Upporikkaan Auroran tarina

Raija Oranen on kirjoittanut yli 600-sivuisen järkäleen Aurora Karamzinista (1808-1902). Hän oli aikansa superjulkkis, Venäjän tsaarien ystävä, hovineito, kohukaunotar ja upporikas perijä, josta tuli Diakonissalaitoksen perustaja ja köyhien ystävä.

Helsingissä Aurorasta muistuttavat mm. Auroran sairaala ja Hakasalmen huvila, joka toimii kaupunginmuseona. Viimeiset vuotensa Aurora asui isäpuolensa rakennuttamassa Hakasalmen huvilassa. Siellä hän myös kuoli 93-vuotiaana.

Oranen kuljettaa lukijan läpi 1800-luvun ammattitaitoisesti ja kovalla rutiinilla. Kirja on ehkä enemmän kuva aikakaudesta kuin Auroran henkilöstä. Aurora jää usein sivuosaan, kun Oranen kuvaa vuosisadan tapahtumia.

Kirjan sivuilla esiintyy aikansa eliitti Snellmanista Topeliukseen. Korkea virkakunta vilisee tuttuja nimiä: Armfelt, Linder, Mannerheim, Haartman. Rahvas loistaa poissaolollaan.

Rouva Karamzin viilettää hengästyttävällä tahdilla pitkin Eurooppaa ja erityisesti Pietarin ja Helsingin väliä, vaikka matkustaminen 1800-luvulla oli hidasta ja vaivalloista. Juhlista toiseen riennetään kuitenkin vauhdikkaasti, silkkipuvut kahisevat ja ruokalistat selvitetään perusteellisesti.

Pietarin hovipiireihin Auroran johdatti hänen isäpuolensa, senaatin prokuraattori Walleen, joka antoi jo varhain nuorelle naiselle ulkopoliittista opetusta. ”Meidän on hyvä olla Venäjän kanssa, kun ollaan sovussa ja sievästi eikä ärsytetä turhan takia, emmehän me ole mitään terrierikoiria, emmehän?”

Aurora omaksui opit ja päivitteli vanhemmiten: ”Nuoret miehet ja valtion asiat! Se oli vaarallinen yhdistelmä, oli aina ollut. Valtioiden asioiden hoitoon tarvittiin miehiä, joilla oli takanaan pitkä elämä, paljon kokemusta ja laaja näkemys eri mahdollisuuksista.”

Aurora Karamzin saattoi rikkaimmillaan olla Euroopan rikkain nainen. Hänen rikkautensa perustuivat perintöön, jonka jätti nuorena kuollut ensimmäinen aviomies Paul Demidov. Kaivokset jauhoivat rikkauksia Demidovin suvulle. Toinen aviomies oli Andrei Karamzin, upseeri, joka kuoli Krimin sodassa.

Oranen on viime vuosina keskittynyt tekemään historiallisia romaaneja merkkimiehistä ja –naisista. Oma suosikkini on muutama vuosi sitten ilmestynyt Metsästäjän sydän. Siinä seikkailevat ystävykset Gustaf Mannerheim, myöhempi marsalkka, ja Hjalmar Linder, joka oli Aurora Karamzinin kummipoika. Samat suvut ovat tärkeissä rooleissa myös Orasen uutuudessa.

Metsästäjän sydän oli ensimmäinen Orasen kirja, jonka luin. Sen jälkeen olenkin lukenut kaikki. Oranen on vakavasti otettava viihdekirjailija. Hänen vahvuutensa ovat huolelliset taustatyöt. Historialliset faktat ovat kohdallaan ja hänen viimeaikaiset kirjansa käyvät hyvin myös historian oppitunneista.

Kun kirja pitää saada valmiiksi joka vuosi, aikaa ei tahdo jäädä tiivistämiseen. Lievä karsinta olisi tehnyt hyvää myös Auroran tarinalle. Toisaalta monet rakastavat tiilisikiviä, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin.

Rosa Liksom ja minä

Olen kerran tavannut Rosa Liksomin eli arkisemmin Anni Ylävaaran. Meistä otettiin jopa yhteiskuva. Itsekin otin kuvan Rosasta ja valokuvaaja Meeri Koutaniemestä. Sen jälkeen olinkin täpinöissä kuin Hannes Hynönen, 101, saatuaan poskisuudelman Jenni Haukiolta.

Kirjailijana usein raivokas Rosa esiintyi ansiomerkkeineen hillitysti kuin kulttuuriministeri ja Meeri Koutaniemi oli kuin Frida Kahlo suoraan Meksikosta. Moni mies katseli kateellisena sivusta, kun seurustelin heidän kanssaan. Kun on näin läheinen suhde kirjailijaan, ei voi puolueettomasti arvioida hänen teoksiaan.

Rosa Liksomin uutuuskirja Väliaikainen on hyytävän hauska. Se on täynnä pieniä kertomuksia isoista asioista. Itse pidin erityisesti loppuosan, Pohjoisen, meän kielellä kirjoitetuista tarinoista. Siellä on esimerkiksi kertomus siitä mitä tapahtuu, kun kannattava metallitehdas lakkautetaan.

Peräpohjolan paras karkasija ei tyydy kohtaloonsa vaan lähtee työnhakuun. Hän päätyy Helsingin, Tallinnan ja Moskovan kautta Kamputseaan, missä työ on sunnilleen samanlaista kuin Suomessakin, mutta ”kaikki muu onki sitte aika kamputsealaista”.

Tarina päättyy suorastaan villiin kutsuhuutoon: ”Mie huuan, että Kamputsehaan, Kamputsehaan, Kamputsehaan, tulkaa hyät veljet, työttömät, osa-aikaeläkeläiset, vuorovaphaala sinnittelevät, pätkätyöläiset, irtisanotut, muutamanlaiset ja sairaseläkheelä köttyyttävät, saihraat ja terhveet, kaikki tänne! Ja hopusta! Täälä ihminen saapi vielä tehä työtä!”

Kirjailija kirjoittaa myös Teuvo Hakkaraisen oloisesta miehestä, joka valitaan lähes pystymetsästä eduskuntaan. Mies tulee Helsinkiin, eksyy sekä kaupungilla että eduskuntatalossa, joutuu putkaankin, mutta takapiru Kaarlo selvittää aina ongelmat. Ensimmäinen ryhmäkokous alkaa ja puheenjohtaja ilmoittaa kolme tärkeintä asiaa: ”Noon suet, homot ja ruottin kieli.”

Rosa Liksom kirjoittaa julmaa tekstiä pohjoisen ihmisistä, eläimistä ja ongelmista. Teksti itkettää ja naurattaa, raivostuttaa ja hymyilyttää. Olen havaitsevinani kirjailijan raivokkaidenkin purkausten kyljessä usein ymmärtäväisen hymyn.

Liksom jatkaa ansiokkaasti Timo K. Mukan kirjallista perintöä. Tyyli on oma ja jäljittelemätön, mutta yksi on yhteistä: taustalla soi pohjoisen ääni ja vimma.

Suomesta hymyn suurvalta

Markku Toivosen satiireissa on paljon hyvää. Parasta on itse teema. Kirjailija esittelee uusia ammatteja, joiden ansiosta työttömyys jää historiaan. Kun lukee sisällysluettelon, odotukset ovat korkealla: Kadunmittaaja, Ammattimainen taputtaja, Virallinen herrasmies, Lautasentyhjentäjä, Lihavien sakottaja, Julkinen poropeukalo, Taivaantähystäjä…Unelmavirkoja?

Kunnanhymyilijän virkojen perustamisella Suomesta on tarkoitus tehdä oikea hymyn suurvalta,  Hymyn maa. Onhan Suomi ollut urheilun ja rauhanturvaamisen suurvalta ja Pohjolan Japanikin, niin miksei myös hymyn suurvalta. Hymyn mannekiineja voidaan esitellä ulkomaalaisille Helsingin ratikoissa tai metrossa. Naurakaa, kuulutte hymyn suurvaltaan!

 ”Ennen meille ehkä hymyiltiin, mutta nyt hymyilemisestä tulee kansallemme omaperäinen selviytymiskeino alati kovenevassa globaalissa kilpailussa”, kuuluu kirjailijan teesi.

Keitä sitten kelpuutettaisiin kunnanhymyilijän virkoihin. Toivosen mielestä virkaan otettaisiin mieluusti ikääntyviä, pyöreähköjä miehiä, joiden kasvoilla karehtii arkinen hymy ilman erityistä syytä.

Nykyisen tehtävänsä jälkeen Alexander Stubb on ilman muuta pätevä kunnanhymyilijän virkaan, vaikka hän ei pyöreä olekaan. Tosin Alexin hymy alkaa pikkuhiljaa hyytyä.

Kirjailija kaavailee, että kunnanhymyilijän työ on onnen omiaan myös psykiatrisista laitoksista (entisistä mielisairaaloista) ulkoistetuille, mentaalihygieenisesti desinfioiduille ja medikaalisesti formatoiduille avohoidokeille: kunnanhymyilijän viran kautta he löytävät paikkansa yhteiskunnassa.

Olisikohan kunnanhymyilijän virka yhdistettävissä julkisen poropeukalon tehtävään eikä tässä nyt vihjata mitään Suomen hallituksesta. Julkinen poropeukalo on katuterapeutti, hänen leipälajinsa on kekseliäs tahaton komiikka. Kirjailija kyselee, onko virallisella pellellä mitään virkaa ja vastaa: ”Ehkäpä hyvinkin on, sillä maailmamme tuntuu päivä päivältä enemmän sirkukselta – vain tirehtööri puuttuu.”

Toivosen tyyli on pehmeä pilkka. Hän ei iske moukarilla Erno Paasilinnan tapaan eikä leikittele suomen kielellä Seppo Ahdin (Bisquit) tyyliin. Kyllä pehmeällä tyynylläkin voi iskeä kovaa.

Kun olin lukenut kirjaa puoleenväliin, tuskailin, että Toivosen jututhan ovat kuin esitelmiä. Passiivia viljeltiin paljon ja pilkan kohde jäi vähän epämääräiseksi. Vika oli tietenkin lukijan ennakko-odotuksissa. Luulin, että saan luettavakseni iskeviä, konkreettisia pilkkakirveitä Paasilinnan tapaan, mutta Toivonen on Toivonen. Kukin taaplaa tyylillään.

Loppua kohti lukijan tunnelma parani. Satiiri on vaikea laji eikä satiirikkoja Suomessa ole liikaa. Markku Toivonen jatkaa hyvin satiiristen kirjoittajien perinteitä. Hän on jo paikkansa ansainnut.

Balkanin vuorilla vilua ja nälkää

Turkin sota (1877-78) synnytti ainakin kaksi marssia. Suomen Kaartin lähtölaulu alkaa näin:

”Tuhannenpa verran poikia lähti

Helsingin satamasta ja –masta

tuhannenpa verran poikia lähti

Helsingin satamasta.

Eikä ne ennen seisahtaneet

kuin Konstantinoopeliss´ vasta ja vasta.”

Suomen kaartin paluulaulu lienee tunnetumpi:

””Kauan on kärsitty vilua ja nälkää

Balkanin vuorilla taistellessa.

Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola,

ei löydy maata sen armaampaa.”

Venäjä hyökkäsi keväällä 1877 Osmanivaltakunnan kimppuun. Sodan alku sujui sen verran kehnosti, että apuun jouduttiin kutsumaan lisävoimia myös Suomesta. Kaartin pataljoonan lähes tuhannen miehen lisäksi suomalaisia sotilaita palveli sadoittain muissakin joukko-osastoissa.

Jouni Suistolan ja Heikki Tiilikaisen uunituore kirja Sodassa vieraalla maalla on kattava selvitys sotatapahtumista ja suomalaisten roolista. Se taustoittaa hyvin sekä sodan syyt että seuraukset. Sota oli julmaa ja taudit riehuivat.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia henkilökuvia. Kirjan päähenkilöitä ovat Matti Kuula (1854-1921) ja Victor Tuderus (1852-1925), joiden päiväkirjoista poimitut otteet elävöittävät tekstiä. Alavudella syntynyt Kuula oli säveltäjä Toivo Kuulan isä, Tuderus taas oli sekä taidemaalari että sotilas.

Tuderuksen toinen vaimo, ranskalainen Marguerite (1886-1983) oli toimittaja Erkki Toivasen opas ranskalaisuuteen. Legendaarinen madame Tuderus toimi talvisodan aikana lottana Helsingin varuskunnan keittiössä, perusti Helsinkiin ranskalaisen amatööriteatterin ja antoi ranskan tunteja. Näin lähelle nykyaikaa Turkin sotakin hänen kauttaan tulee.

Sotahistorian harrastajille Suistolan ja Tiilikaisen kirja on ohittamaton. Itseäni pitkät ja seikkaperäiset tapahtumakuvaukset puuduttivat aika ajoin, mutta mainiot henkilökuvat pitivät amatöörilukijankin hereillä.

Pari esimerkkiä erikoisista ihmiskohtaloista. Turkin sodasta tuli Suomeen myös lapsia. Tunnetuin on kreikkalaisen orpopojan, Aleksei Apostolin (1866-1927) tarina. Hän alkoi elellä kaartilaisten seurassa San Stefanossa ja seurasi sitten Kaartin mukana myös Suomeen. Apostolista tuli sotilasmuusikko ja Suomen armeijan ensimmäinen ylikapellimestari. Hän perusti Helsinkiin myös musiikkikaupan.

Nastolassa syntynyt kenraaliluutnantti Casimir Ehrnrooth (1833-1913) haavoittui Turkin sodassa, mutta kohosi myöhemmin käytännössä Bulgarian diktaattoriksi, kun hallitsijana oli nuori ja kokematon ruhtinas. Ehrnrooth oli hallitsijan neuvonantaja ja sotaministeri ja monet pitävät häntä yhä kansainvälisesti vaikutusvaltaisimpaan asemaan nousseena suomalaisena.

Ehrnrooth toimi Pietarissa myös Suomen ministerivaltiosihteerinä, joka oli Suomen kannalta tärkein mahdollinen tehtävä. Poikamies Ehrnrooth jätti jälkeensä Seestan kartanon taloudenhoitajan kanssa saamansa pojan, josta Jalmari Karan nimisenä tuli jääkäriupseeri, diplomi-insinööri ja kirjailija.

Turkin sota oli Euroopan ensimmäinen mediasota valokuvaajineen, lennättimineen ja kirjeenvaihtajineen. Siksi tapahtumat on rekisteröity tarkoin. Sodan jälkimaininkeja näkyy tänäkin päivänä.

Osmanivaltion imperiumin raunioille syntyi yli 30 valtiota. Tutkijat väittävät, että Turkin sodasta johti suora tie Balkanin sotiin, ensimmäiseen maailmansotaan sekä sen kautta myös toiseen maailmansotaan. Balkanin perintö näkyi myös Jugoslavian hajoamisessa 1990-luvulla lukuisiin sotiin.

Kaikki imperiumit romahtavat ennemmin tai myöhemmin. Ja mitä suurempi imperiumi, sitä suurempi sotku jälkipolville. Tarkkailkaamme Putinin puheita myös historian valossa.

Kunnianosoitus Paavo Rintalalle

Antti Arnkilin esseekokoelma oli ehdolla vuoden esikoiskirjaksi. Se on yksi hyvä syy lukea kirja, mutta ei suinkaan ainoa. Itse halusin lukea kokoelman, kun kuulin, että siinä on hieno essee kirjailija Paavo Rintalasta (1930-1999) ja hänen teoksestaan Maatyömies ja kuu (1983).

Arnkil tulkitsee monesta kulmasta aika vähän tunnettua kirjaa, joka on jäänyt Rintalan pääteosten varjoon. Esseistien tuleekin tarttua juuri tällaisiin aiheisiin, jotka eivät ole loppuun kaluttuja.

Rintala on rosoisuudestaan huolimatta vaikuttava kirjailija. Hän ei kaihtanut suuria aiheita. Historian käännekohdat, sota, rauha, valta ja vallan miehet, uskonto ja rakkaus, ovat usein Rintalan teemoja.

Maatyömies ja kuu oli taitekohta Rintalan tuotannossa. Suurten teemojen jälkeen hän halusi kirjoittaa yksinkertaisen tarinan. Maatyömies ja kuu on vähäeleinen kirja, kuten Arnkil sanoo, tapahtumat suurimmaksi osaksi jokapäiväisiä: kartanon töiden tekoa, kalastusta, risujen keräilyä, vaatteiden kuivattelua, traktorin huoltoa.

Maatyömies Väinön ohella kirjan päähenkilöitä ovat kirjailija Peni Harjulainen (Rintala itse) ja teollisuusmies Ilmari Ilmarinen (Pekka Herlin). Arnkil analysoi oivaltavasti miesten rooleja. Kirjailija ja teollisuusmies ovat turhautuneita, Väinö  taas ei turhia valita vaan kiteyttää: ”On elämä sentään, niin kauan kuin sitä voi kokea, on se jotakin.”

Kirjailija vuolee pajupillin ja tuskailee, että kukaan ei huomaisi ”jos nämä äänet jäisivät lurittamatta”. Esseen otsikkoonkin on pantu se mistä on kysymys: Hän voi jättää soittonsa kirjoittamatta. Mutta voiko sittenkään?

Rintala oli ristiriitainen persoona, entinen teologian ylioppilas, joka kipunoi Jeesuksen ja Kekkosen välissä. Oman lisänsä kirjailijan henkilökuvaan ja tähän kirjaan tuo se, että Rintala oli Pekka Herlinin ystävä. Rintala asui Herlinin Thorsvikin tilasta ostamallaan tontilla Kirkkonummella.

Kirjailijana Rintala ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Olen viime päivinäkin törmännyt useissa yhteyksissä Rintalan nimeen. Jukka Kemppinen kirjoitti vähän aikaa sitten Palvelijat hevosten selässä –kirjasta ja toivoi, ettei Rintalaa unohdettaisi:

”Jonkun pitäisi muistuttaa Paavo Rintalasta ja sanoa siinä yhteydessä, että väärä profeetta on ehkä tärkeämpi kuin oikeassa oleva profeetta. Myöhempien tapahtumien tiedossa Rintalan profetiat eivät kaikin osin toteutuneet. Se ei vie niiltä arvoa. Kuka vaatisi, että oma äiti ja isoäiti olisivat opetuksissaan ja ennustuksissaan aina oikeassa? Eikö välittävän ihmisen ääni ole se tärkeä?”

Antti Arnkil täyttää Kemppisen toiveen ja muistuttaa Paavo Rintalasta. Hänen esseensä on kunnianosoitus kirjailijalle. Se on myös hieno lahja Rintalan romaanitaiteen ystäville, kuten kirjailija Tommi Melender kirjoitti blogissaan.

Arnkilin esseitä oli miellyttävä lukea eikä esikoiskokoelma jää varmasti viimeiseksi. Suurta yleisöä nämä kirjoitukset tuskin tavoittavat, mutta se onkin jo toinen juttu.

Horna ja hornan tuutti

Kun sain Ilkka Remeksen kirjan käteeni, mietin ensimmäisenä mikä on horna. Jos minua käsketään painumaan hornan tuuttiin, minne menen? Jos olen hornan kattilassa, missä olen?

Horna tarkoittaa helvettiä tai ainakin turmion paikkaa, jossa on kuumat oltavat. Hornan kattilassa taas oltiin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen mielestä Olympiastadionilla silloin, kun Ruotsin ja Suomen yleisurheilumaaottelut herättivät vielä suuria intohimoja.

Ilkka Remes on jälleen ajan hermolla. Hänen faktaa ja fiktiota sekoittava trillerinsä alkaa siitä, kun Ruotsi päättää yllättäen liittyä Natoon ja Suomi aikoo seurata mukana. Suomi joutuu Venäjän ankaran painostuksen kohteeksi.

Kansainvälinen ilmapiiri on kireä mm. Ukrainan kriisin takia. Samaan aikaan paljastuu Yhdysvaltain ja Suomen sotilastiedustelun salainen operaatio Venäjällä. Kohta ollaankin hornan kattilassa. Paljon tapahtuu ihmeellisiä asioita.

Remes on kertonut, miten kirjoitusprosessin aikana uudenlaisista uhkakuvista alkoi tulla jokapäiväisiä uutisotsikoita, kun Ukraina joutui Venäjän informaatio-operaatioiden kohteeksi. "Vastaavia menetelmiä Venäjä on alkanut käyttää Suomessakin, jostain syystä.” Niin tapahtuu myös Hornassa.

Takakansi julistaa: "Ensin Ukraina. Nyt Suomi." Pelko myy. Nimimerkki Ilkka Remes, Petri Pykälä Luumäeltä, on vuodesta 1997 lähtien kirjoittanut joka vuosi trillerin lähes samalla kaavalla. Niitä on myyty Suomessa jo lähes 1,6 miljoonaa kappaletta.

Remes ei ole säkenöivä tyylitaituri, hänen henkilönsä ovat kaavamaisia ja tapahtumat saavat usein epäuskottavia käänteitä. Huumori loistaa poissaolollaan. Miksi hänen kirjansa sitten ovat niin suosittuja?

Remeksen vahvuus on itse tarina. Hän osaa kuljettaa tarinaa niin, että se koukuttaa lukijan. Hän on tehnyt taustatyöt huolella. Yksityiskohtaiset tiedot esim. asetekniikan hienouksista tuovat uskottavuutta. Remes tuntee myös poliittiset kuviot. Hornassa esiintyvät oikeilla nimillään Sauli Niinistö, Stubb ja Haglund.

Horna on paikka paikoin kuin mielipidekirja, pamfletti. Eikä tässä mielipidekirjassa Venäjä ole mahdollisuus vaan todellinen uhka. Yhdysvaltain presidentti puhuu: "Venäjä on valinnut strategiansa. Ruotsin Nato-jäsenyyttä he eivät pysty estämään, mutta Suomen he katsovat pystyvänsä. Suomi on vapaata riistaa."

En tiedä mitä mieltä ulkoministeri Erkki Tuomioja on nyt Remeksen Hornasta, mutta vuonna 2001 ulkoministeri Tuomioja paheksui Ruttokellot luettuaan, että Remeksen koko tuotannossa ”kaikki pahuus näyttää liittyvän Venäjään ja venäläisiin”. Kökkö kotimainen jännäri, ulkoministeri teilasi.

Korkean tason tyrmäyksestä huolimatta Remes on säilyttänyt yllättävän hyvin asemansa, vaikka uutuuden viehätys on jo kaikonnut. Meitä on paljon jotka ahmimme uuden Remeksen joka syksy. Remes on kuin Antti Tuuri, kirjatehdas, joka jauhaa vähintään kirja vuodessa -tahtia vuodesta toiseen. Molemmilla on uskollinen lukijakunta, jota suhdanteet eivät heilauta.

Pohjolan leijona ja nero kansleri

Historioitsija Mirkka Lappalainen on kehuttu ja palkittu niin moneen kertaan, joten ei kai se enää mikään yllätys ollut, että hän sai uudesta kirjastaan Tieto-Finlandian. Kirja kertoo Pohjolan leijonasta (Kustaa II Aadolf) ja siitä miten hän rakensi hajanaisesta ja köyhästä Ruotsista tehokkaan valtion.

Sekasortoiseen Suomeenkin saatiin jonkinlaista järjestystä. Ainakin veroja ryhdyttiin keräämään entistä tehokkaammin ja Suomi alkoi tuottaa sotilaita suurvallaksi kasvavan Ruotsin tarpeisiin. Pääarkkitehtina hääri kuninkaan legendaarinen kansleri Axel Oxenstierna.

Lappalainen kirjoittaa helppolukuista asiaproosaa. Hänen tekstissään on myös kirjallisia ansioita. Kirja alkaa kuin dekkari ja ensimmäisen luvun otsikko kertoo mistä on kyse: Murha Sipoossa. "Helluntain jälkeen 1615 pieni Jacob Mårtensson löysi ruumiin."

Myös kirjan loppu on hieno. Lappalainen vierailee Porkkalanniemen muinaisessa hopeakaivoksessa, jossa myös Kustaa II Aadolf aikoinaan kävi. "Neljäsataa vuotta myöhemmin kuninkaan hopeakaivos on hiljainen. Tieltä kuuluu moottoripyörän ääni, ja kun se kaikkoaa, vain hyttyset inisevät. Vettä valuu kallioilta kaivoksen pohjalle. Kivi tuntuu kylmältä kämmentä vasten."

Muistelen lukeneeni, että Lappalainen on haaveillut historiallisen romaanin kirjoittamisesta. Se häneltä varmasti onnistuisikin mainiosti, mutta jo nyt hänen kirjansa ovat kuin historiallisia romaaneja parhaimmillaan.

Romaaninsa päähenkilöksi Lappalainen voisi valita vaikkapa Axel Oxenstiernan. Hän on vaikuttava hahmo Ruotsin historiassa, ja hänestä olisin lukenut enemmänkin Pohjolan leijonan kyljessä.

Kustaa Aadolfin aikana luotu Ruotsin valtio oli nimenomaan Oxenstiernan luomus. Kuningas luotti kansleriinsa ja uskalsi delegoida valtaansa hänelle eikä Oxenstierna kaihtanut vallankäyttöä. Leijona ja kansleri kuuluivat yhteen.

Hitaat suomalaiset eivät ilmeisesti tajunneet Oxenstiernan merkitystä. Lappalainen kertoo, miten tylysti kansleria kohdeltiin Lammilla, kun tämä oli matkalla Riiasta Viipurin kautta Turkuun. Hänelle ei annettu sen paremmin sänkyä kuin sänkyvaatteitakaan yöpymistä varten. Joukko talonpoikia tuomittiin niskoittelusta sakkoihin.

Kustaa II Aadolf oli Ruotsin merkittävin kuningas, jonka taru päättyi taistelukentälle Lützenin mutaan. Tieto kuninkaan kuolemasta saapui Tukholmaan vasta kuukauden kuluttua tapahtumasta. Ruotsi siirtyi holhoojahallituksen ja erityisesti Oxenstiernojen sukupiirin aikaan.

Axel Oxenstierna on Lappalaisen mielestä yksi Euroopan historian suurista valtioneroista ja hän loi Kustaa II Aadolfin sellaisena kuin historia hänet tuntee.