Maatuskan tuska maasta

Maatuska on puunukke, jonka sisällä on useita pieniä nukkeja. Suomen kielen maatuska perustuu venäjän äiti-sanan hellittelymuotoon. Maatuska voi olla myös tuskaa maasta, esimerkiksi Suomesta ja Venäjästä.

Äidistä, tyttärestä ja kahdesta maasta on kyse Pia Pesosen uudessa kirjassa (Maatuska, Teos 2015). Naisilla menee huonosti. Neuvostoliitosta Suomeen 1960-luvulla miehen perässä loikannut Tamara suri, lauloi ja soitti balalaikkaa, kunnes kuoli.

Tamaran tyttären Irinan taakkana taas ovat työtön ja juoppo mies, vammainen lapsi, tylsä työ, kuolleet vanhemmat, oudot seksimatkat ja unettomuudesta johtuva väsymys. Ihan riittävästi kuormaa yhdelle naiselle.

Irina tyhjentää vanhempiensa kuolinpesää Lauttasaaressa ja tekee tiliä sekä omasta että äitinsä elämästä. Kovin paljon onnen hetkiä ei ollut. Kirjan tunnelma on välillä niin ankea, että hirvittää. Suomessa naiset ovat joutuneet kärsimään myös venäläisen taustansa takia.

Ankeaa yleistunnelmaa keventää Pesosen vivahteikas suomen kieli. Hän kirjoittaa lyhyitä ja ytimekkäitä lauseita, joita on ilo lukea.

Surkeuden keskellä pientä valoa tuo myös huumori. Irinan aviomies Pietari rehvastelee naapurin naiselle, miten hän aikoo kävellä Helsingistä käsivarren Lappiin Lönnrotin ja Laestadiuksen jalanjäljissä: "Pöljän kylässä tuntisin itseni viisaaksi ja Varkaudessa rehelliseksi. Pellossa kävisin ojassa ja Kolarissa kulkisin keskellä tietä."

Irina taas suree pietarilaisia, entisiä leningradilaisia nuoria, nyt jo vanhuksia, joilta jäi elämä elämättä. "Mä suren, etteivät ne saaneet käyttää ohuita nailonsukkahousuja eivätkä rasvaisia huulipunia."

Äitinsä taustoista Irina saa uusia tietoja pala palalta. Irinan yhteenveto äidistään: Tamara oli sittenkin enemmän neuvostoliittolainen pelkuri ja homo sovieticus kuin leningradilainen selviytyjä.

Maatuska on Irinan selviytymistarina. Kirjan lopussa hän kulkee jo tanakasti maan pinnalla. Pietarin matkan jälkeen hän tajuaa entistä enemmän sekä äidistään että itsestään.

Irina astuu Pietarissa junaan, katsoo länteen, mutta kääntää vielä katseensa itään. Molemmat ovat hänen ilmansuuntiaan. Hän päättää junaan päästyään nostaa maljan kaikille äideille.

Joka paikan Antti

Meillä on keskuudessamme uusi joka paikan höylä, johon ei voi olla törmäämättä, jos seuraa aikaansa. Hänen nimensä on Antti Holma. Hän on monikasvoinen mies, usein naiseksi pukeutuneena. Häntä ei voi välttää viattominkaan.

Antti Holman uusi aluevaltaus on runokirja (Kauheimmat runot, Otava 2015). Se esittelee neljän runoilijan, Reino Leinon, Sirsi Sunnaksen, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Södermalmin tuotantoa. Kuten nimistä voi päätellä, runoilijoilla on kuuluisia esikuvia.

Antti Holma, 32, on lahjakas ja nopealiikkeinen mies. Hän on näyttelijä ja kirjailija, hänellä on Maikkarilla oma tv-show, hän lausuu runoja, puolustaa homojen oikeuksia, saarnaa körttien Herättäjäjuhlilla ja vähän sen jälkeen eroaa kirkosta.

Suuren yleisön tietoon Holma tuli MTV:n Putous -ohjelmasta. Kirjailijana hän on kehityskelpoinen, mitä osoittaa sekin, että esikoisteos Järjestäjä sai kunniamaininnan Helsingin Sanomien raadilta, kun se valitsi viime vuoden parasta esikoiskirjaa.

Kauheimpien runojen esipuheessa runoilija Holma luonnehtii tekstejä niin, että kokoelma on kuin ilmainen alkoholitarjoilu: aina sitä toivoo, mutta sitten sen jäljiltä rukoilee, että se kiellettäisiin. Runot sisältävät runsaasti härskejä tekstejä. Härskiä hulluttelua!

Härskiys on vain yksi puoli. Holma on perehtynyt hyvin alkuperäislähteisiin. Hän tuntee Eino Leinon, Kirsi Kunnaksen, Heli Laaksosen ja Edith Södergranin tuotannon perin pohjin. Heidän nahkoihinsa Holma on päässyt hämmästyttävän hyvin.

Kun Reino Leino helskyttelee runoa, jonka nimi on 'Laulu entisen vaimon syntymäpäivänä', ei voi kuin nyökytellä mukana. Tämä kuuluu osastoon runoja ystäville ja rakkaille ja on korrekteimmasta päästä:

"Voi! Kuinka voi ihminen vanhentua!
En kadulla tunnistanut ois Sua.
Mihin joutui se kukkea, kerkeä nuori,
mik' on tämä hilseinen, hiiltynyt kuori?"

Kun Antti Holma panee vanhoja klassikkoja halvalla ja irvii murrerunoja suoltavaa Heli Laaksosta, hän tekee sen niin taitavasti, ettei lukemisesta nauramatta selviä. Veikkaan, että Holma on tehnyt vuoden luetuimman runokirjan.

Runoilija kirjoittaa viisaasti, että elämän paskuudesta on lyhyt matka paskaan runouteen eikä sille matkalle tarvita lahjoja eikä ahkeruutta. Eikä matka onneksi kauan kestä: nämä runot on tunnissa luettu.

Antti Holmaa en ole koskaan tavannut. Sen sijaan olen tavannut hänen isänsä ja äitinsä. Tullaankohan minua kohta haastattelemaan? Otsikko on jo valmiina: Mies joka tapasi Antti Holman vanhemmat.

Kirjailija Häkämies hyvässä vedossa

Kari Häkämies, 59, on se lahjakkaampi kuuluisista Häkämiehen veljeksistä, ainakin kirjailijana. EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies ei ole kirjoja kirjoittanut.

Häkämiehet ovat poliitikkosukua. Veljesten isä oli kansanedustaja ja isoisä Pietari toimi Luumäellä presidentti P.E. Svinhufvudin renkinä. Häkämiesten äiti taas on kotoisin Lapuan Tiistenjoelta, missä Karikin vietti lapsuuden kesiään. Joku voi sanoa, että se selittää kaiken.

Kirjailijaksi opitaan elämällä kirjailijan elämä, kuuluu vanha viisaus. Kari Häkämies on noudattanut tätä ohjetta kirjaimellisesti. Hänen elämästään riittäisi aineksia moneen romaaniin.

Häkämiehen viidennessä dekkarissa (Anteeksi ei voi antaa, Teos 2015) aiemmista kirjoista tuttu poliisikaksikko, Heikki Söder ja Matti Joronen, ratkoo Turussa outoja murhia, joiden ympärille kietoutuvat myös Suomen ja Venäjän presidentit.

Häkämies on hyvässä vedossa. Hän pitää langat hyvin käsissään, vaikka lukijaa hän harhauttaa monta kertaa uskomaan väärien henkilöiden syyllisyyteen. Sen verran läpinäkyviä harhautukset kuitenkin ovat, että lukija osaa odottaa jonkinlaista yllätysratkaisua.

Häkämies kirjoittaa hyvää suomea, varsinkin kun ottaa huomioon, että hän on entinen poliitikko ja nykyinen byrokraatti, Varsinais-Suomen maakuntajohtaja. Pidin siitä, että kirjailija ei turhia kikkaile. Kirjan rakenne on selkeä ja helppolukuinen. Kärryillä pysyy hyvin.

Itse odotan aina mielenkiinnolla, onko Häkämies ujuttanut kirjaansa sisäpiirin poliittisia heittoja, onhan hän myös presidentti Niinistön kaveri. Opin ainakin sen merkittävän asian, että presidentit eivät syö tilaisuuksissa, joissa ruoka noudetaan itse.

Kirjassa presidentin nimi on Kaarina Saarto. Tarkkaavainen lukija löytää halutessaan tekstistä pieniä piikkejä Suomen ensimmäisen naispresidentin suuntaan.

Presidentti Saarto puhui kriittisellä hetkellä seminaarissa ja turvatoimet olivat tiukat, mutta ylikonstaapeli Joronen ei ottanut tilannetta vakavasti: "Oikeita konnia naurattaisi, jos he tietäisivät, että koko koppalakkikoneisto on komennettu reheväperäisten rillipääfeministien turvaksi, kun nämä kailottavat kimeällä äänellä seksuaalisen tasa-arvon voimaannuttavasta vaikutuksesta seminaarissa, jossa ei ole yhtä ainoaa heteromiestä."

Yksi päähenkilöistä on vihreiden kauniiksi kehuttu europarlamentaarikko Pinja Meriluoto, joka harmitteli, ettei häntä oteta vakavasti. Tuttavalleen hän pauhasi: "Sinä kuulut niihin sovinisteihin, joiden ajatuksissa vihreiden kaikki naiset ovat rasvatukkaisia, lihavia lattarintoja, joilla on päässään pullonpohjasilmälasit."

Kuluneita ovat puheet vihreistä ja feministeistä, mutta annetaan anteeksi, vaikka kirjan nimi toista väittää, kuuluuhan Kari Häkämies Reijo Mäen ohella suomalaisen äijäproosan kärkikaartiin.

On onneksi isänmaalle, että Häkämies purkaa ylimääräisen energiansa kirjojen kirjoittamiseen.

Aseita, miehiä ja muodokkaita naisia

• 

Kioskikirjojen varhaisena ystävänä oli kotoista lukea Omskin kauppiaan naiskuvauksia. Pekka Lipposellekin olisi voinut käydä näin: "Tom laski katseensa. Äkkiä hän oli hieman liiankin tietoinen siitä, että hänen vieressään istui nainen, jolla oli muodokas vartalo ja hienopiirteiset kasvot. Veran rintojen pyöreät kaaret erottuivat selvästi ohuen silkkipaidan alta."

Omskin kauppiaassa muistetaan kiitettävän usein mainita naisten uhkeat muodot ja rintojen pyöreät kaaret, olivatpa kyseessä sitten prostituoidut tai uranainen asekauppaa käyvässä yrityksessä.

Jos aikoisi lukea kaikki ruotsalaiset menestysdekkarit, muuta ei juuri ehtisi lukeakaan. Täytyy siis tehdä valintoja. Minun tämän syksyn valintani on kaksikko, joka kuuluuu Ruotsin dekkaritehtaan uusimpiin tulokkaisiin (Camilla Grebe - Paul Leander-Engström: Omskin kauppias, Gummerus 2015).

Omskin kauppias on itsenäinen jatko-osa Pietarin kapellimestarille ja kaksikon toinen yhteinen teos. Kolmas osa lienee tekeillä.

Omskin kauppiaan keskeisessä roolissa ovat kansainvälisen asekaupan hämärät bisnekset. Tapahtumapaikkoina ovat Venäjä ja Ruotsi, joka on aseiden viennin suurvalta. Kirjan taustalla on todellisia tapahtumia ja yksi henkilöhahmoista muistuttaa vuonna 2008 Bangkokissa pidätettyä Viktor Butia, Kuoleman kauppiasta.

Kun on kyseessä miljardien bisnes, houkutus korruptioon ja lahjuksiin on suuri. Ja jostain ne diktaattorit ja sotaakäyvät maat aina aseensa saavat, vaikka vientikiellot olisivat voimassa.

Omskin kauppiaan vahvuus on itse aihe, asekauppa, josta kirjoitetaan asiantuntevasti. Leander-Engström on työskennellyt yli kymmenen vuotta Moskovassa myös asekauppoihin liittyvissä tehtävissä.

Muuten kirja on aika kaavamaista dekkariviihdettä. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi eikä päähenkilöksi oikein nouse kukaan. Pietarin kapellimestarissa venakot vielä haisivat hieltäkin, nyt tuoksuvat kalliit hajuvedet.

Kas näin: "Tom haistoi naisesta uhkuvan sitrushedelmien tuoksun, joka tuntui seuraavan tätä kaikkialle. Veran yllä olevan kermanvalkoisen silkkipuseron kaksi ylintä nappia olivat auki, ja kaula-aukko paljasti kaistaleen ruskeaksi päivettynyttä ihoa. Tom saattoi erottaa puseron alla häämöttävien pitsirintaliivien ääriviivat vaatteen ohuen kankaan läpi."

Ei tietokone tällaiseen kuvaukseen pysty, vaikka välillä tuli mieleen, että tietokoneelle on syötetty henkilöt ja koordinaatit, minkä jälkeen se on alkanut suoltaa tekstiä.

Kirjan motoksi on valittu venäläinen sananlasku: siellä missä raha puhuu, omatunto pysyy vaiti.
Syvällistä viisauden lajia edustaa myös yhden päähenkilön, Veran, lausahdus, jonka mukaan rakkaus tekee ihmisistä heikkoja. Vera halusi olla vahva. Mutta huonosti kävi.

Pölvästit poliitikot Tarkan hampaissa

Jukka Tarkka on historiantutkija, tohtorismies, entinen poliitikko ja nuorsuomalaisen puolueen kansanedustaja, nykyinen kolumnisti ja ahkera kirjojen tekijä. Hänellä on paha mieli. Pölvästit suomalaiset poliitikot eivät ole ymmärtäneet liittää Suomea Naton jäseneksi.

Uuden kirjansa (Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012) Tarkka itse määrittelee niin, että se on akateemisella tutkimusasenteella tehty tietokirja, joka pyrkii laatujournalismin jaloon luokkaan. Mikä ettei. Tällaisia kirjoja kutsutaan usein pamfleteiksi.

Tarkka puhuu innokkaasti Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Jäsenyydessä hän ei näe mitään ongelmia. Hän ei problematisoi jäsenyyttä lainkaan. Tällainen Nato-kannastaan epävarma ei voi kuin salaa ihailla näitä jukkatarkkoja, joille kaikki on niin selvää.

Suomen viime vuosikymmenten ulkopoliittiset päättäjät kulkivat Tarkan mielestä onnensa ohi. ”Ahtisaari, Halonen, Lipponen, Vanhanen ja Tuomioja kantavat raskaan vastuun historian edessä. He eivät toteuttaneet Nato-jäsenyyttä silloin kun sen tarpeellisuus oli jo selvästi näkyvissä ja se olisi ollut helppo toteuttaa.”

Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien jalanjälkiä Tarkka kuvaa yhtä heiveröisiksi kuin Lauri Kristian Relanderin puoli vuosisataa aikaisemmin.

Erityisen halveksivasti Tarkka suhtautuu Haloseen ja Tuomiojaan ja kirjoittaa, että ”yleispasifistisella aatteilulla näyttää ainakin ennen Ukrainan kriisiä olleen jonkinlainen sillanpääasema turvallisuuspolitiikan ylimmän johdon piirissä”.

Tuomioja jäi Tarkan mielestä turvallisuuspolitiikan johtoryhmän viimeiseksi menneen ajan muistoa vaalivaksi sinetinvartijaksi. Halosen johtajuudesta Tarkka kirjoittaa, että sen keskeisiä piirteitä olivat äkkipikaisuus ja arvaamattomuus, jotka loivat presidentin ympärille pelon tai ainakin epämukavuuden ilmapiirin.

Tarkan lähtökohta on se, että hallitukset ovat rajoittaneet itse omaa toimintavapauttaan. Ne ottivat vapauden olla tarkkailematta ympäristön turvallisuuskehitystä ja olla reagoimatta muutoksiin, jos sellaisia havaitaan. ”Se on itsetyhmistymistä äärimmillään.”

Kaikki suuren luokan liikahdukset lännen suuntaan on Tarkan arvion mukaan tehty sumuverhon suojassa viivytellen ja pelonsekaisen huolestuneisuuden vallassa.

Tarkka on parhaimmillaan terävä kirjoittaja, vaikka ei sentään sellainen tyyliniekka kuin hänen ihailemansa Max Jakobson. Tarkka on usein myös oikeassa. Hänen uskottavuuttaan lisäisi kuitenkin, jos hän esittäisi johtopäätöksensä hieman monipuolisemman pohdinnan jälkeen.

Tarkka ei ilmeisesti halua olla tylsä toisaalta-toisaalta -mies. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että Jukka Tarkka on poliitikko tutkijan valekaavussa.

Eksoottinen Vimpeli-ilmiö

Jos kaipaatte eksoottisia elämyksiä, menkää joskus katsomaan pesäpallo-ottelua Vimpeliin. Lauantaina (19.9.) olin yli 5000 katsojan joukossa katsomassa superpesiksen finaalia Saarikentällä.

Tunnelma etenkin pelin alussa oli tiheä ja ainutlaatuinen. Kun tuhansia ihmisiä ahtautuu pienelle saarelle, jossa pesiskenttä sijaitsee, tunnelma syntyy itsestään. Asukkaita Vimpelissä on vain vähän yli 3000.

Kenttää ympäröi Savonjoki, joka muistuttaa siitä, että Vimpelissä vaikuttaa savolaiskiila. Savolaisvaikutuksen kuulee paikallisten ihmisten puheista: meijän ja teijän, ei meirän ja teirän.

Kun tulin kentälle tuntia ennen ottelun alkua, sillan kupeessa kunnanvaltuuston puheenjohtaja Anne Niemi oli täydessä sotamaalauksessa. Hän maalasi Veto-tunnuksia ihmisten kasvoihin. Häntä säesti vieressä uusi kunnanjohtaja Anita Paavola.

He olisivat halunneet maalata minunkin poskiini sotamaalauksen, mutta pidättyväisenä ihmisenä kieltäydyin. Onneksi seuraava uhri oli jo lähellä. Kansanedustaja Reijo Hongisto suostui ilomielin käsittelyyn.

Joku kriittinen tarkkailija on sanonut, että kaikki vimpeliläiset ovat pesäpallohysteerikkoja. Ei se nyt ihan niin mene. Hurmosta kyllä esiintyy, mutta pesäpallo on koko kriisikuntaa yhdistävä voimavara.

Vimpeli julistettiin viime kesänä kriisikunnaksi. Se taistelee olemassaolostaan itsenäisenä kuntana. Tämän taistelun keskellä Vimpelin pesäpallomenestys on vahvistanut kuntalaisten yhteishenkeä. Itsetuntokin on korkealla. Vimpeli aikoo säilyä itsenäisenä, vaikka selvityksiä tehdään.

Pesisfinaalissa itsetunto oli koetuksella vastustajan puristuksessa. Sotkamo hiljensi pikkuhiljaa Saarikentän. Sekin on vaikuttava kokemus, kun tuhannet ihmiset ovat hiljaa. Kainuun K-linja oli yksinkertaisesti liian hyvä kotijoukkueelle.

Muilla joukkueilla on mahdollisuus mestaruuteen vasta sitten kun Jani Komulainen ja Toni Kohonen ovat jääneet eläkkeelle, kuten lappajärveläinen asiantuntija Esa Ahvenniemi tiivisti. K-linjan tärkeä lenkki on myös lyöjäjokeri Roope Korhonen ja onhan joukkueessa muitakin hyviä Korhosia.

Heti ottelun jälkeen pettymys Vimpelissä oli tietenkin suuri, mutta ajan mittaan pettymys haihtuu ja hopeastakin osataan nauttia. Sotkamo ansaitsi voittonsa

Vimpeli tunnetaan pesäpallojoukkueestaan. Sen tuoma julkisuus ja menestys vahvistavat kuntalaisten identiteettiä. Vimpeli-ilmiö on totta: pieni kylä - monta sankaria.

Petra Olli ja mustat silmät

• 
  Kuva Ylen haastattelusta.

Petra Ollilla lienee juuri nyt Suomen kuuluisin musta silmä. Hopeamitali MM-paineista tuli puolisokeana, mutta ei se tahtia haittaa, kun kunto on kova.

Petran mitalia juhlitaan perjantai-iltana (18.9.) Lappajärvellä kylpylä Kivitipussa. Mitalisti on juhlansa ansainnut.

Paini on rajua touhua. Jos jalkapalloilija tai melkein minkä tahansa muun urheilulajin edustaja olisi saanut samanlaisen tällin kuin Petra, hänet olisi kiidätetty sairaalaan ja määrätty sairauslomalle. Kisat olisivat loppuneet siihen.

Petra ei ole tottunut valittamaan. Jälkikäteen hän kuittasi naamavärkkinsä huumorilla: ”No eipä tällä naamalla kyllä lähdetä sulhasia etsimään Vegasin yöstä.”

Jos lappajärveläinen on yksisilmäisenäkin maailman toiseksi paras, voi vain kuvitella, mitä tapahtuu, kun hän näkee kunnolla molemmilla silmillä. Oletan, että painijankin on hyvä nähdä eteensä.

Suomalaisille kansainvälinen urheilumenestys on harvinaista herkkua. Kilpailu on niin kovaa lajissa kuin lajissa, että ilmaiseksi ei mitaleita tule. Pienen kansakunnan rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä.

Mutta aina nousee yksilöitä, jotka menestyvät. Petra Olli näytti Las Vegasin painimolskilla, että vielä löytyy Suomesta sisuakin. Petra edustaa suomalaista sisua parhaimmillaan. Hän on Suomen suurin mitalitoivo Rion olympialaisissa.

Mustista ja tummista silmistä on laulettu paljon. Petra Olli voisi ottaa ohjelmistoonsa ennen Rion kisoja myös lauluharjoitukset ja vetäistä vaikka tätä klassikkoa:

”Mustat silmät, luokseen kutsuvat
nuoren unelman pilviin nostavat
satuun silmien uskonut mä en
nyt se satu minut valloittaa.”

Menestys laulajana olisi taattu, kun esitystä siivittäisivät kuvat Las Vegasin painimolskilta. Musiikkivideossa voisi toistaa lähikuvia mustasta silmästä pelottelumielessä.

Silmäilin toisella silmällä sosiaalisesta mediasta kommentteja Petran hopeapainin jälkeen. Esitys ei jättänyt kommentoijia kylmäksi: ”Taistelutahtoa löytyy kuin pienestä pitäjästä. Näyttäisit täällä Malmilla tosi katu-uskottavalta. Tällaista Miss Suomea jopa äänestäisin. On kyllä hurjimpia naamaturvotuksia mitä olen koskaan nähnyt.” Ja sokerina pohjalla: ”Jos tarvitset vahvaa miestä johonkin, voit aina pyytää suomalaista naista.”

Erasmus Rotterdamilainen keksi jo 1500-luvulla, että sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas. Jos Erasmus eläisi ja seuraisi painia, hän sanoisi: yksisilmäinen Petra Olli vastaa painimatolla kymmentä kaksisilmäistä.

On esitettävä kuitenkin kuuluisa jatkokysymys: entäs sitten kun tulee se yhdestoista, japanilainen. Vastaus saataneen olympialaisissa ensi vuonna.