Hirmuinen mies Allin pauloissa

Kun olin lukenut Raija Orasen uusimman tiiliskiven, kirjan J.K. Paasikiven elämästä (Hirmuinen mies, Teos 2015), mietin, mitä jäi käteen. Kehtaako tätä edes sanoa: parhaiten jäi mieleen Alli Paasikivi.

En saa mielestäni kuvaa siitä, kun jo ikämieheksi varttunut Paasikivi suutelee Allin halukkaita huulia tai taputtelee häntä takapuolelle, kuten Oranen moneen kertaan kirjoittaa.

Orasen historiallisten romaanien vakiosisältöön kuuluu ns. romanttinen aspekti, tällä kertaa aika viattomassa muodossa. Joku voi jopa kysyä, onko se romanttista, kun Paasikivi suutelee tekohampaat lonksuen Allia suoraan suulle tai taputtelee pakaroille.

Kunnon aviovaimon tavoin Alli piti miestään viisaana, ellei suorastaan nerona. Kun Paasikivi oli lähdössä ennen talvisotaa Moskovaan neuvotteluihin, Alli valoi uskoa. Näyte siitä, millaisena Oranen näkee Allin roolin:

"Minähän rakastan sinua. Sinä olet maailman paras ja viisain mies, muista se, kun ne siellä hyökkäävät sinua vastaan. Älä välitä niistä, älä anna niiden loukata, tee vain se mikä sinun täytyy. Minä luotan sinuun."

Kiinnostukseni Alliin kertoo tietenkin enemmän minusta kuin kirjailijasta. En ilmeisesti jaksa keskittyä suuriin linjoihin vaan takerrun yksityiskohtiin.

Oranen on tehnyt suurtyön. Romaani Paasikivestä on 745-sivuinen järkäle, joka kirjaa uskollisesti niin pienet kuin suuret asiat. Kirja käy jälleen myös historian kertauskurssista. Se on romaanin vahvuus ja heikkous.

Hirmuinen mies on pikemminkin historiallinen kronikka Paasikiven ajan tapahtumista kuin kaunokirjallinen teos. Paasikivestä toistetaan tutut asiat: hän oli äreä ja koleerinen, hirmuista toistetaan kyllästymiseen asti. Kaipasin uusia näkökulmia, särmää.

Minun makuuni olisi ollut, jos Oranen olisi vähän irrotellut ja ottanut sitä kautta kenties pienoisen riskin. Enemmän tulkintaa, vähemmän itsestään selvyyksiä!

Orasen historiallisten romaanien tietopohja on yleensäkin ollut laaja ja vahvalla pohjalla, mistä pitää antaa tunnustus kirjailijalle. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa.

Vähän kärjistäen voi sanoa, että Hirmuinen mies on kuin raakaversio kaunokirjallisen työn pohjaksi. Siinä on paljon asiaa ja tietoa, jota jalostamalla voisi syntyä upea taideteos. Laajan aineiston jalostaminen taiteeksi vaatii kuitenkin aikaa, jota ei kai ole tarpeeksi, jos kirja pitää sysätä markkinoille joka vuosi.

Mies joka vihasi häviämistä

Intohimoinen pitkänmatkan juoksija Karo Hämäläinen on tunkeutunut Paavo Nurmen pään sisään. Tuloksena on Nurmen monologimainen tilitys elämästään (Yksin, WSOY 2015).

Hämäläinen tavoittaa hyvin Nurmen äänen. Juoksijoiden kuningas oli kova paitsi itselleen myös muille. Teksti nakuttaa tasaisen tappavaa tahtia kuin Nurmi juoksuradalla; rytmi on yksitoikkoisen armoton, lauseet lyhyitä.

Mitään sankaritarinaa Hämäläinen ei ole tehnyt, pikemminkin päin vastoin. Nurmi oli onneton ihminen, vaikka voitti paljon niin urheilussa kuin myöhemmin bisnesmiehenä. Hän oli ikuisesti tyytymätön ja julma itselleen.

Hämäläinen kiteyttää Nurmen suulla: "Voitto oli minulle toissijainen asia. Ensisijaista oli häviämisen välttäminen. Vihasin häviämistä. Vihaan yhä. Kaikki eivät vihaa. Se on heidän heikkoutensa."

Nurmi vihasi häviämistä niin, että jäi rikkaanakin köyhäksi. "Menestystä janosin, en onnea."

Hämäläinen käy läpi Nurmen elämän lapsuudesta viimeisiin hetkiin. Taustalla on vankka faktapohja, tapahtumat ovat todellisia, Nurmen puheet keksittyjä, mutta hyvin uskottavan tuntuisia. Niin se olisi voinut mennä kuin Hämäläinen kuvaa.

Nurmen monologit saattavat pitkästyttää niitä, jotka eivät urheilusta piittaa, mutta Nurmen elämästä kiinnostuneille Hämäläisen kirja on antoisaa luettavaa. Sen voi nähdä myös yleispätevänä kuvauksena poikkeusyksilön elämästä. Onhan harvinaisia huippuja kaikilla aloilla.

Ilmeisesti pehmentääkseen kovaa kokonaisuutta Hämäläinen on keksinyt Nurmen haaveilemaan unelmiensa naisesta, jonka hän oli menettänyt nuorena miehenä. Se toimii ja lukija alkaa tuntea  säälinsekaista myötätuntoa Nurmea kohtaan.

Nurmi oli monella tavalla poikkeusyksilö ja sellaiset menestyvät urheilussa. Hän loi itse menestyksensä, vaikka kilpakentillä oli todennäköisesti paljon lahjakkaampiakin juoksijoita: "Minun ominaisuuksillani ei olisi juostu mitaleita ilman kaiken kohtuuden ylittävää työtä."

Hämäläinen on pannut Nurmen laukomaan repliikkejä, jotka toimivat kuin haavikkomaiset aforismit: "Niin paljon vihasin tappiota, että menetin voitot. Niin tuhlasin elämäni."

Vain kuolleista sankareista voi tehdä tällaisia kirjoja. Tasaisen vauhdin taulukon mukaan Lasse Virenistä joku tekee vastaavanlaisen monologiromaanin joskus vuonna 2067.

Uutisankkuri kirjailijana

Matti Rönkä on kaikkien tietämä Ylen tv-uutisten uutisankkuri. Hän on myös kirjailija, usean dekkarin tekijä, Viktor Kärpän luoja. Syksyn uutuudellaan Rönkä suuntaa uusille urille (Eino, Gummerus 2015).

Eino on sympaattinen, pieni kirja, jonka päähenkilö on ysikymppinen entinen yrittäjä Eino Heikkinen. Kirja on kertomus kolmen sukupolven miehistä savolais-karjalaisessa Leppäkosken kuvitteellisessa kunnassa.

Kirja on myös arvokkaan vanhuuden puolustus: "Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen vanhuus", Rönkä filosofoi Einon suulla.

Einon terveys alkaa reistailla, muistisairaus vaanii nurkan takana, mutta se ei estä muistamasta sota-ajan kipeitä tapahtumia, joista Eino ei tosin halua paljon puhua.

Einon pojanpoika Joonas kiinnostuu ukkinsa menneisyydestä, kun hän näkee vanhat arvet tämän vartalossa. Kiinnostusta lisäävät vanhat valokuvat. Pala palalta selviää takautumien kautta, mistä on kysymys.

Tiedän, että Rönkä on kätevä käsistään. Romaaninsakin hän rakentaa kuin kirvesmies. Hän tekee etukäteen kehikon ja piirustukset, joiden mukaan kirjoitustyö etenee. Rönkä on kuin vanhan ajan käsityöläinen.

On vaikea kuvitella, että Rönkä vain menisi päätteen äärelle etsimään inspiraatiota ja alkaisi kirjoittaa tajunnanvirran hurmiossa. Ennakkosuunnittelu on Röngän taiteen vankka perusta.

Tarkassa ennakkosuunnittelussa piilee myös sudenkuoppia. Se voi johtaa tylsään lopputulokseen ja kirjoitusvaiheessa spontaanisuus saattaa loistaa lähinnä poissaolollaan.

Kirjailijoita on moneksi eikä Röngältä kannata odottaa rönsyilevää pitkää proosaa, joka yltyy vauhdikkaaseen irrotteluun. Ylisanoja hän ei viljele ja huumorikin kuplii usein pikemminkin pinnan alla kuin kovaäänisissä vitseissä. Uutismiehelle sopii asialinja.

Rönkä tekee tavallisuudesta taidetta. Muotien perässä hän ei juokse vai ovatko vanhat miehet kenties tulossa muotiin, kun suuret ikäluokat ovat kohta vanhuksia?
Röngän teksti on kurinalaista, mutta ei tylsää. Kieli on sujuvaa suomea, ja miksei olisi, onhan Rönkä ollut myös suomen kielen oikeaoppisuutta vaalivan lautakunnan jäsen.
Eino on vanhanaikainen romaani, ihan hyvässä mielessä.

Veikko Savelan viimeinen matka

(Kirjoitus on julkaistu Järviseudun Sanomissa 5.8.2015)

Entinen kansanedustaja ja ministeri, maanviljelysneuvos Veikko Savela (1919-2015) haudattiin lauantaina Lappajärvellä. Vaikka Savela asui viimeiset vuotensa Seinäjoella, on luontevaa, että hän sai viimeisen leposijansa Lappajärven rannalle.

Veikko Savelan hautajaiset oli vaikuttava tilaisuus. Samalla kun Savela haudattiin, päättyi yksi aikakausi Lappajärven historiassa. Veikko Savela oli 1900-luvun vaikutusvaltaisin lappajärveläinen.

Veikko Savelan arkulle laskettiin myös sotaveteraanien seppele. Se muistutti siitä, että Savela oli sodan kokenut mies, joka joutui nuorena miehenä koviin paikkoihin jatkosodan rintamalla.

Sodasta Veikko selvisi hengissä, vaikka haavoittuikin Kiestingissä. Sotareissulta muistoksi jäi rintaan lentänyt kranaatin sirpale.

Veikko Savelan poliittinen ura oli merkittävä sekä valtakunnallisesti että paikallisesti. Hän oli myös korkea virkamies maatilahallituksessa eikä sovi unohtaa, että hän toimi myös maanviljelijänä kotitilallaan.

Veikko oli viimeinen elossa ollut Ahti Karjalaisen ensimmäisen hallituksen (1962-63) jäsen, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri, kuten silloinen termi kuului. Sen jälkeen ei Lappajärveltä ole tullut ministeriä eikä kansanedustajaa. Kansanedustajan ura kesti 12 vuotta (1958-1970).

Muistan miten meillä kotona jännitettiin vuonna 1962, tuleeko Veikosta ministeri. Isällä oli ilmeisesti jotakin ennakkotietoa asiasta, koska asetuimme radion äärelle kuuntelemaan uutisia, kun ministerilista luettiin.

Veikko oli käytännönläheinen ja jalat maassa oleva poliitikko. Suhteellisuudentaju oli kohdallaan. Kansanedustajista ja ministereistä hän kertoi mielipiteensä, kun Esa Hyytinen haastatteli häntä sukukirjaan:

”Tavallisia ihmisiä ne on, ei niitä tartte kumarrella. Minäkin olen tällainen sattumakorpraali. Olen vaan sattunut olemaan joskus oikeaan aikaan oikeassa paikassa.”

Kun tulin Helsinkiin opiskelemaan, tapasin satunnaisesti silloin tällöin Veikon. Asuin jossain vaiheessa Kruununhaassa ja Veikon työpaikka oli samoilla kulmilla. Aina kun vastaan satuttiin, Veikolla oli aikaa vaihtaa muutama sana nuoren opiskelijankin kanssa.

Mukava muisto on vuodelta 1972, kun olin Helsingin Sanomien kesätoimittajana. Minut lähetettiin Saimaan kanavan 10-vuotisjuhlaristeilylle, jossa Veikko Savela oli kunniavieraana. Hän oli ministeri, kun Neuvostoliitto vuokrasi alueitaan Saimaan kanavan rakentamiseksi. Vuokrasopimuksessa on ministeri Savelan nimi.

Viimeisen kerran tapasin Veikon, kun hän täytti 90 vuotta. Hän oli yhä terävässä kunnossa ja muisti pelasi hämmästyttävän hyvin.

Veikko Savela teki pitkän päivätyön Lappajärven, Järviseudun ja koko Suomen hyväksi. Hän oli suomalainen ja lappajärveläinen merkkimies.

JORMA MELLERI

Maailman paras painija

Käväisin viikonloppuna Lappajärven markkinoilla ja tapasin ensi kertaa Petra Ollin. Hän on siitä harvinainen suomalainen urheilija, että hän on maailman paras. Väite pitää paikkansa siinä mielessä, että Petra on sarjansa ranking-listalla maailman ykkönen.

Petra Olli on juniorisarjoissa moninkertainen arvokisamitalisti. Syyskuussa ovat aikuisten MM-painit Las Vegasissa, minne Petra nyt tähtää tosissaan. Siellä jaetaan myös olympiapaikkoja tuleviin kisoihin.

Petra Olli on yksi niistä harvoista suomalaisista urheilijoista, joilla on realistisia mitalimahdollisuuksia Rion olympialaisissa. Minun listoillani hän on Suomen suurin mitalitoivo.

Mutta kilpailu on kovaa ja paini on arvaamaton laji. Ei ole mikään läpihuutojuttu päästä olympialaisiin. Ensin pitää lunastaa paikka kisoihin kovien karsintojen kautta.

Petra Ollia haastateltiin Lappajärven markkinoilla. Hän osoittautui sanavalmiiksi ja huumorintajuiseksi. Hänellä on kova halu menestyä.

Petra harjoittelee paljon ulkomailla, koska kotimaasta ei kunnon harjoitusvastustajia löydy. Esimerkiksi Venäjän leirit ovat olleet yksi menestyksen tekijöistä.

Petra Ollilla on urheilijan geenit. Hänen isoisänsä Paavo Olli oli Lappajärven Veikkojen pikajuoksija ja häntä sanottiin 1950-luvulla Suomen nopeimmaksi suutariksi. Painimolskillakin pitää olla nopea. Myös Petran äidin (Takala) sukulaisissa on ollut hyviä urheilijoita. Ja pikkuveli voitti juuri SM-hopeaa pesäpallossa Vimpelin Vedon juniorijoukkueessa.

Vielä muutama vuosi sitten ei voitu kuvitellakaan, että naiset kilpailisivat painissa eikä varsinkaan olympialaisissa. Nyt sekin on arkipäivää.

Petra Olli edustaa Lappajärven Veikkoja, joka on maineikas painiseura. Alaset ja Övermarkit painivat Suomen huipulla. Nyt kun he ovat lopettaneet ja miesten paini on alamaissa, Petra pitää LaVen lippua korkealla maailman molskeilla.

Paini ja huumori kuuluvat yhteen. Painijat ovat usein huumorimiehiä ja -naisia. Ennen vanhaan painikilpailuissa haitari soi ja musiikki pelasi. Kaikki tietävät, miksi.

Kauhavalla syntynyt Jukka Kemppinen kirjoitti kerran blogissaan, miten hänen äitinsä luokkatoveri puhutteli tuntematonta herraa junassa: "Anteeksi mutta satutteko tuntemaan painija Huhtalaa Vaasan Tovereista? Mä oon sattumalta se sama mies."

Sellaistakin on kuulemma sattunut, että painitrikoot ovat revenneet kesken ottelun ilman että painija itse on huomannut mitään vaan ihmetellyt, miksi kansa katsomossa hurrasi suoraa huutoa.
Paini on hieno laji. Kysykää vaikka kirjailija John Irvingilta (Välisarja avioliitto) tai Daniel Katzilta (Mikko Papirossin taivaallinen niskalenkki).

Seppo Meriläisen kesäyllätys

Olen viime päivinä lukenut erityisesti kahden kirjailijan teoksia. Toinen on juuri kuollut vanha mestari Veijo Meri ja toinen lupaava esikoiskirjailija Seppo Meriläinen, takavuosien koulukaverini Lappajärveltä.

Veijo Meri kirjoittaa eräässä esseessään, että hänen sukunimensä Meri on lyhennelmä pohjoissuomalaisesta sukunimestä Meriläinen. Veijon isoisän isä sai sotilasnimen Meri Krimin sodan aikana. Ovatkohan Veijo Meri ja Seppo Meriläinen sukulaisia?

Seppo Meriläinen lähetti minulle pari viikkoa sitten sähköpostia. Siinä hän ilmoitti lyhyesti, että on kirjoittanut jännitysromaanin (Pimeän rahan uhrit, Nordbooks), joka on juuri julkaistu. Aikamoinen yllätys!

Tiesinhän toki, että Seppo on monipuolisesti lahjakas ja yhteiskunnallisesti valveutunut kansalainen. Lappajärvellä näsäviisasta pikkupoikaa pidettiin jo ennen kouluikää tulevaisuuden miehenä.

Byrokraatin elämä työhallinnon virkamiehenä, viimeksi Hämeessa Akaalla, ei riittänyt Sepolle. Juuri eläkkeelle jäämisen kynnyksellä miehestä sukeutui esikoiskirjailija.

Esikoiskirjailijat eivät yleensä ole heti mestareita. Heitä pitääkin ymmärtää ja kannustaa sekä käsitellä silkkihansikkain. Pimeän rahan uhrit kertoo yhden tarinan, joka on tavallinen lamavuosina.

Kirjan aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä, ja aihevalinnasta onkin syytä antaa kirjailijalle plussaa. Seppo Meriläinen hyödyntää kirjassa työhallinnon asiantuntemustaan.

Vaikeuksiin joutunut yrittäjä joutuu lainaamaan pimeiltä markkinoilta rahaa kovalla korolla. Yrittäjä kuolee hämärissä oloissa, mutta syyt jäävät kunnolla tutkimatta. Yrittäjä Aimo, yksi päähenkilöistä, ryhtyy omiin tutkimuksiin, ja poliisikin kiinnostuu uudelleen tapauksesta.

Kaipasin kirjaan enemmän toimintaa ja huumoria, vähemmän selityksiä. Nyt kirja on kuin pamfletin ja jännityskirjan yhdistelmä olematta oikein kumpaakaan. Se on kuitenkin hyvä alku uudelle uralle.

Seppo osaa kirjoittaa ymmärrettävää suomea, repliikeissä käytetään paikallista murretta. Hän kuvaa sitä ympäristöä (Häme ja Lappi) ja niitä ihmisiä, joiden parissa hän liikkui ja työskenteli viimeiset 30 vuotta.

Seppo Meriläistä ei tietenkään pidä verrata Veijo Mereen, jonka esseitä olen lukenut innosta puhkuen. Ne ovat kuin raikas tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Ne eivät ole vanhentuneet lainkaan.

Meri oli himolukija. Hän kirjoitti, että hänellä on kesämökillä 200 kirjan tehokirjasto, johon mahtuu kaikki tärkeä ja kolmisenkymmentä roskakirjaa, ”joiden lukeminen on kuin rypisi lämpimässä ja puhtaassa mutavellissä jonkun tuhman naisen kanssa”.

Suomen vähälumisessa kesässä ilo on otettava irti pienistäkin asioista. Ei muuta kuin roskakirja käteen ja mutakylpyyn. Se on tervehdyttävä kokemus.

(Kirjoitus on julkaistu Järviseudun Sanomissa ja Uudessa Suomessa 15.7.2015)

Siipiveikon elämää

Kun kulkee siipiveikkona eli hienosti sanottuna avecina maailmalla, täytyy olla tarkkana, ettei oma identiteetti häviä taivaan tuuliin. Vanhoina hyvinä aikoina olin ministerin mies tai runoilijan veli. Joskus, kuten viime kesänä Seinäjoen tangomarkkinoilla, olin pelkkä avec vailla nimeä.

Viikonloppuna siipeilin Kokkolassa. Siellä minua tituleerattiin kirjailija Melleriksi. Joskus on tehnyt mieli huudahtaa niin kuin entinen tv-toimittaja ravintolan jonossa, kun häntä ei päästetty sisään jonon ohi: ”Ettekö tiedä, kuka minä olen!”

On siipimiehen elämässä paljon hyvääkin. Olen päässyt kättelemään monia mielenkiintoisia henkilöitä, kuten Vladimir Putin, George W. Bush, paavi Johannes Paavali II, Jacques Chirac ja Silvio Berlusconi.

Kerran istuin entisen Neuvostoliiton ulkoministerin, sittemmin Georgian presidentin Eduard Shevardnadzen vieressä lounaspöydässä. Keskustelu muuttui, mikäli mahdollista, astetta jäykemmäksi, kun rupesin utelemaan Georgiassa syntyneestä Stalinista. Eduard ei ollut juttutuulella.

Siipiveikko pääsee silloin tällöin myös mielenkiintoisiin paikkoihin, kuten nyt viikonloppuna Kokkolaan. Vaikka Kokkola on lähellä, täytyy tunnustaa, että tunnen kaupunkia huonosti. Lähellä olevien paikkojen arvoa ei aina huomaa.

Kokkola on kaunis kaupunki. Keski-Pohjanmaan maakuntamuseo, joka on samalla K.H. Renlundin museo, on vierailun arvoinen paikka. Mielenkiintoisen lisän museokäyntiin toi se, että oppaana paikalla sattui olemaan Johanna Holmbäck, omaa sukua Olli, Lappajärven Tarvolasta.

Museo toimii komeassa Roosin talossa. Sen arvokkaat taidekokoelmat perustuvat Kokkolassa syntyneen, Helsingissä elämäntyönsä tehneen rautakauppias Renlundin lahjoituksiin. Kannattaa käydä yksin taiteenkin vuoksi.

Minua kiinnosti erityisesti keisari Aleksanteri I:n vierailu Kokkolassa ja Roosin talossa syyskuussa 1819. Siitä liikkuu monenlaisia tarinoita.

Roosin perhe oli pannut parastaan ja valmistautunut keisarin vierailuun vaivojaan säästämättä. Talo oli pantu juhlakuntoon. Pettymys oli suuri, kun keisari häipyi paikalta ennen aikojaan. Hän kuulemma närkästyi, kun näki köyhässä maassa sellaista loistoa ja rikkautta. Herkut jäivät syömättä.

Historia huokuu kaikkialla, kun kävelee Kokkolan keskustassa. J.V. Snellmankin vietti kaupungissa poikasena kymmenen vuotta. Siitä muistuttaa Pekka Jylhän mainio Snellman -muistomerkki, jota piti käydä katsomassa pikaisesti kaksikin kertaa.

Tämän tarinan opetus olkoon se, että kannattaa tarkkailla lähiympäristöä. Naapurikunnassa, naapurikylässä tai jopa ihan omassa lähipiirissä voi olla sellaisia harvinaisuuksia, joita ei arjen keskellä tule ajatelleeksi.

(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa sekä vähän muokattuna Järviseudun Sanomissa 1.7.2015)