänsä. Niinpä lähdin Mongoliaan, yövyin jurtassa ja luin Ilkka Remeksen uutuuden (Jäätyvä helvetti, WSOY 2015).
Mongolia voisi olla Remeksen seikkailukertomuksillekin hyvä paikka. Mongolialla on vain kaksi rajanaapuria, Kiina ja Venäjä. Näiden keskelle voisi kuvitella vaikka millaisia agenttitarinoita, jopa jäätyvän helvetin. Mongolia on kylmä paikka, mutta sillä tuntuu olevan lämpimät välit kumpaankin naapuriinsa.
Se taas ei ehkä sopisi Remeksen piirustuksiin. Hänen kirjojensa pahikset ja pääkonnat tulevat yleensä Venäjältä.
Jäätyvä helvetti on suoraa jatkoa Hornalle. Nyt Suomi on joutunut Venäjän hybridihyökkäyksen kohteeksi. Koko Suomi lamaantuu, kun sähköt ovat poikki, tietoliikenne ei toimi ja venäläiset sabotöörit huseeraavat tehokkaasti.
"Hyökkäys, jota ei voi torjua asein. Sota, jossa kuolee vain siviilejä. Rauha, jonka hintana on Suomi."
Remes kuvittelee kaikki mahdolliset kauheudet. Pakkanen on kova, ihmisiä kuolee ja yhteiskuntasopukin on murenemassa. Venäjä on Putinin jälkeisessä ajassa, Suomelta vaaditaan tukikohtia Hangosta ja Ahvenanmaalta. Poliittinen johto on voimaton, mutta onneksi meillä on sankari nimeltään Lari Vuori.
Tällä kertaa seikkailukertomuksessa ei ole täysin onnellista loppua, vaikka pahimmalta vältytään. "Suomen vapauttaminen oli alkamassa", kuuluu kirjan viimeinen lause. Ehkä seuraavassa kirjassa saamme tietää, miten kävi.
Jäätyvässä helvetissa, kuten Remeksen kirjoissa aina, jännitystä ja toimintaa riittää. Hän ei mässäile seksillä eikä väkivallalla vaan teknisillä yksityiskohdilla. Niitä riittää. Hän on perehtynyt faktoihin ja niistä hän esitelmöi joskus piinaavan pitkäveteisesti.
Remes on suorastaan puhdashenkinen. Hyvä voittaa lopulta aina ja paha saa palkkansa. Kaava on kirjasta toiseen sama.
Remeksen vahvuuksia ovat hyvä tarina ja ajankohtaiset aiheet. Hän on ujuttanut ajankohtaisia faktoja tekstiin luomaan toden tuntua. Kirjailija on paneutunut asiaansa.
Remes koukuttaa lukijansa, vaikka tarinan käänteet voivat olla epäuskottavia, lapsellisiakin, ja kieli on usein kömpelöä ja totista. Mutta annetaan pikku heikkoudet anteeksi. Jännityskirjailijan tehtävä on luoda jännitystä ja sen Remes osaa.
Ilkka Remes ei tarvitse kirjamessuja, kokkareilla kekkalointia, näyttäviä lehtihaastatteluja tai tv-esiintymisiä. Kirjat menevät kaupaksi muutenkin, tosin eivät enää kai entiseen malliin.
Kunnioitan Remeksen ahkeruutta ja asioihin paneutumista. Hän on hieman mystinen hahmo, jonka asuinpaikastakaan ei aina olla ihan selvillä. Belgiassa vai jossakin muualla?
Remes, alias Petri Pykälä Luumäeltä, on moderni versio Outsiderista, Aarne Haapakoskesta, joka kirjoitti Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Lipponen ja Korkki tosin olivat huumorimiehiä, joita Remeksen sankarit eivät ole.
Mongolia voisi olla Remeksen seikkailukertomuksillekin hyvä paikka. Mongolialla on vain kaksi rajanaapuria, Kiina ja Venäjä. Näiden keskelle voisi kuvitella vaikka millaisia agenttitarinoita, jopa jäätyvän helvetin. Mongolia on kylmä paikka, mutta sillä tuntuu olevan lämpimät välit kumpaankin naapuriinsa.
Se taas ei ehkä sopisi Remeksen piirustuksiin. Hänen kirjojensa pahikset ja pääkonnat tulevat yleensä Venäjältä.
Jäätyvä helvetti on suoraa jatkoa Hornalle. Nyt Suomi on joutunut Venäjän hybridihyökkäyksen kohteeksi. Koko Suomi lamaantuu, kun sähköt ovat poikki, tietoliikenne ei toimi ja venäläiset sabotöörit huseeraavat tehokkaasti.
"Hyökkäys, jota ei voi torjua asein. Sota, jossa kuolee vain siviilejä. Rauha, jonka hintana on Suomi."
Remes kuvittelee kaikki mahdolliset kauheudet. Pakkanen on kova, ihmisiä kuolee ja yhteiskuntasopukin on murenemassa. Venäjä on Putinin jälkeisessä ajassa, Suomelta vaaditaan tukikohtia Hangosta ja Ahvenanmaalta. Poliittinen johto on voimaton, mutta onneksi meillä on sankari nimeltään Lari Vuori.
Tällä kertaa seikkailukertomuksessa ei ole täysin onnellista loppua, vaikka pahimmalta vältytään. "Suomen vapauttaminen oli alkamassa", kuuluu kirjan viimeinen lause. Ehkä seuraavassa kirjassa saamme tietää, miten kävi.
Jäätyvässä helvetissa, kuten Remeksen kirjoissa aina, jännitystä ja toimintaa riittää. Hän ei mässäile seksillä eikä väkivallalla vaan teknisillä yksityiskohdilla. Niitä riittää. Hän on perehtynyt faktoihin ja niistä hän esitelmöi joskus piinaavan pitkäveteisesti.
Remes on suorastaan puhdashenkinen. Hyvä voittaa lopulta aina ja paha saa palkkansa. Kaava on kirjasta toiseen sama.
Remeksen vahvuuksia ovat hyvä tarina ja ajankohtaiset aiheet. Hän on ujuttanut ajankohtaisia faktoja tekstiin luomaan toden tuntua. Kirjailija on paneutunut asiaansa.
Remes koukuttaa lukijansa, vaikka tarinan käänteet voivat olla epäuskottavia, lapsellisiakin, ja kieli on usein kömpelöä ja totista. Mutta annetaan pikku heikkoudet anteeksi. Jännityskirjailijan tehtävä on luoda jännitystä ja sen Remes osaa.
Ilkka Remes ei tarvitse kirjamessuja, kokkareilla kekkalointia, näyttäviä lehtihaastatteluja tai tv-esiintymisiä. Kirjat menevät kaupaksi muutenkin, tosin eivät enää kai entiseen malliin.
Kunnioitan Remeksen ahkeruutta ja asioihin paneutumista. Hän on hieman mystinen hahmo, jonka asuinpaikastakaan ei aina olla ihan selvillä. Belgiassa vai jossakin muualla?
Remes, alias Petri Pykälä Luumäeltä, on moderni versio Outsiderista, Aarne Haapakoskesta, joka kirjoitti Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Lipponen ja Korkki tosin olivat huumorimiehiä, joita Remeksen sankarit eivät ole.
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Yksinäinen aatelisten Vennamo
Georg C. Ehrnrooth (1926-2010) oli ilmiö suomalaisessa politiikassa monella vuosikymmenellä. Hän oli aatelisten Vennamo, yksinäinen susi ja monien vaalien ääniharava, joka ajautui vähitellen periaatteidensa vuoksi marginaaliin. Hänestä tuli poliittinen hylkiö, jolla peloteltiin pieniä lapsiakin.
Miten näin pääsi käymään? Siitä kertoo juuri ilmestynyt komea elämäkerta (Riku Keski-Rauska: Yksinäinen Ehrnrooth - Georg C. Ehrnrooth yya-Suomen puristuksessa, Otava 2015).
Ehrnrooth syntyi kultalusikka suussa. Jori Cee, kuten häntä kutsuttiin, syntyi Ehrnroothien ja Mannerheimien sukuun. Marsalkka Mannerheim oli hänen kummisetänsä. Kirjassa Jutta Zilliacus kiteyttää:
"Tämä aatelisten Vennamo on ylipäänsä sangen merkillinen ilmiö politiikassa. Ihminen, joka etuoikeutetun sosiaalisen taustansa, kulttuuriperintönsä, älyllisen liikkuvuutensa ja väsymättömän poliittisen aktiivisuutensa ansiosta olisi voinut kohota yhdeksi maamme vaikutusvaltaisimmista poliitikoista, jopa ministerin korkeaan asemaan, on hillittömän luonteensa takia ajanut itsensä umpikujaan, jonne ei mahdu kuin kostonhalua ja vihaa."
Ehrnrooth vastusti Kekkosta, kommunismia ja Neuvostoliittoa aikana, jolloin siitä sai leiman otsaansa. Ehrnrooth julistettiin äärioikeistolaiseksi, fasistiksi ja mustaksi taantumuksen gladiaattoriksi. Hänestä tuli poliittisen kiusanteon kohde, syntipukki, jollaisen silloinen poliittinen eliitti tarvitsi. Hän oli suomalainen toisinajattelija.
Kun Helsingin Sanomien Saska Saarikoski oli lähdössä haastattelemaan Ehrnroothia 1999, hän sai evästyksen: eikös se ole vähän hullu. "Siitä arvaan tapaavani mitä järkevimmän ja rauhallisimman miehen. Enkä erehdy."
Ehrnrooth oli edellä aikaansa. Hän vaati tasavallan presidentin toimikausien rajaamista ja suoraa kansanvaalia silloin kun se oli pyhäinhäväistys. Hän esitti eduskunnan vaikutusvallan lisäämistä. Hän puhui länsimaisen demokratian puolesta.
Ehrnrooth leimattiin jopa hulluksi. Leimakirvestä heilutti innokkaasti myös suuri osa mediaa. Toimittajat olivat valtaapitävien talutusnuorassa.
Vielä 1950-luvulla Ehrnrooth edusti oikeiston valtavirtaa. Vasta 70-luvulla hänestä tuli poliittinen toisinajattelija ja Kekkosen poikkeuslakitaistoissa hänestä tehtiin persona non grata, poliittinen hylkiö.
Georg C. Ehrnroothin kunnianpalautus on alkanut. Hänen vaikuttavissa hautajaisissaan Jutta Zilliacus myönsi, että Jori Cee oli oikeassa: "Me emme silloin ymmärtäneet sinua."
Ehrnrooth oli eräänlainen kansakunnan omatunto. Vaikka hänellä oli vaikeuksia saada ääntään kuuluviin, ilman häntä yhteiskunnallinen keskustelu olisi ollut todella yksipuolista. Hän oli rohkea ihminen laumasielujen aikakaudella.
Ehrnrooth ei ollut aina oikeassa. Hän oli ajattelultaan mustavalkoinen, vivahteet puuttuivat eikä hän taipunut kompromisseihin. Hänet muistetaan joko kovana kiihkoilijana tai länsimaista demokratiaa puolustavana patrioottina.
Poliittiseen marginaaliin ajautuminen oli se hinta, joka Kekkosen ulkopolitiikkaan sopeutumattomien oli maksettava.
Poliittinen keskustelu tarvitsee syntipukkeja. "Väärinajattelijoita" poliittisen eliitin ja valtavirran näkökulmasta on tänäkin päivänä. Odotettavissa on uusia kunnianpalautuksia myös tulevina vuosikymmeninä.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 7.11.2015)
Miten näin pääsi käymään? Siitä kertoo juuri ilmestynyt komea elämäkerta (Riku Keski-Rauska: Yksinäinen Ehrnrooth - Georg C. Ehrnrooth yya-Suomen puristuksessa, Otava 2015).
Ehrnrooth syntyi kultalusikka suussa. Jori Cee, kuten häntä kutsuttiin, syntyi Ehrnroothien ja Mannerheimien sukuun. Marsalkka Mannerheim oli hänen kummisetänsä. Kirjassa Jutta Zilliacus kiteyttää:
"Tämä aatelisten Vennamo on ylipäänsä sangen merkillinen ilmiö politiikassa. Ihminen, joka etuoikeutetun sosiaalisen taustansa, kulttuuriperintönsä, älyllisen liikkuvuutensa ja väsymättömän poliittisen aktiivisuutensa ansiosta olisi voinut kohota yhdeksi maamme vaikutusvaltaisimmista poliitikoista, jopa ministerin korkeaan asemaan, on hillittömän luonteensa takia ajanut itsensä umpikujaan, jonne ei mahdu kuin kostonhalua ja vihaa."
Ehrnrooth vastusti Kekkosta, kommunismia ja Neuvostoliittoa aikana, jolloin siitä sai leiman otsaansa. Ehrnrooth julistettiin äärioikeistolaiseksi, fasistiksi ja mustaksi taantumuksen gladiaattoriksi. Hänestä tuli poliittisen kiusanteon kohde, syntipukki, jollaisen silloinen poliittinen eliitti tarvitsi. Hän oli suomalainen toisinajattelija.
Kun Helsingin Sanomien Saska Saarikoski oli lähdössä haastattelemaan Ehrnroothia 1999, hän sai evästyksen: eikös se ole vähän hullu. "Siitä arvaan tapaavani mitä järkevimmän ja rauhallisimman miehen. Enkä erehdy."
Ehrnrooth oli edellä aikaansa. Hän vaati tasavallan presidentin toimikausien rajaamista ja suoraa kansanvaalia silloin kun se oli pyhäinhäväistys. Hän esitti eduskunnan vaikutusvallan lisäämistä. Hän puhui länsimaisen demokratian puolesta.
Ehrnrooth leimattiin jopa hulluksi. Leimakirvestä heilutti innokkaasti myös suuri osa mediaa. Toimittajat olivat valtaapitävien talutusnuorassa.
Vielä 1950-luvulla Ehrnrooth edusti oikeiston valtavirtaa. Vasta 70-luvulla hänestä tuli poliittinen toisinajattelija ja Kekkosen poikkeuslakitaistoissa hänestä tehtiin persona non grata, poliittinen hylkiö.
Georg C. Ehrnroothin kunnianpalautus on alkanut. Hänen vaikuttavissa hautajaisissaan Jutta Zilliacus myönsi, että Jori Cee oli oikeassa: "Me emme silloin ymmärtäneet sinua."
Ehrnrooth oli eräänlainen kansakunnan omatunto. Vaikka hänellä oli vaikeuksia saada ääntään kuuluviin, ilman häntä yhteiskunnallinen keskustelu olisi ollut todella yksipuolista. Hän oli rohkea ihminen laumasielujen aikakaudella.
Ehrnrooth ei ollut aina oikeassa. Hän oli ajattelultaan mustavalkoinen, vivahteet puuttuivat eikä hän taipunut kompromisseihin. Hänet muistetaan joko kovana kiihkoilijana tai länsimaista demokratiaa puolustavana patrioottina.
Poliittiseen marginaaliin ajautuminen oli se hinta, joka Kekkosen ulkopolitiikkaan sopeutumattomien oli maksettava.
Poliittinen keskustelu tarvitsee syntipukkeja. "Väärinajattelijoita" poliittisen eliitin ja valtavirran näkökulmasta on tänäkin päivänä. Odotettavissa on uusia kunnianpalautuksia myös tulevina vuosikymmeninä.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 7.11.2015)
Minun Finlandia-ehdokkaani
Huomasin, että kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokasnimet julkistetaan perjantaina (6.11.). Kun minua ei ole huomattu valita lautakuntaan nimeämään ehdokkaita, nimitin itseni yhden miehen lautakunnaksi, joka julkistaa täten ehdokkaansa.
Ehdokkaat valitsin niistä kirjoista, jotka olen tänä vuonna lukenut. Tämän säännön vahvistaa yksi poikkeus. En ole lukenut Laura Lindstedtin Oneironia, mutta olen lukenut siitä niin monta ylistävää arviota, että se on pakko ottaa listalle.
Karsin ehdokkaista ne, jotka ovat jo saaneet Finlandian, kuten Kari Hotakaisen, Sofi Oksasen, Leena Krohnin ja Antti Tuurin. Heiltä on tänäkin vuonna julkaistu kelpo kirjat.
Pitemmittä puheitta tässä ovat ehdokkaani Finlandia-palkinnon saajaksi.
Laura Lindstedt: Oneiron, Teos
Katja Kettu: Yöperhonen, WSOY
Heidi Köngäs: Hertta, Otava
Kaj Korkea-aho: Paha kirja/Onda boken, Otava/Schildts&Söderströms
Anneli Kanto: Pyöveli, Gummerus
Karo Hämäläinen: Yksin, WSOY
Kolme hyvää varaehdokasta:
Matti Rönkä: Eino, Gummerus
J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään, WSOY
Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, Otava
Kuten huomaatte lista on tuttu ja turvallinen. Luulen, että minulta on jäänyt lukematta monta hyvää kirjaa varsinkin uusilta tekijöiltä ja pieniltä kustantamoilta. Ehdokkaaksi nouseekin todennäköisesti yksi ellei kaksi yllätysnimeä. Yllätysehdokkaat olisivat tervetulleita.
Veikkaan, että loppusuoralla voitosta kamppailevat tasaväkisesti Katja Kettu ja Laura Lindstedt.
Tämä nyt on tällaista kulttuurin pientä penkkiurheilua, jota ei kannata ottaa liian vakavasti. Lopulta yhden miehen eli valitsijadiktaattori Heikki Harman (Hector) kirjalliset mieltymykset ratkaisevat voittajan ja niistä mieltymyksistä en paljon tiedä.
Sinullakin saattaa olla oma suosikki Finlandia-voittajaksi.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 4.11.2015)
Ehdokkaat valitsin niistä kirjoista, jotka olen tänä vuonna lukenut. Tämän säännön vahvistaa yksi poikkeus. En ole lukenut Laura Lindstedtin Oneironia, mutta olen lukenut siitä niin monta ylistävää arviota, että se on pakko ottaa listalle.
Karsin ehdokkaista ne, jotka ovat jo saaneet Finlandian, kuten Kari Hotakaisen, Sofi Oksasen, Leena Krohnin ja Antti Tuurin. Heiltä on tänäkin vuonna julkaistu kelpo kirjat.
Pitemmittä puheitta tässä ovat ehdokkaani Finlandia-palkinnon saajaksi.
Laura Lindstedt: Oneiron, Teos
Katja Kettu: Yöperhonen, WSOY
Heidi Köngäs: Hertta, Otava
Kaj Korkea-aho: Paha kirja/Onda boken, Otava/Schildts&Söderströms
Anneli Kanto: Pyöveli, Gummerus
Karo Hämäläinen: Yksin, WSOY
Kolme hyvää varaehdokasta:
Matti Rönkä: Eino, Gummerus
J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään, WSOY
Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, Otava
Kuten huomaatte lista on tuttu ja turvallinen. Luulen, että minulta on jäänyt lukematta monta hyvää kirjaa varsinkin uusilta tekijöiltä ja pieniltä kustantamoilta. Ehdokkaaksi nouseekin todennäköisesti yksi ellei kaksi yllätysnimeä. Yllätysehdokkaat olisivat tervetulleita.
Veikkaan, että loppusuoralla voitosta kamppailevat tasaväkisesti Katja Kettu ja Laura Lindstedt.
Tämä nyt on tällaista kulttuurin pientä penkkiurheilua, jota ei kannata ottaa liian vakavasti. Lopulta yhden miehen eli valitsijadiktaattori Heikki Harman (Hector) kirjalliset mieltymykset ratkaisevat voittajan ja niistä mieltymyksistä en paljon tiedä.
Sinullakin saattaa olla oma suosikki Finlandia-voittajaksi.
(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 4.11.2015)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)