Tosi herkut ovat raakoja

Politiikka on monen mielestä likaista peliä ja kun on lukenut Michael Dobbsin bestsellerin (House of Cards, Otava 2015), mielikuva vahvistuu aivan varmasti. Se on vetävästi kirjoitettu poliittinen trilleri, jossa ei kaunosieluille ole sijaa.

House of Cards on ensimmäinen osa kolmesta kirjasta, jotka Otava julkaisee suomeksi tänä syksynä. Kirjat ovat niin tunnettuja, että ensimmäiselle osalle ei ole annettu edes nimeä suomeksi.

Tunnetuksi kirjat ovat tulleet erityisesti tv-sarjojen ansiosta. BBC:n minisarja näytettiin Britanniassa jo vuonna 1990, mutta potin räjäytti Netflixin jenkkisarja, joka aloitti pari vuotta sitten.

Dobbsin kirja ilmestyi ensi kerran jo 25 vuotta sitten Englannissa. Nyt suomeksi ilmestynyttä kirjaa on muokattu jonkin verran, mutta ei siinä vieläkään kännykällä soiteta vaan ihan lankapuhelimella. Tapahtumat ajoittuvat Thatcherin pääministerikauden jälkeiseen Britanniaan.

Kirjan teemat eivät ole vanhentuneet. Valtapeli on ikuista.

Kirjailija, lordi Dobbs on todellinen valtapelien asiantuntija, Britannian parlamentin ylähuoneen jäsen ja kolmen pääministerin (Thatcher, Major, Cameron) neuvonantaja. Asiantuntemus näkyy tekstissä. Sitä voi lukea kuin oppikirjaa eli millaista kyyninen valtapeli voi pahimmillaan olla.

Päähenkilö Francis Urquhart on hallituksen pääpiiskuri, kasvoton taistavaikuttaja, joka haluaa vaalien jälkeen kulisseista eturiviin. Hän on juonittelija, joka tietää ministerien salaisuudet ja käyttää niitä myös sumeilematta hyväkseen.

Kun Urquhart ei pääse toiveistaan huolimatta ministeriksi, hän ryhtyy kaatamaan pääministeriä. Siinä ei keinoja kaihdeta. Hyväksi käytetään niin pääministerin hulttioveljeä, puolueen tiedotuspäällikköä kuin kaunista naistoimittajaa.

Dobbs kirjoittaa yhden luvun alussa, että poliitikot ovat samanlaisia kuin ikääntyvät kirjailijat ja vanhemmat naiset. "Vaarallisin aika heidän elämässään on se, kun he eivät tyydy ystäviensä kunnioitukseen vaan edellyttävät myös yleisön ihailua."

Vaarallinen voi olla myös ministerin salkkua vaille jäänyt kunnianhimoinen poliitikko. Sellainen on Francis Urquhart. Hän on raaka esimerkki siitä, miten toimii täysin kyyninen poliittinen peluri.

Kuten Paavo Haavikko sen tiivisti, kaikki tosi herkut ovat raakoja: osterit, lohi ja valta!

Avioero vai murha?

Kari Hotakaisen uutuuskirjan (Henkireikä, Siltala 2015) motoksi sopisi hyvin Tellervo Koiviston vastaus, kun häneltä kysyttiin, onko hän pitkän avioliittonsa aikana harkinnut koskaan avioeroa Manusta. Tellervo vastasi: En, mutta murhaa kyllä!

Hotakaisen romaani huipentuu murhasuunnitelmaan. Kuten Tellervo Koiviston sarkastinen heitto osoittaa, murhaa voi suunnitella kuka tahansa ns. tavallinen ihminen. Toteutus on asia erikseen.

Olin jostain lukenut, että Henkireikä on kirjailijan välityö. Minulla oli siis ennakkoasenne, kun ryhdyin lukemaan kirjaa. Valmiina oli jo otsikkokin tähän arvioon: Hotakainen syöttää pakkopullaa.

Sitten muistin erään sukututkijan taannoin minulle lähettämän tiedon, jonka mukaan Kari Hotakainen on sukulaiseni, peräti seitsemäs serkku. Kirjailijan suku vilisee Halsuan Hotakaisia ja Vetelin Patanoita. Kaukaisiinkin sukulaisiin pitää suhtautua ystävällisesti.

Henkireikää lukiessa nuiva ennakkoasenteeni murtui muutenkin pikkuhiljaa. Välityö? Onko se sukua Konsta Pylkkäsen välikädelle? Tuskin Hotakainen on ajatellut, että teenpä tästä pienen välityön ja seuraavasta teen sitten mestariteoksen.

Kirjassa on kolme päähenkilöä: Poliisi, Suntio ja Parturikampaaja, jotka laulavat samassa kuorossa. Poliisi meni kuoroon, jotta saisi ajatukset pois työstä, mutta toisin kävi. Henkilöiden ympärille kehkeytyy sellainen vyyhti, ettei siitä nauramatta selviä, vaikka kyse on elämästä ja kuolemasta.

Hotakaisen teksti soljuu niin helposti, että sen on täytynyt syntyä vaivalloisen prosessin kautta. Tai mistä minä tiedän.

Kirjan nyrjähtäneistä henkilöistä pidin erityisesti papista, joka haastatteli kuolleen omaisia muistopuhetta varten. Sukulaiset haukkuivat vainajan ikäväksi ihmiseksi, mutta kun pappi puheessaan kertoi totuuden, omaiset suuttuivat ja vaativat varoitusta kirkonmiehelle.

Leski puki sanoiksi sukulaisten tuohtumuksen: "Se otti puheistamme vain totuuden, mutta kauneuden unohti täysin. Seija oli ajoittain myös lämmin koti-ihminen."

Joskus Hotakainen paasaa kuin paraskin pappi, havahtuu sitten kesken kaiken ja pudottaa itsensä ja lukijan maan pinnalle mustalla huumorilla tai nokkelalla viisaudella. "Varokaa heikkoja. Niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen."

Hotakainen on niukan tyylin mies. Häntä on vaikea kuvitella kirjoittamassa laveaa tiiliskiviproosaa, mutta ei kai kirjailija vain pyytele anteeksi tyyliään, kun on kirjoittanut poliisin suuhun tällaistakin monologia:

 "Tiedän. Kyse ei ole kansallisesti merkittävästä asiasta, ei kansalaissodan traumasta, ei maamme kohtalonhetkistä toisessa maailmansodassa, ei Äyräpään tulihelvetistä eikä Tali-Ihantalan torjuntavoitosta, puhumattakaan että valaisisin millään lailla lamavuosien vaikutuksia kansantalouteen. Kyse on aivan mitättömän pienestä asiasta, jolla ei ole sinulle eikä monelle muullekaan mitään merkitystä, ja silti minä röyhkeästi jatkan ja vien sinun kallista aikaasi..."

Anteeksi ei tarvitse pyydellä. Hotakainen on kirjoittanut kelpo romaanin, olkoon se sitten välikäden tekemä välityö, näytelmästä leivottu pakkopulla tai jotain muuta.

Kirves-Koljosen rikos ja rangaistus

Suomen rikoshistorian karmeimpiin kuuluvan veriteon teki Toivo Harald Koljonen (1910-1943) Huittisissa vuonna 1943. Hän surmasi silmittömästi kirveellä kuusi ihmistä, viisihenkisen Hakasen perheen ja naapurissa asuneen Anna Mäkisen.

Historioitsija Teemu Keskisarja taustoittaa uudessa kirjassaan Huittisten tragedian ja kirjoittaa samalla elämäkerran murhaajasta (Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus, Siltala 2015).

Kirves-Koljonen on toistaiseksi viimeinen siviilioikeuden kuolemaan tuomitsema ja teloitettu henkilö Suomessa. Edellinen normaalien tuomioistuinten antama kuolemantuomio oli pantu täytäntöön 1825.

Teemu Keskisarja osaa elävöittää taitavasti historiaa. Nytkin hän saa vähistä aineksista mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota lukee kuin dekkaria. Ikään kuin ohimennen hän kytkee tapahtumat myös laajempiin yhteyksiin.

Kirjaan on ujutettu mielenkiintoisia yksityiskohtia. Jos et tiedä, mistä tulee sana seinähullu, kirjan luettuasi tiedät senkin.

Keskisarja kertoo hurjan esimerkin Heikki Antinpoika Kempestä, jota oli pidetty mielenvikaisuuden vuoksi kuusi vuotta kytkettynä tavallisen maalaistuvan seinään: "Tästä unohdetusta mielenterveyspalvelusta juontuu sana seinähullu."

Kirves-Koljonen ei ollut seinähullu. Aikalaiset kutsuivat häntä joukkomurhatyöntekijäksi. Keskisarja valittaa ensin, että Koljosen elämästä löytyy vähän kirjallisia lähteitä. Heti perään tutkija lopettaa kuitenkin kiukuttelun ja toteaa, että "tyhjemmästäkin on henkilöhistoriaa nyhjäisty".

Koljosesta on Keskisarjan mukaan lähteitä sentään enemmän kuin esimerkiksi Jeesuksesta, Mikael Agricolasta, Jaakko Ilkasta tai Isontalon Antista.

Julmat surmatyöt Keskisarja selostaa perinpohjin, mutta kun motiivia etsitään, tutkijalla menee sormi suuhun. Miten vankilasta karkumatkalla ollut pikkurikollinen voi syyllistyä silmittömiin murhiin? Usein vastaus on: en tiedä.

Monet Koljosen kanssa tekemisissä olleet kuvasivat häntä "normaaliksi" eikä miksikään psykopaatiksi. Hän ei päässyt pyynnöistään huolimatta mielentilatutkimukseen. Keskisarja tiivistää: hullun työstä vastasi terve mies.

Huittisten veriteko on vuosien saatossa painunut historian hämärään. Siitä ei paljon ole enää puhuttu, kun uusiakin julmuuksia riittää päiviteltäväksi. Aikanaan tragedia herätti valtavaa huomiota. Uhrien hautajaisiin osallistui peräti 4000 ihmistä.

Koljosen elämä päättyi Turunmaan suojeluskuntapiirin teloitukseen Maariassa sijainneella Kärsämäen ampumaradalla. Keskisarjan yhteenveto on tyly: "Ruma, onneton, viheliäinen, kuolettava elämä päättyi ainoaan riittävään sovitukseen. Ihminen nimeltä Toivo Harald Koljonen kohosi sorakuopasta kalseaan kirkkauteen."

Legendaa Kirves-Koljosesta ei tullut. Hänet painoi unohduksiin sota, joka oli muistojen vangitsijana ylivoimainen kilpailija.

Julmankaunis Yöperhonen

Katsokaa Yöperhosen kansikuvaa, niin saatte aavistuksen siitä, mistä Katja Ketun uudessa romaanissa on kyse (Yöperhonen, WSOY 2015). Kirja on julma ja kaunis, inhorealistinen kuvaus Neuvostoliiton vankileireiltä ja suomensukuisesta Marin tasavallasta.

Kirjan aihe on rankka ja tärkeä. Se ei todellakaan ole mitään perinteistä ja harmitonta   "kaunokirjallisuutta". Nyyrikkien ja herttasarjojen ystävä saattaa saada sielulleen vamman Ketun tekstistä.

Moni voi kavahtaa Ketun paikoin brutaalia tyyliä. Romaania vie eteenpäin kuitenkin kaunis ja omintakeinen kieli, johon tupsahtelee tuon tuostakin itse keksittyjä sanoja ja reheviä sanontoja. Rosoa ja särmää riittää, vaikka muille jakaa.

Ketun kielessä joku muinamieheilee tai on salonkikelpoinen sikarisivistynyt. Yksi päähenkilöistä taas kyrmyää pientareella katkoähisten sieniveitsellä pahkuraista juurta.

Yöperhosen lukeminen vaatii keskittymistä. Aikatasoja on useita ja kertojaminä vaihtelee sen mukaan. Jos ote hetkeksi herpaantuu, putoaa helposti kärryiltä. Minulle vaikeuksia tuotti seurata Marin muinaisuskonnon rituaaleja, joista Kettu kirjoittaa laajasti.

Kirjan päähenkilö Ingra Malinen loikkaa suutuspäissään Neuvostoliittoon 1930-luvulla vasta 15-vuotiaana, mutta joutuu vankileirille. Mitään ideologisia syitä tällä valkokenraalin tyttärellä ei loikkaukseen ollut. Ingran moninaisia vaiheita seurataan nykypäiviin asti.

Painajaismaiset vankileiriolot Kettu kuvaa inhorealistisesti. Naisen osa leirillä ei ollut helppo. Ystävyyssuhteitakin syntyy, mutta petos on aina läsnä, olemassaolon taistelu konkreettista.

Kirjan keskeisiä teemoja ovat valta, petos, salaisuudet, joita vähän jokaisella tuntuu olevan. Kettu on kirjoittanut kirjan sisään myös Venäjän johtajan Vovan ajatuksia, jotka tuovat romaanin hyytävästi nykypäivään. Vovalla, joka on ilmetty Putin, on omat salaisuutensa, joita hän ei halua paljastaa.

Yksi henkilöistä sanoo, että ei täällä kukaan halua muistaa: "Venäjä on maa, jossa unohtaminen on kansanperinne ja salailu elämän suurin hyve."

Vova-Putin taas on havainnut, että eivät ihmiset tahdo suuria aatteita eivätkä ymmärrä monimutkaisten puheiden päälle. "Kansa tahtoo Messiaan, Tsaarin. Niin helppoa se on!"

Jos meno välillä on vähän sekavaa, Vova-jaksot ovat selkeää tekstiä. Kettu kirjoittaa Vovan suuhun sen, mistä tiedon ja ihmisten hallinnassa on kyse:

 "Vie huligaaneilta mahdollisuus käyttää ääntään, sotke värit, tukahduta riitasoinnut. Harhauta. Tärvele. Tee vastustajasi naurunalaiseksi. Täytä maailma muulla hälyllä, iloisella puheella."

Viime vuosina Suomessa naiset ovat kirjoittaneet kiinnostavinta kirjallisuutta. Jos haluaa tietää, mihin suomalainen kirjallisuus on menossa, on luettava naisten kirjoittamia kirjoja.

Katja Kettu on asemansa vakiinnuttanut, palkintonsa ansainnut ja lisää on tulossa. Naiskirjailijoissa on suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus.

Hyvät, pahat ja Haavikko

Hannu Mäkelä, 72, saattaa olla Suomen tuotteliain kirjailija, jonka ura jatkuu vauhdikkaasti. Hänen muistelmasarjansa on edennyt neljänteen osaan (Muistan - Otavan aika, Tammi 2015). Se on   herkkupala, kurkistus kulissien taakse, tirkistelijän unelma.

Mäkelä palveli Otavaa lähes 20 vuotta (1967-1986). Kuvaus kustantajan työstä on herkullinen ja hämmentävä, riemastuttava ja traaginen, täynnä julmia ihmiskohtaloita, hyviä ja pahoja. Kirjan keskeinen hahmo Paavo Haavikko on ensin hyvä, sitten paha.

Hyviä ovat Antti Tuuri, Erno Paasilinna ja Samuli Paronen, mutta myös Antti Hyry ja Veikon veli Pentti Huovinen, kollega Otavasta. Pahat Mäkelä kuittaa lyhyellä, ilkeällä pistolla: Pekka Tarkka potkaisee nilkkaan jalkapallo-ottelussa, vaikka on samassa joukkueessa, Matti Rossi lyö turpaan Kirjailijaliiton kokouksessa niin, että veri lentää.

Ilkeimmät kommentit menevät Otavan väelle. Pekan veli Jukka Tarkka ei ole tehtäviensä tasalla, Jukka Kemppisen kanssa välit ovat huonot eikä ilmapiiriä paranna se, että Jukan vaimo Marja heilastelee Haavikon kanssa.

Meno Otavassa on kuin saippuaoopperassa. Reenpäät eivät ole tehtäviensä tasalla ja konkurssikypsää yritystä pestataan pelastamaan Paavo Haavikko. Tehtävä onnistui, mutta Haavikolle kävi huonosti.

Nuori Haavikko oli Mäkelän mielestä nopea, älykäs ja viisas runoilija. Vanheneva Haavikko taas oli jotakin aivan muuta: "Vuosien myötä joudun seuraamaan metamorfoosia, jossa viisaasta runoilijasta ja etevästä talousmiehestä kehittyy narsistinen, pienestä loukkaantuva, vähästä suuttuva ja omaa egoaan rakastava linnake, joka henkistä taantumistaan sekä hoitaa että pönkittää viinin ja naisten avulla."

Mäkelän kirja on myös juorukirja. Siinä on kymmeniä henkilökuvia kirjailijoista, joista monet ovat jo kuolleet. He eivät kysele intimiteettisuojansa perään.

Kirjailijat ovatkin "vaarallista" väkeä. Jos olet kirjailijan kaveri, voit olla kohta materiaalia hänen kirjassaan. Ennen kirjoitettiin kirjeitäkin. Ne Hannu Mäkelä on arkistoinut tarkkaan ja käyttää niitä nyt muistelmiensa aineistona.

Kirjan ansioihin kuuluu se, että Mäkelä tuo esille unohdettuja kirjailijoita, jotka eivät elinaikanaan  saaneet ansaitsemaansa arvostusta. Sellaisia ovat mm. Hannu Salakka ja Maila Pylkkönen, miksei myös Eeva-Kaarina Suosalmi.

Mielenkiintoisia ovat Mäkelän kuvaukset siitä, miten alkoi esimerkiksi Antti Tuurin ja Laila Hirvisaaren ura kirjailijana. Lailan silloinen aviomies Heikki Hietamies soitteli Mäkelälle ja toitotti, että "vaimoni on tullut hulluksi" ja kirjoittanut kirjan.

Teekkari Antti Tuurin ensi tarjouksen Otavalle Hannu Mäkelä hylkää, mutta kirjoittaa saatekirjeeseen sentään kannustavan viestin: "Jos vielä joskus kirjoitatte jotakin, lukisimme uusia tekstejänne mielellämme."

Otavassa henkilösuhteet olivat rempallaan, viina virtasi, naisissa käytiin ja pirssillä ajeltiin kustantajan laskuun pitkiä matkoja.

Mäkelällä oli monenlaisia rooleja: hän oli sosiaalityöntekijä, rahanlainaaja, seurustelu-upseeri, hoitoon ohjaaja ja pitihän kustantajan lukea myös käsikirjoituksia sekä kirjoittaa omiakin kirjoja.

Laajaan teokseen mahtuu pikku virheitäkin. Rauna-Riitta Lahtela ei ole Mikael Jungnerin äiti vaan äidin sisko. Äidin etunimi on Marketta. Jungnerin Mäkelä lyhentää muotoon Junger.

Mäkelä viljelee toistuvasti sanaa ulkolainen. Joko se on hyväksytty suomen kieleen?

Lappajärven kuningas

Lappajärven suurin saari Kärnä ja sen asukkaat ovat aina olleet jotakin erityistä. Kärnästä voi löytää kärnäiittiä, siellä on asunut Lappajärven kuningas ja Kekkosen kaveri Kustaa Vilkunakin vietti siellä kesiään yhdessä monen Herlinin kanssa.

Kärnäläisiin kuuluu myös kapteeni Kaarna, joka on tuttu Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Kaarnan esikuva oli Lappajärvellä syntynyt jääkärikapteeni Toivo Kärnä.

Kärnän asukkaiden vaiheisiin olen tutustunut Timo Hyytisen julkaiseman sähkökirjan pohjalta (Kapteeni Kaarna ja Kärnän jääkärit, www.armafennica.fi). Kirjan pääasia ovat Kärnän jääkärit (16) ja heidän sukuselvityksensä, mutta on siinä paljon muutakin mielenkiintoista.

Vaikuttavin kärnäläisten kavalkadissa on ehdottomasti Lappajärven kuninkaaksi kutsuttu Taavi Tuomaanpoika Kärnä (1658–1738). Hänellä on sellainen henkilöhistoria, että nykypäivän kärnäläinen ja Lappajärven kuningas, valtuuston puheenjohtaja Eero Ahvenniemikin kalpenee hänen rinnallaan, vaikka on kunnallisneuvos.

Taavi Kärnä oli kirkkoväärti ja lautamies, kotiseutunsa huomattavin talonpoika. Kärnän sanotaan tarkoittavan myös kärttyisää ja äreää tyyppiä ja sellainen taisi olla myös Taavi Kärnä.

Harmia Taaville aiheuttivat niin lapualaiset kuin venäläiset. Hän joutui isonvihan aikana luovuttamaan talonsa venäläisten majapaikaksi. Venäläiset ryöstivät Taavilta kaiken irtaimen omaisuuden, polttivat rakennuksia ja tekivät muitakin tihutöitä.

Taavi oli usein käräjillä. Hänet tuomittiin alioikeudessa jopa murhasta, mutta ylemmissä oikeusasteissa juttu kuivui kokoon. Lapualaisia vastaan sekä isä että poika Kärnä käräjöivät usein erityisesti Lappajärven kalavesien hyödyntämisestä.

Kun Taavi oli kirkkoväärti, häntä syytettiin 450 kuparitalarin varastamisesta Lappajärven kappelilta. Sekin juttu raukesi, kun Taavi kertoi ostaneensa Viipurista viiniä, vehnäjauhoja ja öylättejä kappelia varten. Perättömän ilmiannon tehnyt tuomittiin sakkoihin.

Isonvihan aikana Taavi köyhtyi paitsi venäläisten takia myös siksi, että tuki taloudellisesti kotiseutunsa puolustajia, sissipartioita, ja luovutti karjaa sekä ruokatavaroita sissien ylläpitämiseksi.

Lappajärvi kuului muiden Järviseudun pitäjien tavoin vuoteen 1812 Pietarsaareen. Siellä Taavi kävi myös koulua; hän oli oppilaana pedagogiossa, koulussa, jossa opetettiin virsilaulun lisäksi lukemaan ja kirjoittamaan ruotsia.

Lappajärvestä kehittyi 1700-luvulla merkittävä kauppapaikka. Ähtävänjokea pitkin tavaroita, mm. tervaa, vietiin Ruotsiin asti. Taavi oli etujoukoissa ja sai kunnianimen Lappajärven kuningas.

Taavi eli harvinaisen vanhaksi, 80-vuotiaaksi, kun suomalaisten keski-ikä tuolloin oli alle 40 vuotta. Taavin isä Tuomas eli vielä vanhemmaksi, 89-vuotiaaksi. Vaikuttavia persoonia molemmat.

Hirmuinen mies Allin pauloissa

Kun olin lukenut Raija Orasen uusimman tiiliskiven, kirjan J.K. Paasikiven elämästä (Hirmuinen mies, Teos 2015), mietin, mitä jäi käteen. Kehtaako tätä edes sanoa: parhaiten jäi mieleen Alli Paasikivi.

En saa mielestäni kuvaa siitä, kun jo ikämieheksi varttunut Paasikivi suutelee Allin halukkaita huulia tai taputtelee häntä takapuolelle, kuten Oranen moneen kertaan kirjoittaa.

Orasen historiallisten romaanien vakiosisältöön kuuluu ns. romanttinen aspekti, tällä kertaa aika viattomassa muodossa. Joku voi jopa kysyä, onko se romanttista, kun Paasikivi suutelee tekohampaat lonksuen Allia suoraan suulle tai taputtelee pakaroille.

Kunnon aviovaimon tavoin Alli piti miestään viisaana, ellei suorastaan nerona. Kun Paasikivi oli lähdössä ennen talvisotaa Moskovaan neuvotteluihin, Alli valoi uskoa. Näyte siitä, millaisena Oranen näkee Allin roolin:

"Minähän rakastan sinua. Sinä olet maailman paras ja viisain mies, muista se, kun ne siellä hyökkäävät sinua vastaan. Älä välitä niistä, älä anna niiden loukata, tee vain se mikä sinun täytyy. Minä luotan sinuun."

Kiinnostukseni Alliin kertoo tietenkin enemmän minusta kuin kirjailijasta. En ilmeisesti jaksa keskittyä suuriin linjoihin vaan takerrun yksityiskohtiin.

Oranen on tehnyt suurtyön. Romaani Paasikivestä on 745-sivuinen järkäle, joka kirjaa uskollisesti niin pienet kuin suuret asiat. Kirja käy jälleen myös historian kertauskurssista. Se on romaanin vahvuus ja heikkous.

Hirmuinen mies on pikemminkin historiallinen kronikka Paasikiven ajan tapahtumista kuin kaunokirjallinen teos. Paasikivestä toistetaan tutut asiat: hän oli äreä ja koleerinen, hirmuista toistetaan kyllästymiseen asti. Kaipasin uusia näkökulmia, särmää.

Minun makuuni olisi ollut, jos Oranen olisi vähän irrotellut ja ottanut sitä kautta kenties pienoisen riskin. Enemmän tulkintaa, vähemmän itsestään selvyyksiä!

Orasen historiallisten romaanien tietopohja on yleensäkin ollut laaja ja vahvalla pohjalla, mistä pitää antaa tunnustus kirjailijalle. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa.

Vähän kärjistäen voi sanoa, että Hirmuinen mies on kuin raakaversio kaunokirjallisen työn pohjaksi. Siinä on paljon asiaa ja tietoa, jota jalostamalla voisi syntyä upea taideteos. Laajan aineiston jalostaminen taiteeksi vaatii kuitenkin aikaa, jota ei kai ole tarpeeksi, jos kirja pitää sysätä markkinoille joka vuosi.