Euroopan paras kirjailija

On tietysti mieletöntä väittää, että joku on Euroopan paras kirjailija. Juuri siksi sanonkin, että Thomas Bernhard (1931-1989) on Euroopan paras kirjailija, vaikka hän on jo kuollut. Paras kirjailija on aina kuollut kirjailija. Bernhard on minun mielestäni paras kirjailija tänään; huomenna saatan olla toista mieltä.

Itävaltalainen Bernhard oli kotimaassaan kiistelty ja skandaalinkäryinen kirjailija elinaikanaan. Kuolemansa jälkeen hän ja hänen tuotantonsa nousivat uuteen arvoon.

Häiriö on juuri suomennettu teos, joka ilmestyi alun perin jo vuonna 1967. Se on omituinen kirja, jonka moni lukija kokee varmaankin ahdistavaksi. Lääkäri ja hänen poikansa ovat kierroksella Itävallan maaseudulla, ja he kohtaavat mitä kummallisimpia ihmisiä, joista omituisin on ruhtinas Saurau. Hänen pitkä yksinpuhelunsa on kirjan runko. Siinä liikutaan koko ajan hulluuden rajamailla.

Sauraun sanatulvan keskellä tulee mieleen Hectorin taannoinen laulu, jossa mikään ei ole mitään. Saurau paasaa lääkärille: "Valtio on mätä, sanon minä, ihan vakavissani, valtio on mätä. Viime aikojen lempisanayhdistelmäni, tohtori hyvä, on tämä: Valtio on mätä. Mikään ei ole mitään, sanon Huberille: punaiset eivät ole mitään ja mustat eivät ole mitään, monarkia ei tietenkään ole mitään eikä tasavalta tietenkään ole mitään."

Jos ei ole aiemmin lukenut Bernhardin kirjoja, kannattaa ensin lukea esimerkiksi Vanhat mestarit, joka ilmestyi viime vuonna suomeksi. Sitä luonnehditaan kirjan alaotsikossa komediaksi.

Luin Vanhat mestarit hiljattain. Suhtauduin aluksi epäillen ja ennakkoluuloisesti tähän Bernhardin viimeiseksi jääneeseen romaaniin. Jos kirjailijaa kuvataan moderniksi klassikoksi, hän on todennäköisesti pitkäpiimäinen ja ikävä. Bernhard ei ole. Vanhoissa mestareissa Bernhard on loistava.

Aluksi Bernhardin liioitteleva tyyli, pitkät lauseet ja toistot, hämmästytti, mutta kun siihen pääsi sisälle, se vei mennessään. Ahmin Vanhat mestarit lähes yhdeltä istumalta, yhtä soittoa. Teksti onkin kuin musiikkia, vimmaista puhetta lähes kaikkea, mutta erityisesti musiikin, kuvataiteiden ja kirjallisuuden vanhoja mestareita vastaan.

Erityishuomion saavat Itävalta ja Wien, joita Bernhard ruoskii kuin viimeistä päivää. Rauhaan eivät jää edes Wienin käymälät.

Kirjan mainio suomentaja Tarja Roinila kuvaa Bernhardin kirjoitusta sättimismusiikiksi. Pinnalta vihainen teksti soi kauniisti, muuttuu musiikiksi. Kirjan päähenkilö, kaikkea arvosteleva musiikkikriitikko Retger, paljastuu lopulta traagiseksi ja inhimilliseksi hahmoksi: "Me kiinnymme erityisellä tavalla myös toiseen ihmiseen vain siksi, että hän on avuton eikä kokonainen, että hän on sekasortoinen eikä täydellinen.”

Nauramatta ei Vanhoja mestareita voi lukea. Se on terveellistä vastapainoa fantastisille pakkopositiivisuuden apostoleille. Mikään ei oo mitään paitsi elämä! Vanhat mestarit on parasta proosaa mitä olen lukenut pitkään aikaan.

Vanhat mestarit on Häiriöön verrattuna kepeä kirja. Voi olla, että Bernhard menee Häiriössä liian pitkälle, kuten edesmennyt Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki arvioi tuoreeltaan. Jos ei Häiriössä kammottavuuksien keskellä suoranaista huumoria olekaan, naurettavuuksia siitä löytyy kosolti.

Olkoon tämä vaikka ruhtinaan paradoksi: ”En ole vielä koskaan nähnyt naurettavaa ihmistä, vaikka suurimmassa osassa näkemistäni ihmisistä kaikki on naurettavaa.”

Kun Aatos Erkko suomettui

Kirjan kansikuvassa poseeraa 17-vuotias kauhavalainen Hellevi Keko ja selkä kameraan päin mies tummassa puvussa vuonna 1961. Mies on alle 30-vuotias Aatos Erkko. Hellevi Keko voitti Me Naiset –lehden ensimmäisen mallikilpailun, Aatos Erkko oli silloin Me Naisten kustantaja, Viikkosanomien päätoimittaja ja kohta myös Hesarin päätoimittaja.

Mestarikuvaaja Caj Bremerin kuva kertoo paljon. Aatos Erkko oli elämänsä loppuun asti kasvoton mies. Ei häntä oikein kukaan tuntenut. Hän oli mystinen ja ristiriitainen patruuna, joka usein vaikutti onnettomalta rahakasansa keskellä.

Kuva kertoo myös Erkon suhteesta naisiin. Hän tarvitsi lähelleen naisia, jotka nojasivat hänen olkapäähänsä ja kuuntelivat hänen huoliaan. Erkko ryhtyi systemaattisesti nostamaan naisia myös lehtensä päätoimittajiksi. Naisille hän avautui enemmän kuin kenellekään miehelle.

Kuva kertoo myös Erkkojen suhteista Yhdysvaltoihin. Mallikilpailu oli järjestetty yhteistyössä newyorkilaisen Eileen Fordin mallitoimiston kanssa. Hellevi Keko teki voittonsa jälkeen pitkän malliuran Yhdysvalloissa.

Erkot olivat lännen miehiä. He toivat Suomeen Aku Ankan, Valitut Palat ja levittivät monin tavoin amerikkalaista ilosanomaa suomalaisille.

Olen ollut töissä Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa 1970- ja –80 -luvuilla. Siksi minua kiinnosti erityisesti se, mitä niistä ajoista kerrotaan Antti Blåfieldin kirjassa.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista jaksoista on kertomus siitä, miten Yhdysvaltain ystävä Aatos Erkko suomettui ja miten hänestä tuli suorastaan pelokas Neuvostoliiton liehakoitsija. Hesari ja Erkko muuttivat suhtautumistaan myös Urho Kekkoseen. Vielä 1960-luvun lopulla Hesarin ja Kekkosen suhteet olivat jäätävät.

Blåfield kertoo, että 1980-luvun alussa Erkko oli erityisen peloissaan Neuvostoliiton aikeista. Lähteistä ei ole selvinnyt, mikä pelon aiheutti.

Erkko lähetteli päätoimittaja Heikki Tikkaselle paheksuvia viestejä, että yya-sopimuksen 35-vuotisjuhla oli hoidettu huonosti: ”Ei mitään sivun otsikointia, ei huomaavaista pääkirjoitusta.” Aiemmin Erkko oli tyytymätön ulkomaankauppaministeri Patolitshevin syntymäpäivän hoitoon: ”Olisin toivonut erikoiskäsittelyä.”

Suhtautuminen Neuvostoliittoon aiheutti kriisin Erkon ja Tikkasen välille. Erkko lähetti marraskuussa 1982 Tikkaselle kirjeen, jossa hän vaati pääkirjoitusta Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Maiden välistä kauppaa pitäisi Erkon mielestä tarkastella myös Neuvostoliiton näkökulmasta, mikä olisi Suomenkin etu.

Tikkanen ei toteuttanut Erkon kuutta näkökohtaa eikä ymmärtänyt miksi voimakas reaktio juuri silloin oli ajankohtainen. Erkko lamaantui täysin Tikkasen vastarinnasta: ”Tämä ilmoituksesi on minulle hyvin dramaattinen asia.”

Erkko ei kuitenkaan pystynyt tai halunnut perustella vaatimuksiaan enempää vaan vetäytyi koko asiasta tyypilliseen tapaansa: ”Minä en keskustele koko asiasta enempää. Me emme enää puhu tästä. Se on käsitelty loppuun nyt.”

Blåfieldin kirjan valossa Heikki Tikkanen nousee aivan uuteen arvoon. Hän ei ollutkaan Erkon tahdoton käsikassara vaan itsenäinen päätoimittaja. Muistan miten me nuoret ja ”viisaat” toimittajat naureskelimme aikoinaan Tikkaselle, kun hän lähetteli toimitukseen uutisvinkkejään.

Tikkasen uutisvihjeet, joita kutsuttiin ”tikkasiksi”, olivat usein arkisista, maanläheisistä asioista, joita hän oli omin silmin nähnyt tai joku oli hänelle soittanut.

Loistavat Erkot antaa hyvän kokonaiskuvan Päivälehti - Hesarin Erkoista (Eero, Eljas, Aatos) ja heidän päätoimittajistaan. Toimittajille ja mediasta kiinnostuneille kirja on suorastaan herkkupala. Se on harvinainen kurkistus Erkkojen kulissien taakse.

Kirjan henkilöarviot eivät ole mitään kiiltokuvia vaan yllättävän suorasukaisia, kun vielä ottaa huomioon, että kirja on osa Hesarin omaa historiaprojektia. Epämiellyttäviäkin asioita tuodaan julki jopa elossa olevista, mutta erityisesti jo kuolleista henkilöistä.

Suomalaisia Pariisissa

Kun olen ollut sattuneesta syystä jonkin aikaa Brysselissä, päätin tehdä viikonloppumatkan Pariisiin. Junamatka Brysselistä Pariisiin kestää vain tunti 20 minuuttia.

Maikkarin kirjeenvaihtaja Helena Petäistö, Ylen edesmenneen Erkki Toivasen naispuolinen vastine, lienee nykyisin Pariisin tunnetuin suomalainen. Petäistö on pariisilaisempi kuin pariisilaiset itse.

Petäistön juuri ilmestynyt Pariisin opaskirja on superlatiivien juhlaa. Niin paljon on hurmaavaa, maailman parasta ja kaunista, että eteläpohjalaista maalaispoikaa hirvittää.

Kun lukee Petäistön oppaan rinnalla esimerkiksi Juhani Ahon kirjaa Muistelmia ja matkakuvia, huomaa ainakin aikojen muuttuneen. Aho kiersi 1800-luvun lopulla Pariisin nähtävyyksiä polkupyörällä ja kirjoitti hauskan jutun, jossa ollaan Sasu Punasen kanssa Pariisin saunassa.

Juhani Aho ja Sasu Punanen olivat kansainvälisiä savolaisia. Sutkit savolaiset tuntuvatkin olevan Pariisissa paremmin kotonaan kuin jäyhät pohjalaiset. Tässä ei nyt lappajärveläinen savolaiskiilakaan auta.

Petäistö kertoo, miten savolaistaiteilija Juho Rissanen kävi Armas J. Pullan kanssa Montparnassen lippulaivassa La Coupole –brasseriessa, joka avattiin vuonna 1927 loisteliain menoin.

Rissanen selosti Pullalle: ”Teä on aeka uus paekka. Vihkijääset olj semmosta männöö, jotta kaevotki kuatu ja ojat pystyyn nous!” Montparnassen symboliksi noussut mallityttö Kiki oli Rissasen mielestä ”aeka tyttö, meleko katottava hempukka.”

Nykypäivän kansainvälisistä savolaisista ainakin Suomen Pankin Erkki Liikanen on mieltynyt Pariisiin. Petäistön tietojen mukaan Liikaselle on kolahtanut La Rôtisserie –ravintolassa ikivanha alkuruoka oeuf en meurette, uppomuna viinikastikkeessa niin, että hän on uhannut kokata sitä kotonakin.

Parissa päivässä ei Pariisia valloiteta, mutta onhan se aina yhden messun ja matkan väärti. Kulissit ovat kunnossa. Ranska näyttelee yhä suurvaltaa ja Pariisi osaa hätkähdyttää: Ranskan kunnia ennen kaikkea muuta.

Pariisin uusin maamerkki on Vuitton -museo, Ranskan rikkaimman miehen Bernard Arnaultin luomus, joka on vaikuttava ilmestys puiston keskellä. Se jatkaa Riemukaaren, Eiffel –tornin, Pompidou -keskuksen ja monien muiden hätkähdyttäjien vaikuttavaa sarjaa.

Yksi asia jäi vaivaamaan matkan jälkeen. En jostain syystä käynyt syömässä La Tour d´Argentissa aluksi kolmen keisarin hanhenmaksaa, pääruoaksi talon kuuluisaa veristä ankkaa ja jälkiruoaksi crèpes Belle Époquea, vaikka paikan omistajan äiti on entinen huippumalli Tarja Räsänen ja ravintolan ovat ottaneet omakseen sellaiset kuuluisat työväenliikkeen edustajat kuin Paavo Lipponen, Erkki Liikanen ja Jutta Urpilainen.

Nyt harmittaa!

Myytti murskaksi vaikka väkisin

Sotasankari Lauri Törni (1919-1965) eli sellaisen elämän, että sen ympärille on helppo rakentaa myyttisiä ulottuvuuksia. Tutkijat Juha Pohjonen ja Oula Silvennoinen ovat nähneet paljon vaivaa todistaakseen, että Törni ei ollut legenda jo eläessään. Tulee jopa tunne, että myytti halutaan murskaksi vaikka väkisin.

Mannerheim-ristin ritari Törni palveli kolmen maan joukoissa: ensin talvi- ja jatkosodassa, kahdesti Saksan SS-joukoissa ja lopulta Yhdysvaltain armeijassa sekä Saksassa että Vietnamin sodassa. Se muistetaan, että tuleva presidentti Mauno Koivisto palveli Törnin alaisena.

Sodan jälkeen Törni sai Suomessa maanpetostuomion, karkasi kahdesti vankilasta, päätyi maanpakolaiseksi Ruotsiin ja sieltä Venezuelaan, kunnes pääsi Yhdysvaltoihin. Törni eli Larry Thorne kuoli, kun helikopteri syöksyi maahan Vietnamissa.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on kertomus siitä, miten Törnistä rakennettiin myytti. Tutkijoiden mukaan legenda sai alkunsa vasta Vietnamista, katoamisesta ja kuolemasta. Jatkosodan päättyessä Törni ei vielä ollut legenda, vaikka olikin Mannerheim-ristillä palkittu mies.

Jukka Tyrkön kirja Törnistä vuonna 1975 oli legendan synnyn lähtölaukaus. Tutkijoiden mielestä Tyrkön kirja on ”haltioitunut sekoitus historiaa ja mielikuvitusta”. Tyrkkö oli ainoa Törnin henkilökohtaisesti tuntenut elämäkerturi ja ”teos on siksi jättänyt jälkensä kaikkeen, mitä Törnistä on myöhemmin kirjoitettu”.

Törnin legendan synnyttämisen hetken tutkijat ajoittavat kuitenkin vasta vuosiin 1997-99. Suomessa oli julkaistu useita Törni -kirjoja, ne myivät hyvin ja Törnistä tuli kaikkien tuntema sankari. Kirjoissa kuitenkin kuulemma paisuteltiin ja vääristeltiin Törnin tekoja.

Parhain päin selitettiin niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa Törnin maanpetostuomiota, SS-taustaa, hänen viinanjuontiaan ja väkivaltaista luonnettaan. Törni oli yksinäinen susi, joka oli parhaimmillaan sissipäällikkönä. Johtajana häntä moitittiin kehnoksi.

Lauri Törni oli sotilas, joka ei rauhan töihin sopeutunut. Hän kaipasi taistelukentille. Tutkijat rohkenevat jopa arvioida, että muuten kuin sotilaana Törni oli keskinkertainen mies. ”Kouluja käymätön, itseoppinut sähköasentaja saattoi sodanjälkeisessä Suomessa tuskin tavoitella samankaltaista tyydytystä kuin miesten johtajana rintamalla.”

Törnin johtotähdet olivat toiminta ja sota. Tämä kuulostaa jo pyhäinhäväistykseltä, kun tutkijat väittävät, että Törniä ei ajanut isänmaanrakkaus vaan toiminnanhalu. Myytinrakentajat ovat sitten yrittäneet runnoa häntä omien ihanteidensa mukaisiin muotteihin.

Törni on valittu Suomen Sotilas –lehden äänestyksessä kaikkein rohkeimmaksi Mannerhim -ristin ritariksi ja kymmenen vuotta sitten Ylen Suuret suomalaiset äänestyksessä hän tuli ohi kaikkien ennakkolistojen sijalle 52.

Kyseessä ei siis ole mikään turha mies, vaikka totta on tämäkin: Lauri Törni kävi monta sotaa ja hävisi ne kaikki.

Tyttö ja pommi

Jos Tyttö ja pommi –kirjan olisi kirjoittanut joku ruotsalainen Stieg Larsson, se olisi suuri kansainvälinen menestys. Kirjan on kuitenkin kirjoittanut muuan Jari Järvelä Kotkasta ja se saattaa jäädä vain kansalliseksi tapaukseksi.

Vaikka kirjailija onkin kotkalainen, Tytössä ja pommissa on kyllä ainekset myös kansainväliseen menestykseen. Kirjasta aiotaan tehdä elokuva ja sen käännösoikeudet on myyty useaan maahan. Englanniksi kirja ilmestyy ensi keväänä. Käännösoikeudet osti tunnettu yhdysvaltalainen Amazon –kustantamo.

Tyttö ja pommi saattaa siis olla matkalla maineeseen. Ei hehkuteta kuitenkaan liikaa, ettei käy, kuten niille lukuisille suomalaisille misseille, jotka ovat olleet ”ennakkosuosikkeja” kansainvälisillä kaunokentillä.

Järvelä itse nimeää kirjansa rikosromaaniksi, ei siis dekkariksi. Ei nimi kirjaa pahenna, ellei kirja nimeä. Tapahtumapaikkana on Kotka ja vastakkain ovat nuoret graffitintekijät ja turvallisuuspalvelun vartijat, Bakteerit ja Rotat.

Järvelä on paneutunut ansiokkaasti graffitintekijöiden maailmaan ja hänen sympatiansa ovat heidän puolellaan. Asetelma ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti hyvät vastaan pahat vaan paljon vivahteikkaampi.

Kirjan kertojina ovat graffitintekijä Metro ja vartiointiliikkeen mies Jere. Metro on kongolaisen miehen ja suomalaisen naisen 19-vuotias nuori nainen, joka koettelee katutaiteellaan laillisuuden rajoja. Vartija Jere taas on nuori perheenisä, joka edustaa lakia ja järjestystä.

Onko Järvelä nihilisti, joka hyväksyy graffititaiteilijoiden töhrimiset, joista kustannukset maksavat kunnon veronmaksajat? Missä menee hyväksyttävän katutaiteen ja järjettömän töhrimisen raja? Vastaukseksi hyväksyttäköön se, että Järvelä on kirjailija.

Järvelä sekoittelee rooleja taidokkaasti. Molemmissa päähenkilöissä on sympaattisia piirteitä. Kumpi lopulta edustaa hyvää, kumpi pahaa? Kirjailija panee lukijan ajattelemaan. Kaikki ei olekaan niin itsestään selvää.

Järvelä on itsekin osallistunut kirjastaan käytyyn keskusteluun. Hänen mielestään Tytön ja pommin olennaisia kysymyksiä on julkisen tilan hallinta. Hän ihmettelee, miten tuhansien mainosten pommituksessa yksi luvaton graffiti saattaa herättää suorastaan raivoa.

Kosto on inhimillisellä tasolla Tytön ja pommin tärkeä teema. Metron kumppani Rust kuolee jo kirjan alkupuolella, kun hän yrittää paeta vartijoiden virittämästä ansasta. Metro ryhtyy kostajaksi ja väittää, että ihmisen tärkein perustarve on kosto: ”Kosto on rakkauttakin voimakkaampi. Kun rakkaus kuolee, kosto jää.”

Kirjailija on selventänyt eräässä blogikeskustelussa kostoteemaansa: ”Onhan kirjan tarina aika selvä osoitus siitä, ettei kosto vapauta vaan vangitsee, ei puhdista vaan sumentaa.”

Olkoon Tyttö ja pommi dekkari, jännäri, rikosromaani tai mikä tahansa, se on joka tapauksessa ajatuksia herättävä. Jos ei kuulostaisi niin kuluneelta, sanoisin, että Tyttö ja pommi on kansainvälisen tason rikosromaani.

Donner etsii yhä isää

Jörn Donner, 81, on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa 13:een vuoteen. Vuonna 1986 hän sai Finlandia-palkinnon kirjastaan Isä ja poika, nyt on vuorossa Poika ja isä. Koko elämän jatkunut isän etsintä jatkuu. Samalla Jörkka etsii itseään. Kuka minä olen, mistä tulen, minne menen?

Jörnin isä Kai Donner, kielitieteilijä ja suomalaisuusaktivisti, kuoli vuonna 1935. Jörn oli silloin juuri täyttänyt kaksi vuotta.

Kai Donner teki tutkimusmatkoja Siperiaan ankarissa olosuhteissa ja kirjoitti kokemuksistaan  kirjan Siperian samojedien keskuudessa 1911-13 ja 1914. Jörn on etsinyt isäänsä myös Siperiasta ja kirjoitti muutama vuosi sitten erinomaisen raporttikirjan Isän jalanjäljillä. Jörn on isänsä poika.

Poika ja isä vaikuttaa nopeasti kirjoitetulta ja onhan se nopeasti luettukin. Kirjan alaotsikoksi on pantu Erään rikoksen tarina. Päähenkilö David Anders joutuu omituisen rikoksen kohteeksi: häntä ammutaan, kun hän on romanttisella maaseutumatkalla naisystävänsä kanssa. David halvaantuu.

Davidin poika Erik, joka ei juuri isäänsä tunne, yrittää selvittää rikosta, mutta huonoin tuloksin. Pääasia on isän etsintä. Kuka hän on? Mitä hän on puuhastellut? Myös Davidin vanhalla isällä on merkittävä rooli kirjassa.

Näin kulkee isän ja pojan keskustelu: ”Haluan tietää, Erik sanoi ravintolassa, jonka nimi oli Salve. - Mitä tapahtui. Yksityiskohtaisesti. - Miksi? – Minä etsin sinua? – Minähän olen tässä. – Mutta entinen David Anders?”

Paljon kirjassa puuhastellaan. Kuvataan monenlaisia rakkauksia ja halvaantuneen Davidin arkea, käydään matkoilla Lähi-idässä asti ja koko ajan etsitään jotakin. Lopulta kaikki jää avoimeksi.

Jörn Donner on huseerannut monenlaista. Hän on ollut elokuvaohjaaja ja elokuvabyrokraatti, näyttelijä ja kirjailija, poliitikko monessa puolueessa sekä diplomaatti ja paljon muuta. Mutta suurin rooli on hän itse, Donner.

Omalla listallani Jörn Donner on ennen kaikkea kirjailija. Hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa en niinkään ole ihastunut, mutta hänen matkaraporttinsa ovat parasta a-luokkaa. Donner on jatkanut kunniakkaasti Waltarin, Paavolaisen ja eräiden muiden perinteitä.

Berliini-raportti ja Raportti Tonavalta, jotka Donner kirjoitti alle 30-vuotiaana, saattavat yhä olla hänen parasta tuotantoaan. Ne olivat myös minun ensi tuntumani Donnerin kirjoihin.

Donner ei aina tunnu itsekään tietävän, mitä hän lopulta haluaa. Hän janoaa julkista tunnustusta, vaikka usein toista väittää. Turhamaisuuttaan Donner ajaa yhä 500 kilometriä Viialaan vastaanottamaan Vuoden vasenkätisen palkintoa, on puoli tuntia paikalla ja ajaa takaisin Tammisaareen. Tapaus on kerrottu Mammutissa.

Donner on näytellyt boheemia, mutta ainakin kirjoituspöydän ääressä hän on kurinalainen ja ahkera. Hänen kirjallinen tuotantonsa onkin kunnioitusta herättävän laaja. Donnerilla on edelleen paljon sanottavaa. Kirjoittaminen jatkuu niin kauan kuin kynä pysyy kädessä.

Parhaimmillaan Donner on loistava, huonoimmillaan rasittava.

Dekkari historian hämärästä

Jyrki Heino on erikoinen tapaus rikoskirjailijaksi. Hän ei ole taustaltaan toimittaja eikä poliisi vaan Turun yliopiston biokemian professori. Hän on tutkinut erityisesti integriinien eli solujen tarttumisreseptorien toimintaa. Älkää kysykö minulta, mitä se tarkoittaa.

Kello on Heinon toinen dekkari. Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1700-luvun lopulle ja se on selonteko tapahtumista, jotka käynnistyivät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista. Majurin taskukello on tärkeä johtolanka tutkimuksissa.

Pidin jo Heinon esikoisdekkarista (Kellari). Kello ei ole mikään perinteinen dekkari vaan se on myös hyvin taustoitettu historiallinen romaani. On syytä olettaa, että professorin faktat ovat kohdallaan. Kirjan lukeminen käy myös historiatietojen päivittämisestä.

Heino tavoittaa hyvin 1700-luvun ilmapiirin, vaikka enhän minä siitä ilmapiiristä mitään tiedä. Voi kuitenkin hyvin kuvitella, että sellaista se oli kuin kirjailija kuvaa. Teksti ei aina ole kovin notkeaa, ja professori kirjoittaa välillä kuin luennoisi oppilailleen. Vanhahtavat termit ja sen ajan kömpelön puhetavan käyttö kiertoilmauksineen ovat myös kirjailijan tyylikeino.

Kun matkustaa Wennehielmin mukana hevoskyydissä Turusta Hämeenlinnaan ja jopa Pietariin asti, melkein tuntee nahoissaan kehnojen teiden tuottamat tuskat ja kuopat.

Päänäyttämönä on Turku, kuten edellisessäkin kirjassa. Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolfkin tavataan Turussa. Hän oli matkalla Pietariin kosimaan suuriruhtinatar Aleksandraa. Siitähän ei sitten mitään tullut.

Luutnantti Wennehielm ei ole mikään sankarietsivä. Hän on sotainvalidi, liikkuu huonosti ja ryhtyy vastahakoisesti selvittämään majurin katoamista tämän kenraali-isän pyynnöstä.

Heinon tekstistä voi halutessaan vetää pitkiä linjoja myös nykypäivään. Pieniä piikkejä ja huumoriakin löytyy. Wennehielm valittaa jo yli 200 vuotta sitten, miten Turussa on vaikea suojella vanhoja rakennuksia.

Kun Kustaa IV Adolf on kaupungissa, puhutaan tietysti kuninkaasta. Wennehielm ja hänen ystävänsä Appengren arvioivat jopa kuninkaan älynlahjoja, joita epäillään vähäisiksi. He muistelevat kansleri Oxenstiernan opetuksia pojalleen siitä, miten vähäisellä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Wennehielmin johtopäätös keskustelusta sopii tähänkin päivään: ”Todellisuudessa pienten kansojen kohtaloa ohjaa sattuma enemmän kuin valtaapitävien järki.”

Jos olet nopeatempoisen actionin ystävä, et ehkä pidä Kellosta. Sen sijaan Kello on onnen omiaan meille hitaille historian harrastajille, jotka tykkäämme fundeerata myös pitkiä linjoja huumorin ja jännittävien tapahtumien säestyksellä.