Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen on jo korkeassa iässä. Hän täyttää ensi lauantaina 65 vuotta. On siis ihan paikallaan, että hänestä on julkaistu kirja (Hannu Leinonen: Erkki Liikanen – euron herttua, WSOY 2015).
Liikasta ei kirjaan ole haastateltu eikä se ole hänen virallinen elämäkertansa. Luulen kuitenkin, että taustakeskusteluja on käyty myös Liikasen kanssa. Siihen viittaa sekin, että Liikasten kotialbumista on luovutettu kuvia kirjaan.
Kirja on myötäsukainen kuvaus nuoren teinipoliitikon nopeasta noususta politiikan huipulle ja nykyiseen asemaansa suomalaisen yhteiskunnan yhdeksi keskeisimmäksi vaikuttajaksi. Pelkkää Liikasen ylistyslaulua kirja ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi valtiovarainministerikaudesta esitetään kriittisiä huomioita.
Valtiovarainministeriaika Holkerin hallituksessa lienee Liikasen poliittisen uran traumaattisin kokemus eikä mikään menestystarina. Paineensietokyky oli kovalla koetuksella ja ero hallituksesta lähellä.
Leinonen kirjoittaa, että ”Liikasen kriisinomainen romahdus oli ollut niin vakava, että siitä toipumisen tiedettiin vaativan sekä hoitoa että lepoa. Liikanen keskusteli lähipiirinsä kanssa ja totesi voivansa jatkaa mutta ei koko hallituskautta”.
Pian Liikanen nimitettiin suurlähettilääksi Brysseliin ja sen jälkeen hänestä tuli kahden kauden EU-komissaari. Aika Brysselissä venähti lähes 15 vuodeksi.
Liikanen on sutkin savolaisen perikuva. Usein hän ollut joka paikassa nuorin, nokkelin ja nopein. Siitä on ollut miehelle sekä haittaa että hyötyä. Poliitikkohan ei saa olla liian terävä eikä ainakaan näyttää liian viisaalta. Saa helposti ylimielisen maineen.
Poliitikko-Liikasta Leinonen kuvaa näin: ”Hän oli hyvä poliittinen vaikuttaja, mutta onnettoman lyhytpinnainen kuuntelija ja tuskastui tavan takaa muiden puheisiin.”
Aika ja ikä ovat tasineet. Nyt Liikanen esiintyy harkitusti ja yleensä asiantuntijan roolissa. Taustalla hän on edelleen myös kova poliittinen vaikuttaja. Hänen opissaan, jopa siipien suojassa, ovat olleet niin Jyrki Katainen kuin Jutta Urpilainen. Henkilökemioiden pitää toimia, jotta asiat luistavat Liikasen kanssa.
Liikanen on savolainen kosmopoliitti, jolla on monta puolta. Hän on nopea ja harkitseva, rääkkää itseään pitkillä juoksulenkeillä, mutta osaa myös nautiskella. Hän tuntee laatuviinit ja on sikarien ystävä. Hän on kulttuurin, musiikin, kirjallisuuden ja kuvataiteiden suurkuluttaja.
Liikasella on hyvät verkostot ja paljon ystäviä, mutta myös kadehtijoita. Itsekin kadehdin Liikasta, kun hän on saanut valita jopa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan. Liikanen valitsi Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen vuonna 1999.
Hannu Leinonen kiteyttää, että Erkki Liikasen elämä ja ura ovat kuin sodanjälkeisen Suomen menestystarina puristettuna yhteen ihmiseen. ”Kertomuksessa on räyhäkkää menoa, mutta myös suvantoja, syviä laaksoja ja ylämaita. Aina ollaan menossa eteenpäin.”
Mihin mies vielä ehtiikään?
tiistai 15. syyskuuta 2015
torstai 10. syyskuuta 2015
Pitelemätön Antti Tuuri
Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Tätä kutsumustaan Antti Tuuri, 71, on noudattanut insinöörimäisen tarkasti jo monta vuosikymmentä: vähintään yksi kirja vuodessa on pitänyt miehen leivän syrjässä kiinni.
Kirjailijan uutuusromaania mainostetaan niin, että Tuuri yllättää nyky-Italiaan sijoittuvalla tarinalla (Pitelemättömät, Otava 2015). Ketä yllättää, ketä ei. Tuurihan on kansainvälinen seikkailija, vaikka ei enää lentokoneella matkustakaan. Häntä ei pidättele mikään.
Tuuri on kirjoittanut matkakirjojakin ja yhdessä romaanissa seikkaillaan Kuubassa asti (Miehiä naisten kanssa, Otava 1993). Tuuri on niin leimautunut pohjalainen, että sitä pidetään yllätyksenä, jos hän ei kirjoitakaan pohjalaisista, sodista tai äitinsä suvusta.
Älkäämme kahlitko miestä pohjalaisiin kahleisiin. Kirjailija on pitelemätön. Ajatus saattaa lentää Konsta Pylkkäsen tapaan vapaana kuin hiirihaukka.
Uudessa romaanissa kirjallisia töitä harrastava pariskunta on vuokrannut vuodeksi talon Italiasta Rooman läheltä. Yllättäen sinne tulla tupsahtaa kaksi tuttua naista, jotka ovat kyllästyneet Roomaan. He haluavat vaihtelua. Aivan pitelemättömiä naisia!
Naiset, Saara ja Liina, ovat kirjan varsinaisen päähenkilön Järvikannaksen entisiä puolisoita. Järvikannas on uhoileva juristi, joka epäonnistuu yleensä kaikissa hankkeissaan. Täysin pitelemätön mies!
Järvikannas ei siis ole niin kuin se pohjalaismies, joka kyllä uhosi, mutta suorastaan vaati, että häntä vähän hillittäisiin: "Pirelkää musta kiinni notten mä revi rahojani!" Tällaisia tyyppejä löytyy Tuurinkin tuotannosta.
Kirjan parasta antia on kuvaus illallisilta, jotka kaupunginlakimieheksi juuri valittu Järvikannas järjestää kaupunginjohtajalle ja tämän puolisolle. Illalliset päättyvät monien vaiheiden jälkeen Järvikannaksen putkareissuun.
Järvikannas haluaa tavata Italiassa oleskelevat ex-vaimonsa, jotka eivät häntä halua nähdä. Hän matkustaa rekkakyydillä läpi Euroopan ja onnistuu tulemaan oikeaan paikkaan, mutta huonossa kunnossa.
Tuurin oli alunperin tarkoitus tehdä kirjan aineksista novellikokoelma. Kirja on ohut, vain 133 sivua, ja nopeasti luettu. Vaikka kirja on pieni, siinä käsitellään suuriakin asioita.
Kuolema on kirjan lopussa keskeinen teema, mutta sitäkään Tuuri ei ota juhlallisesti vaan arkisesti esillä ovat erityisesti kuolemasta johtuvat käytännön asiat. Kertomus hyppää välillä Teheraniin asti, mutta Tuuri kiepsauttaa aina sivuhypyt notkeasti varsinaiseen tarinaan.
Teksti on tuttua Tuuria. Kaikkea ei sanota ääneen, rivien välitkin pitää lukea. Huumori sykkii tuurimaiseen tyyliin taustalla, kirjan sävy on tragikoominen.
Mitä kirjailija sitten haluaa kirjallaan sanoa? Ehkä ei mitään erityistä. Hän on vain kirjoittanut kertomisen arvoisen tarinan. Kuten alussa todettiin, kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä.
Kirjailijan uutuusromaania mainostetaan niin, että Tuuri yllättää nyky-Italiaan sijoittuvalla tarinalla (Pitelemättömät, Otava 2015). Ketä yllättää, ketä ei. Tuurihan on kansainvälinen seikkailija, vaikka ei enää lentokoneella matkustakaan. Häntä ei pidättele mikään.
Tuuri on kirjoittanut matkakirjojakin ja yhdessä romaanissa seikkaillaan Kuubassa asti (Miehiä naisten kanssa, Otava 1993). Tuuri on niin leimautunut pohjalainen, että sitä pidetään yllätyksenä, jos hän ei kirjoitakaan pohjalaisista, sodista tai äitinsä suvusta.
Älkäämme kahlitko miestä pohjalaisiin kahleisiin. Kirjailija on pitelemätön. Ajatus saattaa lentää Konsta Pylkkäsen tapaan vapaana kuin hiirihaukka.
Uudessa romaanissa kirjallisia töitä harrastava pariskunta on vuokrannut vuodeksi talon Italiasta Rooman läheltä. Yllättäen sinne tulla tupsahtaa kaksi tuttua naista, jotka ovat kyllästyneet Roomaan. He haluavat vaihtelua. Aivan pitelemättömiä naisia!
Naiset, Saara ja Liina, ovat kirjan varsinaisen päähenkilön Järvikannaksen entisiä puolisoita. Järvikannas on uhoileva juristi, joka epäonnistuu yleensä kaikissa hankkeissaan. Täysin pitelemätön mies!
Järvikannas ei siis ole niin kuin se pohjalaismies, joka kyllä uhosi, mutta suorastaan vaati, että häntä vähän hillittäisiin: "Pirelkää musta kiinni notten mä revi rahojani!" Tällaisia tyyppejä löytyy Tuurinkin tuotannosta.
Kirjan parasta antia on kuvaus illallisilta, jotka kaupunginlakimieheksi juuri valittu Järvikannas järjestää kaupunginjohtajalle ja tämän puolisolle. Illalliset päättyvät monien vaiheiden jälkeen Järvikannaksen putkareissuun.
Järvikannas haluaa tavata Italiassa oleskelevat ex-vaimonsa, jotka eivät häntä halua nähdä. Hän matkustaa rekkakyydillä läpi Euroopan ja onnistuu tulemaan oikeaan paikkaan, mutta huonossa kunnossa.
Tuurin oli alunperin tarkoitus tehdä kirjan aineksista novellikokoelma. Kirja on ohut, vain 133 sivua, ja nopeasti luettu. Vaikka kirja on pieni, siinä käsitellään suuriakin asioita.
Kuolema on kirjan lopussa keskeinen teema, mutta sitäkään Tuuri ei ota juhlallisesti vaan arkisesti esillä ovat erityisesti kuolemasta johtuvat käytännön asiat. Kertomus hyppää välillä Teheraniin asti, mutta Tuuri kiepsauttaa aina sivuhypyt notkeasti varsinaiseen tarinaan.
Teksti on tuttua Tuuria. Kaikkea ei sanota ääneen, rivien välitkin pitää lukea. Huumori sykkii tuurimaiseen tyyliin taustalla, kirjan sävy on tragikoominen.
Mitä kirjailija sitten haluaa kirjallaan sanoa? Ehkä ei mitään erityistä. Hän on vain kirjoittanut kertomisen arvoisen tarinan. Kuten alussa todettiin, kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä.
tiistai 8. syyskuuta 2015
Kaj Korkea-aho - tulevaisuuden mies
Tänään (8.9.) on kansainvälinen lukutaidon päivä. Suomessakin tempaistaan useilla paikkakunnilla lukemisen puolesta klo 16-16.15. Ihmiset kokoontuvat julkisesti lukemaan mielikirjojaan. Tempaus on osa Kirjan vuotta 2015 (www.kirjanvuosi.fi).
Minäkin luen! -tempaukseen osallistun esittelemällä uuden kirjailijan, jonka juuri julkaistun teoksen luin (Kaj Korkea-aho: Paha kirja, Otava 2015). Se on Korkea-ahon kolmas kirja ja ensimmäinen, jonka olen lukenut.
Kaj Korkea-aho, 32, on tulevaisuuden mies, ja mikä hienointa, naisvaltaisella alalla. Hän on suomenruotsalainen kirjailija, kotoisin pienestä keskipohjalaisesta Ähtävän (Esse) kunnasta. Vähemmistössä hän on tottunut olemaan.
Näppituntumani mukaan naiset kirjoittavat ja lukevat enemmän kirjoja kuin miehet. Kirjallisuusblogeja netissä pitävät ovat useimmiten naisia. Naiset pitävät pystyssä suomalaista kirjallisuutta.
Nuoret miehet eivät juuri kirjoja kirjoita eivätkä kirjoja lue. Heillä saattaa olla parempaakin tekemistä. Sitä ei kannata surkutella, sillä ei lukemisesta aina viisastu. Liika lukeminen voi tehdä hulluksi, kuten Korkea-ahon kirjakin osoittaa.
Korkea-aho kirjoittaa ruotsiksi, vaikka nimi onkin suomenkielinen. Paha kirja ilmestyi samaan aikaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Siitäkin jo voi päätellä, että kyseessä ei ole mikään turha Kaitsu.
Kirjoja kirjoittamalla elää Suomessa vain harva kirjailija. Niinpä Kaj Korkea-ahokin kirjoittelee kolumneja ja on tehnyt keikkoja stand up -koomikkona. Hän on opiskellut Åbo Akademissa mm. kirjallisuutta ja ruotsia.
Pahan kirjan päänäyttämönä onkin Turku ja Åbo Akademi. Yksi päähenkilöistä, Calle, muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään. Keskeisessä osassa ovat myös salaperäinen runoilija Leander Granlund ja hänen kadonnut käsikirjoituksensa, jota ei koskaan ole julkaistu.
Paljon tapahtuu mystisiä asioita, kauhu kurkkii nurkan takana, ihmisiä kuolee ja Åbo Akademin opettajat sekä oppilaat sekoilevat. On kirjassa sentään ainakin yksi melko normaali ihminen, uskovainen Marjut, joka pelastaa Callen monesta pulasta.
Jos on sitä mieltä, että kirjallisuudella ei ole mitään merkitystä, Pahan kirjan luettuaan voi tarkistaa kantansa. Kirjat ovat vaarallisia ja erityisesti sellaiset kirjat, joita ei ole julkaistu. Kaikki jotka ovat tekemisissä Leander Granlundin kadonneen käsikirjoituksen kanssa, joutuvat vaikeuksiin.
Lukutaidon päivän kunniaksi siteeraan Pahasta kirjasta opiskelija Pasi Maarsin vimmaista puheenvuoroa kunnon kirjallisuuden puolesta. Hän puolustaa kiihkeästi Granlundin runoja ja vaatii, että ne pitäisi julkaista:
"Tällaista me tarvitsemme enemmän! Runoja jotka luettuaan ihmiset haluavat viiltää kurkkunsa auki! Kirjallisuutta jolla on todella merkitystä! Uudenlaista modernismia, moukarilla päähän, runoutta...joka herättää ihmiset, panee heidät taas ajattelemaan oikeita asioita..."
Minulle riittäisi vähempikin vimma, mutta onhan se hyvä, että joku vielä uskoo painetun sanan voimaan ainakin kirjojen lehdillä.
Minäkin luen! -tempaukseen osallistun esittelemällä uuden kirjailijan, jonka juuri julkaistun teoksen luin (Kaj Korkea-aho: Paha kirja, Otava 2015). Se on Korkea-ahon kolmas kirja ja ensimmäinen, jonka olen lukenut.
Kaj Korkea-aho, 32, on tulevaisuuden mies, ja mikä hienointa, naisvaltaisella alalla. Hän on suomenruotsalainen kirjailija, kotoisin pienestä keskipohjalaisesta Ähtävän (Esse) kunnasta. Vähemmistössä hän on tottunut olemaan.
Näppituntumani mukaan naiset kirjoittavat ja lukevat enemmän kirjoja kuin miehet. Kirjallisuusblogeja netissä pitävät ovat useimmiten naisia. Naiset pitävät pystyssä suomalaista kirjallisuutta.
Nuoret miehet eivät juuri kirjoja kirjoita eivätkä kirjoja lue. Heillä saattaa olla parempaakin tekemistä. Sitä ei kannata surkutella, sillä ei lukemisesta aina viisastu. Liika lukeminen voi tehdä hulluksi, kuten Korkea-ahon kirjakin osoittaa.
Korkea-aho kirjoittaa ruotsiksi, vaikka nimi onkin suomenkielinen. Paha kirja ilmestyi samaan aikaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Siitäkin jo voi päätellä, että kyseessä ei ole mikään turha Kaitsu.
Kirjoja kirjoittamalla elää Suomessa vain harva kirjailija. Niinpä Kaj Korkea-ahokin kirjoittelee kolumneja ja on tehnyt keikkoja stand up -koomikkona. Hän on opiskellut Åbo Akademissa mm. kirjallisuutta ja ruotsia.
Pahan kirjan päänäyttämönä onkin Turku ja Åbo Akademi. Yksi päähenkilöistä, Calle, muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään. Keskeisessä osassa ovat myös salaperäinen runoilija Leander Granlund ja hänen kadonnut käsikirjoituksensa, jota ei koskaan ole julkaistu.
Paljon tapahtuu mystisiä asioita, kauhu kurkkii nurkan takana, ihmisiä kuolee ja Åbo Akademin opettajat sekä oppilaat sekoilevat. On kirjassa sentään ainakin yksi melko normaali ihminen, uskovainen Marjut, joka pelastaa Callen monesta pulasta.
Jos on sitä mieltä, että kirjallisuudella ei ole mitään merkitystä, Pahan kirjan luettuaan voi tarkistaa kantansa. Kirjat ovat vaarallisia ja erityisesti sellaiset kirjat, joita ei ole julkaistu. Kaikki jotka ovat tekemisissä Leander Granlundin kadonneen käsikirjoituksen kanssa, joutuvat vaikeuksiin.
Lukutaidon päivän kunniaksi siteeraan Pahasta kirjasta opiskelija Pasi Maarsin vimmaista puheenvuoroa kunnon kirjallisuuden puolesta. Hän puolustaa kiihkeästi Granlundin runoja ja vaatii, että ne pitäisi julkaista:
"Tällaista me tarvitsemme enemmän! Runoja jotka luettuaan ihmiset haluavat viiltää kurkkunsa auki! Kirjallisuutta jolla on todella merkitystä! Uudenlaista modernismia, moukarilla päähän, runoutta...joka herättää ihmiset, panee heidät taas ajattelemaan oikeita asioita..."
Minulle riittäisi vähempikin vimma, mutta onhan se hyvä, että joku vielä uskoo painetun sanan voimaan ainakin kirjojen lehdillä.
maanantai 7. syyskuuta 2015
Tosi herkut ovat raakoja
Politiikka on monen mielestä likaista peliä ja kun on lukenut Michael Dobbsin bestsellerin (House of Cards, Otava 2015), mielikuva vahvistuu aivan varmasti. Se on vetävästi kirjoitettu poliittinen trilleri, jossa ei kaunosieluille ole sijaa.
House of Cards on ensimmäinen osa kolmesta kirjasta, jotka Otava julkaisee suomeksi tänä syksynä. Kirjat ovat niin tunnettuja, että ensimmäiselle osalle ei ole annettu edes nimeä suomeksi.
Tunnetuksi kirjat ovat tulleet erityisesti tv-sarjojen ansiosta. BBC:n minisarja näytettiin Britanniassa jo vuonna 1990, mutta potin räjäytti Netflixin jenkkisarja, joka aloitti pari vuotta sitten.
Dobbsin kirja ilmestyi ensi kerran jo 25 vuotta sitten Englannissa. Nyt suomeksi ilmestynyttä kirjaa on muokattu jonkin verran, mutta ei siinä vieläkään kännykällä soiteta vaan ihan lankapuhelimella. Tapahtumat ajoittuvat Thatcherin pääministerikauden jälkeiseen Britanniaan.
Kirjan teemat eivät ole vanhentuneet. Valtapeli on ikuista.
Kirjailija, lordi Dobbs on todellinen valtapelien asiantuntija, Britannian parlamentin ylähuoneen jäsen ja kolmen pääministerin (Thatcher, Major, Cameron) neuvonantaja. Asiantuntemus näkyy tekstissä. Sitä voi lukea kuin oppikirjaa eli millaista kyyninen valtapeli voi pahimmillaan olla.
Päähenkilö Francis Urquhart on hallituksen pääpiiskuri, kasvoton taistavaikuttaja, joka haluaa vaalien jälkeen kulisseista eturiviin. Hän on juonittelija, joka tietää ministerien salaisuudet ja käyttää niitä myös sumeilematta hyväkseen.
Kun Urquhart ei pääse toiveistaan huolimatta ministeriksi, hän ryhtyy kaatamaan pääministeriä. Siinä ei keinoja kaihdeta. Hyväksi käytetään niin pääministerin hulttioveljeä, puolueen tiedotuspäällikköä kuin kaunista naistoimittajaa.
Dobbs kirjoittaa yhden luvun alussa, että poliitikot ovat samanlaisia kuin ikääntyvät kirjailijat ja vanhemmat naiset. "Vaarallisin aika heidän elämässään on se, kun he eivät tyydy ystäviensä kunnioitukseen vaan edellyttävät myös yleisön ihailua."
Vaarallinen voi olla myös ministerin salkkua vaille jäänyt kunnianhimoinen poliitikko. Sellainen on Francis Urquhart. Hän on raaka esimerkki siitä, miten toimii täysin kyyninen poliittinen peluri.
Kuten Paavo Haavikko sen tiivisti, kaikki tosi herkut ovat raakoja: osterit, lohi ja valta!
House of Cards on ensimmäinen osa kolmesta kirjasta, jotka Otava julkaisee suomeksi tänä syksynä. Kirjat ovat niin tunnettuja, että ensimmäiselle osalle ei ole annettu edes nimeä suomeksi.
Tunnetuksi kirjat ovat tulleet erityisesti tv-sarjojen ansiosta. BBC:n minisarja näytettiin Britanniassa jo vuonna 1990, mutta potin räjäytti Netflixin jenkkisarja, joka aloitti pari vuotta sitten.
Dobbsin kirja ilmestyi ensi kerran jo 25 vuotta sitten Englannissa. Nyt suomeksi ilmestynyttä kirjaa on muokattu jonkin verran, mutta ei siinä vieläkään kännykällä soiteta vaan ihan lankapuhelimella. Tapahtumat ajoittuvat Thatcherin pääministerikauden jälkeiseen Britanniaan.
Kirjan teemat eivät ole vanhentuneet. Valtapeli on ikuista.
Kirjailija, lordi Dobbs on todellinen valtapelien asiantuntija, Britannian parlamentin ylähuoneen jäsen ja kolmen pääministerin (Thatcher, Major, Cameron) neuvonantaja. Asiantuntemus näkyy tekstissä. Sitä voi lukea kuin oppikirjaa eli millaista kyyninen valtapeli voi pahimmillaan olla.
Päähenkilö Francis Urquhart on hallituksen pääpiiskuri, kasvoton taistavaikuttaja, joka haluaa vaalien jälkeen kulisseista eturiviin. Hän on juonittelija, joka tietää ministerien salaisuudet ja käyttää niitä myös sumeilematta hyväkseen.
Kun Urquhart ei pääse toiveistaan huolimatta ministeriksi, hän ryhtyy kaatamaan pääministeriä. Siinä ei keinoja kaihdeta. Hyväksi käytetään niin pääministerin hulttioveljeä, puolueen tiedotuspäällikköä kuin kaunista naistoimittajaa.
Dobbs kirjoittaa yhden luvun alussa, että poliitikot ovat samanlaisia kuin ikääntyvät kirjailijat ja vanhemmat naiset. "Vaarallisin aika heidän elämässään on se, kun he eivät tyydy ystäviensä kunnioitukseen vaan edellyttävät myös yleisön ihailua."
Vaarallinen voi olla myös ministerin salkkua vaille jäänyt kunnianhimoinen poliitikko. Sellainen on Francis Urquhart. Hän on raaka esimerkki siitä, miten toimii täysin kyyninen poliittinen peluri.
Kuten Paavo Haavikko sen tiivisti, kaikki tosi herkut ovat raakoja: osterit, lohi ja valta!
perjantai 4. syyskuuta 2015
Avioero vai murha?
Kari Hotakaisen uutuuskirjan (Henkireikä, Siltala 2015) motoksi sopisi hyvin Tellervo Koiviston vastaus, kun häneltä kysyttiin, onko hän pitkän avioliittonsa aikana harkinnut koskaan avioeroa Manusta. Tellervo vastasi: En, mutta murhaa kyllä!
Hotakaisen romaani huipentuu murhasuunnitelmaan. Kuten Tellervo Koiviston sarkastinen heitto osoittaa, murhaa voi suunnitella kuka tahansa ns. tavallinen ihminen. Toteutus on asia erikseen.
Olin jostain lukenut, että Henkireikä on kirjailijan välityö. Minulla oli siis ennakkoasenne, kun ryhdyin lukemaan kirjaa. Valmiina oli jo otsikkokin tähän arvioon: Hotakainen syöttää pakkopullaa.
Sitten muistin erään sukututkijan taannoin minulle lähettämän tiedon, jonka mukaan Kari Hotakainen on sukulaiseni, peräti seitsemäs serkku. Kirjailijan suku vilisee Halsuan Hotakaisia ja Vetelin Patanoita. Kaukaisiinkin sukulaisiin pitää suhtautua ystävällisesti.
Henkireikää lukiessa nuiva ennakkoasenteeni murtui muutenkin pikkuhiljaa. Välityö? Onko se sukua Konsta Pylkkäsen välikädelle? Tuskin Hotakainen on ajatellut, että teenpä tästä pienen välityön ja seuraavasta teen sitten mestariteoksen.
Kirjassa on kolme päähenkilöä: Poliisi, Suntio ja Parturikampaaja, jotka laulavat samassa kuorossa. Poliisi meni kuoroon, jotta saisi ajatukset pois työstä, mutta toisin kävi. Henkilöiden ympärille kehkeytyy sellainen vyyhti, ettei siitä nauramatta selviä, vaikka kyse on elämästä ja kuolemasta.
Hotakaisen teksti soljuu niin helposti, että sen on täytynyt syntyä vaivalloisen prosessin kautta. Tai mistä minä tiedän.
Kirjan nyrjähtäneistä henkilöistä pidin erityisesti papista, joka haastatteli kuolleen omaisia muistopuhetta varten. Sukulaiset haukkuivat vainajan ikäväksi ihmiseksi, mutta kun pappi puheessaan kertoi totuuden, omaiset suuttuivat ja vaativat varoitusta kirkonmiehelle.
Leski puki sanoiksi sukulaisten tuohtumuksen: "Se otti puheistamme vain totuuden, mutta kauneuden unohti täysin. Seija oli ajoittain myös lämmin koti-ihminen."
Joskus Hotakainen paasaa kuin paraskin pappi, havahtuu sitten kesken kaiken ja pudottaa itsensä ja lukijan maan pinnalle mustalla huumorilla tai nokkelalla viisaudella. "Varokaa heikkoja. Niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen."
Hotakainen on niukan tyylin mies. Häntä on vaikea kuvitella kirjoittamassa laveaa tiiliskiviproosaa, mutta ei kai kirjailija vain pyytele anteeksi tyyliään, kun on kirjoittanut poliisin suuhun tällaistakin monologia:
"Tiedän. Kyse ei ole kansallisesti merkittävästä asiasta, ei kansalaissodan traumasta, ei maamme kohtalonhetkistä toisessa maailmansodassa, ei Äyräpään tulihelvetistä eikä Tali-Ihantalan torjuntavoitosta, puhumattakaan että valaisisin millään lailla lamavuosien vaikutuksia kansantalouteen. Kyse on aivan mitättömän pienestä asiasta, jolla ei ole sinulle eikä monelle muullekaan mitään merkitystä, ja silti minä röyhkeästi jatkan ja vien sinun kallista aikaasi..."
Anteeksi ei tarvitse pyydellä. Hotakainen on kirjoittanut kelpo romaanin, olkoon se sitten välikäden tekemä välityö, näytelmästä leivottu pakkopulla tai jotain muuta.
Hotakaisen romaani huipentuu murhasuunnitelmaan. Kuten Tellervo Koiviston sarkastinen heitto osoittaa, murhaa voi suunnitella kuka tahansa ns. tavallinen ihminen. Toteutus on asia erikseen.
Olin jostain lukenut, että Henkireikä on kirjailijan välityö. Minulla oli siis ennakkoasenne, kun ryhdyin lukemaan kirjaa. Valmiina oli jo otsikkokin tähän arvioon: Hotakainen syöttää pakkopullaa.
Sitten muistin erään sukututkijan taannoin minulle lähettämän tiedon, jonka mukaan Kari Hotakainen on sukulaiseni, peräti seitsemäs serkku. Kirjailijan suku vilisee Halsuan Hotakaisia ja Vetelin Patanoita. Kaukaisiinkin sukulaisiin pitää suhtautua ystävällisesti.
Henkireikää lukiessa nuiva ennakkoasenteeni murtui muutenkin pikkuhiljaa. Välityö? Onko se sukua Konsta Pylkkäsen välikädelle? Tuskin Hotakainen on ajatellut, että teenpä tästä pienen välityön ja seuraavasta teen sitten mestariteoksen.
Kirjassa on kolme päähenkilöä: Poliisi, Suntio ja Parturikampaaja, jotka laulavat samassa kuorossa. Poliisi meni kuoroon, jotta saisi ajatukset pois työstä, mutta toisin kävi. Henkilöiden ympärille kehkeytyy sellainen vyyhti, ettei siitä nauramatta selviä, vaikka kyse on elämästä ja kuolemasta.
Hotakaisen teksti soljuu niin helposti, että sen on täytynyt syntyä vaivalloisen prosessin kautta. Tai mistä minä tiedän.
Kirjan nyrjähtäneistä henkilöistä pidin erityisesti papista, joka haastatteli kuolleen omaisia muistopuhetta varten. Sukulaiset haukkuivat vainajan ikäväksi ihmiseksi, mutta kun pappi puheessaan kertoi totuuden, omaiset suuttuivat ja vaativat varoitusta kirkonmiehelle.
Leski puki sanoiksi sukulaisten tuohtumuksen: "Se otti puheistamme vain totuuden, mutta kauneuden unohti täysin. Seija oli ajoittain myös lämmin koti-ihminen."
Joskus Hotakainen paasaa kuin paraskin pappi, havahtuu sitten kesken kaiken ja pudottaa itsensä ja lukijan maan pinnalle mustalla huumorilla tai nokkelalla viisaudella. "Varokaa heikkoja. Niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen."
Hotakainen on niukan tyylin mies. Häntä on vaikea kuvitella kirjoittamassa laveaa tiiliskiviproosaa, mutta ei kai kirjailija vain pyytele anteeksi tyyliään, kun on kirjoittanut poliisin suuhun tällaistakin monologia:
"Tiedän. Kyse ei ole kansallisesti merkittävästä asiasta, ei kansalaissodan traumasta, ei maamme kohtalonhetkistä toisessa maailmansodassa, ei Äyräpään tulihelvetistä eikä Tali-Ihantalan torjuntavoitosta, puhumattakaan että valaisisin millään lailla lamavuosien vaikutuksia kansantalouteen. Kyse on aivan mitättömän pienestä asiasta, jolla ei ole sinulle eikä monelle muullekaan mitään merkitystä, ja silti minä röyhkeästi jatkan ja vien sinun kallista aikaasi..."
Anteeksi ei tarvitse pyydellä. Hotakainen on kirjoittanut kelpo romaanin, olkoon se sitten välikäden tekemä välityö, näytelmästä leivottu pakkopulla tai jotain muuta.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Kirves-Koljosen rikos ja rangaistus
Suomen rikoshistorian karmeimpiin kuuluvan veriteon teki Toivo Harald Koljonen (1910-1943) Huittisissa vuonna 1943. Hän surmasi silmittömästi kirveellä kuusi ihmistä, viisihenkisen Hakasen perheen ja naapurissa asuneen Anna Mäkisen.
Historioitsija Teemu Keskisarja taustoittaa uudessa kirjassaan Huittisten tragedian ja kirjoittaa samalla elämäkerran murhaajasta (Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus, Siltala 2015).
Kirves-Koljonen on toistaiseksi viimeinen siviilioikeuden kuolemaan tuomitsema ja teloitettu henkilö Suomessa. Edellinen normaalien tuomioistuinten antama kuolemantuomio oli pantu täytäntöön 1825.
Teemu Keskisarja osaa elävöittää taitavasti historiaa. Nytkin hän saa vähistä aineksista mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota lukee kuin dekkaria. Ikään kuin ohimennen hän kytkee tapahtumat myös laajempiin yhteyksiin.
Kirjaan on ujutettu mielenkiintoisia yksityiskohtia. Jos et tiedä, mistä tulee sana seinähullu, kirjan luettuasi tiedät senkin.
Keskisarja kertoo hurjan esimerkin Heikki Antinpoika Kempestä, jota oli pidetty mielenvikaisuuden vuoksi kuusi vuotta kytkettynä tavallisen maalaistuvan seinään: "Tästä unohdetusta mielenterveyspalvelusta juontuu sana seinähullu."
Kirves-Koljonen ei ollut seinähullu. Aikalaiset kutsuivat häntä joukkomurhatyöntekijäksi. Keskisarja valittaa ensin, että Koljosen elämästä löytyy vähän kirjallisia lähteitä. Heti perään tutkija lopettaa kuitenkin kiukuttelun ja toteaa, että "tyhjemmästäkin on henkilöhistoriaa nyhjäisty".
Koljosesta on Keskisarjan mukaan lähteitä sentään enemmän kuin esimerkiksi Jeesuksesta, Mikael Agricolasta, Jaakko Ilkasta tai Isontalon Antista.
Julmat surmatyöt Keskisarja selostaa perinpohjin, mutta kun motiivia etsitään, tutkijalla menee sormi suuhun. Miten vankilasta karkumatkalla ollut pikkurikollinen voi syyllistyä silmittömiin murhiin? Usein vastaus on: en tiedä.
Monet Koljosen kanssa tekemisissä olleet kuvasivat häntä "normaaliksi" eikä miksikään psykopaatiksi. Hän ei päässyt pyynnöistään huolimatta mielentilatutkimukseen. Keskisarja tiivistää: hullun työstä vastasi terve mies.
Huittisten veriteko on vuosien saatossa painunut historian hämärään. Siitä ei paljon ole enää puhuttu, kun uusiakin julmuuksia riittää päiviteltäväksi. Aikanaan tragedia herätti valtavaa huomiota. Uhrien hautajaisiin osallistui peräti 4000 ihmistä.
Koljosen elämä päättyi Turunmaan suojeluskuntapiirin teloitukseen Maariassa sijainneella Kärsämäen ampumaradalla. Keskisarjan yhteenveto on tyly: "Ruma, onneton, viheliäinen, kuolettava elämä päättyi ainoaan riittävään sovitukseen. Ihminen nimeltä Toivo Harald Koljonen kohosi sorakuopasta kalseaan kirkkauteen."
Legendaa Kirves-Koljosesta ei tullut. Hänet painoi unohduksiin sota, joka oli muistojen vangitsijana ylivoimainen kilpailija.
Historioitsija Teemu Keskisarja taustoittaa uudessa kirjassaan Huittisten tragedian ja kirjoittaa samalla elämäkerran murhaajasta (Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus, Siltala 2015).
Kirves-Koljonen on toistaiseksi viimeinen siviilioikeuden kuolemaan tuomitsema ja teloitettu henkilö Suomessa. Edellinen normaalien tuomioistuinten antama kuolemantuomio oli pantu täytäntöön 1825.
Teemu Keskisarja osaa elävöittää taitavasti historiaa. Nytkin hän saa vähistä aineksista mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota lukee kuin dekkaria. Ikään kuin ohimennen hän kytkee tapahtumat myös laajempiin yhteyksiin.
Kirjaan on ujutettu mielenkiintoisia yksityiskohtia. Jos et tiedä, mistä tulee sana seinähullu, kirjan luettuasi tiedät senkin.
Keskisarja kertoo hurjan esimerkin Heikki Antinpoika Kempestä, jota oli pidetty mielenvikaisuuden vuoksi kuusi vuotta kytkettynä tavallisen maalaistuvan seinään: "Tästä unohdetusta mielenterveyspalvelusta juontuu sana seinähullu."
Kirves-Koljonen ei ollut seinähullu. Aikalaiset kutsuivat häntä joukkomurhatyöntekijäksi. Keskisarja valittaa ensin, että Koljosen elämästä löytyy vähän kirjallisia lähteitä. Heti perään tutkija lopettaa kuitenkin kiukuttelun ja toteaa, että "tyhjemmästäkin on henkilöhistoriaa nyhjäisty".
Koljosesta on Keskisarjan mukaan lähteitä sentään enemmän kuin esimerkiksi Jeesuksesta, Mikael Agricolasta, Jaakko Ilkasta tai Isontalon Antista.
Julmat surmatyöt Keskisarja selostaa perinpohjin, mutta kun motiivia etsitään, tutkijalla menee sormi suuhun. Miten vankilasta karkumatkalla ollut pikkurikollinen voi syyllistyä silmittömiin murhiin? Usein vastaus on: en tiedä.
Monet Koljosen kanssa tekemisissä olleet kuvasivat häntä "normaaliksi" eikä miksikään psykopaatiksi. Hän ei päässyt pyynnöistään huolimatta mielentilatutkimukseen. Keskisarja tiivistää: hullun työstä vastasi terve mies.
Huittisten veriteko on vuosien saatossa painunut historian hämärään. Siitä ei paljon ole enää puhuttu, kun uusiakin julmuuksia riittää päiviteltäväksi. Aikanaan tragedia herätti valtavaa huomiota. Uhrien hautajaisiin osallistui peräti 4000 ihmistä.
Koljosen elämä päättyi Turunmaan suojeluskuntapiirin teloitukseen Maariassa sijainneella Kärsämäen ampumaradalla. Keskisarjan yhteenveto on tyly: "Ruma, onneton, viheliäinen, kuolettava elämä päättyi ainoaan riittävään sovitukseen. Ihminen nimeltä Toivo Harald Koljonen kohosi sorakuopasta kalseaan kirkkauteen."
Legendaa Kirves-Koljosesta ei tullut. Hänet painoi unohduksiin sota, joka oli muistojen vangitsijana ylivoimainen kilpailija.
tiistai 1. syyskuuta 2015
Julmankaunis Yöperhonen
Katsokaa Yöperhosen kansikuvaa, niin saatte aavistuksen siitä, mistä Katja Ketun uudessa romaanissa on kyse (Yöperhonen, WSOY 2015). Kirja on julma ja kaunis, inhorealistinen kuvaus Neuvostoliiton vankileireiltä ja suomensukuisesta Marin tasavallasta.
Kirjan aihe on rankka ja tärkeä. Se ei todellakaan ole mitään perinteistä ja harmitonta "kaunokirjallisuutta". Nyyrikkien ja herttasarjojen ystävä saattaa saada sielulleen vamman Ketun tekstistä.
Moni voi kavahtaa Ketun paikoin brutaalia tyyliä. Romaania vie eteenpäin kuitenkin kaunis ja omintakeinen kieli, johon tupsahtelee tuon tuostakin itse keksittyjä sanoja ja reheviä sanontoja. Rosoa ja särmää riittää, vaikka muille jakaa.
Ketun kielessä joku muinamieheilee tai on salonkikelpoinen sikarisivistynyt. Yksi päähenkilöistä taas kyrmyää pientareella katkoähisten sieniveitsellä pahkuraista juurta.
Yöperhosen lukeminen vaatii keskittymistä. Aikatasoja on useita ja kertojaminä vaihtelee sen mukaan. Jos ote hetkeksi herpaantuu, putoaa helposti kärryiltä. Minulle vaikeuksia tuotti seurata Marin muinaisuskonnon rituaaleja, joista Kettu kirjoittaa laajasti.
Kirjan päähenkilö Ingra Malinen loikkaa suutuspäissään Neuvostoliittoon 1930-luvulla vasta 15-vuotiaana, mutta joutuu vankileirille. Mitään ideologisia syitä tällä valkokenraalin tyttärellä ei loikkaukseen ollut. Ingran moninaisia vaiheita seurataan nykypäiviin asti.
Painajaismaiset vankileiriolot Kettu kuvaa inhorealistisesti. Naisen osa leirillä ei ollut helppo. Ystävyyssuhteitakin syntyy, mutta petos on aina läsnä, olemassaolon taistelu konkreettista.
Kirjan keskeisiä teemoja ovat valta, petos, salaisuudet, joita vähän jokaisella tuntuu olevan. Kettu on kirjoittanut kirjan sisään myös Venäjän johtajan Vovan ajatuksia, jotka tuovat romaanin hyytävästi nykypäivään. Vovalla, joka on ilmetty Putin, on omat salaisuutensa, joita hän ei halua paljastaa.
Yksi henkilöistä sanoo, että ei täällä kukaan halua muistaa: "Venäjä on maa, jossa unohtaminen on kansanperinne ja salailu elämän suurin hyve."
Vova-Putin taas on havainnut, että eivät ihmiset tahdo suuria aatteita eivätkä ymmärrä monimutkaisten puheiden päälle. "Kansa tahtoo Messiaan, Tsaarin. Niin helppoa se on!"
Jos meno välillä on vähän sekavaa, Vova-jaksot ovat selkeää tekstiä. Kettu kirjoittaa Vovan suuhun sen, mistä tiedon ja ihmisten hallinnassa on kyse:
"Vie huligaaneilta mahdollisuus käyttää ääntään, sotke värit, tukahduta riitasoinnut. Harhauta. Tärvele. Tee vastustajasi naurunalaiseksi. Täytä maailma muulla hälyllä, iloisella puheella."
Viime vuosina Suomessa naiset ovat kirjoittaneet kiinnostavinta kirjallisuutta. Jos haluaa tietää, mihin suomalainen kirjallisuus on menossa, on luettava naisten kirjoittamia kirjoja.
Katja Kettu on asemansa vakiinnuttanut, palkintonsa ansainnut ja lisää on tulossa. Naiskirjailijoissa on suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus.
Kirjan aihe on rankka ja tärkeä. Se ei todellakaan ole mitään perinteistä ja harmitonta "kaunokirjallisuutta". Nyyrikkien ja herttasarjojen ystävä saattaa saada sielulleen vamman Ketun tekstistä.
Moni voi kavahtaa Ketun paikoin brutaalia tyyliä. Romaania vie eteenpäin kuitenkin kaunis ja omintakeinen kieli, johon tupsahtelee tuon tuostakin itse keksittyjä sanoja ja reheviä sanontoja. Rosoa ja särmää riittää, vaikka muille jakaa.
Ketun kielessä joku muinamieheilee tai on salonkikelpoinen sikarisivistynyt. Yksi päähenkilöistä taas kyrmyää pientareella katkoähisten sieniveitsellä pahkuraista juurta.
Yöperhosen lukeminen vaatii keskittymistä. Aikatasoja on useita ja kertojaminä vaihtelee sen mukaan. Jos ote hetkeksi herpaantuu, putoaa helposti kärryiltä. Minulle vaikeuksia tuotti seurata Marin muinaisuskonnon rituaaleja, joista Kettu kirjoittaa laajasti.
Kirjan päähenkilö Ingra Malinen loikkaa suutuspäissään Neuvostoliittoon 1930-luvulla vasta 15-vuotiaana, mutta joutuu vankileirille. Mitään ideologisia syitä tällä valkokenraalin tyttärellä ei loikkaukseen ollut. Ingran moninaisia vaiheita seurataan nykypäiviin asti.
Painajaismaiset vankileiriolot Kettu kuvaa inhorealistisesti. Naisen osa leirillä ei ollut helppo. Ystävyyssuhteitakin syntyy, mutta petos on aina läsnä, olemassaolon taistelu konkreettista.
Kirjan keskeisiä teemoja ovat valta, petos, salaisuudet, joita vähän jokaisella tuntuu olevan. Kettu on kirjoittanut kirjan sisään myös Venäjän johtajan Vovan ajatuksia, jotka tuovat romaanin hyytävästi nykypäivään. Vovalla, joka on ilmetty Putin, on omat salaisuutensa, joita hän ei halua paljastaa.
Yksi henkilöistä sanoo, että ei täällä kukaan halua muistaa: "Venäjä on maa, jossa unohtaminen on kansanperinne ja salailu elämän suurin hyve."
Vova-Putin taas on havainnut, että eivät ihmiset tahdo suuria aatteita eivätkä ymmärrä monimutkaisten puheiden päälle. "Kansa tahtoo Messiaan, Tsaarin. Niin helppoa se on!"
Jos meno välillä on vähän sekavaa, Vova-jaksot ovat selkeää tekstiä. Kettu kirjoittaa Vovan suuhun sen, mistä tiedon ja ihmisten hallinnassa on kyse:
"Vie huligaaneilta mahdollisuus käyttää ääntään, sotke värit, tukahduta riitasoinnut. Harhauta. Tärvele. Tee vastustajasi naurunalaiseksi. Täytä maailma muulla hälyllä, iloisella puheella."
Viime vuosina Suomessa naiset ovat kirjoittaneet kiinnostavinta kirjallisuutta. Jos haluaa tietää, mihin suomalainen kirjallisuus on menossa, on luettava naisten kirjoittamia kirjoja.
Katja Kettu on asemansa vakiinnuttanut, palkintonsa ansainnut ja lisää on tulossa. Naiskirjailijoissa on suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)