Aseita, miehiä ja muodokkaita naisia

• 

Kioskikirjojen varhaisena ystävänä oli kotoista lukea Omskin kauppiaan naiskuvauksia. Pekka Lipposellekin olisi voinut käydä näin: "Tom laski katseensa. Äkkiä hän oli hieman liiankin tietoinen siitä, että hänen vieressään istui nainen, jolla oli muodokas vartalo ja hienopiirteiset kasvot. Veran rintojen pyöreät kaaret erottuivat selvästi ohuen silkkipaidan alta."

Omskin kauppiaassa muistetaan kiitettävän usein mainita naisten uhkeat muodot ja rintojen pyöreät kaaret, olivatpa kyseessä sitten prostituoidut tai uranainen asekauppaa käyvässä yrityksessä.

Jos aikoisi lukea kaikki ruotsalaiset menestysdekkarit, muuta ei juuri ehtisi lukeakaan. Täytyy siis tehdä valintoja. Minun tämän syksyn valintani on kaksikko, joka kuuluuu Ruotsin dekkaritehtaan uusimpiin tulokkaisiin (Camilla Grebe - Paul Leander-Engström: Omskin kauppias, Gummerus 2015).

Omskin kauppias on itsenäinen jatko-osa Pietarin kapellimestarille ja kaksikon toinen yhteinen teos. Kolmas osa lienee tekeillä.

Omskin kauppiaan keskeisessä roolissa ovat kansainvälisen asekaupan hämärät bisnekset. Tapahtumapaikkoina ovat Venäjä ja Ruotsi, joka on aseiden viennin suurvalta. Kirjan taustalla on todellisia tapahtumia ja yksi henkilöhahmoista muistuttaa vuonna 2008 Bangkokissa pidätettyä Viktor Butia, Kuoleman kauppiasta.

Kun on kyseessä miljardien bisnes, houkutus korruptioon ja lahjuksiin on suuri. Ja jostain ne diktaattorit ja sotaakäyvät maat aina aseensa saavat, vaikka vientikiellot olisivat voimassa.

Omskin kauppiaan vahvuus on itse aihe, asekauppa, josta kirjoitetaan asiantuntevasti. Leander-Engström on työskennellyt yli kymmenen vuotta Moskovassa myös asekauppoihin liittyvissä tehtävissä.

Muuten kirja on aika kaavamaista dekkariviihdettä. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi eikä päähenkilöksi oikein nouse kukaan. Pietarin kapellimestarissa venakot vielä haisivat hieltäkin, nyt tuoksuvat kalliit hajuvedet.

Kas näin: "Tom haistoi naisesta uhkuvan sitrushedelmien tuoksun, joka tuntui seuraavan tätä kaikkialle. Veran yllä olevan kermanvalkoisen silkkipuseron kaksi ylintä nappia olivat auki, ja kaula-aukko paljasti kaistaleen ruskeaksi päivettynyttä ihoa. Tom saattoi erottaa puseron alla häämöttävien pitsirintaliivien ääriviivat vaatteen ohuen kankaan läpi."

Ei tietokone tällaiseen kuvaukseen pysty, vaikka välillä tuli mieleen, että tietokoneelle on syötetty henkilöt ja koordinaatit, minkä jälkeen se on alkanut suoltaa tekstiä.

Kirjan motoksi on valittu venäläinen sananlasku: siellä missä raha puhuu, omatunto pysyy vaiti.
Syvällistä viisauden lajia edustaa myös yhden päähenkilön, Veran, lausahdus, jonka mukaan rakkaus tekee ihmisistä heikkoja. Vera halusi olla vahva. Mutta huonosti kävi.

Pölvästit poliitikot Tarkan hampaissa

Jukka Tarkka on historiantutkija, tohtorismies, entinen poliitikko ja nuorsuomalaisen puolueen kansanedustaja, nykyinen kolumnisti ja ahkera kirjojen tekijä. Hänellä on paha mieli. Pölvästit suomalaiset poliitikot eivät ole ymmärtäneet liittää Suomea Naton jäseneksi.

Uuden kirjansa (Venäjän vieressä – Suomen turvallisuusilmasto 1990-2012) Tarkka itse määrittelee niin, että se on akateemisella tutkimusasenteella tehty tietokirja, joka pyrkii laatujournalismin jaloon luokkaan. Mikä ettei. Tällaisia kirjoja kutsutaan usein pamfleteiksi.

Tarkka puhuu innokkaasti Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Jäsenyydessä hän ei näe mitään ongelmia. Hän ei problematisoi jäsenyyttä lainkaan. Tällainen Nato-kannastaan epävarma ei voi kuin salaa ihailla näitä jukkatarkkoja, joille kaikki on niin selvää.

Suomen viime vuosikymmenten ulkopoliittiset päättäjät kulkivat Tarkan mielestä onnensa ohi. ”Ahtisaari, Halonen, Lipponen, Vanhanen ja Tuomioja kantavat raskaan vastuun historian edessä. He eivät toteuttaneet Nato-jäsenyyttä silloin kun sen tarpeellisuus oli jo selvästi näkyvissä ja se olisi ollut helppo toteuttaa.”

Ahtisaaren ja Halosen presidenttikausien jalanjälkiä Tarkka kuvaa yhtä heiveröisiksi kuin Lauri Kristian Relanderin puoli vuosisataa aikaisemmin.

Erityisen halveksivasti Tarkka suhtautuu Haloseen ja Tuomiojaan ja kirjoittaa, että ”yleispasifistisella aatteilulla näyttää ainakin ennen Ukrainan kriisiä olleen jonkinlainen sillanpääasema turvallisuuspolitiikan ylimmän johdon piirissä”.

Tuomioja jäi Tarkan mielestä turvallisuuspolitiikan johtoryhmän viimeiseksi menneen ajan muistoa vaalivaksi sinetinvartijaksi. Halosen johtajuudesta Tarkka kirjoittaa, että sen keskeisiä piirteitä olivat äkkipikaisuus ja arvaamattomuus, jotka loivat presidentin ympärille pelon tai ainakin epämukavuuden ilmapiirin.

Tarkan lähtökohta on se, että hallitukset ovat rajoittaneet itse omaa toimintavapauttaan. Ne ottivat vapauden olla tarkkailematta ympäristön turvallisuuskehitystä ja olla reagoimatta muutoksiin, jos sellaisia havaitaan. ”Se on itsetyhmistymistä äärimmillään.”

Kaikki suuren luokan liikahdukset lännen suuntaan on Tarkan arvion mukaan tehty sumuverhon suojassa viivytellen ja pelonsekaisen huolestuneisuuden vallassa.

Tarkka on parhaimmillaan terävä kirjoittaja, vaikka ei sentään sellainen tyyliniekka kuin hänen ihailemansa Max Jakobson. Tarkka on usein myös oikeassa. Hänen uskottavuuttaan lisäisi kuitenkin, jos hän esittäisi johtopäätöksensä hieman monipuolisemman pohdinnan jälkeen.

Tarkka ei ilmeisesti halua olla tylsä toisaalta-toisaalta -mies. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että Jukka Tarkka on poliitikko tutkijan valekaavussa.

Eksoottinen Vimpeli-ilmiö

Jos kaipaatte eksoottisia elämyksiä, menkää joskus katsomaan pesäpallo-ottelua Vimpeliin. Lauantaina (19.9.) olin yli 5000 katsojan joukossa katsomassa superpesiksen finaalia Saarikentällä.

Tunnelma etenkin pelin alussa oli tiheä ja ainutlaatuinen. Kun tuhansia ihmisiä ahtautuu pienelle saarelle, jossa pesiskenttä sijaitsee, tunnelma syntyy itsestään. Asukkaita Vimpelissä on vain vähän yli 3000.

Kenttää ympäröi Savonjoki, joka muistuttaa siitä, että Vimpelissä vaikuttaa savolaiskiila. Savolaisvaikutuksen kuulee paikallisten ihmisten puheista: meijän ja teijän, ei meirän ja teirän.

Kun tulin kentälle tuntia ennen ottelun alkua, sillan kupeessa kunnanvaltuuston puheenjohtaja Anne Niemi oli täydessä sotamaalauksessa. Hän maalasi Veto-tunnuksia ihmisten kasvoihin. Häntä säesti vieressä uusi kunnanjohtaja Anita Paavola.

He olisivat halunneet maalata minunkin poskiini sotamaalauksen, mutta pidättyväisenä ihmisenä kieltäydyin. Onneksi seuraava uhri oli jo lähellä. Kansanedustaja Reijo Hongisto suostui ilomielin käsittelyyn.

Joku kriittinen tarkkailija on sanonut, että kaikki vimpeliläiset ovat pesäpallohysteerikkoja. Ei se nyt ihan niin mene. Hurmosta kyllä esiintyy, mutta pesäpallo on koko kriisikuntaa yhdistävä voimavara.

Vimpeli julistettiin viime kesänä kriisikunnaksi. Se taistelee olemassaolostaan itsenäisenä kuntana. Tämän taistelun keskellä Vimpelin pesäpallomenestys on vahvistanut kuntalaisten yhteishenkeä. Itsetuntokin on korkealla. Vimpeli aikoo säilyä itsenäisenä, vaikka selvityksiä tehdään.

Pesisfinaalissa itsetunto oli koetuksella vastustajan puristuksessa. Sotkamo hiljensi pikkuhiljaa Saarikentän. Sekin on vaikuttava kokemus, kun tuhannet ihmiset ovat hiljaa. Kainuun K-linja oli yksinkertaisesti liian hyvä kotijoukkueelle.

Muilla joukkueilla on mahdollisuus mestaruuteen vasta sitten kun Jani Komulainen ja Toni Kohonen ovat jääneet eläkkeelle, kuten lappajärveläinen asiantuntija Esa Ahvenniemi tiivisti. K-linjan tärkeä lenkki on myös lyöjäjokeri Roope Korhonen ja onhan joukkueessa muitakin hyviä Korhosia.

Heti ottelun jälkeen pettymys Vimpelissä oli tietenkin suuri, mutta ajan mittaan pettymys haihtuu ja hopeastakin osataan nauttia. Sotkamo ansaitsi voittonsa

Vimpeli tunnetaan pesäpallojoukkueestaan. Sen tuoma julkisuus ja menestys vahvistavat kuntalaisten identiteettiä. Vimpeli-ilmiö on totta: pieni kylä - monta sankaria.

Petra Olli ja mustat silmät

• 
  Kuva Ylen haastattelusta.

Petra Ollilla lienee juuri nyt Suomen kuuluisin musta silmä. Hopeamitali MM-paineista tuli puolisokeana, mutta ei se tahtia haittaa, kun kunto on kova.

Petran mitalia juhlitaan perjantai-iltana (18.9.) Lappajärvellä kylpylä Kivitipussa. Mitalisti on juhlansa ansainnut.

Paini on rajua touhua. Jos jalkapalloilija tai melkein minkä tahansa muun urheilulajin edustaja olisi saanut samanlaisen tällin kuin Petra, hänet olisi kiidätetty sairaalaan ja määrätty sairauslomalle. Kisat olisivat loppuneet siihen.

Petra ei ole tottunut valittamaan. Jälkikäteen hän kuittasi naamavärkkinsä huumorilla: ”No eipä tällä naamalla kyllä lähdetä sulhasia etsimään Vegasin yöstä.”

Jos lappajärveläinen on yksisilmäisenäkin maailman toiseksi paras, voi vain kuvitella, mitä tapahtuu, kun hän näkee kunnolla molemmilla silmillä. Oletan, että painijankin on hyvä nähdä eteensä.

Suomalaisille kansainvälinen urheilumenestys on harvinaista herkkua. Kilpailu on niin kovaa lajissa kuin lajissa, että ilmaiseksi ei mitaleita tule. Pienen kansakunnan rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä.

Mutta aina nousee yksilöitä, jotka menestyvät. Petra Olli näytti Las Vegasin painimolskilla, että vielä löytyy Suomesta sisuakin. Petra edustaa suomalaista sisua parhaimmillaan. Hän on Suomen suurin mitalitoivo Rion olympialaisissa.

Mustista ja tummista silmistä on laulettu paljon. Petra Olli voisi ottaa ohjelmistoonsa ennen Rion kisoja myös lauluharjoitukset ja vetäistä vaikka tätä klassikkoa:

”Mustat silmät, luokseen kutsuvat
nuoren unelman pilviin nostavat
satuun silmien uskonut mä en
nyt se satu minut valloittaa.”

Menestys laulajana olisi taattu, kun esitystä siivittäisivät kuvat Las Vegasin painimolskilta. Musiikkivideossa voisi toistaa lähikuvia mustasta silmästä pelottelumielessä.

Silmäilin toisella silmällä sosiaalisesta mediasta kommentteja Petran hopeapainin jälkeen. Esitys ei jättänyt kommentoijia kylmäksi: ”Taistelutahtoa löytyy kuin pienestä pitäjästä. Näyttäisit täällä Malmilla tosi katu-uskottavalta. Tällaista Miss Suomea jopa äänestäisin. On kyllä hurjimpia naamaturvotuksia mitä olen koskaan nähnyt.” Ja sokerina pohjalla: ”Jos tarvitset vahvaa miestä johonkin, voit aina pyytää suomalaista naista.”

Erasmus Rotterdamilainen keksi jo 1500-luvulla, että sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas. Jos Erasmus eläisi ja seuraisi painia, hän sanoisi: yksisilmäinen Petra Olli vastaa painimatolla kymmentä kaksisilmäistä.

On esitettävä kuitenkin kuuluisa jatkokysymys: entäs sitten kun tulee se yhdestoista, japanilainen. Vastaus saataneen olympialaisissa ensi vuonna.

Savolainen kosmopoliitti

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen on jo korkeassa iässä. Hän täyttää ensi lauantaina 65 vuotta. On siis ihan paikallaan, että hänestä on julkaistu kirja (Hannu Leinonen: Erkki Liikanen – euron herttua, WSOY 2015).

Liikasta ei kirjaan ole haastateltu eikä se ole hänen virallinen elämäkertansa. Luulen kuitenkin, että taustakeskusteluja on käyty myös Liikasen kanssa. Siihen viittaa sekin, että Liikasten kotialbumista on luovutettu kuvia kirjaan.

Kirja on myötäsukainen kuvaus nuoren teinipoliitikon nopeasta noususta politiikan huipulle ja nykyiseen asemaansa suomalaisen yhteiskunnan yhdeksi keskeisimmäksi vaikuttajaksi. Pelkkää Liikasen ylistyslaulua kirja ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi valtiovarainministerikaudesta esitetään kriittisiä huomioita.

Valtiovarainministeriaika Holkerin hallituksessa lienee Liikasen poliittisen uran traumaattisin kokemus eikä mikään menestystarina. Paineensietokyky oli kovalla koetuksella ja ero hallituksesta lähellä.

Leinonen kirjoittaa, että ”Liikasen kriisinomainen romahdus oli ollut niin vakava, että siitä toipumisen tiedettiin vaativan sekä hoitoa että lepoa. Liikanen keskusteli lähipiirinsä kanssa ja totesi voivansa jatkaa mutta ei koko hallituskautta”.

Pian Liikanen nimitettiin suurlähettilääksi Brysseliin ja sen jälkeen hänestä tuli kahden kauden EU-komissaari. Aika Brysselissä venähti lähes 15 vuodeksi.

Liikanen on sutkin savolaisen perikuva. Usein hän ollut joka paikassa nuorin, nokkelin ja nopein. Siitä on ollut miehelle sekä haittaa että hyötyä. Poliitikkohan ei saa olla liian terävä eikä ainakaan näyttää liian viisaalta. Saa helposti ylimielisen maineen.

Poliitikko-Liikasta Leinonen kuvaa näin: ”Hän oli hyvä poliittinen vaikuttaja, mutta onnettoman lyhytpinnainen kuuntelija ja tuskastui tavan takaa muiden puheisiin.”

Aika ja ikä ovat tasineet. Nyt Liikanen esiintyy harkitusti ja yleensä asiantuntijan roolissa. Taustalla hän on edelleen myös kova poliittinen vaikuttaja. Hänen opissaan, jopa siipien suojassa, ovat olleet niin Jyrki Katainen kuin Jutta Urpilainen. Henkilökemioiden pitää toimia, jotta asiat luistavat Liikasen kanssa.

Liikanen on savolainen kosmopoliitti, jolla on monta puolta. Hän on nopea ja harkitseva, rääkkää itseään pitkillä juoksulenkeillä, mutta osaa myös nautiskella. Hän tuntee laatuviinit ja on sikarien ystävä. Hän on kulttuurin, musiikin, kirjallisuuden ja kuvataiteiden suurkuluttaja.

Liikasella on hyvät verkostot ja paljon ystäviä, mutta myös kadehtijoita. Itsekin kadehdin Liikasta, kun hän on saanut valita jopa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan. Liikanen valitsi Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen vuonna 1999.

Hannu Leinonen kiteyttää, että Erkki Liikasen elämä ja ura ovat kuin sodanjälkeisen Suomen menestystarina puristettuna yhteen ihmiseen. ”Kertomuksessa on räyhäkkää menoa, mutta myös suvantoja, syviä laaksoja ja ylämaita. Aina ollaan menossa eteenpäin.”

Mihin mies vielä ehtiikään?

Pitelemätön Antti Tuuri

Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Tätä kutsumustaan Antti Tuuri, 71, on noudattanut insinöörimäisen tarkasti jo monta vuosikymmentä: vähintään yksi kirja vuodessa on pitänyt miehen leivän syrjässä kiinni.

Kirjailijan uutuusromaania mainostetaan niin, että Tuuri yllättää nyky-Italiaan sijoittuvalla tarinalla (Pitelemättömät, Otava 2015). Ketä yllättää, ketä ei. Tuurihan on kansainvälinen seikkailija, vaikka ei enää lentokoneella matkustakaan. Häntä ei pidättele mikään.

Tuuri on kirjoittanut matkakirjojakin ja yhdessä romaanissa seikkaillaan Kuubassa asti (Miehiä naisten kanssa, Otava 1993). Tuuri on niin leimautunut pohjalainen, että sitä pidetään yllätyksenä, jos hän ei kirjoitakaan pohjalaisista, sodista tai äitinsä suvusta.

Älkäämme kahlitko miestä pohjalaisiin kahleisiin. Kirjailija on pitelemätön. Ajatus saattaa lentää Konsta Pylkkäsen tapaan vapaana kuin hiirihaukka.

Uudessa romaanissa kirjallisia töitä harrastava pariskunta on vuokrannut vuodeksi talon Italiasta Rooman läheltä. Yllättäen sinne tulla tupsahtaa kaksi tuttua naista, jotka ovat kyllästyneet Roomaan. He haluavat vaihtelua. Aivan pitelemättömiä naisia!

Naiset, Saara ja Liina, ovat kirjan varsinaisen päähenkilön Järvikannaksen entisiä puolisoita. Järvikannas on uhoileva juristi, joka epäonnistuu yleensä kaikissa hankkeissaan. Täysin pitelemätön mies!

Järvikannas ei siis ole niin kuin se pohjalaismies, joka kyllä uhosi, mutta suorastaan vaati, että häntä vähän hillittäisiin: "Pirelkää musta kiinni notten mä revi rahojani!" Tällaisia tyyppejä löytyy Tuurinkin tuotannosta.

Kirjan parasta antia on kuvaus illallisilta, jotka kaupunginlakimieheksi juuri valittu Järvikannas järjestää kaupunginjohtajalle ja tämän puolisolle. Illalliset päättyvät monien vaiheiden jälkeen Järvikannaksen putkareissuun.

Järvikannas haluaa tavata Italiassa oleskelevat ex-vaimonsa, jotka eivät häntä halua nähdä. Hän matkustaa rekkakyydillä läpi Euroopan ja onnistuu tulemaan oikeaan paikkaan, mutta huonossa kunnossa.

Tuurin oli alunperin tarkoitus tehdä kirjan aineksista novellikokoelma. Kirja on ohut, vain 133 sivua, ja nopeasti luettu. Vaikka kirja on pieni, siinä käsitellään suuriakin asioita.

Kuolema on kirjan lopussa keskeinen teema, mutta sitäkään Tuuri ei ota juhlallisesti vaan arkisesti esillä ovat erityisesti kuolemasta johtuvat käytännön asiat. Kertomus hyppää välillä Teheraniin asti, mutta Tuuri kiepsauttaa aina sivuhypyt notkeasti varsinaiseen tarinaan.

Teksti on tuttua Tuuria. Kaikkea ei sanota ääneen, rivien välitkin pitää lukea. Huumori sykkii tuurimaiseen tyyliin taustalla, kirjan sävy on tragikoominen.

Mitä kirjailija sitten haluaa kirjallaan sanoa? Ehkä ei mitään erityistä. Hän on vain kirjoittanut kertomisen arvoisen tarinan. Kuten alussa todettiin, kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä.

Kaj Korkea-aho - tulevaisuuden mies

Tänään (8.9.) on kansainvälinen lukutaidon päivä. Suomessakin tempaistaan useilla paikkakunnilla lukemisen puolesta klo 16-16.15. Ihmiset kokoontuvat julkisesti lukemaan mielikirjojaan. Tempaus on osa Kirjan vuotta 2015 (www.kirjanvuosi.fi).

Minäkin luen! -tempaukseen osallistun esittelemällä uuden kirjailijan, jonka juuri julkaistun teoksen luin (Kaj Korkea-aho: Paha kirja, Otava 2015). Se on Korkea-ahon kolmas kirja ja ensimmäinen, jonka olen lukenut.

Kaj Korkea-aho, 32, on tulevaisuuden mies, ja mikä hienointa, naisvaltaisella alalla. Hän on suomenruotsalainen kirjailija, kotoisin pienestä keskipohjalaisesta Ähtävän (Esse) kunnasta. Vähemmistössä hän on tottunut olemaan.

Näppituntumani mukaan naiset kirjoittavat ja lukevat enemmän kirjoja kuin miehet. Kirjallisuusblogeja netissä pitävät ovat useimmiten naisia. Naiset pitävät pystyssä suomalaista kirjallisuutta.

Nuoret miehet eivät juuri kirjoja kirjoita eivätkä kirjoja lue. Heillä saattaa olla parempaakin tekemistä. Sitä ei kannata surkutella, sillä ei lukemisesta aina viisastu. Liika lukeminen voi tehdä hulluksi, kuten Korkea-ahon kirjakin osoittaa.

Korkea-aho kirjoittaa ruotsiksi, vaikka nimi onkin suomenkielinen. Paha kirja ilmestyi samaan aikaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Siitäkin jo voi päätellä, että kyseessä ei ole mikään turha Kaitsu.

Kirjoja kirjoittamalla elää Suomessa vain harva kirjailija. Niinpä Kaj Korkea-ahokin kirjoittelee kolumneja ja on tehnyt keikkoja stand up -koomikkona. Hän on opiskellut Åbo Akademissa mm. kirjallisuutta ja ruotsia.

Pahan kirjan päänäyttämönä onkin Turku ja Åbo Akademi. Yksi päähenkilöistä, Calle, muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään. Keskeisessä osassa ovat myös salaperäinen runoilija Leander Granlund ja hänen kadonnut käsikirjoituksensa, jota ei koskaan ole julkaistu.

Paljon tapahtuu mystisiä asioita, kauhu kurkkii nurkan takana, ihmisiä kuolee ja Åbo Akademin opettajat sekä oppilaat sekoilevat. On kirjassa sentään ainakin yksi melko normaali ihminen, uskovainen Marjut, joka pelastaa Callen monesta pulasta.

Jos on sitä mieltä, että kirjallisuudella ei ole mitään merkitystä, Pahan kirjan luettuaan voi tarkistaa kantansa. Kirjat ovat vaarallisia ja erityisesti sellaiset kirjat, joita ei ole julkaistu. Kaikki jotka ovat tekemisissä Leander Granlundin kadonneen käsikirjoituksen kanssa, joutuvat vaikeuksiin.

Lukutaidon päivän kunniaksi siteeraan Pahasta kirjasta opiskelija Pasi Maarsin vimmaista  puheenvuoroa kunnon kirjallisuuden puolesta. Hän puolustaa kiihkeästi Granlundin runoja ja vaatii, että ne pitäisi julkaista:

"Tällaista me tarvitsemme enemmän! Runoja jotka luettuaan ihmiset haluavat viiltää kurkkunsa auki! Kirjallisuutta jolla on todella merkitystä! Uudenlaista modernismia, moukarilla päähän, runoutta...joka herättää ihmiset, panee heidät taas ajattelemaan oikeita asioita..."

Minulle riittäisi vähempikin vimma, mutta onhan se hyvä, että joku vielä uskoo painetun sanan  voimaan ainakin kirjojen lehdillä.