Onneksi on Matti Klinge

On olemassa mies nimeltä Matti Klinge, joka esiintyy usein julkisuudessa. Joskus tuntuu, että mies joka esiintyy Matti Klingenä ei ole Klinge vaan roolihahmo, joka esittää Matti Klingeä.

Klinge on kuin suomalaisen sivistyneistön Kalle Päätalo; kirja tulee joka vuosi. Tänä syksynä kirjoja on julkaistu ainakin kolme: päiväkirjasarjan 16. osa, muistelmien toinen osa ja runokirja. 78-vuotiaana Klingen vauhti kiihtyy.

Päiväkirja jatkaa tutuilla teemoilla. Klinge suree angloamerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa, ymmärtää Venäjää, korostaa Saksan ja Ranskan merkitystä sekä pilkkaa sivistymättömiä toimittajia. Klinge kulkee usein valtavirtaa vastaan. Mielenkiintoisia ovat luonnehdinnat monista henkilöistä.

Olof Palmen, Erkki Tuomiojan ja Jörn Donnerin vertailu on kiinnostavaa. ”Palme oli kova, Tuomiojassa on kukkaisvallan sävyä, olen sanonut ihailevani hänen ujoa vakaumuksellisuuttaan”, Klinge kirjoittaa. Donnerin julkiseen esiintymiseen kuuluu Klingen mielestä ”jonkinlaisen pätemisen tarpeen ja epävarmuuden esiin nostama arroganssi”.

Tyylikysymykset ovat Klingelle tärkeitä. Tapainturmelusta vastaan ja hyvän käytöksen puolesta hän jaksaa puhua vuodesta toiseen. Itse Klinge pukeutuu aina tyylikkäästi, vaikka Jukka Kemppinen kirjoitti eräiden Otavan kokkareiden jälkeen, että "illan naurettavimmasta pukeutumisesta vastasi jälleen kerran Matti Klinge." Tyylikkyyden ja naurettavuuden raja on hiuksenhieno; se on katsojan silmissä.

Esikuvansa Klinge on löytänyt läheltä: ”Yleensä olen ajatellut isääni pukeutumisen ja käyttäytymisen esikuvana. Tosin minulla oli 60-luvulla useina vuosina viikset ja 70-luvulla vähän pitempi tukka kuin muulloin, ja joskus jopa samettipuku…”

Fascinoivaa!

Lukija voi valita näkökulmansa. Klinge on joko koominen hienostelija tai terävä historiantutkija,  yhteiskunnallinen vaikuttaja tai loistava seuramies, joka hallitsee poloneesit, seremoniat ja kauniit käytöstavat.

Klinge on mies menneisyydestä. Hänet on viskattu väärälle aikakaudelle; hän on rojalisti tasavallan kuokkavieraana.

Erkki Tuomioja sanoi Klingen 75-vuotisjuhlaseminaarissa: ”Jos Matti Klingeä ei olisi, hänet pitäisi äkkiä keksiä, sillä ilman häntä suomalainen historiankirjoitus ja –ymmärrys olisi paljon kapeammalla pohjalla kuin se nykyisin on.”

Klingen 80-vuotispäivät lähestyvät. Tuleva päivänsankari muistuttaa Tuomiojan toiveesta, jonka mukaan seuraavaan hallitusohjelmaan pitäisi kirjata, että ”hallitus käynnistää laajan poikkitieteellisen projektin professori Matti Klingen yhteiskunnallisen ja poliittisen vaikutuksen selvittämiseksi julkaistavaksi hänen 80-vuotispäivänään”. Alkaa tulla kiire, Klinge huokaa.

Joku määritteli Klingen osuvasti yhden miehen juhlakulkueeksi. Onneksi on yksi Matti Klinge, kahdessa olisi kestämistä. Joka tapauksessa on ilo lukea Klingen kirjoja.

Vuoden hauskin kirja

Minna Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset on hauskin kirja, jonka olen lukenut pitkiin aikoihin. Se saattaa olla jopa tämän vuoden hauskin kirja. Eikä kirja ole pelkästään hauska. Se on myös terävä puheenvuoro vanhojen ihmisten inhimillisen kohtelun puolesta.

Ehtoolehdon palvelutalossa alkaa remontti ja asukkaat joutuvat etsimään majapaikkaa muualta. Yli 90-vuotiaat naiset eivät jää voivottelemaan vaan tarttuvat toimeen ja muuttavat ex-suurlähettiläs Onnin suosiollisella myötävaikutuksella kimppakämppään Hakaniemeen.

Viime vuosina on kirjoitettu paljon vanhusten huonosta hoidosta. Sensaatiohakuisia juttuja on tehty ja kauhisteltu sitä miten vanhoja ihmisiä kohdellaan huonosti. Ehtoolehdon vanhusten mielestä jutuissa on väärä sävy:

”Ei vanhuuden pitäisi olla jokin modernin yhteiskunnan yllättänyt uusi ilmiö, ikävä haittatekijä, josta on päästävä nopeasti eroon. Sen kuvan näistä sensaatiohakuisista jutuista saa”, Anna-Liisa tuhahtaa.

Kirjassa on monia herkullisia henkilöhahmoja, kuten remontin projektipäällikkö Jerry Siilinpää, jonka reipas esiintyminen ei jätä ketään kylmäksi. ”Kartoitetaan ensin yhdessä ongelmat ja sitten etsitään action itemit ja maalataan tavoitemaisema. Teillähän on alkanut siellä joissain kämpissä jo asbestipintojen poistohommeli. Olisko siihen liittyen noussut jotain kriittistä rajapintaa?”

Juurikin näin elikkäs heipat ja hyvät joulut, kuten vaatekaupan myyjä kiteyttää.

Kun on elänyt yli 90-vuotiaaksi, on varaa suhtautua asioihin jo suurpiirteisesti. Kaikkea pelotteluja ei ota vakavasti, jos lääkärinäkin on varsinaisen lääkärin pojanpoika. Kaksi edellistä ehtivät kuolla.

Vanhukset nauravat iloisesti kuolleille lääkäreille ja Irma kertoo, miten Sibelius oli todennut kaikkien häneltä tupakoinnin kieltäneiden lääkärien kuolleen ennen häntä, ja siksi hän tuprutteli sikareita vielä yli 90-vuotiaana.

Irma: ”Ja nyt minä poltan yhden savukkeen, muuten minä en kuole koskaan! Döden, döden, döden.”

Kun puhutaan vanhuksista, kuolemasta, hautajaisista, eutanasiasta ja sairauksista, on vaara, että huumori luiskahtaa mauttomaksi. Lindgren väistää karikot eikä sorru mauttomuuksiin.

Ehtoolehdon pakolaiset on toinen osa vanhustrilogiasta. Ensimmäistä, Kuolema Ehtoolehdossa, en ole lukenut. Kolmas osa, Ehtoolehdon tuho, ilmestyy ensi keväänä. Elokuvakin on tekeillä.

Suhtauduin ensin epäillen, minä nuori mies, siihen, että viitsisin lukea vanhuksista kertovan kirjan. Arvovaltaiselta taholta tulleen vahvan suosituksen jälkeen luin kirjan, onneksi.

Nauru pidentää ikää.

Joulun suosituin lahjakirja?

Tämän joulun suosituin lahjakirja lienee Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Sen Anne Brunila valitsi Finlandia-voittajaksi. Valinta ei ollut huono. Jos puoletkin lahjakirjan saaneista jaksaa lukea kirjan loppuun, nostan hattua. Kirjassa on lähes 600 sivua.

Suomalainen kirjallisuuskeskustelu on sitä, että keskustellaan Finlandia-palkinnosta. Ja kun palkinto on jaettu, suomalaiset ostavat voittajakirjan joululahjaksi. Joulun alla myydään valtaosa kirjoista.

Anne Brunila kehui Valtosen kirjan tajunnan räjäyttäväksi teokseksi. Itse olen yhä tajuissani, vaikka lopetin juuri muutaman päivän luku-urakkani. Aikalaisarviot ovat usein menneet pieleen, kun on katsottu jälkikäteen, mitkä teokset kestävät ajan rientoa. Siksi onkin syytä olla varovainen, ettei julista kirjaa mestariteokseksi ennen aikojaan.

Valtosen kirja on laaja sekoitus perhesuhteita, ajankuvaa, tulevaisuuden visioita, eläinten oikeuksia ja ekoterrorismia. Se on myös sekoitus pamflettia, kaunokirjallisuutta ja tieteisromaania. Se on paikoin hyytävä kuvaus tulevaisuudesta, missä uudet tekniset laitteet hallitsevat ja pahimmillaan terrorisoivat elämää.

Ydinperheen teini-ikäinen tytär käyttää uutta iAm-kojetta. Se heijastaa suoraan aivoihin musiikkia, elokuvia, tunnetiloja ja muita ärsykkeitä. Vanhemmat ovat neuvottomia, kun lapsia vietellään lääke-, muoti- ja teknologiafirmojen koekaniineiksi.

Kirjan vahvuus ovatkin ajankohtaiset teemat, joihin Valtonen on hyvin perehtynyt. Jokaisena aikana lukijat ja kriitikot kaipaavat suurta aikalaisromaania, joka selittäisi, mistä on kysymys. Tässä on hyvä yritys sellaiseksi.

Jos kirjasta hakee heikkouksia, ne liittyvät suomen kieleen. Toisinaan teksti on kuin huonohkoa käännöstä; onneksi ei kaiken aikaa. Kiinnostavat teemat pitivät mielenkiintoa yllä, vaikka välillä tuli mieleen, että vähän olisi voinut tiivistääkin.

Kirjan tapahtumat liittyvät Suomeen ja Yhdysvaltoihin. Valtosella on teräviä huomioita molemmista yhteiskunnista. Helsingissä vähän aikaa työskennelleen amerikkalaisen tutkijan, Joen, silmin Suomi näyttäytyy erikoisena maana:

”Varsinkin miehet halusivat Suomessa tehdä kaiken yksin, olla itsenäisiä, rankkoja ja nerokkaita, eikä heidän työstään siksi voinut antaa palautetta eikä esittää kysymyksiä, niitäkään, joiden avulla heistä olisi voinut tulla nerokkaampia.”

On jo hyvä saavutus, että Valtonen pystyy pitämään järjellisesti koossa laajan aineistonsa. Psykologin tausta näkyy tekstissä ja ehkä myös pappis-isä Ollin vaikutus tuntuu. Raamatullisia äänenpainoja kirjasta löytyy nimestä alkaen: He eivät tiedä mitä tekevät.

Punaisen ja mustan välissä

Ruotsalainen Jan Guillou on ottanut itselleen kunnianhimoisen tehtävän: kirjoittaa romaanisarja suuresta vuosisadasta, 1900-luvusta. Juuri ilmestynyt kolmas osa, Punaisen ja mustan välissä, kertoo maailmansotien välisestä ajasta ja päättyy siihen, kun Hitler hyökkäsi Puolaan. Alkoi toinen maailmansota.

Norjalaissyntyiset Lauritzenin kolme veljestä sukkuloivat Ruotsin Saltsjöbadenin ja Berliinin välissä. Natsit  alkavat nousta valtaan Saksassa, Ruotsissa rakennetaan kansankotia sosiaalidemokraattien johdolla.

Historiallisten romaanien ystävien keskuudessa Guilloun hanke kuvata 1900-lukua on herättänyt suurta uteliaisuutta. Itsekin olen tarttunut kirjoihin innosta hehkuen. Nyt näyttää siltä, että Guillou haukkasi liian ison palan.

Alku oli lupaava. Ensimmäinen kirja, Sillanrakentajat, on sekoitus seikkailuja, sukukronikkaa ja historiaa, eräänlaista aikuisviihdettä. Teksti on parhaimmillaan konkreettista siltojen ja rautateiden rakentamista, lumessa rämpimistä, purjehtimista ja suuria tunteita. Pidin kirjasta.

Viime vuonna julkaistu toinen osa, Keikari, oli mahalasku. Se on laveaa ja pitkitettyä proosaa puisevine henkilöineen. Nyt julkaistu kolmas osa tuotti jälleen pettymyksen. Hyvistä aineksista huolimatta Guilloun teksti ei imaise mukaansa.

Kirjan henkilöt eivät herää eloon; hyvät ovat hyviä, pahat pahoja. Guillou kuvittaa historiaa tylsähkösti ja kaavamaisesti. Historiallisia romaaneja lukevat historian harrastajat. Meille ei tarvitse selittää ikään kuin uutena asiana kaikkien tuntemia historiallisia tapahtumia.

Kun suomentajakaan ei ole ollut parhaassa iskussa, sai pinnistellä tosissaan, että jaksoi taapertaa kirjan loppuun asti. Kirjassa väitetään, että norjalainen Ivar Ballangrud sai kultaa Garmisch-Partenkirchenin olympialaisissa 1936 kaikilta hiihtomatkoilta paitsi 1500 metriltä. Ballangrud oli luistelija, ei hiihtäjä.

Eniten pidin kirjan lopusta, kun sillanrakentaja Lauritz odottaa tietoja suuren siltahankkeen lopullisesta valmistumisesta. Vihdoin tuleekin tieto: maailman suurin kaarisilta on romahtanut.

Samalla romahtaa myös Lauritz, päässä lyö tyhjää: silta romahti, elämä romahti. Seuraavan päivän lehdet kuittaavat kuitenkin asian pikku-uutisella. Oli isompiakin uutisia. Hitler oli hyökännyt Puolaan.

Ei voi välttyä vertaamasta Guilloun tuoretta tuotantoa suomalaisiin historiallisten romaanien kirjoittajiin. Vertailu kääntyy suomalaisten eduksi, vaikka tietysti katson asioita puolueellisesti kotimaisten silmälasien läpi.

Viimeaikaisen tuotannon valossa esimerkiksi Laila Hirvisaari, Raija Oranen, Antti Tuuri ja Kjell Westö ovat mestarikertojia ruotsalaiseen verrattuna.

Tunnen yhden rikkaan miehen

Esko Seppänen varoittaa kirjansa alussa: ”Tämän kirjan kaikki henkilöt ovat todellisia, eikä joukkoon ole eksynyt yhtään köyhää. Ei kuitenkaan ole rikkaita ilman köyhiä.”

Tunnen minäkin yhden rikkaan miehen, Uuden Suomen kustantajan. Hän on Suomen rikkaimman miehen köyhempi veli. Rikkailla on varaa mielenkiintoisiin harrastuksiin. Kun rikkain mies harrastaa Helsingin Sanomia, köyhä veli joutuu tyytymään Uuteen Suomeen ja Aamulehteen.

Esko Seppänen on koonnut yksiin kansiin Suomen rikkaat. Hatunnosto eläkeläiselle! Hän on jälleen tehnyt perustyötä, josta sai aikoinaan kaksi tiedonjulkistamispalkintoa.

Seppäsen kokoama opus on juoru- ja tirkistelykirja, mutta siinä on myös tärkeää tietoa siitä, miten raha ja valta on jaettu uusiksi viime vuosina. Ennen laulettiin 20:stä perheestä, mutta nyt perheitä on Seppäsen mukaan 100. Hän väittää, ettei Suomessa ole koskaan ollut niin rikkaita ihmisiä kuin nyt.

Mikään kiehtova lukuromaani Seppäsen kirja ei ole. Kun olin päässyt suunnilleen puoleenväliin, nostin kädet pystyyn. Uuvuin pitkien nimi- ja numeroluetteloiden viidakossa. Jätin jopa muutaman sivun väliin. Jos joku lukee kirjan alusta loppuun, hän saakoon sitkeydestään kunniamaininnan.

Parhaiten kirja toimii hakuteoksena asiasta kiinnostuneille. Itse luen ennen nukkumaanmenoa mieluummin vaikkapa rikkaiden elämäkertoja kuin tilastoja varallisuuden uusjaosta. Seppäsen kirjassa lienee monta sellaista rikasta, josta tehdään tulevaisuudessa elämäkerta. Pidä arkistosi kunnossa, Niklas!

Seppänen osaa ujuttaa tekstiinsä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kekseliäs on laskelma siitä, millä aikataululla tavallinen duunari pääsisi esimerkiksi Aatos Erkon tulotasoon. Erkon viimeisistä vuosista on laskettu tuntipalkka, joka on noin 1900 euroa tunnilta yötä päivää.

Jos duunari tekisi kahdeksan tunnin työpäivää ja lepäisi yhtenä päivänä viikossa, hän yltäisi Erkon tuloihin vasta vuonna 31288. ”Tämä pyrkimys työläisen päästä Aatos Erkon tulotasolle tuntuu epärealistiselta”, Seppänen kuittaa.

Suomen rikkaat ovat maailmanmitassa nappikauppiaita. Ensimmäinen supisuomalainen Forbesin listalla oli Antti Herlin vuonna 2010 sijalla 773. Tänä vuonna hänen listasijansa oli 483. ja omaisuuden arvo 3 300 miljoonaa dollaria.

Seppänen toteaa, että Antti Herlin on rikkain suomalainen, mutta Suomen passilla matkustavista Suomen kansalaisista rikkain on venäläinen Gennadi Timtshenko. Kirjan mielenkiintoisinta antia onkin selvitys venäjänsuomalaisista rikkaista Putinin kavereista. Hyytävää luettavaa.

On hyvä tietää myös Esko Seppäsen asema rikkaiden listalla. Hänen verotettava ansiotulonsa vuoden 2012 verotuksessa oli 90 378 euroa ja pääomatulo 4 872 euroa. Seppänen itse on laskenut, että hänen tuloillaan ollaan Suomen tulonsaajien listalla noin sijalla 60 000 ja kaikista veronmaksajista suurituloisimman kahden prosentin tuloluokassa.

Loistavat Erkot ja Etelä-Pohjanmaa

Helsingissä asuvia eteläpohjalaisia kokoontui viime viikolla keskustelemaan Antti Blåfieldin tuoreesta kirjasta Loistavat Erkot. Pohojalaasten Lupin tilaisuutta Päivälehden museossa emännöi Heleena Savela (Lappajärvi), minulla (Lappajärvi) oli kunnia haastatella kirjailija Blåfieldiä (Kurikka).

Ensin käsiteltiin tietysti tärkein asia: mitkä olivat Erkkojen yhteydet Etelä-Pohjanmaalle? Jo kirjan kansikuva viritti teemaan. Kannessa poseeraa Me Naiset -lehden ensimmäisen mallikilpailun voittaja, kauhavalainen Hellevi Keko vuonna 1961. Kuvassa selin on 29-vuotias Aatos Erkko, jonka olkapäähän Hellevi nojaa.

Kilpailun raati ei ymmärtänyt valita ensin voittajaksi Hellevi Kekoa vaan hänet nosti omin käsin voittoon newyorkilaisen mallitoimiston johtaja Eileen Ford, jonka kanssa kilpailu järjestettiin. Rouva Ford tiesi, että kauhavalaiset loukkaantuvat, jos Helleviä ei valita.

Mutta aloitetaan alusta. Kun Helsingin Sanomain edeltäjää, Päivälehteä, perustettiin 1889, laihialainen Santeri Alkio kuului ns. Päivälehden piiriin, joka lehden perustamista ideoi. Alkio oli Eero Erkon ystävä.

Alkio irtautui pikkuhiljaa Päivälehden piiristä. Hän osallistui vielä tukikeräykseen, mutta Laihialla ei tavoitteisiin päästy. Tarkoitus oli, että lehden tukijat sitoutuisivat kukin vähintään sadan markan tukilupaukseen. Nuukat laihialaiset lähettivät kuitenkin tukilistan, johon oli merkitty vain viitosen tukilupauksia.

Erkkojen mielenkiintoisin kytkentä Etelä-Pohjanmaahan liittyy Eeron pojan, Eljaksen toimintaan vapaussodan aikana. Eljas Erkko oli Vimpelin Sotakoulussa, joka pidettiin joulukuusta 1917 tammikuuhun 1918.

Suomenkielinen komppania, johon Eljas Erkkokin kuului, oli majoitettu Pokelan kylään. Eljas asui Oskari Lakasen talossa eli nykyisessä Koivistossa.

Erkko määrättiin johtamaan Vöyrin pataljoonaa, joka Mannerheimin määräyksestä riisui venäläiset joukot aseista Etelä-Pohjanmaalla. Erkko johti Ylistarossa hyökkäystä venäläistä sotilasyksikköä vastaan ja osoitti poikkeuksellista rohkeutta.

Eljas Erkko oli talvisodan kiistelty ulkoministeri, joka nosti Helsingin Sanomat menestykseen. Hän oli lännen miehiä, Amerikan ystävä. Suomeen hän toi sekä Aku Ankan että Valitut Palat ja vaali suhteita Yhdysvaltoihin monella tasolla.

Helsingin Sanomat on Aatos Erkon kuoleman jälkeen siirtynyt uuteen aikaan. Nyt Sanomain johdossa ei ole enää yhtään Erkko–nimistä.

Mutta Järviseudun edustus on yhä vahva: yliasiamies Heleena Savela johtaa Helsingin Sanomain säätiötä ja Päivi Anttikoski (Evijärvi) on yksi Hesarin päätoimittajista.

(Kolumni on julkaistu Järviseudun Sanomissa 17.12.2014)

Kenttä, kasarmi ja Haanpään Pentti

Pentti Haanpään (1905-1955) kertomuskokoelma Kenttä ja kasarmi julkaistiin vuonna 1928, yli 85 vuotta sitten. Se jaksaa yhä herättää suuria intohimoja. Nyt on asialla Anssi Sinnemäki, joka uudessa kirjassaan vaatii Haanpään kunnian palauttamista, rehabilitointia.

Olin luullut, että Haanpään kunnia on palautettu jo ajat sitten, mutta Sinnemäki on toista mieltä. Hän vaatii Haanpäälle hyvitystä korkealta viralliselta taholta. ”Miten olisi seuraava manööveri: Puolustusvoimat ottaisi tavakseen jakaa Kentän ja kasarmin kaikille aliupseerioppilaille, joiden tulee läpäistä koulun päätteeksi sitä koskeva kuulustelu.”

Tämän saattaisi Haanpääkin hyväksyä, ehkä silmäänsä muljauttaen, kuten Askolan akan poika.

Sinnemäen kirja Sota kentästä ja kasarmista (Paasilinna, 2014) on perusteellinen selvitys aikansa kirjasodasta. Sinnemäki ryhtyy Haanpään puolustusasianajajaksi sellaisella vimmalla ja ammattitaidolla, että syytetyt ovat helisemässä. Pääsyytetty on Olavi Paavolainen, joka teilasi tylysti Kentän ja kasarmin. Haanpää jätettiin yksin.

Kentän ja kasarmin ydinteema on Sinnemäen mielestä valta ja erityisesti vallan väärinkäyttö. 23-vuotias Haanpää kirjoitti armeijasta omakohtaisten kokemustensa pohjalta. Arvostelijat olivat sitä mieltä, että Haanpää antoi väärän ja yksipuolisen kuvan sotalaitoksesta, suorastaan häpäisi armeijan. Herkkä asia silloin ja nyt.

Kun monet myöhemmätkin kriitikot ovat selittäneet Paavolaisen Haanpää-teilausta parhain päin, Sinnemäki on toista maata. Hän ei Loistavalle Olaville armoa anna.

Ennen Kenttää ja kasarmia Helsingin kirjalliset piirit, Paavolainen etunenässä,  olivat ottaneet Haanpään riemusaatossa vastaan. Takametsistä tullut ”tukkijätkä” oli kuin mallinukke, mutta Haanpää ei suostunutkaan annettuun rooliin. Hän olikin vapaa ja itsenäinen persoona.

Sinnemäki kirjoittaa, että Paavolaisen ääni tihkuu kateutta, kun hän käy Kentän ja kasarmin kimppuun. Se oli Sinnemäen mielestä raukkamainen ja epäreilu kollegan työtä vahingoittava teko, Paavolaisen julkisen uran häpeätahra.

Haanpää joutui kustantajien boikottiin. Hän ei tahtonut saada kirjojaan julki. Paavolaisen teilaus oli linjassa armeijan ja kirkollisten piirien jo aloittaman kampanjan kanssa.

Sinnemäen tutkimusten löytönä voidaan pitää Hannu Haahden väitöskirjaa, joka ilmestyi samana vuonna kuin Kenttä ja kasarmi. Haahden tutkimukset osoittivat, että Haanpää oli oikeilla jäljillä kuvatessaan armeijan oloja. Väitöskirja vaiettiin kuoliaaksi.

Sinnemäki on tullut jopa siihen tulokseen, että Kenttä ja kasarmi puhdisti ”armeijan augiaantallia” niin että talvisodan ihme tuli mahdolliseksi: ”Ja tämän sanon nimenomaan Jaakko Ilkan jälkeläisenä, jonka isä oli vapaussoturi, lapuanliikkeeseen osallistunut lapualainen körttipappi ja upseerikoulutuksen saanut kapteeni.”

Täydennetään vielä sen verran, että Anssi Sinnemäen omat poliittiset miehuusvuodet kuluivat taistolaisen liikkeen palveluksessa.

Aina kun puhutaan Pentti Haanpäästä, tulee mieleen Arvo Turtiaisen mainio runonpätkä:

Korttisakki,

pokka ja ventti.
Siinä on meillä
Haanpään Pentti.

Hänessä miestä
jokainen tuuma.
Ihmislämpöä.
Nauru kuuma.